Part 11

Hän menee lähimpään kahvilaan, pyytää paperia. Mutta mitä hän kirjoittaisi? Pyytäisi Alviaa siis jäämään hänen luokseen, jatkamaan tätä... Ei, se oli mahdotonta. Kaikki oli totta, mitä Alvia kirjeessään sanoi, liiankin totta. Miksi ei hän voinut nähdä asioita yhtä hämärästi kuin hän näki nuoresti ja romantisesti? Ja Alvia tunsi itsensä. Jos tätä jatkuisi, hänen rakkautensa kuolisi, hän kivettyisi niinkuin Inari oli kivettynyt Porkalle Naiman vuoksi. Se olisi kauheaa. Inari oli näkevinään Alvian tuon aikoinaan niin hennon ja herkän, tulevan vastaansa kylmänä, kovana, karkeana, ivallinen, epäkunnioittava hymy huulillaan. Ei, sitä hän ei kestäisi. Silloin Alvia olisi kadottanut juuri sen, mitä Inari hänessä rakasti. Ja olisiko heillä sitten enää mitään yhteistä tunnelman rikkouduttua, erotiikan sammuttua, seitsemän vuoden kuluttua, niinkuin Porkalla ja Inarilla kuitenkin oli? Eikö hän vaatinutkin mahdottomia elämältä vaatiessaan kauniimpaa, kestävämpää, arvokkaampaa suhdetta kuin hänen ja Porkan! Ei kenenkään elämänjuoksu mennyt ilman erheitä, pettymyksiä, hairahduksia, kärsimystä. Ehkäpä juuri nyt, nyt vasta, kun kaikki tuo jo oli kestettyä ja takana, he voisivat rakastaa toisiaan oikein kauniisti ja inhimillisesti, kuten Porkka uskoi. Vakuuttivathan sekä Porkka että Alvia oikeastaan samaa ja samaa sanoi Inarin oma vakaumus. Miksi hän ei siis uskonut! Miksi pyrki hän yksin luomaan onnettomuutta, kun kaikki muut olivat valmiit ajattelemaan toistensa onnea! Ei, hän ei saanut kirjoittaa mitään Alvialle. Se olisi ollut rikos. Ja mitä olisi hän muuta voinut sanoa, kuin että joka sana oli totta ja oikein. Pyytääkseen Alviaa jäämään olisi hänen lopullisesti ollut luovuttava Porkasta, kiellettävä hänet. Mutta se juuri olisi ollut kaikista suurin rikos, samaa kuin kieltää paras itsensä. Ja jos Alvia olisi vaatinut tällaisen puhtaasti inhimillisen arvon poispyyhkimistä, olisi hän ollut vielä luonnottomampi ja ahtaampi kuin Porkka, joka vaati eroottista suhdetta poistettavaksi saadakseen suhteensa Inariin täydelliseksi. Mutta jos suhde Porkkaan jatkuisi vaikka kuinka epäeroottisena tahansa, kuluttaisi se Alvian rakkautta. Hän oli liian nuori Inarille. Hän ei koskaan kokemuksiltaan saisi kiinni Inaria. Vaikka he eläisivät sata vuotta, olisi Inarilla aina parin vuoden etuennätys, joka tulisi kiusaamaan Alviaa. Hänellä ei ollut oikeutta vierittää tätä taakkaa nuorukaisen hartioille, etenkään nyt, kun hän itsekin kieltäytyi sitä vastaanottamasta. Ja hänellä ei ollut varaa Alvian vuoksi menettää Porkkaa.

Inarin aivot kehräsivät kuumeisesti.

Kynä oli vaipunut hänen kädestään. Paperi jäi tyhjäksi.

Hän nousi pöydästä.

Ja hiljalleen, väsyneesti hän alkoi kävellä kotiinsa päin...

XVIII.

Kerran vielä kävi Inari Alvian asunnolla. Mutta hän ei hämmästynyt, ei säikähtänyt, kun hänelle sanottiin, että Alvia oli matkustanut. Hän painoi vain alistuvaisesti ja murheellisesti päänsä alas.

