Part 3
HANNU. Päätetty, tuossa käteni! Tulimmaista, siitä tulee sukkela temppu! Saakelin hauska leikkaus, jossa tahdon minä olla mukana!... Kas niin, jättäkää tämä asia minun huolekseni. Minä otan mukaani vain pari ripeätä nuorukaista...
ARVO. Onko se tarpeellista, kun me tulemme mukaan?
HANNU. Se on välttämätöntä jälkien peittämiseksi, On parempi, ettette näytä siellä naamaanne. Teidät voitaisiin tuntea! Minulla on loistava suunnitelma; luottakaa minuun!
EDVIN. No olkoon sitten niin.
HANNU. Mutta suokaa anteeksi, herrat...
ARVO. Noo, sanokaa pois vain!
HANNU. Te ymmärrätte, herrat... hitto soikoon, te käsitätte, ettei ihminen elä paljailla hyvillä töillä! Minä olen puolittain perheellinen mies. Sentähden pieni vippaus... pieni etulaukaus ei tekisi pahaa... Yö on kylmä ja tarvitsee hiukan lämmitystä. Nähkääs, herrat, hieman evästä mukaan.
EDVIN. Mutta jos se pilaa hyvän yrityksen.
HANNU. Ei mitään vaaraa, herrat! Ei mitään vahinkoa! Minun normaalitilani on alituinen humala; ainainen hieno huimaus. Se voi kyllä huiputtaa unikoita, muilta näin monivuotista toveriaan se ei petä!
EDVIN (antaen muutamia seteleitä). No, tuossa on ensi hätään. Miehenne saatte itse valita, kunhan he vain ovat kunnollisia.
HANNU. Kerrassaan uskollisia ja kunnon poikia, herra!... Kiitoksia, herra, tämä on ruhtinaallista!... Te voitte luottaa meihin! — (Huutaa.) Janne ja Kalle! (Miehet lähestyvät.)
JANNE. Mistä on sitten kysymys?
HANNU. Tällä nuorella herralla on meille eräs tehtävä! Oikein hiton sukkela jutkaus, sen voin vakuuttaa!
KALLE. Onko se tehtävä kuumaa?
HANNU. Ei kuumaa eikä kylmää, vaan siltä keskiväliltä, pojat. Seikkailu, oikein hiton kuosikas seikkailu!
JANNE. Tarvitaanko siinä muuta kuin nyrkit?
EDVIN. Ei missään nimessä aseita! Sen pitää käydä hiljaa!
KALLE. Tietysti tuppirauta mukaan. Puukoton mies on kuin hännätön koira!
EDVIN. No niin, me tulemme sitten puolen tunnin kuluttua teitä hakemaan. (Menee tiskin luo maksamaan.)
HANNU. Voitte luottaa meihin, herra!
EDVIN. Mutta muistakaa: ei mitään väkivaltaa eikä aseita:! (Poistuu Arvon kanssa.)
V kohtaus.
Hannu. Heta y.m.
HANNU (heiluttaen rahoja Hetan edessä). Mitä sanot näistä, Heta pulmuseni? Rotannahkoja, aivan uusia rotannahkoja! Sellaista se on, kun on hyvää sukua ja ylhäisiä tuttavuuksia!
HETA (hyvillään). No ole jo tuossa! Paljonkos noita nyt on!
HANNU. Niin sitä käy, kun ihmisellä On entisyyttä ja sivistystä! — Mutta minunhan pitääkin tänä iltana lähteä talosta. Niin kuului tuomio.
HETA. No otitko sinä sen nyt niin vakavalta kannalta. Ole höpsimättä tuossa! Et sinä kotoasi minnekään lähde!
HANNU. Mutta entä jos pistäisi päähäni lähteä. Sinä olet hiukan pirunnahkainen heilu, Heta. Ja sinä olot haavottanut minua syvästi.
HETA (hyvitellen). No, mitä sinä tuosta iäkseen kaivelet! Suuttuuhan sitä toisinaan ihminen tällaisessa elämässä!
HANNU. No, olkoon! Kun on ihmisellä luonteen aateluutta, niin sitä unohtaa helposti loukkaukset. Mutta sinun pitää laittaa kunnolliset eväät matkalle. Juomaa ei saa puuttua.
