Part 2
EDVIN (suudellen häntä). Ja minun sinä olet, Cecilia, niin totta kuin olen rehellinen mies! — (Havahtuen.) Mutta ei, minun täytyy lähteä! Ei ole kunniaksi miehelle viivytellä talossa tällaisen tapauksen jälkeen!
CECILIA (kietoutuen lujemmin häneen). Sinä et saa mennä, Edvin! Minä en laske sinua!
EDVIN. Etkö sitten käsitä, että tällainen tapaus on miehelle sama kuin ulospotku?
CECILIA. Koska me sitten tapaamme taas?
EDVIN. Niin, se on totta!... Mutta minä en sille mitään voi' Se on sinun ja sattuman vallassa!
CECILIA (itkien). Mitä minusta sitten tulee? Jos sinä jätät minut, niin minä en tahdo elää!
EDVIN (tuskallisesti). Mutta mitä me sitten teemme?
CECILIA. Vie sitten minut ennemmin mukanasi!
EDVIN. Ja sinulla olisi rohkeutta lähteä?
CECILIA. Tuhat kertaa ennen kuin jäädä tänne! Oo, sinä et aavista kuinka kuollutta ja kolkkoa tämä elämä on.
EDVIN. Ja sinä olisit valmis minun tähteni luopumaan kaikesta.
CECILIA. Ainoa, mikä kiinnitti minua tänne, oli äitini;. Mutta koska hänkin niin vähän välittää minun onnestani, niin voin luopua hänestäkin. (Arvo tulee.)
IX kohtaus.
Cecilia. Edvin. Arvo.
ARVO. Anteeksi, että häiritsen! Mutta tulin ajatelleeksi, että sinä olisit jo tarpeeksi kypsä lähtemään.
EDVIN. Sinä, sinä siis tiedät...
ARVO. Tiedän... Herra Sebastian lausui syvän valittelunsa, että kaartin luutnantilla oli niin paljon rohkeutta.
EDVIN (kuohahtaen). Hänellä on sitä vielä enemmän jos niiksi tulee!
ARVO. Paljon mahdollista, mutta toivon, ettet osoita sitä nyt.
EDVIN. Mitä sinä tarkoitat?
ARVO. Että tämän jälkeen pitäisit itseäsi ilmaan räjähytettynä miehenä, jolla ei ole mitään järjellistä syytä viipyä talossa.
CECILIA. Oo, te olette julma!
ARVO. En Ollenkaan, rakas neiti! Mutta rukkaset ovat eräänlainen siveellinen ulospotkaus, joka ei kyllä käy erittäin jäsenille, vaan sitä enemmän kunnialle. Eikä se eroa juuri luonnollisesta muussa kuin siinä, että jälkimmäisen perästä voi vielä joskus poikkeustapauksessa palata taloon, mutta edellisen tuskin koskaan.
EDVIN (tarmokkaasti). Cecilia, oletko valmis siihen, mitä sanoit?
CECILIA. Olen, Edvin!
ARVO. Onko tunkeilevaa kysyä: mihin?
EDVIN. Seuraamaan minua.
ARVO. Kas niin, vähempää en sinulta odottanutkaan!
EDVIN. Älä nyt rupea neuvomaan! Se ei kumminkaan mitään auta. Tässä asiassa en anna kenenkään mestaroida tekojani.
ARVO. Kuka sitä sitten tahtoo? On vain kysymys, onko se järkevää.
EDVIN. Hiiteen kaikki järkevä! Olen saanut nenälleni ja nyt minä toimin!
ARVO. No, toimi, toimi veikkonen! Ota neiti syliisi, nouse satulaan ja anna huristaa kuin kirgiisi!
EDVIN. Mutta mitä minä sitten teen? Tyttö itse pyytää minua viemään hänet tästä pesästä, jossa hän ei voi elää. Olisinko silloin mies, jos jättäisin hänet tänne?
ARVO. Onko asia niin?
CECILIA (pyyhkien silmiään). On... Tahdon täältä pois.
ARVO. Hm!... Mutta pilaisikohan hyvä neuvo asiaa. Rakastuneet eivät koskaan ole liiaksi järkeviä.
EDVIN. Mikä neuvo?
ARVO. Että poistumme nyt yhdessä ja tulet hakemaan morsiamesi yöllä kuin kristitty ihminen.
EDVIN. Sinä tarkoitat siis...