Kuoleman hiljaisuus vallitsi hänen sielussaan. Kaikki oli siis ratkaistu.

Hän tuli Porkan luo ja sanoi:

-- Alvia on nyt ainaiseksi mennyt...

Porkka otti Inarin pään käsiensä väliin ja katsoi häntä kauan vakavasti silmiin.

-- Olihan se parempi näin, Inari, eikö niin? Elämä oli kysymyksessä.

Inari nyökkäsi äänettömästi.

Hänen sydämessään tuntui vain niin autiolta ja lakastuneelta ja kuori kovemmalta hänen pinnallaan kuin ennen.

Ja se jäi sellaiseksi. Inari oli hiljainen, suljettu, näkymättömästi poistyöntävä. Hän saattoi pitkäksi aikaa jäädä tuijottamaan eteensä. Hän oli hajamielinen, ei muistanut vastata kysymyksiin, jäi seisomaan keskelle katua, pysähtyi keskelle lausetta.

Hänessä oli joku ammottava tyhjiö, jota ei voinut täyttää millään elävällä elämällä. Kadonneen Alvian kuva vain kummitteli hänen aivojensa autiossa yössä. Parisi vaivasi häntä. Jokainen kohta siellä muistutti jostakin ennen olleesta, jota ei enää ollut...

Alvian viimeinen kirje oli kuin vainajan tahto. Pois Parisista, pois!

Porkka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan lähdöstä. Hän tahtoi vihdoinkin nauttia jälleen löydystä rakkaudestaan. Mutta turhaan koetti hän saada Inaria eläväksi, antautuvaksi. Päinvastoin tarttui Inarin ynseys vähitellen häneenkin. Saatuaan ulkonaisesti tahtonsa perille, Inarin jälleen näennäisesti omakseen, alkoivat taas heidän sisälliset ristiriitansa tuntua kovina, katkeroittavina. Hän tunsi sovittaneensa oman vikansa ja jäi hyvällä omallatunnolla syyttämään Inaria, joka viimeiseksi oli ollut loukkaava. Ja lopulta hän pani koko heidän rakkaudenonnettomuutensa kokonaan Inarin niskoille, pesten mielikuvituksessaan itsensä aivan puhtaaksi, ja uskoen omiin mielikuviinsa.

Inari taas kantoi kaunaa Porkalle siitä, että hän tämän vuoksi oli kadottanut Alvian.

Hän oli usein myös häijy ja itsevaltainen, sisimmässään vaatien Porkalta pelkkää alistumista ja palvelemista. Nyt on sinun vuorosi, hän tunsi. Jos en kelpaa tällaisena, voit mennäkin. Se on minulle yhdentekevää.

Hänen sielussaan asui suuri, viileä välinpitämättömyys. Ei voinut tapahtua enää mitään. Ei mitään pahaa ainakaan. Koko hänen entinen elämänsä näytti hänestä nyt vain kuumeisten aivojen houreelle, pitkälle tuskalliselle hulluudelle. Ja kaikki, mitä Porkka puhui, tuntui hulluudelle.

Hän ei tahtonut enää rakastaa, korkeintaan tulla rakastetuksi, ei osannut olla avonainen ja antautuvainen, korkeintaan kiitollinen, jos joku oli hyvä.