HETA. Sinä saisit heittää vähemmälle nuo juomat. Vai vielä matkalle, se on jo liikaa.
HANNU. No, no, Heta! Älä nyt turhia intoile, vaan laita mukaan! Yö on kylmä ja autossa voi vilustua. Kas niin, Heta, pikku puimiseni, älä nyt nökötä. Laita Hannu pojalle oikein rennosti evästä mukaan! (Taputtaa häntä.) Se on päätetty, eikö niin?
HETA (hyvillään). Ole siinä!.. Vanha mies!
HANNU (kiertäen kätensä Hetan kaulaan). Mutta nuori sielu!
KOLMAS NÄYTÖS.
(Pyhäjoen kartanon puutarhaportti. Kauempana taustalla näkyy osa kartanon vanhanaikaista, kaksikerroksista päärakennusta parvekkeineen. Rakennukseen johtaa portilta leveä puistokäytävä, jonka molemmin puolin on puita, pensaita ja nurmikkoa. Etualalla näkyy automobiili käännettynä oikealle johtavalle maantielle; vasemmalla toinen auto suunnattuna samalle taholle. On kirkas kuutamoinen yö.)
I kohtaus.
HANNU (tulee perältä juosten ja langeten; on hyvin hengästynyt ja peloissaan). Hitto periköön koko immenryöstön!... Minä olen jo aivan lopussa ennenkuin ollaan edes hienossa alussakaan! Talon entisenä isäntänä minun piti suostutella koiria, mutta sainkin sangen koiramaisen vastaanoton. Vanha "Farao" tunsi kyllä minut ja heittäysi ystäväksi. Mutta sitten tuli muristen uusi farao, joka ei Joosepista mitään tiennyt, näytti kaksi riviä kauhistavia hampaitaan ja aikoi pistää minut yhdeksi suupalakseen... Jollen olisi ottanut sääriä selkääni niin olisinpa nyt mennyttä miestä... Niin, niin, vikkelyyttäni saan kiittää, että yksi vihreä vesa vanhasta sankarillisesta sukupuusta säästyi maailmalle... Huh, kun jokainen jäseneni aivan ui kylmässä hiessä ja vapisee kuin haavanlehti. (Istuu tien vierelle ja huoahtaa.) Jospa nyt olisin "Kukkuvassa kellossa" ja pari purkkia olutta edessäni. Heta ei tosin ole mikään sulotar, mutta joka tapauksessa enkeli kahlekoiraan verraten... Jospa vain pelastun täältä ehjin nahoin, niin lupaan pyhällä aatelismiehen sanallani, että omistan kaikki jälellä olevat parhaat vuoteni yksinomaan hyväntekeväisyystarkoituksiin. (Kuuluu askeleita; Hannu piiloutuu kauhistuneena pensaan taakse.) Joku tulee!... Minä olen hukassa!... Olen mennyttä miestä...!
II kohtaus.
Hannu. Kalle.
KALLE (tulee kiireesti). Mihin sinä pakenit senkin talitynnyri? Paneppas toimeksi!
HANNU (ihastuneena). Jumalan kiitos, ettei tosi miehuus ole aivan sukupuuttoon hävinnyt maailmasta!
KALLE. Mitä sinä höpiset?
HANNU. Minä jo luulin, ettei ole muuta kuin yksi uljas mies Suomen maassa... Ja häntäkin alkaa haitata liika lihavuus.
KALLE. Ole vaiti, mitä sinä siitä tiedät! Juokset, kun joku lujaa yskäisee!
HANNU. No, no, Kalle! Tuo ei ole urosten eikä hyvien toverusten kieltä!
KALLE. Se on suoraa kieltä! — Missä ovat toiset?
HANNU. Tikapuita etsimässä... jolleivät ole paenneet kanaljat.
KALLE. Nahjukset!... Mitä me nyt teemme?
HANNU. Alistumme ja odotamme. — Mutta kuuleppas, Kalle, joll'ei inhimillisyyden kipinä ole sinusta tykkänään sammunut, älä jätä minua yksin.
KALLE. Pelkäätkö sinä sitten jotain?