ARVO. Minä vain kysyn, kuinka pitkälle sinä luulet tämän neidin kanssa pötkiväsi päivällä, ennenkuin viranomaiset nappaavat sinut kiinni.
EDVIN. Se on totta!
ARVO. Mutta kun tulet yöllä hyvä auto mukanasi, niin voit taivaltaa 60 kilometrin nopeudella tunnissa aina aamuun saakka. Ja silloin olen minäkin teidän nöyrin palvelijanne.
EDVIN. Mitä siihen sanot, Cecilia?
CECILIA. Minä suostun jo ennakolta kaikkeen!
EDVIN. Ole sitten valmiina keskiyön aikaan. Me tulemme.
CECILIA. Mutta minä nukun toisessa kerroksessa eikä minulla ole ulko-oven avainta.
EDVIN. No, parvekkeelle siinä ainakin pääset. Me käytämme tikapuita.
ARVO. No niin, luottakaa meihin, neiti... Varustautukaa myöskin lämpimillä vaatteilla yöllistä matkaa varten.
CECILIA. Ollen silloin valmiina.
ARVO. Kas niin, nyt me lähdemme. — Tämä tulee tietysti kuohuttamaan koko sukua. Sentähden on parasta, että etsimme Hannu herran käsiimme.
EDVIN. Mitävarten?
ARVO. Saatpa nähdä, että meillä on hänestä paljon hyötyä. Hänestä saamme tälle yritykselle jonkinlaista oikeudellista pohjaa, jos hän suostuu puolellemme. Onhan hänkin neidin setä!
EDVIN. Ah, se on totta! Mutta mistä löydämme hänet?
ARVO. Kuulemani mukaan majailee hän jossain vähemmän siistissä laitakaupungin kapakassa. Meidän on kai mentävä nyt sinne.
EDVIN. Mutta siitäpä sukeutuu sangen mieltäkiinnittävä tuttavuus! Minua alkaa tämä jo huvittaa.
ARVO. No niin, heitä nyt jäähyväisesi! Minä katselen muualle. (Menee akkunaan.)
EDVIN. Sinä olet oivallinen! (Sulkee Cecilian syliinsä.) Kunpa olisin varma, ettei sinun koskaan tarvitsisi tätä sokeaa luottamustasi katua, Cecilia!
CECILIA (luottavaisesti). Ei koskaan, ei koskaan, Edvin! Sinä tiedät kuinka kuolettavaa tämä elämä on. Minä aivan tukehdun.
EDVIN. No, herran nimessä sitten! Ja minä lupaan, että jos se minusta riippuu, niin sinun ei milloinkaan tarvitse tätä askeltasi katua.
CECILIA. Minä luotan sinuun. Edvin.
ARVO. Noo, kas niin... Tuo on kyllä kaunista, mutta jättäkää loppu toistaiseksi.
EDVIN. No niin, hyvästi Cecilia! Muista klo 12!
CECILIA. Minä muistan! Hyvästi Edvin!
ARVO. Ja nyt me lähdemme kuin nenänsä polttaneet miehet. Nöyrinä ja alistuvina, mutta ei toivottomina! (Menevät ja kohtaavat ovella Sebastianin.)
X kohtaus.
Edelliset. Sebastian.
SEBASTIAN. Jaha, herrat siis lähtevät! Olen syvästi pahoillani ettemme voineet paremmin vastata toiveitanne.
EDVIN. Olette liian ystävällinen, herra!
SEBASTIAN. Minä ymmärrän niin hyvin teitäkin. Nuoruus ja kuuma veri yhdessä aikamme hämmentyneiden käsitteiden kanssa.
ARVO. Aivan niin. Hän tulee kyllä tyynemmin ajateltuaan järkiinsä.
SEBASTIAN. Minä toivon sitä... Tämä tuntuu teistä ehkä liian ankaralta. Mutta meillekin on isiemme perintö, nimemme, kallis asia.
EDVIN. Juuri niin, herra! Minä tunnen yhden sen nimisen, joka maksoi siitä perinnöstä viisikymmentätuhatta markkaa. Sievä summa, vai mitä?... Hyvästi!... Palvelijanne, herra! (Menevät.)
TOINEN NÄYTÖS.
