Part 10

Mutta Inariin koski Alvian äänensävy. Hänen itsensähän oikeastaan olisi pitänyt pyytää anteeksi. Eikö hän nytkin keskellä herkintä avomielisyyttään, vilpitöntä sydämellisyyttään harjoittanut kaksimielisyyttä ja kavaluutta? Olihan kyllä totta tuo, mitä hän sanoi, mutta siinä ei ollut koko totuus. Alvia oli alkuaan sittenkin ollut sattuma, ei mikään etsitty, odotettu, valikoitu armas. Inari oli hänet tavatessaan niin väsynyt ja lopussa, että hän kenties silloin olisi tyytynyt keneen hyvänsä... Juuri silloin... ei muuten...

-- Rakastatko minua oikein kauan?

-- Aina, aina, sinähän tiedät sen, Inari.

-- Silloinkin, jos et näkisi minua?

-- Mitä tarkoitat?

-- Jos kuolisin tai jos meidän täytyisi erota...

-- Miksi täytyisi?

-- En tiedä. Jos täytyisi. Ei sellainen riipu rakkaudesta tai rakkauden puutteesta. Maailmassa on niin paljon onnetonta rakkautta. Kaikki on niin monimutkaista.

-- Minusta kaikki on niin yksinkertaista. Oma kohtani nimittäin. Minulla on vain yksi asia maailmassa, rakkaus...

-- Sano, mitä on rakkaus? Ystävyyttäkö, kiintymystäkö, sisällistä yhteenkuuluvaisuuttako ja aatetoveruutta, vaiko hellyyttä, aistiarmautta, suloista toisiinsa suostumista...?

-- Sinä et tiedä! -- Sinä aiot siis taas jättää minut Porkan vuoksi!

-- En tahtoisi koskaan jättää sinua, usko minua! Mutta en voi myöskään irroittua Porkasta. Mikä kerran on päässyt juurtumaan sydämeeni, kasvaa siellä ijäti. Minussa ei mikään lakkaa, mikä kerran on alkanut. Niin pitkäviivainen olen. Sentähden en voi katkaista siteitäni menneisyyteen, olen sen vanki, sen vallassa. Tahdon olla sinulle aivan rehellinen: Minä uskon, että suhteeni Porkkaan tulee jatkumaan tavalla tai toisella aina, vaikka emme voisikaan olla yhdessä, vaikka hermomme ajaisivat meidät uudelleen ja uudelleen erilleen niinkuin tähänkin asti, vaikka kulkisimme kokonaan eri teitä... Mutta jos hän joskus oikein vetoaisi minuun, niin en voisi kieltäytyä, jättäisin kaikki hänen tähtensä... Mitä se on?

-- Sinä rakastat häntä.

-- En rakasta häntä siten kuin luulet. Sinua minä rakastan. Voi, jospa tietäisit miten minun on vaikea!

-- Sinä rakastat kahta siis...

He vaikenivat hetken.

-- Jospa sinä tietäisit, miten myös minun on vaikea, jatkoi Alvia hiljaa. Ajatella, että en koskaan kokonaan tule sinua omistamaan, en koskaan kokonaan ole omistanut...! Että aina kuulut myös toiselle!

-- Sinäkin puhut omistamisesta. Eihän kukaan ole toisen omaisuutta...

-- Ei, ei! Tiedän kyllä. Mutta minussa on alkeellisia vaistoja, jotka eivät usko todistelujani. Ja jos tapan ne, kuolee minussa samalla jotakin hyvin kaunista ja herkkää, en voi enää rakastaa sinua senjälkeen yhtä täydellisesti kuin tähän asti. Tunnen sen. Jos lakkaan olemasta mustasukkainen, merkitsee se sitä, että jotenkin olen sulkenut sinulta herkimmän itseni...

Inari muisteli omaa rakkauden tuskaansa ja totesi Alviassa kauhukseen samat muuttumattomat sielun liikkeet. Jokainen sana oli totta, palanen hänen omaa elämäntarinaansa...

-- Sinäkin puhut noin! huoahti hän murtuneesti.

Alvia luuli, että Inarin ääni sisälsi syytöksen. Hän olisi tahtonut ottaa sanansa takaisin, olla jälleen hyvä ja Inarille mieluinen niinkuin monasti ennen, mutta nyt hän ei voinut. Joku syvä, synkeä voima oli tarttunut häneen ja pakotti yhä eteenpäin rakkauden-kidutuksen tietä, joka tänään vasta ensimäistä kertaa heille avautui.