HANNU. Pelkään!... Kuule, mies, älä puhu niin halveksivasti aatelismiehestä! Minä en totta totisesti tiedä mitä pelko tahtoo sanoa! Mutta kyllä kai minä olen mieluimmin tekemisissä järjellisen ihmisen kuin järjettömän luontokappaleen kanssa.
KALLE. Tarkoitatko sitä koiraa?
HANNU. En... Minä tarkoitan oikeata hirviötä... Se oli kerrassaan norsu koiraksi! Leijona on vain karitsa tämän rinnalla.
KALLE. Ole rauhassa, vanha narri! Minä tein koiran äänettömäksi.
HANNU. Mitä?... Teitkö sinä koiran äänettömäksi? Älä puhu niin kevytmielisesti siitä hirviöstä!
KALLE. Minä kutitin sitä hiukan puukolla ensimäisen ja toisen kaulanikaman väliin ja se herkesi äänettömäksi.
HANNU (innostuen). Jos se on totta, niin sitten ei ole hätää! Äänetön tässä tapauksessa merkitsee samaa kuin vaaraton... Huh, se rauhottaa minua suuresti! Se ruoja iski minua suoraan lihavimpiin osiin ja repi housuni;. (Tarkastelee.) Tuhat sarvipäätä! Eikös loistakin paljas messinki reijistä! Nämä housut saa luutnantti maksaa, taikka sitten ei ole lakia eikä oikeutta maassa!
KALLE. Älä pulise turhaan! Keskustellaan ennemmin, mihin nyt ryhdymme.
HANNU. Saat suolata minut elävänä anjovislaatikkoon taikka etikoida kuin kurkun, jos sen tiedän! Minun kaikki loistavat suunnitelmani haihtuvat kuin lievä takahumala sen koiran kanssa otellessa.
KALLE. Sinä tunnet talon.
HANNU. Tunnen, tunnen kuin omani! Mutta se juuri ei kehoita minua hyökkäämään esi-isieni sukukartanoon näin öiseen aikaan.
KALLE (halveksien). Sinä pelkäät, senkin humalasäkki!
HANNU. Katsos, minulta jäi tänne niin monta oivallista pyssyä. Entäs jos nuo tekevät meidätkin äänettömiksi? Mitä sanot siihen?
KALLE. Roskaa! Jos koko suku on yhtä rohkeata kuin sinä, niin minä en pelkää vaikka heillä olisi mörssäreitä!
HANNU (katsellen ylös puihin). Jospa olisi omenain kypsymisaika, minä en olisi hetkeäkään epätietoinen.
KALLE. Sinä varastaisit omenia, lurjus!
HANNU. Se olisi ainakin vaarattomampaa!... Oikein järjellisesti punniten asiaa, minulla ei ole mitään sisäistä kutsumusta immenryöstöön. Mitä pirua se mies ajattelee!
KALLE. Miksi niin?
HANNU. Ikäänkuin ei sitä lajia elintarveainetta olisi tarpeeksi ryöstämättäkin. Minulla on aina ollut hameväkeä tarjona niin paljon, kuin tieltäni pois työnnän.
KALLE (ivallisesti). Sinä olet sinä ja luutnantti on luutnantti!
HANNU. No niin, luutnantin laita voi olla toisin. Niillä heilakoilla on aina ollut käsittämätön heikkous minuun. Ne heiskaleet osaavat panna arvoa miehen ominaisuuksille. Ja kuka uskoisi!
KALLE. Luutnantti kai tahtoo valita.
HANNU. Mitä valitsemista niissä on? Itse pääasiassa ovat kaikki samanlaisia. Ihminen on uusi vain yhden kerran ja sitten ovat kaikki yhtäläisiä!
KALLE. Ja mitä hittoa se meille kuuluu! Luutnantti maksaa ja me toimimme.
HANNU. Siinäpä se mutka juurii onkin, näetkös! Onko ylimalkaan viisasta sotkeutua tähän koirankuriin? Luutnantti maksaa ja se on perin hyvä asianhaara. Mutta millä hän maksaa nahkamme, jos joudumme klusteriin? Ja se on hemmetin nolo asianhaara. Onko yleensä viisasta tehdä mitä tahansa edes maksustakaan?... Ajatteles poika, se on tarkoin punnittava asianhaara... Ergo harkitkaamme asiaa.