Porkka teki parastaan, mutta Inari vertasi häntä Alviaan, eikä hän ollut yhtä hyvä hänen mielestään, ei osannut tarjota mitään, joka Inarille olisi tuottanut iloa. Onni tarjottiin hänelle liian myöhään. Hän oli sammunut, hänen sielunsa puhkesi kukkaan maata kohden, ei mikään päivänpaiste voinut sitä enää elvyttää. Ja niin monta pitkää vuotta oli hän kuitenkin janonnut rakkautta, hellyyttä, aurinkoa, turvaa, kotia... Mutta hän oli pakottanut hyrskyävät tunteensa vaikenemaan säilyttääkseen Porkan, ruokkinut häntä väärillä, miehekkäillä mielikuvilla ollakseen hänelle mieluinen. Ja taas olivat nämä mielikuvat toteutuneet! Hän oli nyt henkisesti ahavan purema, luonteeltaan karaistunut. Hän ei ymmärtänyt, mihin hän enää olisi tarvinnut Porkkaa. Turhaan koetti hän etsiä itsestään jotakin salaista soppea, jossa vanha uhrituli vielä olisi palanut. Hänen sydämensä ei sanonut mitään, hänen aistinsa eivät sanoneet mitään, hänen päänsä sanoi, ettei hän kaivannut avioliiton suojaa, ei mahtunut siihen, ei sopinut siihen enää. Se olisi ollut tyylitöntä. Hän olisi raiskannut kodin niinkuin kodittomuus oli raiskannut hänet. Hän olisi kuljettanut sinne sydämensä sulamattoman talven ja kuihtumuksen, arpiniekan, kovettuneen, välinpitämättömän sielunsa, joka ei enää pelännyt antaa vasta-iskuja... Kuin aave olisi hän siellä ollut...

* * * * *

Sangen pimeässä ja raskaassa mielialassa he vihdoin lähtivät kotimatkalle.

Oli jo joulukuun puoliväli, kun he astuivat laivaan, jonka piti laskea heidät jälleen kotimaan rannalle.

* * * * *

He istuvat kannella pimeässä suurien vilttien sisällä, tuijottaen mustaan aaltoilevaan veteen ja kuunnellen koneen yksitoikkoista jytinää. Leuto tuuli puhaltaa, tähdet leviävät rajattomana iankaikkisuutena heidän yllään.

Nekin kiertävät yksin rataansa, puhuu Inari itselleen. Ja jos ne sattumalta kohtaavat toisensa, niin palavat ne poroksi. Niinköhän on ihmisenkin laita, luonnon ikuisten lakien lapsen? Polttaa tuhaksi yksilöllisyytensä, painua takaisin alas alku-aineeseen, alkaa alusta ja joskus hämärässä, käsittämättömän etäisessä tulevaisuudessa jälleen puhjeta elimelliseen yhteiselämään... Vain siksi, ettei tyhjyyttä olisi... Minulla on jo tyhjyys, usva, hämäryys. Mikään yksilöllinen pyrkimys ei tue minua enää. Tahdottomana vajoan kaaoksen syliin. Suuret luonnon voimat voivat jo pyyhkiä minut pois. Näkymättömät bakteriot hajoittavat jo elimistöäni, josta elämän toimintatarmo on paennut. Ei mitään kulumatonta ole minussa enää. Eteenpäin rientävän kulon läpikulkupaikka olen ollut, rakkauden, joka sytyttää elämän ja jättää jälkeensä kuoleman... Yksi ainoa oli, joka yhdisti minut elävään elämään, yksi ainoa oli, jonka kanssa olisin voinut piirtää taivaalle tekemättömien tekojen ja suurten unelmien linnunradan... Sekin ainoa minulta vietiin! Nyt on pimeys...

Ja kuitenkin! Olihan hänellä Porkka. Istuihan sama Porkka tuossa hänen vierellään, sama eikä kuitenkaan sama!

Nyt minä tiedän, nyyhkyttää Inarin rinnassa, miksi maailma äkkiä on käynyt niin elottomaksi, miksi pimeä yksinäisyys minut ympäröi, miksi kaikki kauneus on kadonnut. Nyt tiedän sen ja tohdin sen lausua ensi kerran ääneen: Rakkaus, rakkaus, tuo inhimillisyyden ihanin kukka on kuollut minun sydämestäni! Voi minua, onnettominta ihmisten joukossa, minulla oli se, enkä osannut sitä vaalia! Minä kielsin sen aurinko-silmältä auringon, sen juurilta kaikkeuden janon, sen lehviltä heleän kyynelekasteen! Minä kielsin sen vangitsemasta katseellaan, juurtumasta juurillaan, jätin ilman armasta huolta ja ihailua tuon hemmoiteltavimman ja arimman taimen Luojan suuressa yrttitarhassa. Voi minua! Minun rakkauteni on kuollut minulta...!