-- Inari, sinä tiedät, miten äärettömästi sinua rakastan. Mutta emme ole vielä milloinkaan puhuneet rakkaudestamme. Minä olen uskonut sinun rakkauteesi ilman sanoja. Tahdoin sillä edes jotenkuten sovittaa sen, että kerran olen epäillyt sinua. Kärsimykselläni on pitkät juuret. En ole tänään suinkaan ensimäistä kertaa mustasukkainen. Mutta onko se sitten ihmeellistä! Tahdon kertoa sinulle nyt kaikki juurta jaksain. -- Rakastuin sinuun lapsellisesti, sokeasti. Olinkin silloin tutustuessamme hyvin lapsellinen. Tiesin kyllä sinun olleen suhteissa Porkkaan, mutta luulin sen olevan lopussa. Uskoin sitä mitä toivoin: että rakastit minua yksin, niinkuin minäkin sinua. En uskaltanut, en osannut tätä kaikkea silloin ilmituoda, kokemattomuuteni ja ujouteni esti minua. Ja sitten tuli matka väliin. Senkin suhteen olin tunnollinen kuin koulupoika. Minusta oli selvää, että ihmisen oli toteltava taiteilijakutsumustaan, stipendejä ja elämän ulkonaista koneistoa kuin sotamies. Sitä kaikkea aioin käyttää tullakseni kuuluisaksi ja ansaitakseni siten sinun rakkautesi. Sellaisissa houreissa lähdin. Ja sitten tuli pettymys, ensimäinen pettymykseni. Sinun kirjeesi mursi minut kokonaan. Olit rehellinen: sanoit, että et rakasta minua, että toinen suhde sitoo sinut, että kaikki on lopussa...

-- Se ei ollut totta, huokasi Inari. Minä kirjoitin pakosta.

-- Jospa olisit silloin nähnyt tuskani. Hulluna kiertelin syrjäkujia näillä samoilla tienoin, missä nyt olemme viettäneet niin ihania aikoja. Naivisuuteni oli saanut kovan kolauksen ja oli vähällä muuttua kyynillisyydeksi. Ylpeys, loukattu turhamaisuus sai sananvallan. Syytin sinua kevytmielisyydestä ja keimailusta. Luulin, että tahallasi, huviksesi, kylmästi ja ohimenevästi olit käyttänyt hyväksesi kokemattomuuttani. Vannoin sulkevani sinut sydämestäni ainaisiksi ajoiksi. Koetin upottaa herkkyyteni raakuuteen, otin käytäntöön henkeni hädässä ja uhmassani miesten tavallisen elämänjärjestyksen, joka siihen asti oli ollut minulle kammottava ja kaukainen... Ja niin meni elämä, kunnes taas tapasin sinut täällä... Huomasitko, että ensin olin varuillani? Tai ehk'et huomannut, luulit sitä kenties samaksi saamattomaksi ujoudeksi kuin ennenkin. Mutta sitä se ei ollut. En tahtonut toista kertaa pettyä. En tiennyt sinusta mitään muuta kuin sen, mitä itse olit kirjoittanut. Et puhunut mitään. Minulla oli kaikki syy luulla, että olit yhä sidottu Porkkaan. Tosin jotkut kirjeet Suomesta käsin kertoivat erinäisiä taiteilija-juoruja, jotka osittain koskivat sinuakin. Mutta nehän ovat aina merkityksettömiä... Vähitellen on kuitenkin kaikki käynyt, niinkuin on käynyt. Aika ajoin on minussa kyllä pyrkinyt esiin pieni epäilyn itu, eikä niin pienikään. Mutta olen koettanut painaa sen alas. En tiedä mitään sen hirveämpää kuin ajatella sinusta kyynillisesti tai nähdä sinut itsesi kyynillisenä. Sitäpaitsi tuon ensimäisen tuskani olen oppinut näkemään jo oikeassa valaistuksessaan. Se ei ollut sinun syytäsi, ei ollenkaan. Se oli vain romantisen mielikuvitukseni luoma. Mutta lopultakin olen todellakin uudestaan ruvennut uskomaan, että sinä sittenkin rakastat minua, että nyt on kaikki hyvin. Olet jälleen tuudittanut minut tuohon unelmaan. Ja että minä yhä olen jäänyt sen tuuditettavaksi, johtuu siitä, että en hetkeksikään ole lakannut sinua rakastamasta, että taas olen tahtonut kuvitella itseni onnelliseksi... Ja nyt... Taas tulee siis sama... Taas näen itseni siis vain paremman puutteessa otetuksi... Taas minut heitetään syrjään väliaikaisena... Ei, minä en pelaa sitä roolia enää ikinä. Vaikkakin rakastan sinua... Ja juuri siksi, että rakastan...