KALLE. Vai niin, sinä aijot jänestää!
HANNU. No, no, poika! Älä ole noin hävyttömän kiivas.
KALLE. Sinä olet kurja pelkuri!
HANNU. Aatelismies ei ole koskaan pelkuri, tiedä se!... Mutia jos hän on viisas, niin hän on varovainen. Sillä varovaisuus on viisauden lapsi... Hän ei mene älyttömästi hukkaamaan pois sitä, mikä hänellä on, tietämättä, mitä hän sillä voittaa. Sillä hän tietää, ettei ihminen ole kuolematon. "Parempi on elävä aasi kuin kuollut keisari", sanoo Caesar. Siis se, mitä kutsutaan rohkeudeksi, onkin vain jonkinlaista aistiviallisuutta, eräänlaista järjen vajanaisuutta.
KALLE (kiukkuisesti). Ymmärränkö oikein sinun kieroilemisesi, sinä elävä aasi! Sinä aijot petkuttaa luutnanttia, mitä?
HANNU. No, no, sitä en ole sanonut! Minä vain punnitsen asian periaatteellista puolta.
KALLE. Minä annan pitkän peevelin sinun periaatteillesi. Ja sen sanon sinulle suoraan, että älä luikertele mies, jos nahkasi on sinulle kallis!
HANNU. No, no, älähän kiivastu mies!
KALLE. Minä en tiedä, mikä sinua oikeastaan uhkaa täällä. Mutta sen minä tiedän ja toivon sinunkin tietävän, mikä sinua odottaa meidän piloteilta, jos vilpistelet. Pitää sitä toki sen verran olla kunniantuntoa, maailmassa. Emmehän ole roistoja!
HANNU (alakuloisesti). Se on juuri se, josta minä en ole niin vuoren varma kuin sinä. Sivistynyt ihminen ei ole milloinkaan varma mistään. Hän on epäilijä; ja siinä onkin juuri korkeamman ja alemman kehitysasteen eroitus.
KALLE. Älä lörpöttele! Mitä se tähän kuuluu?
HANNU. Perhana, jos hyveistä maksettaisiin ihmisille, niinkuin tällaisista kollikissan töistä pikkutunneilla, niin tekisinpä elämänkäänteen ja toimitteleisin vain paljaita hyviätöitä. Ja pelkäänpä, että meitä ahkeroitsisi aika paljon ihmisiä tällä kauniilla elämänuralla. Mutta kun hyvää pitää tehdä hyvän itsensä vuoksi, on siihen vaikea järkevän ihmisen antautua. Siitä syystä sillä alalla työskenteleekin vain paljaita amatöörejä eikä yhtään ammatti-ihmistä. Siis kun kaikki ympäri käydään, on ihminen pohjaltaan hyvä. Mutta puhtaasti taloudellisista syistä ei hän voi harrastaa niin laiminlyötyä elämänalaa!
KALLE (kävellen levottomasti). Mutta missä hitossa nuo toiset nahjustelevat! Heidän olisi pitänyt jo olla täällä tikapuineen... (Kuuluu askeleita.) Hst! Siellä tulee joku!
HANNU (asettuu kauhistuneena Kallen taakse). Pysy edessä mies, jos toveruus ja hyvä omatunto ovat sinulle jonkin arvoiset!
III kohtaus.
Hannu. Kalle. Janne, 1 ohjaaja.
JANNE (tulee kantaen ohjaajan kanssa tikapuita). Tässä ovat tikapuut.
KALLE. Viimeinkin! Teittekö ne uudesta vai missä viivyitte?
JANNE. Emme tahtoneet löytää sopivia. Toiset olivat liian raskaita. Olemme hukanneet väin aikaa.
KALLE. Ryhdytään sitten toimeen.
HANNU (uljaasti). Minun tehtäväni on johtaa hyökkäystä. Lyökää telki ulko-oven eteen, niin eivät pääse kimppuumme, vintiöt! Ja pystyttäkää tikapuut vasempaa balkongia vastaan. Eteenpäin mars, kanaljat!