("Kukkuvan kellon" ravintola; kehnonpuoleinen kolmannen luokan kapakka. Perällä ja vasemmalla ovi; oikealla taka-alalla tiski, jolla lepää jalkain päälle asetettu soikiomainen viinatynnyri, voileipätarjotin sekä oikeanpuoleisessa päässä kokonainen armeija olutpulloja ja laseja. Tiskin takana hyllyillä on pulloja, laseja, tupakkaa, tarjottimia y.m. Oikealla akkunan edessä jykevä pöytä vankkoine selkänojattomine tuoleineen; vasemmalla toinen ja samalla puolen perällä kolmas samanlainen pöytä. Tiskin päässä kassassa istuu tarjoilijatar, jota vieraat kutsuvat "Jordanin neitsyeksi". Peräpöydän ääressä istuu epäiltävännäköinen mies olutpuolikas edessään. On myöhäinen ilta.)
I kohtaus.
Hannu. Heta, Janne. "Jordanin neitsyt".
HANNU (noin 60-vuotias jykevärakenteinen mies; paksu kuin sillitynnyri, punainen nenä ja viinabasso. Harmahtava tukka hullunkurisesti pörrössä, rasvoittuneilla kasvoilla ainainen hyväntuulisuus jai harmaissa silmissä viekas älyllisyys. Istuu akkunan luona pöydän ääressä, oikea jalka tuolille nostettuna, ja lukee sanomalehteä).
Kuuleppas Heta pulmuseni, lennätäppäs tänne pari purkkia kaljaa! Tämä henkinen työskentely raukasee.
HETA (lihava jykevännäköinen eukko, seisoo selkä kenossa tiskin takana kuivaillen laseja ja puhuen torailevalla äänellä) Enkä tuo, sinä iankaikkinen laiskuri! Vielä minä juottaisin sinulle olvenikin, mokoma!
HANNU. No, no, Heta, vieläkö sinä yhä kiukuttelet! Ei saa antaa auringon laskea vihansa yli. — Tuo sitten kunnon napsu!
HETA. Juokse kaivolle ja vedä nahkaasi, senkin ruoja! Et sinä kumminkaan maksa.
HANNU. Maksa!... Ähs, sinä olet paksu materialisti, Heta! Maksua kaikesta! Aivankuin ei tosi ystävyys maksaisi enää mätää munaa!
HETA (vimmastuen). Minäkö paksu! Että sinä kehtaatkin! Olet laiskotellut minun kustannuksellani jo vuosikausia; isännöinyt täällä, syönyt ja juonut kuin piispa pappilassa. Ja silläkö tavalla sinä palkitset minun hyvyyteni?
HANNU. Eihän hyvyys ole mitään hyvyyttä, jos se palkitaan. Silloin se on vain mitätön liikeasia.
HETA. Mutta kenenkä varojen sinä luulet sellaista hassausta kestävän? Vedät nahkaasi päivät päästään kuin pesusieni! Onko se siivoa?
HANNU. Sen vaikuttaa tämä kevytmielinen ympäristö, Heta, kevytmielinen ympäristö! Pitäisikö minun elää kieltäymyksissä kuin katumuksentekijä tällaisessa talossa, jossa ruokitaan isoovia ja juotetaan janoovia; jossa vallitsee ainainen jano. Jos juominen on rikos, niin silloin ei täällä maailmassa ole muuta kunnollista kuin kameeli, joka juo vain kerran kuussa.
HETA. Mutta kuka sen maksaa, sinä iankaikkinen viisasteIija?
HANNU. Kylä maailma maksaa! Älä sinä sure, kun en minäkään sure! En ole, näetkös, tahtonut haavoittaa sinun tunteitasi tunkemalla maksua. Se olisi ollut rumaa näin ystävien kesken.
HETA. Rumaa!... Syöt ja juot minut vielä kadulle, senkin viheliäinen juopottelija! Vielä minä rupeaisn elättämään sinua iankaiken! Jopa minä sitten hullu olisin! E-ei!
HANNU. Sinä olet kiittämätön kapine, Heta; vailla kaikkea jaloutta ja moraalia!
HETA. Ja mistä minun pitäisi sitten kiittää sinua, hyvä herra?
HANNU. Miehekkäälle luonteelle on vastenmielistä muistuttaa ansioistaan. Mutta noin huutavaa kiittämättömyyttä vastaan ei voi muuta. Muistelehan, Heta, mitä minä olen ollut sinulle!
HETA. Ja mitä sinä olet ollut? Et kerrassa mitään! Roskaa! Vai vielä sinä tässä rupeat komeilemaan! Kiität kun saat olla!