Inari kuunteli henkeä pidätellen Alviaa. Monta käsittämätöntä kohtaa kirkastui hänelle. Alvia ei ollutkaan niin lapsi, niin itsetiedoton, kuin miksi hän oli luullut häntä, ei myöskään niin kyynillinen, miksi hänen hetkittäinen epäilynsä ja omantunnontuskansa oli hänet olettanut...

-- Nyt minäkin voin kertoa kaikki, sanoi Inari. En ole voinut tehdä sitä aikaisemmin monesta syystä. En ole vaiennut pettääkseni sinua, vaan siksi, että osa tarinaani kuului toiselle, jota en ole tahtonut kavaltaa, ja siksi myös, että en oikeastaan tiennyt sinusta mitään ja minun uskonikin on horjunut. Ensin kun kohtasin sinut, olin väsynyt, rääkkääntynyt entisestä. Rakastin toista ja olin onneton. Sinä lohdutit minua. Olin kyllin heikko ottaakseni sen vastaan. En ajatellut muuta kuin omaa tuskaani. Kiinnyin sinuun enemmän kuin olin tahtonut. Minusta se oli väärin. Minusta ei ihmisellä saanut elämässä olla kuin yksi rakkaus, oli se sitten kuinka tuskainen ja kalliisti maksettava hyvänsä. Olin mielestäni pyhästi velvoitettu palaamaan entiseen. Siksi pakotin itseni kirjoittamaan niin poistyöntävän, kylmän kirjeen, vaikka mieleni teki hyrskiä paperille sydämeni sairaus, ikäväni, murheeni ja hellyyteni. Luulin tekeväni siinä oikein meille kaikille. Olit niin nuorikin! Ajattelin, että ensimäinen rakastumisesi ehkä olisi ohimenevää kuten tavallista ja että ainakin olisi sinulle hyvin traagillista, jos tämä satunnainen ensi-lempi vangitsisi sinut elin-ijäksesi niin traagilliseen ja kokeneeseen naiseen kuin minä... Älä pahastu, että puhun näin suoraan. Minulle on suuri helpotus, että näin saan puhua kaikki. Minulla on tarve olla suora sille, jota rakastan ja minä rakastan sinua sittenkin, vaikka se on väärin, väärin vieläkin! En tiedä miksi, minusta tuntuu vain siltä! Minulla ei olisi saanut olla elämässä kuin yksi rakkaus! Anna minulle anteeksi, että rakastan sinua!

Alvia sulki Inarin syliinsä.

He viipyivät kauan vaieten, synkkinä, sydän sydäntä vasten tässä ensimäisen suuren tunnustuksen tuskaisessa syleilyssä. Iloinen, koristeellinen satuidylli, jonka puitteissa he tähän asti olivat eläneet, häipyi heidän silmistään kauas taivaan rannalle. He katsoivat toisiinsa ankaroina, rehellisinä, kipeästi palavina, kohtalokkaalla rakkaudella, välittämättä enää hellyyden tai lohdutuksen onnesta.