JANNE. Ja Hannu saa kiivetä ylös! Hän on rohkein meistä ja tuntee talon.
HANNU (pelästyen). Mi-minäkö?... En jumaliste astu jalallanikaan noille telineille! En vaikka niiden yläpäässä odottaisi minua ikuinen autuus!
JANNE. Mitä? Niskotteletko mies? Ei se ole yhden määrättävissä!
KALLE. Niin, mitä siihen sakki sanoo!
HANNU. Tuhattulimmaista! Ettekö te sitten käsitä, että tuollaiset tiet kuuluvat solakammille miehille! Olenko minä mikään sirkusvoimistelija taikka "lentävä hollantilainen?" Minä pysyn maaperässä, minä! Kas niin, ei sanaakaan siitä, pojat!
JANNE. Vai niin, sinä pidät noita rasvojasi kovin suuressa, arvossa.
HANNU. Niin, niin, poika! Ne ovat maksaneet minulle kokonaisia pääomia.
KALLE. Eihän tuollaista norsua mitkään tikapuut kestäisi... Mutta mennään nyt.
JANNE. Eikä Hannu uskalla kiivetä korkeammalle kuin Hetan sänkyyn.
HANNU. Menkää, menkää kultapojat! Minä jään vartioimaan.
(Miehet poistuvat tikapuineen ja häviävät vasemmalle. Hetkisen kuluttua kuuluu kova kolaus ja sen jälkeen yläkerran akkunasta kiukkuinen miehen ääni.)
ÄÄNI. Mitä se on?... Kuka siellä on?
HANNU. Tulimmaista, nuo aasit eivät osanneet toimia hiljaa! On terveellisintä siivota itsensä pois täältä! (Aikoo hiipiä pois.)
ÄÄNI. Ketä te olette?... Ja mitä te tahdotte?... Vastatkaa!
HANNU (kauhuissaan). Me-me olemme kunniallisia, perustuslaillisia miehiä! (Aikoo paeta, mutta samassa pamahtaa vihainen laukaus. Hannu hypähtää kohoksi ja putoaa istuvilleen maahan kiljahtaen) sus siunaa! Nyt ne ampuivat minut! (Makaa hetken liikkumatonna ja alkaa varovasti liikkua.) Herra varjelkoon! Olenkohan minä vielä hengissä! (Tunnustelee itseään.) Ei, se ei voi olla mahdollista. Sattuihan laukaus minuun... Parasta pysyä kuolleena, muuten sieltä pamahtaa uudelleen! (Heittäytyy maahan.)
IV kohtaus.
Hannu. Janne.
JANNE (Tullee kiireesti). Silläkö tavalla sinä vartioitset? Näytit itsesi niille! Ylös, senkin aasi! Ja otakin koivet allesi heti!
HANNU. Hst! Älä puhu niin kevytmielisesti! Minä olen kuoliaaksi ammuttu!
JANNE. Roskaa! Nouse ylös ja tehdään jälkiä. Ne heräsivät.
HANNU (nousten). Jos sinä vakuutat, että minä olen vielä hengissä, niin minä nousen! (Jää kivusta irvistellen istumaan.) Tuhat sarvipäätä, minä olen kuin olenkin haavoitettu! En voi liikkua paikasta pois.
JANNE. Olisikohan se laukaus sattunut?... Mihin...?
HANNU. Johonkin sellaisiin ruumiinosiin, joita enemmän tarvitaan kuin niistä puhutaan.
JANNE. Älä hitossa!
HANNU. Tunnen housujani; kuumottavan.
JANNE. Tässä on vaarallista viipyä! Tule!
HANNU (tunnustellen). Tulimmaista! Tänne on sattunut kokonainen haulipanos! Ja sitten minä olen nauta, jollei sinne ole menneet vielä valtitkin!
JANNE (hätäillen). Mitä me nyt teemme? Etkö sinä voi kävellä?
HANNU (pelästyen). Auta hyvä veli minut pois tästä, jos minua rakastat. Muuten nuo roistot suolaavat minua uudella haulipanoksella.
JANNE. No, pitääkö minun kantaa sinua? Yhtähyvin voisin siirtää vuoria!
HANNU. Ei tarvitse muuta kuin ojennat minulle auttavan kätesi. Sitä vaatii tosi toveruus.