HANNU. Enkö ole hankkinut sinulle monta hyvää kundia? Jollei minua olisi ollut, niin olisit saanut torkkua täällä torakoittesi kanssa kilpaa!
HETA. Sellaisia vieraita! Tyhjiä kuin kirkon rotat! Tekevät viidenkymmenen pennin ostoksen ja viiden markan vahingon! Kauniita vieraita! Hankkivat minulle maistraatin varoituksenkin, heittiöt! Kaikki tyynni paljaita pinnareita, roistoja!
HANNU. Jollei minun arvokas olemukseni olisi luonut tähän lafkaan jonkinlaista yhteiskunnallista vakavuutta, niin tämä olisi jo aikoja suljettu jonain paheiden pesänä!
HETA. Paras syntipukki sitä sanoikin! Olet häpeäksi koko talolle!
HANNU. Kunniaksi, Heta, kunniaksi! Näin edustavaa miestä et löydä koko Suomen maasta!
HETA. Tuollaisen nyt aina löytää! Tällainen tyttö saa parempiakin kuin tuollainen lopenkulunut haaska!
HANNU (kiihtyen). Sinä... sinä, norsu!
HETA. Minä lyön laudalta monta nuorempaakin, kun pahan pään eteeni otan!
HANNU. Ainakin laudan. Sinä voisit lyödä!
HETA (raivostuen). Mitä?.. Uskallappas siellä vielä ilvehtiä, taikka! (Uhkaa pullolla.)
HANNU (lepytellen). No, no, Heta! Hittojakos me toraillaan! Sovitaan pois! Sinä olet hermostunut.
HETA. Olenko minä hermostunut! Mikä hävyttömyys se taas oli? Vai hermostunut!... (Lapuan Kalle ja muita sällejä tulee.)
HANNU (rauhoittaen). Kas niin, Heta! Ei kiistellä enää. Mitä sinä olisit ilman minua? Hento, turvaton nainen kuin kaisla myrskyssä!
HETA. Mitä sinä uskallat! Olenko minä mikään hento kaisla!... Ja sen minä sanon sinulle, että saat mennä! Jollet siivoa täältä vanhoja luitasi siksi, kun palaan, niin minä heitän sinut ulos raamit kaulassa! Se olkoon sanottu! (Menee kiukkuisena perälle.)
II kohtaus.
Edelliset. Janne. Kalle.
KALLE. Hei, Hannu! Onko nuoripari taas riitaantunut, koska hän näytti niin äkeältä?
HANNU. Älä laske leikkiä vakavassa asiassa! Tuhattulimmaista, tämä vie miehen suoraa päätä hirteen!
JANNE. Mitä on sitten tapahtunut?
HANNU. "Ollakko vai ei olla? Siinä pulma!"... Perhehuolia, perhehuolia!
JORDANIN NEITSYT. Neiti Heta sanoi juuri Hannun irti todistajain läsnäollessa ja Hannu saa mennä!
HANNU. Hitto vieköön, tämä on traagillista! Minä en ole kahteen päivään saanut varsinaista humalaani, puhumattakaan ylimääräisistä, jotka tällä kehitysasteella kiistelevät varsinaisten kanssa tärkeydestä. Ajatelkaas, minä, joka en ole 30 vuoteen selvää päivää nähnyt, olen aivan veden jälkinen. Ajatelkaa ja heltykää kyyneliin!
KALLE. Onpa ikävääkin, jos hän totta on!
HANNU. Se on järkyttävää! Se on lopun alkua, sanon minä! Minun henkinen joustavuuteni luopuu minusta ja minä aivan hiudun olemattomiin.
JORDANIN NEITSYT. Näkeehän sen!
HANNU. Vielä toinen mokoma tällaista paastoa ja minusta on tullut aineeton ihminen; henkiolento, jota saatte lähestyä vain mediumin kautta.
JANNE. No, miksi sinä suututit häntä!
HANNU. Lempo hänen tiesi! Tulin epähuomiossa ryypänneeksi Hetan "jamaica-rommin" ja siitä hän hurjistui.
KALLE. No, se on vain myrskyä vesilasissa.
JANNE. Toisinaan sadetta ja väliin päivänpaistetta! Niinhän se on rakastuneitten!
HANNU. Hittoja kanssa! Se ei olekaan myrskyä vesilasissa, kun on Hetasta kysymys! Tämä myrsky on kestänyt liian kauvan!... Ja minne minä sitten menen? Ymmärrättekö, mitä sellainen muutos merkitsee minulle, joka olen nykyajan mukavuuksiin tottunut mies. Suoraan sanoen, puolittain perheellinen mies!