-- Ja sitten täällä! jatkoi Inari kertomustaan. Porkan ja minun suhteeni oli Suomessa kehittynyt sietämättömäksi. Olin siellä jo sisällisesti yksin. Sinä olit muiden onnettomuuksien lisäksi tullut kuin kiila väliimme. Mutta en tahtonut mainita siitä mitään sinulle, sillä en ollut tullut sinua etsimään enkä takaisin valloittamaan, en tahtonut vedota ystävyyteesi, josta jo olin luopunut. Olin ylpeä minäkin. Sentähden vaikenin... Ja minä antauduin sinulle monesta syystä... Tietysti en olisi voinut tehdä sitä ilman rakkautta, mutta se ei tapahtunut sattumasta, ei itsetiedottomasta heikkoudesta, vaikka se saattoi näyttää sille. Enhän odottanut sinulta lemmenvaloja, en sanonut itse mitään. Antauduin siis kokonaan aseettomana, tietäen hyvin, että olisit voinut vahingoittaa minua, jos olisit tahtonut. Enhän kysynyt mitään, en sopinut mistään... Se oli minun luottamukseni osoitus... heittäytyä uimaan ilman korkkivyötä... Joskus olin huomaavinani sinussa kyynillisyyttä ja koetin silloin lyödä sinut vielä suuremmalla. Mutta miten se koski minuun! Arvasin hyvin, ettet enää eroottisilta kokemuksiltasi ollut aivan eilispäivän lapsi ja tunsin, että jos olisit ottanut minut kyynillisesti, olisi se ollut meidän suhteemme loppu. Se teki minut epätoivoiseksi, tahallani tehostin silloin niitä puolia, joista itse eniten kärsin... Sekin oli pahasti tehty...

He istuivat yhteenpuristuneina kuunnellen toistensa sielujen avonaista nyyhkytystä. Suuri vakavuus täytti heidät. Kestäisivätkö he toisiaan tällaisinakin?

-- Miten äärettömästi minä rakastan sinua, sanoi Alvia.

-- Et niin paljon, että jaksaisit unohtaa menneisyyteni...

-- Kun et itsekään unohda.

-- Mutta minähän olen sen itse elänyt. Se on osa minusta. Porkkakin. Kenties paras osa. En voi, en tahdo edes häntä sielustani kadottaa. Ilman häntä en olisi se, mikä olen. En näin inhimillinen, näin elämää ymmärtävä, en näin hyvä sinullekaan. Hän on viljellyt minut.

-- Mutta minä kadehdin häntä siitä. Ei, minä en voi unhoittaa sitä. Että niin suuri osa sinusta, paras osa, kuten sanot, kuuluu hänelle, että kiität häntä kaikesta...

-- Kiitän sinuakin.

-- Minä jään kuitenkin aina sinun elämässäsi vain episoodiksi, lisännöksi...

-- Voi, miksi niin sanot!

-- Kun asia on niin.

Inari painoi päänsä alas.

-- Et sinä rakasta minua, sanoi hän hitaasti.

-- Kuinka voit niin sanoa!

-- On niin hirveää, että syytät minua siitä, mitä olen elänyt. Sinähän tiesit kaikki. Enkä minä voi sille mitään. Minun on täytynyt elää elämäni niinkuin olen elänyt, siksi että olen sellainen kuin olen. Jos syytät siitä, on se sama kuin syyttäisit minua omasta aineestani, siitä, miksi olen syntynyt, joka on minussa oleellista, elimellistä, jolle en voi mitään. Ja tiedätkö mitä rakkaus on? Se on koko olemuksen tunnustamista. Ei vain, että hyväksyy ne ja ne puolet ja paheksuu niitä ja niitä, vaan että koko ihminen sinään, sellaisenaan, on hyvä ja armas. Jos rakastaa jotakin oikein, niin ei erota hänessä miellyttäviä ja epämiellyttäviä ominaisuuksia. Ne sulavat yhteen, kaikki hänessä, tuskat, virheet, onnettomuudet, vajavaisuudetkin vain kaunistavat. Se on rakkautta, ja siinä on juuri rakkauden sanomaton onni! Muuten voi sanoa: pidän tästä, mutta en tuosta ominaisuudesta, tuo on hyvää, tuo on pahaa, tuo rumaa, tuo kaunista. Kritiikkiä on kaikkialla ja henkilökohtaista hyväksymistä ja paheksumista kaikkialla, mutta ehdotonta tunnustusta, luottamusta ei ole kuin suuressa rakkaudessa. Siitä tulee samalla sen suuri turvallisuus... sen suuri järjettömyys... Miten elämä siltä pohjalta on yksinkertaista!

-- Ja monimutkaista! naurahti Alvia. Kyllähän tuo on kaikki totta mitä sanot. Mutta juuri senvuoksi minun pitäisi saada sinut kokonaan...