-- Inari!

Inari hätkähti hereille ajatuksistaan.

-- Mitä?

-- Sano minulle, Inari, miksi lähdit kanssani, kun et kuitenkaan rakastanut minua? Sinä rakastit sitä toista, rakastat yhä vieläkin ja pakottaudut olemaan minun kanssani! Silloin ensihurmauksessani en tätä kaikkea niin selvästi nähnyt. Olin liian onneton, onnellinen, liian täynnä omaa tahtomistani. Tuskani ja rakkauteni sokaisi minut. En ymmärtänyt, että sinussa oli ikuinen jää. Luulin, että sulaisit. Mutta sinä, joka olit tajuissasi, laskeva, näkevä, kaikkitietävä, miksi teit minkä teit?

-- Minun täytyi...

-- Kostaaksesiko minulle? No, siinä ainakin onnistuit! Säälistäkö, sano, säälistäkö, jota tiesit minun pelkäävän enemmän kuin mitään? Monta kertaa muistan sinun lausuneen toivomuksenasi, että tulisin heikoksi ja väsyneeksi. Tätä hetkeä sinä siis odotitkin! Oikeaan osasit. Nyt minä olen todellakin vanha ja rapistunut. Palaan Suomeen kymmenen vuotta vanhempana kuin mitä sieltä lähdin. Sellaiseksi olet minut nyt tehnyt. Oletko nyt tyytyväinen työhösi?

-- Voi, miksi puhut noin katkerasti! Meillä on alunpitäen ollut niin erilainen käsitys rakkaudesta. Sinä luulit pelkääväsi sääliä, mutta pelkäsitkin itse rakkautta, ja siksi se nyt vuorostaan pakenee. Sankaritkin levähtävät, jumalatkin levähtävät, mutta sinä et sallinut yhteistä lepoa meille, sinä nimitit sitä heikkoudeksi. Ja kuitenkin olisin jaksanut siirtää vaikka vuoria, jos olisin sinun sylissäsi saanut itkeä ulos suuren inhimillisen väsymykseni. Tahdoit karaista itseäsi ja minua, kivetit kyyneleeni, pilkkasit tuskaani, herjasit hellyyttäni ja niin lakastuivat sielumme arimmat sirkkalehdet. Sinusta oli vanhuus rumaa ja yhdessä vanhettuminen häpeällistä ja niin saamme nyt hoippua hautaan yksinäisinä, tai toisten turvissa. Ja minä olin syntynyt maailmaan sellaista rakkautta varten, joka kestää muuttumattomana läpi kaikkien ikäkausien ja elämän vaihtelujen, uhmaa vanhuutta ja kuolemaa, halkaisee itse haudan erottavan muurin. Ja nyt... Näin aikaiseen jo minä sammuin... Hukkasin elämäntehtäväni... ja elämäni...

-- Ja minä elämän tarkoituksen, sanoi Porkka pimeästi. Se kuoli sinun kanssasi. Tiedän kyllä, olen aina tiennyt, ettei elämällä olekaan mitään tarkoitusta, mutta minä annoin sille tarkoituksen, minä panin siihen sisällön. Nyt ei ole mielestäni millään mitään tarkoitusta enää, ei Suomella ei Europalla, ei koko ihmiskunnalla. Kaikki kärjistyi meihin, kaikki oli olemassa vain meitä varten ja meidän kauttamme. Nyt laskeutuu ylitseni vain rannaton, rajaton autius. Mitä minusta tulee tältä pohjattomuuden pohjalta? Mitä ilman Inaria? Millä täytän ja rajoitan elämäni nyt?

-- Työllä!

-- Miksi tekisin mitään! Ei ole ketään, jota varten tahtoisin mitään tehdä.

-- Sanotaan toisten tekevän taidetta surustaan.