JANNE. Sinun asiasi ovat hullusti, perin hullusti.
HANNU (huoaten). Niin, ei niitä ole joka nurkassa, jotka pystyvät sisarellisesti jakamaan leipänsä... ja...
JANNE. Yhtä ja toista muuta!
KALLE. Eipä juuri. Sinä tarvitsetkin niin hiton paljon!
JANNE. Se kai siihen syynä onkin, miksi hän ajaa sinut pois.
KALLE. Sinä olet paljon pulskistunut siitä ajasta, kun makasimme propsipinojen välissä!
HANNU. Vaiti, Kalle! Älä muistuta minulle siitä. Se kuuluu minun alennustilaani.
JANNE. No, voithan sinä jonkun aikaa elää paljailla rasvoillasi. Ja sitten etsit uuden Hetan!
HANNU. Hävyttömintä kaikesta on, että minun täytyy kestää tämä vastoinkäyminen selvin päin!... Mutta niinhän se aina on, että koettelemukset eivät tule yksi kerrallaan eikä silloin, kun ihminen on vastustuskykyisin. — Eikö teillä ole mitään keinoa, pojat?
KALLE.. No, aina vähän! — Hei, Jordanin neitsyt, yksi napsu ja purkki kaljaa miestä kohden! (Tarjoilija vie miehille pyydetyt juomat.)
HANNU.. Sinä olet kunnon poika, Kalle! Vielä sitä on sentään toveruuttakin maailmassa!
KALLE. No, ainahan sitä sentään senverran pitää miehellä pyöreätä olla, ettei koira kintuille laske! (Asettuvat pöydän ääreen.)
JANNE. Kas vaan, Hannu alkaa kirkastua!... Kippis, sinä vanha veijari!
HANNU (surullisen filosoofisesti). Ei, Hannu ei voi enää kirkastua! Tämä maailma huononee päivä päivältä! Hameet lukevat housuille lakia ja nero kiertelee agitaattorina. Ystävyyttä ja tunteita myydään rahasta kuin flanellia narikassa... Hyve on pukeutunut vormuun ja kauppaa "Sotahuutoja!" Ja suostunnat nousevat vuosi vuodelta!... Tämä on lopun alkua, sanon minä!... Lähde pois, Hannu tästä kylmästä maailmasta isiesi luokse! Sinä kuulut siihen aikaan, jolloin vielä kunnioitettiin miehen kuntoa ja hyveitä. Sinä et sovi tähän turmeltuneeseen aikaan!... Kippis! (Juo.)
KALLE. Hannu on surullinen. Millä me ilahutamme häntä, pojat?
HANNU. Minua on syvästi haavotettu tänä iltana. Mutta minä asetun yläpuolelle kaiken ja annan sen anteeksi.
JANNE. Parasta onkin, että asetut Hetan yläpuolelle, niin kaikki tulee hyväksi taas.
HANNU. Ystävät... lauletaan joku kevytmielinen laulu. Minä, kuten kaikki kulttuuri-ihmiset, olen herkkä sävelille. Ne herättävät minun paremman 'ihmiseni!
KALLE. Se on päätetty, pojat! (Edvin ja Arvo tulevat valepuvuissa, viittoihinsa kääriytyneinä ja hatut silmille painettuina. Istuvat vasempaan pöytään. Miehet vaikenevat ja katselevat tulijoita epäillen.)
III kohtaus.
Edelliset. Edvin. Arvo.
EDVIN. Luulenpa totisesti, että olemme osuneet oikeaan paikkaan!
ARVO. Aivan varmaan. Ja joll'en erehdy, niin tuolla on etsimämme henkilö.
EDVIN. Tuo rasvakäärykö tuolla pöydässä?
ARVO. Hän juuri.
KALLE (epäluuloisesti). Noilla miehillä ei näytä olevan välit oikein selvillä poliisin kanssa!
HANNU (huoaten). Paha omatunto, paha omatunto!... Sanoinhan, että maailma yhä turmeltuu.
JANNE. Näyttävät olevan parempaa väkeä!... Opintomatkalle lähteneitä liikemiehiä.
KALLE. Kenenkähän kassa on lähtenyt luistamaan.