-- Jos me karkaisimme yhdessä! Vie minut jonnekin oikein, oikein kauas, minne ei mikään menneisyyden varjo ulotu, jossa muisti katoaa, jossa elämä pakostakin on yksinkertaista, jossa minulla ei ole mitään muuta kuin sinut. Se olisi minulle suurin autuus, ei ajatella mitään, ei punnita eikä pohtia mitään, ei tehdä pahaa kenellekään, olla vain... Jättäisimme kaikki ponnistelut ja pyrkimykset, eläisimme päivästä päivään, istuisimme vaikka Mekan kadulla minareetin siimeksessä, antaisimme auringon paahtaa, haihtuisimme tuntemattomina kulkijoina tuntemattomien valtakuntien varjoon jonnekin etäisille itämaille. Sinä soittaisit, minä laulaisin, kiertäisimme pihasta pihaan ja nukkuisimme yömme jollakin kivilaatalla palmujen suojassa. Eikä kukaan enää koskaan kuulisi nimeämme, ei tietäisi meistä mitään. Uskoisitko sitten rakkauteeni? Rakastaisitko niin paljon itse, että jättäisit kaiken muun...?

-- Seuraan sinua vaikka valtameren syvyyksiin, vaikka ikuiseen hämärään...

He vaipuivat suloiseen mielikuvitteluun...

Inari melkein todenteolla toivoi, että hän nyt olisi kaukana Alvian kanssa, että joku ulkonainen väkivaltainen voima heittäisi hänet erilleen Porkasta, ettei hänen tarvitsisi valita, kitua, kärsiä, rääkätä itseään ja muita, ettei hän jälleen joutuisi Porkan ankaran vaikutusvallan alaiseksi...

-- Nyt et tule minua näkemään pitkiin aikoihin, sanoi Inari, kun heidän piti erota. Täytyyhän minun Porkan kanssa suorittaa joku pitempi keskustelemus, että asiat vähän selviäisivät.

Hän koetti saada ääntänsä leikilliseksi.

-- Kuinka pitkä?

-- Pari viikkoa kestävä esimerkiksi!

-- Eikö pari päivää riittäisi?

-- En tiedä, ehk'ei pari viikkoakaan, voi kestää pari vuottakin...

Alvian hahmo pimeni. Hänen suunsa viivat kiristyivät.

Syntyi pitkä, painostava vaitiolo.

Alvia irroitti kätensä Inarin kädestä. Inaria värisytti kylmyys.

-- Minähän puhuin leikkiä vain, sanoi hän anteeksi-pyytävästi.

Mutta kun Alvia oli mennyt, muisti hän, että hän oli luvannut Porkalle erota Alviasta. Näinkö hän oli pitänyt lupauksensa? Mutta hän ei ollut voinut muuta. Olihan hän sentään puhunut Alvialle suoraa kieltä, loukannut häntä, kylvännyt levottomuuden siemenen hänen sydämeensä, valmistanut häntä ottamaan vastaan mahdollista onnettomuutta... Olihan se alkua eroon...

XVII.

Sitten seurasi sarja myrskyisiä, hermoille käypiä kohtauksia.

Inari tapaili vuoroin Porkkaa, vuoroin Alviaa. Hän heittelehti rääkkääntyneenä, älyä vailla, kummankin välillä osaamatta ratkaista, päättää, pääsemättä selvyyteen itsestään. Hän ei tiennyt, valehteliko hän vai puhuiko hän totta. Mitä rehellisemmin hän ilmehti itseään, sitä ristiriitaisempaa oli hänen esiintymisensä.

Porkka pidätti häntä usein tahallaan, esti häntä menemästä kohtaamaan Alviaa. Alvia kärsi koko rakastavan sydämensä voimalla ja välitti kärsimyksensä Inariin.

Inari oli itse tulla hulluksi. Ei koskaan vielä ollut hän kokenut mitään näin kamalaa.

Kaikki kolme kuluivat hyvin äkkiä.

Porkan ensimäinen itsesoimaava tunnekuohu heikkeni, hän unohti oman syynsä ja alkoi yksinomaan syyttää Inaria. Hän ei muistanut olla niin kärsivällinen ja hyvä kuin mitä oli luvannut. Alvian kyynillisyys eneni, hän alkoi uudelleen epäillä Inaria. Ja Inari sekä syyttää että epäillä itseään.