JANNE (kiskoen hänet ylös). No, kas niin! Voitko kävellä?
HANNU. Näin verekseltä se sujuu aika hyvin. Pistelee vain kuin neuloilla!
JANNE. Karkaise luontosi ja astu karskisti!
HANNU. Vieköön perhana koko immenryöstön!... Luutnantti saa maksaa viitosen ylimääräistä jokaisesta haulista, jos oikeutta ja moraalia on maailmassa! (Häviävät puiden sekaan.)
V kohtaus.
Edvin. Arvo. 2 ohjaaja.
EDVIN (tulee kiireesti Arvon kanssa). Se oli pyssynlaukaus!
ARVO. Siltähän se kuului.
EDVIN (levottomasti). Sitten ne ovat heränneet. Kenelläkään meikäläisistä ei ole ampuma-aseita.
ARVO. Ainakin tuo laukaus hälytti siellä kaikki ihmiset.
EDVIN. Senkin tomppelit! Niin varomattomia!
ARVO. Ja miksi he aikailevat?
EDVIN. Tulimmaista, jos ne nyt sotkevat hyvän pelin! Minun olisi; pitänyt mennä mukaan. Mutta on niin kirotun valoisa! Olisivat tunteneet.
ARVO. Sepä se!... Sama oli minun. (2:nen ohjaaja tulee vasemmalta.)
EDVIN. Ovatko autot kunnossa?
2:NEN OHJAAJA. Ne ovat valmiit lähtemään milloin tahansa,
EDVIN. Onko riittävästi bentsiiniä? Meidän täytyy jättää taaksemme vähintäinkin pari|sataa kilometriä tänä yönä.
2:NEN OHJAAJA. Kyllä riittää, herra. (Menee oikeaan autoon istumaan.)
ARVO. Minulla on melkein omantunnon vaivoja, Edvin. Toivon sinun muistavan, että tämä ei ole paljasta poikamaisuutta.
EDVIN. Kuinka hitossa sen unohtaisin!
ARVO. Hän on tuskin muuta kuin lapsi vielä ja minua surettaisi, jos hän saisi koskaan syytä moittia meitä.
EDVIN. Minuakin hänen sokea luottamuksensa kauhistaa. Mutta ole rauhassa, Arvo! Jos miehen tarmo ja rehellinen tahto jotain merkitsevät maailmassa, niin hän ei tule moittimaan milloinkaan meitä!
ARVO. Sitten minä olen levollinen.
EDVIN. Minua vain hiukan arveluttaa nämä meidän apulaisemme. He eivät juuri herätä luottamusta.
ARVO. Täysiä hulikaaneja he ovat. Mutta siksihän niiltä pitäisi luistaa tällainen yöllinen seikkailu.
EDVIN. Kun ei vain luistaisi liiankin hyviin.
ARVO. Pelkäätkö, että ne voivat ottaa myötäjäisetkin yksin häpein?
EDVIN. Melkein... ja se olisi kiusallista — Olen ryhtynyt rohkeaan yritykseen, mutta muu ei olisi auttanut. Tyhmyyttä vastaan ei voi sotia taivaan herrakaan!
ARVO. Kas tuolla he tulevatkin! (Kuuluu lähestyviä askeleita.)
EDVIN. Viimeinkin! Jumalan kiitos! (Cecilia, Kalle ja 1:nen ohjaaja: tulevat.)
VI kohtaus.
Edelliset Cecilia. Kalle.
CECILIA. Oletko se sinä, Edvin?
EDVIN. Minä, Cecilia!... Jumalan kiitos!
CECILIA (heittäytyen hänen syliinsä). Tässä saat minut, Edvin, koditonna ja suvutonna!
EDVIN (syleillen häntä). Ei, Cecilia, ei koditonna eikä suvutonna! Sinä saat molemmat, siitä vastaan minä.
CECILIA. Olen niin levoton... Nuo apulaisesi ovat hiukan pelottavaa väkeä.
EDVIN. Ole rauhallinen. Cecilia! Ne ovat vain ripeitä ja häikäilemättömiä poikia, ja sellaisia tarvittiin.