-- En minä tiedä, onko minulla surua tai mitä minun siitä pitäisi tehdä. Minulla täytyy olla joku tarkoitus, vaikka kuinka valheellinen, joku tuki, joku mitta, joku suunta, joku ankkuri, ajatus, määrä. Muuten hyvä ei ole hyvää eikä paha pahaa, kaunis ei ole kaunista eikä ruma rumaa. Ei ole muotoja, värejä, viivoja, ei plastiikkaa eikä järjestystä millään. Nyt olen itse itselleni myös vallan välinpitämätön. En enää ajattele kasvattaa sisällistä ihmistäni. En ymmärrä, mitä sellainen edes merkitsee. En käsitä myös mitä Helsingissä tekisin. Se on aina merkinnyt minulle taistelutannerta. Ja tämän haaksirikon jälkeen ei minusta ole siihen enää... Tämän kaiken sinä olet saanut aikaan, tällaista jälkeä sinä jätät, Inari! Ja minä en voi koskaan antaa sinulle anteeksi, että olet päästänyt särkymään jotakin korvaamattoman kaunista. Kaikki riippui yksinomaan sinusta...

-- Sinä särit ensin minussa jotakin korvaamattoman kaunista.

-- Matkustinhan sen vuoksi Canossaan. Mutta en kelvannutkaan sinulle ja silloin olin sentään parempi kuin koskaan...

-- Sinä hylkäsit minut ensin. Ja siitä jäi jotakin routaista rintaani. En voi olla enää välitön sinulle, en milloinkaan. Jotakin on välissä, joka estää lähestymästä, joka ei katoa, joka syyttää, jota en milloinkaan voi unohtaa...

-- Olisihan silloin sulaa hulluutta, jos menisimme yhteen...

-- Olisi...

-- Yksi lohdutus minulla sentään on. Minä olen tehnyt parhaani. Nyt sinä olet syyllinen, en minä. Sillä olet helpottanut eroa ja minä voin jättää itsepuolestani sinut nyt paremmalla omallatunnolla kuin vuosi takaperin.

-- Olemme molemmat tehneet parhaamme. Ja näin on meidän sentään käynyt...

* * * * *

Tuuli yltyy. Aallot kohisevat, kone jyskyttää enenevällä voimalla.

Kohti Suomen rantoja!

Inari ja Porkka tuijottavat kolkkoina eteensä...

Millainen paluu!

Ja mitä varten?

XIX.

Inari vajosi täydelliseen lamaustilaan.

Hän saattoi olla huoneeseensa sulkeutuneena päiväkausia tylsässä tuijotuksessa, syömättä, pukeutumatta, muistamatta mitään, välittämättä mistään, voimatta liikuttaa jäsentäkään, kykenemättömänä kaikkeen.