* * * * *

-- Sinä tahdot pakottaa minut pahaksi, sanoi Inari Porkalle. En voi olla Alvialle paha.

-- Mutta minulle kyllä! Siitä asti kuin tulin, en ole kuullut sinulta ainoatakaan hellää äänenpainoa. Enkä edes enää voi uskoa siihen, mitä sanot. Lupaat erota Alviasta, mutta siitä ei tule mitään.

-- Kun et anna minulle vapautta etkä aikaa. Kiusaat, kahlitset minua. En minä voi toimia nopeammin kuin voin.

-- Kuinka kauan siis tarvitset vielä aikaa?

-- En tiedä...

-- Voi olla, että sitten on liian myöhäistä.

-- Joku muu on kenties myös eronnut liian myöhään, vastasi Inari purevasti.

* * * * *

Alvia puhui Inarille:

-- Mitä tämä kaikki oikein merkitsee? Selitä jumalan nimessä, en ymmärrä enää sinua! Sinä olet poissa vuorokausmääriä toisen miehen kanssa, kokonaisia öitä yksissä, samassa huoneessa kenties, ja vaadit, että minä vain luottaisin sinun rakkauteesi ja uskollisuuteesi. Sinä vaadit mahdottomia!

-- Ei minulla ole Porkkaan mitään eroottista suhdetta. Mutta jos sellainen joskus on ollut, niin on se särkenyt eräitä rajoja, muodollisuuksia. En voi häntä kainostella, ujostella, arkailla kuin jotakin vierasta. Se on taas mahdotonta se. Etkö ymmärrä sitä!

-- Enhän minäkään pelkkään erotiikkaan tarraa kiinni. Se on minulle oikeastaan vähäpätöistä. Pääasia on, että hän on sinulle tärkeämpi kuin minä. Hänen vuoksensa laiminlyöt minut, rikot sanasi. Miksi lupaat tulla minua tapaamaan, kun et kuitenkaan tule? Mikä sinua estäisi tulemasta!

-- Voi sattua, että ei pääse!

-- Ja minä houkko en voi olla sentään odottamatta. Saint-Germainin vanha kirkko, tuo meidän entinen tapauspaikkamme on ollut hirveän tuskani todistajana. On sovittu esim. kello seitsemästä. Kello tulee kahdeksan, tulee yhdeksän... Uskottelen, että olen erehtynyt aikamäärästä, seison edelleen, vaikka sataa, vaikka joku ohikulkeva tuttava nykäisee käsivarresta ja pyytää mukaan, vaikka poliisit ja kukkakaupustelijat katsovat minuun säälivästi. He arvaavat tietysti, että on kysymyksessä joku _cause de passion_. Ja sitten jään taas yksin. En voi mennä enää juuri ollenkaan huoneeseeni. Se on minulle vihamielinen, se ei siedä minua enää, minä en kestä sen soimausta. Kirjat ja nuotit, jotka siivooja on järjestänyt tiukkaan täsmälliseen pinkkaan, vuode, joka on liian kylmä ja koskematon, ilma, joka on vieras ja kolea, kaikki asumattoman siisteyden merkit siellä paljastavat pilkallisesti sisällisen heikkouteni ja ajavat minut jälleen ulos maailmalle. En kestä tätä enää kauan. Kuinka voit olla niin lähellä minua ja sentään niin kaukana, etten edes ymmärrä!

Olet osa minusta, ajattelee Inari, sentähden olet lähellä minua etkä sentään ymmärrä...

* * * * *

Ja taas sanoo Porkka:

-- Olen aina sanonut, että et ymmärrä rakkauden asiaa. Jos vähänkään ajattelisit omaa onneasi, et täten kilpaa vieroittaisi itsestäsi kahta ihmistä, jotka rakastavat sinua. Jos tätä jatkuu, kadotat molemmat. Päätä siis!

* * * * *

Mutta Inari ei jaksa erota kummastakaan. Ja tilanne muuttuu yhä pahemmaksi. Inari unohtaa tunnit ja minuutit hetken hirvittävän tärkeyden vuoksi. Hän rakastaa ja loukkaa kumpaakin yhä enemmän.