KALLE. Eiköhän olisi parasta tehdä jälkiä, herrat. Me telkesimme kyllä oven, mutta luulenpa, etteivät ne tällä kertaa ehdi juuri partaansa ajamaan pukeutuessaan.
EDVIN. Olette oikeassa! Emme saa hukata minuuttiakaan... Olemmeko täällä kaikki?... Missä ovat toiset?
KALLE. Paksu-Hannu ja Janne ovat vielä poissa.
ARVO. Siellä ammuttiin...?
KALLE. Yläkerran akkunasta laskivat yhden laukauksen. Pelkään, että se herätti koko talonväen.
EDVIN (ohjaajalle). Menkäähän katsomaan missä ne viipyvät, kun eivät tule! (1:nen ohjaaja menee.)
CECILIA (painautuen lähemmäksi Edviniä). Minua niin peloittaa!
EDVIN. Mikä sinua peloittaa, rakas?
CECILIA. Kuinkahan tämä vielä päättynee?
EDVIN. Hyvin, kun vain pysymme rohkeina!
CECILIA. Minä säälin hiukan äitiä. Ehkä hän ei tarkoittanut sillä niin pahaa.
EDVIN. No, eipä juuri hyvääkään. Mutta siitä puhumme myöhemmin. Luota vain minuun, niin kaikki käy hyvin.
CECILIA. Niin, arpa on heitetty. Olen valinnut sinun ja kotini väliä. Loppu saa olla kohtalon käsissä!... (Hannu, Janne ja ohjaaja tulevat.)
VII kohtaus.
Edelliset. Hannu. Kalle. Janne. Maija, ohjaaja.
HANNU (tulee ähkien ja noituen; kantaen jotain vilttien kiedottua raskasta esinettä). Arvasinhan sen kohtakin, että minulle ne vaarallisemmat tehtävät jätetään! Mitä te olette saaneet aikaan, vintiöt? Missä on neiti, minä vain kysyn, te sillit ja livekalat? (Laskee kuormansa maahan.)
ARVO. No, no, mikäs Hannua vaivaa?
HANNU. Minä olen aina sanonut, että nykyinen polvi on mätää. Vailla kaikkea miehuutta ja siveellisiä periaatteita! Paljasta viheliäistä pinnarijoukkoa!
EDVIN. Mistä Hannu noin on innostunut?
HANNU. Kuka kävi vaaraa uhmaten uljaasti tuleen ja sieppasi typykän? Se oli Hannu! Kuka sai haulipanoksen ruumiiseensa? Eikö sekin ollut Hannu? Aina vain Hannu!
EDVIN. Mitä teillä siinä on?
HANNU. Mitäkö tässä on? Neitsykäinen tietenkin! Hannu nappasi tytön ja kapaloi kuin vauvan! Niin kävi kaikki kuin mampsellin tanssi ja kobran uiminen!
EDVIN. Mutta näyttäkäähän viimeinkin mitä siellä oikeastaan on?
HANNU. Ei, luutnantti saa itse ilon avata paketin! Se tehtävä kuuluu rakastuneille eikä sankareille! Olkaa hyvä!
EDVIN. No, katsotaanpa sitä aarretta. (Avaa viltin, jonka sisästä ilmestyy vanha eukko.) Mitä tämä on? Kartanon Kana-Maija! (Yleistä naurua.)
HANNU (ällistyen). Mitä? O-onki tämä noituutta, minä kysyn? Vanha kurttuinen mummo kuin kapaturska! Sinä Janne, senkin silli, sanoit, että tämä on neiti!
JANNE (häijynkurisesti). Taisinpa hieman erehtyä, kun siellä oli niin pimeätä.
EDVIN. Minä huomaan, että te keräilette muinaisesineitä.
MAIJA (tointuen). Armahtakaa, herrat! Minä olen vanha ihminen!
HANNU (raivostuen). Sen me kyllä näemme, hitto vieköön! Emmekä suinkaan iloksemme! Mikä lempo sai teidät, vanhan kurppanan, kukkumaan puistossa keskellä yötä kuin rakastunut heiskale?
MAIJA. Kuulin laukauksen ja hiivin katsomaan.