Hän karttoi ihmisiä. Ne olivat hänestä kammottavia. Niistä lähti voimasäteitä, joita hänen ehtynyt elimistönsä ei sietänyt. Muuten oli kaikki hänelle yhdentekevää. Ei koko maan ja taivaan avaruudessa ollut asiaa, minkä vuoksi elää, mutta ei minkä vuoksi kuollakaan. Inari oli enää vain kuin itsensä kummitus, entisen elämänsä epäoleellinen varjokuva. Välistä jaksoi hän toimittaa jonkun pienen työn pysyäkseen hengissä. Mutta siihen rajoittui hänen toimintakykynsä. Häneltä puuttui sisällinen ponnistin. Hän ei välittänyt rahasta, sillä mitkään rahan antimet eivät häntä houkuttaneet, ei yhteiskunnallisesta asemasta, sillä sen edut olivat hänelle arvottomia. Häntä ei haluttanut panna tikkua ristiin itsensä tähden. Mitä hän itsestään! Hänen puolestaan sai hänen olentonsa atoomeille tapahtua mitä hyvänsä. Hän ei osannut enää kärsiä mistään, ei pelätä mitään, ei kuolemaakaan. Muiden vuoksiko siis pakottaa itsensä elinvoimaiseksi ja työteliääksi? Mitä hyötyä hänestä saattoi olla kenellekään! Jos hän jo olisi ollut maankamaraa, yleistä, epäyksilöllistä elämän-kuonaa, olisi hän rappeutuvasta ruumistaan voinut antaa ravintoa ruohoille, kukille, puille, pelloille, uusille alku-itiöille. Mutta tällaisena! Pitikö hänen tulla opettajaksi, kuten äiti-vainaja tahtoi? Nousta ehkä opettamaan vanhaa oppia kaiken turhuudesta? Miten inhimillinen vapaus, johon kaikki kehitys pyrkii, on epäiltävää ja vähäpätöistä, miten rakkaus kaikissa muodoissaan ja asteissaan kantaa itsehäviön siementä, miten se on järjetöntä, epätäydellistä, lyhytaikaista ja turmiollista sentähden, että sekin pyrkii vapauteen ja että sen olemus kuitenkin on orjuus. Niinkuin koko ihmisen olemus. Kaikkein pienimmässä kenties, niin pienessä, ettei sitä voinut pitää edes harkinnan arvoisena, hän on vapaa. Hän tekee sen tai sen pikku asian, jättää tekemättä sen tai sen, ja sitten käy kaikki itsestään välttämättömyyden pakolla. Pienestä lumipallosta kasvaa lumivuori, keveästä mielikuvasta raskas todellisuus, joka hautaa alleen kokonaisia kauneus-maailmoja. Pieni huomaamaton lipsahdus vain junaraiteissa ja toinen menee itään, toinen länteen. Se on ihmisen vapautta! Niinkö hänen piti puhua? Ja lisätä vielä, ettei tämäkään ollut totta, että kukaan ei voinut sanoa totuutta, ainoastaan tehdä uskontunnustuksensa, ja että hän itse uskoi elämän sovittamattomaan traagillisuuteen... Ei, pikemmin oli hänen pidettävä suunsa kiinni, oltava kuin muut, otettava olemassaolon taisteluun osaa niinkuin ennenkin ollakseen vähentämättä muiden elinvoimaa ja vastustuskykyä... Esimerkin vuoksi! Mutta olihan hän itse paras esimerkki siitä, että toisten hyvä esimerkki ei kyennyt antamaan elämän voimaa...

* * * * *

Sillä aikaa vietti Porkka hurjaa elämää.

Joskus hän yövalvoneena ja sairaana vieläkin eksyy Inarin asuntoon. He pitävät kumpikin lopullista eroaan selvänä, mutta siitä huolimatta he yhä huomaamattaan kirvelevällä sydämellä palaavat entisiin puheenaiheisiinsa.

-- Miksi sinä hylkäsit minut? valittaa Porkka.

-- Miksi sinä ensin hylkäsit minut? vastaa Inari.

Porkka on paljon muuttunut ulkomuodoltaan. Entinen siro boheemi-eleganssi on poissa hänen käytöksestään ja puvustaan. Hän on melkein rappeutuneen näköinen, kun hän pitemmiltä juomingeilta napittomassa, tahriutuneessa nutussa, rikkinäisissä kalosseissa, veristävin silmin ja pöhöttynein kasvoin ilmestyy Inarin eteen.

Inarin on tuskallisen vaikea nähdä tätä. Omasta olostaan hän ei välitä, mutta nuo ulkonaiset onnettomuuden merkit Porkassa ovat murtaa hänen sydämensä. Hän herää välinpitämättömästä horroksestaan, hän kyselee hellästi huolehtien ja murheellisena:

-- Rakas ystävä, miksi sinä noin...?