Mitä enemmän Porkka jälleen kovettuu ja kylmenee, sitä enemmän Inari uudelleen alistuu hänen valtaansa. Ja mitä enemmän hän Alviasta pyrkii erilleen, sitä enemmän kärsii hän tästä erosta, kaipaa Alviaa ja syyttää Porkkaa koko onnettomuudestaan. Mutta Alvia tulee jälleen vakuutetuksi rakkausunelmainsa hulluudesta. Hän on vuorottain hentomielinen, vuorottain raaka. Ja Alvian raakuus koskee Inariin vielä enemmän kuin Porkan kovuus. Mutta silloin on hänellä vielä suurempi tarve selittää, hyvittää, pitkittää eron tekoa...

Useammin kuin Porkan laiminlyö Inari kuitenkin Alvian ymmärtämättä miksi, uskoen melkein, että se on siksi, että Alvia on häntä lähempänä... Mutta Porkan voima hallitsee jo hänen tahtoaan. Seurustelu Alvian kanssa muuttuu vähitellen kirjeelliseksi. Hän tottuu, tyytyy siihen, että joka päivä tulee Alvialta joku pieni tervehdys.

Mutta sitten ne äkkiä lakkaavat... Kunnes tulee tällainen kirje:

'Inari. Rakastan sinua iankaikkisesti, mutta minun täytyy erota sinusta. Sinulla on liian vahvat juuret menneisyyteen, se vetää sinut pois minusta, en saa sinua koskaan omakseni kokonaan. Nyt tiedän sen varmaan. Ajan pitkään se laimentaisi rakkauteni ja särkisi onneni. Ehkä jatkuisi tätä samaa aina. Ethän sinä sille mitään voi, en sano tätä syyttääkseni sinua, vaan paljastaakseni oman heikkouteni. Tuskani on ylivoimainen. Ja jos se lakkaisi, olisi rakkautenikin saanut lopullisen kuolin-iskunsa. Sitä en tahdo. En tahdo tulla sinun suhteesi kyynilliseksi. Sinun täytyy jäädä tähdeksi elämäni taivaalle, sinä suurin, kaunein ja armain!

Siksi häviän, en sano elämästä, vaan sinun elämästäsi, ainaiseksi. Jotten enää itse pettyisi ja jotta sinunkin olisi parempi. Teillä kahdella on pitkä yhteinen taival takananne, sitkeitä sielunlankoja, jotka sitovat teidät toisiinne. Kenties ilman rakkautta, kuten vakuutat, mutta onhan tuo yhteenkuuluvaisuus sitten jotakin vielä voimakkaampaa kuin rakkaus. Olenhan nähnyt hirvittävän taistelusi. Hän on joka tapauksessa sinulle tärkeämpi kuin minä. Sen olen huomannut. Ja usko minua: häntä sinä sittenkin syvemmin rakastat. Minä olen tullut viimeiseksi ja minun asiani on senvuoksi ensimäiseksi väistyä. Matkustakaa te rauhassa Suomeen. Minä en tule sinne milloinkaan enää. Jään tänne maailmalle, haihdun jonnekin hämärään, niinkuin kerran kuvittelimme, mutta yksin. Minun on helpompi niin. Kaikkialla on sen verran öisiä ilotupia, joissa yksinäinen pelimanni niinkuin minä voi ansaita leipänsä.

Kiitän sinua kaikesta, tuskastanikin...'

Inarin pää painuu kuin raskaasta tylsyydestä. Onko tämä mahdollista!

Sitten äkkinäinen tulipalon hätä hänet tempaisee. Hän syöksyy ulos, rientää Alvian asunnolle. Hän ei kävele, hän juoksee, lentää, silmät sokeassa palossa, näkemättä ihmisiä, huomaamatta omaa hullunkurisuuttaan. Hän kiitää nopeammin kuin hevoset ja vaunut, hän karkaa kuin kauris ylämaat, alamaat, kuin koira päistikkaa, suoraa maaliin, vaistonsa vetämänä, ennenkäymättömiä oikoteitä...

Alvia ei ole kotona.

Inari värisee neuvottomana. Mistä, mistä tavoittaa hänet tässä miljoonakaupungissa? Keksimättä mitään hän jää odottamaan hänen portilleen. Eiköhän hän tulisi, jos oikein kauan odottaisi... Ei ketään tule...

Sitten hän vasta muistaa että onhan postikin olemassa, että voihan hän kirjoittaa...