HANNU. Pankaapas nyt kiireesti vanhat luunne liikkeelle ja hävitkää näköpiiristä! Hannu on kyllä itse ruumiillistunut hyvyys, lihalliseen muotoon pukeutunut jalomielisyys, mutta hänenkin kärsivällisyydellään on rajansa.
ARVO. No, tyyntykäähän! Älkää nyt pelottako mummoa!
HANNU. Ja missä on sitten neiti.
CECILIA. Tässä, kaikki on hyvin!
EDVIN. Kas niin, annetaan mummon mennä ja lyödään kaikki leikiksi! (Maija poistuu.)
HANNU. Kaunista leikkiä! Ensin minua pamautetaan 16 kaliiberin haulikolla kuin metsän otusta ja sitten minut narrataan kantamaan tänne vanha akka! Se lysti tuli kalliiksi, luutnantti! Siellä vuoti jaloa verta, vaikka tosin vähemmän jalosta paikasta!
EDVIN. Oletteko vahingoittunut?
HANNU. Senpä luulisin! Sitten en tahdo enää tyhjentää purkkia olutta, jollei minulla ole eräissä ruumiinosissa vähintäinkin yhtä monta haulia kuin on kaviaarirakeita paremmanpuoleisessa kaviaarivoileivässä.
EDVIN. Olen pahoillani, että teidän kävi niin huonosti!... Mutta meidän on järjestettävä pakomme. Koska meitä varmastikin ajetaan takaa, niin lähdemme eri suunnille eksyttääksemme heidät jäljiltä... Ja yksi joukosta jää tähän lähistölle vakoilemaan sekä sähköttää määrättyihin paikkoihin minulle mihin toimiin he ryhtyvät.
JANNE. Kyllä minä jään vakoilemaan.
EDVIN (antaen hänelle paperin ja rahaa). Tässä on rahaa ja paperi, jossa on tarkat ohjeet, kuinka teidän tulee menetellä.
JANNE. Luutnantti voi luottaa minuun!
HANNU. Mutta jos tämä nuori neiti luovuttaisi meille viittansa ja myssynsä ja pukeutuisi mieheksi, niin me vetäisimme itse paholaistakin nenästä.
EDVIN. Mitä sanot siihen Cecilia?
CECILIA. Minä suostun kaikkeen! (Antaa myssynsä ja viittansa Hannulle.)
HANNU (ojentaen hänelle knallinsa). Saanko luvan, koska minä kaiken luonnonjärjestyksen ja todennäköisyyden mukaan olen neidin lihallinen setä...! Tämä hattu ei tosiaan ole juuri uutta hullumpi. Sen päälle on vain muutaman kerran istuttu.
CECILIA (vastenmielisesti). Kiitoksia, mutta ottaisin mieluimmin vähemmän istutun!
ARVO. Ehkä minä saan tarjota neidille tämän. Tämä on aivan istumaton! (Antaa lakkinsa.)
CECILIA. Kiitos! (Ottaa lakin ja painaa päähänsä.)
EDVIN. Ja tässä palttoo!... (Auttaa hänen ylleen palttoon.)
HANNU. Saanko vielä neidiltä yhden hansikkaan. Pudotan sen tielle merkiksi.
CECILIA. Tässä on! (Antaa hänelle käsineen.) Emmekö jo viimeinkin lähde?
EDVIN. Paikalla, Cecilia! Kas niin, menkäämme nyt! (Edvin, Cecilia ja Arvo asettuvat autoon sekä lähtevät oikealle.)
VIII kohtaus.
Hannu. Kalle. Janne. Ohjaaja.
HANNU (asettaen myssyn päähänsä ja viitan hartioilleen). No nyt... pojat!
KALLE. Mitä? Aijotko sinä, senkin silavatynnyri, pukea ne päällesi?
HANNU. Tietysti. Kukas tässä muu osaa näytelläi hienoa neitiä kuin se, jolla on siihen synnynnäisiä lahjoja!
KALLE. Norsua sinä voit näytellä, mutta et naista!
HANNU. No sinäkö sitten luulet paremmin onnistuvasi, kanalja? Oletko pessyt kasvojasi tällä vuosiluvulla?
JANNE. Ainakin hän mahtuisi kohtuuden rajoihin.