-- Näen, että pidät minua jo vähämielisenä renttuna. Olet oikeassa: järki on jättänyt minut, sydän särkynyt, siveellinen selkärankani murtunut! Niin paljon on minulla tosin vielä jälellä siitä, että osaan edes kärsiä. Voi, miten minä kärsin, mutta kellään ei saa olla siitä aavistusta, ei sinullakaan. Minä nauran ja elän iloista elämää ja hetken levon ja lohdun löydän porton sylissä. Sinä olet minut sinne työntänyt. Niin syvälle olen pudonnut ylpeistä pilvilinnoistani. Ja minun, jonka piti sinun kanssasi kahden elää puhtaudessa ja kirkkaudessa ja koskemattomuudessa, tuolla, tähtitaivaalla, ei yhteiskunnan ulkopuolella kuten boheemi, kuten minä ennen, vaan yläpuolelle niinkuin suurien taiteilijoiden ja ihanien ihmisten sopii! Ja täällä nyt olen yhteiskunnan alapuolella kuin hampuusi! Jos tästä vielä joskus paranen, tulee minusta jotakin aivan muuta, kenties mystikko, kenties ihmisrakkauden apostoli. Sitä varten täytyy ensin olla hyvin onneton, tulla hyvin nöyräksi... Nyt sen tiedän. Tai ehk'en tulekaan niin jaloksi, tylstyn vain tavalliseksi porvariksi, unelmattomaksi, käytännölliseksi, kyynilliseksi. Järjestän elämäni järkevästi niinkuin muutkin: otan ystävyyden ystäviltä, toveruuden tovereilta, rakkauden naisilta, haalin koko eri tahoilta ne inhimillisyyden puolet, jotka ennen löysin sinussa yksin. Kaikki sinä olit minulle: ystävä, toveri, rakastajatar, puoliso, sotaveikko, unelma ja todellisuus, lähtökohta ja päämäärä. En enää koskaan sinun jälkeesi voi olla onnellinen, mutta voin nauttia ehkä. Enkä enää viitsi edes pohtia onnea ja onnettomuutta, noita kahta salakavalaa käsitettä, jotka ovat hämärtäneet ihmis-aivoja maailman alusta alkaen. Siirryn vain sievästi vakavuudesta ilomieliseen rappeutumiseen, ehdottoman tarpeesta sovitteluun. Minusta voi tulla vielä vanha, viisas, tyytyväinen irstailija. Etkö sinäkin soisi minulle kernaasti tällaista pientä valoisaa iltapuhdetta?

-- Minä soisin vain, että vielä voisimme olla yhdessä, sanoo Inari murheellisesti. Luuletko siis, että se on aivan, aivan mahdotonta?

-- Siihen pitäisi jollakin meistä olla niin luja usko. Kellä se on? Ei minulla.

-- Ei minullakaan...

* * * * *

Kerran loppukeväällä tulee Porkka Inarin luo tavallista täsmällisempänä ja kevyempänä.

-- Voit onnitella minua, hän sanoo.

-- Miksi?

-- Olen jälleen solminut suhteeni Naimaan.

Inari kalpeni.

-- Olenhan surrut sinua jo tarpeeksi. Tarvitsen järjestetyn elämän. Minun täytyy päästä naimisiin, saada ulkonaista täytettä, joka tekee helpommaksi unohtamisen...

-- Unohtamisen?

-- Niin tahdon unohtaa sinut. Muuten menen rappiolle. En kestä tällaista kauempaa.

-- Minä en voi enkä tahdo unohtaa sinua koskaan, koskaan!

Inari laukesi itkuun.

-- Mitä sinä itket, Inari?

-- Itken kaikkea sitä, mikä meidät erottaa.

-- Mikä se on sitten, mikä?

-- Minun liian suuri rakkauteni sinuun.

-- Sinähän rakastat toistakin. Mutta minä, minä en ikinä ole rakastanut enkä tule rakastamaan ketään muuta naista kuin sinua.

-- Ja nait Naiman...

-- Niin, niin köyhäksi jäin sinusta. Otan sen, jonka saan. Olen kiitollinen hänelle, että hän vielä huolii minusta, joka olen anonut almuja porttojen ovilla. Ja vanhasta, väsyneestä taiteilijasta tuntuu hyvälle, että on edes joku, joka vielä häntä jumaloi, joka ei tiedä mitään hänen haaksirikkoutuneesta sielustaan ja hänen kadonneista kauneus-unelmistaan. Minusta ei tiedä kukaan mitään paitsi sinä, Inari, eikä tule tietämään...

-- Ja sinä tahdot unhoittaa minut.

-- Ulkonaisesti vain. Niin on minun helpompi olla. Sydämeni yksinäisyydessä, siellä syvällä, korkealla, salaisessa mielikuvamaailmassani, joka tästä lähin on oleva suljettu valtakunta kaikille, siellähän sinä aina olet ja asut ainoana, muuttumattomana. Sinua ainoaa olen minä rakastanut täydellä sielullani ja ruumiillani täydessä miehuudessani. Sinä olet minun sydämeni ainoa morsian, jonka valitsin vaikeimmalla ja voimakkaimmalla hetkelläni. Minulla oli unelmani. En voi sitä pienentää. Me olemme yhtyneet elämän korkeimmalla kohdalla. Antaneet toisillemme ja saaneet toisiltamme yhtä paljon. Parhaani olet saanut, minulla ei ole enää mitään sinun arvoistasi tarjottavaa. Sinun jälkeesi on vain alaspäin menoa, pimenemistä... Parempi sinullekin, ettet näe rapistumistani.

Inari tyrski valtoinaan.

-- Minä en kestä sitä ajatusta, etten enää saisi nähdä sinua, että auttamattomasti olet sidottu toiseen ihmiseen, lopullisesti kadoksissa minulta, ettei minulla enää ole lupaa luoda silmääni sinuun, joka olet kaikkeni iankaikkisesta iankaikkiseen, ainoa armaani kohtalon kaikkivaltiaan edessä, joka on liittänyt meidät yhteen onnettomuuden siteillä! Enhän minä vielä ole kokonaan kuollut, koska jaksan näin hirveästi kärsiä! Vanha sydänhaavani vuotaa verta, vanha rakkaus-haaveeni yhä vain minua vallitsee. Aivoni kieltäytyvät ymmärtämästä, että elämäni suurin riemu ja tuska olisi ollut turhaa, että voimani, taisteluni, tahtoni olisivat kaikki menneet hukkaan. Etkö luule, että vielä voisimme yhtyä, että vielä voisimme saavuttaa sopusoinnun? Etkö vielä kerran tahtoisi koettaa?

Porkka nostaa Inarin syliinsä ja heidän kyyneleensä valuvat virtana yhteen.

-- Rakas, armas Inari, hän nyyhkyttää.

-- Emmekö voisi lähteä pois koko Helsingistä, joka on heikkoutemme ja onnettomuutemme todistaja, jossa menneisyyden myrkky meitä jäytää. Lähdemme jonnekin sydänmaalle, kauas...

-- Kevättä katsomaan! Oletko huomannut, että jo on melkein kesä.?

-- Menemme kuulemaan, miten ruoho kasvaa, miten kaislikot kahahtavat ja laine liplattaa... Sinähän pyrit mystikoksi...

-- Sinä kutsut aina esiin minun hyvät puoleni...

-- Kaupunki turmelee, elämä turmelee. Minäkin olen tullut niin pahaksi. Jospa vielä voisin tulla hyväksi!

-- Ja minä uskovaiseksi...

-- Minä uskon jo. Meidän rakkautemme on leikattu poikki parhaimmillaan kuin kultainen vilja. Sillä emme mahda mitään. Mutta murheemme ja hellyytemme siunaa meille vielä kauniin, kelmeän jälkisadon...

XX.

He kulkivat rinnan äänettöminä ja väsyneinä pitkin korkeiden, humisevien vaarojen rinteitä.

Heillä ei ollut mitään sanomista tai he eivät voineet taaskaan sanoa mitään. He tunsivat ainoastaan, että rakkaus koko ajan kuoli heidän väliltään, että se oli parantumattomasti sairas, ei millään hetkellisillä liikutuksilla ja tarmonpuuskilla enää pelastettavissa.