EDVIN. Totisesti, tämä ympäristö ei kehoita juuri jatkamaan tuttavuutta! Nämä uudet ystävämme näyttävät miehiltä, jotka voivat kääntää taskun nurinpäin. Ainakin on heitä näin ensi näkemällä vaikea hevosvarkaista erottaa.
ARVO. Hst! Puhu hiljempaa! Eiväthän nuo mitään salonkileijonia olekaan, mutta en luule heidän pitävän sellaisesta tittelistä.
EDVIN. Entäs sitten?
ARVO. He voivat tarttua puukkoon uskomattoman äkkiä.
EDVIN. Pelkäätkö heitä sitten?
ARVO. En, mutta en halua myöskään mitään tarpeetonta reikää nahkaani.
KALLE. Mitähän maitonaamoja nuo oikein luulevat olevansa.
JANNE. Niitä pitäisi vähän kutittaa, että näyttäisivät naamansa.
HANNU. Ainakin niiltä pitäisi' kiristää muutama purkki olutta pöytään. Se olisi vähintäinkin heidän siveellinen velvollisuutensa!
JANNE. Menemmekö hiukan tomuttamaan noita kulkureita, että saadaan aikaan kunnollinen tappelu?
KALLE. Mennään tunnustelemaan niitä hiukan. (Menevät Edvinin ja Arvon luo ja pyörivät kädet syvälle housuntaskuihin työnnettyinä ja niska kyyryssä heidän ympärillään.)
JANNE (härnäillen). Herrain silmät eivät kai ole yhtä paria, kun ette kehtaa niitä näyttää.
EDVIN. Mitä te tahdotte?
KALLE. Vai oletteko niin myöhään joutuneet nenävarastolle, että häpeätte haistinvaajaanne? (Sällit räjähtävät nauramaan.)
EDVIN. Ei ensinkään! Mutta te voitte menettää haistinvaajanne, jollette pysy loitommalla.
JANNE. Herrat eivät varmaankaan ole koskaan ennen haistelleet nyrkintomua, kun olette niin suurisuisia.
ARVO. Olisi parasta, jos oman etunne tähden pysyisitte etäällä.
HANNU (yllyttäen). Hei pojat, muu ohjelma on jo suoritettu ja tappelu alkaa tavalliseen aikaan!
KALLE (siepaten hatun Edvinin päästä ja lyöden sen lujasti lattiaan). Tuossa on tuo! Siitä on vähän aikaa, kun se putosi!
EDVIN (hypähtäen kuohuissaan ylös). Mitä te sitten oikein tahdotte?
JANNE. Tapella luonnollisesti!
KALLE. Nylkeä kaksi kettua, herra. (Pyörähtää kyykistyen Edvinin edessä.) Herran pojat!
EDVIN (heittäen pois viittansa). Miksette sitä heti sanoneet? Olemme vain hukanneet kallista aikaa! (Iskee nyrkillään muutamia hyvin tähdättyjä iskuja Kallen rintaan, jolloin tämä kaatuu selälleen, ja hyökkää Jannen kimppuun lyöden hänetkin kumoon. Arvo sieppaa tuolin ja nousee pöydälle seisomaan.)
KAIKKI (hypähtävät ylös; kuuluu huutoja). Hei pojat! — Tuleen, pojat! Lamput sammuksiin!... Lyökää niitä! — Paukuttakaa niitä tuolilla!
KALLE (kömpii ylös yskien). Si-si-sillä mie-hellä on pi-piru nyrkissä. Kun sa-salpasi mi-minulta hengen!
HANNU. Hei, pojat! Eläköön kunnollinen tappelu! Se oli kaunis alku, nuorimies! Minä tunnen alaa, minä!
JANNE. Tuhat perhanaa! Pankaa toimeksi, miehet'... Mitä te töllistelette, senkin aasit! (Kömpii rintaansa pidellen ylös.)
KALLE. Eteenpäin, pojat! Kyllä me kaksi miestä suolaamme! (Huutoja; melua; miehet hyökkäävät pullot käsissä.)
EDVIN (vetää esiin revolverin. — Miehet peräytyvät epäröiden). Älkää pelästykö, miehet! Minä kutsun vain tarjoilijan! (Laukasee kerran tiskillä olevaan juomalasikasaan, niin että lasit helisevät. Hannu lentää säikähtyneenä istumaan ja miehet peräytyvät hämmästyneinä.)
JANNE (melkein ihastuneena). Se on koko perhana mieheksi!
HANNU. Tuhattulimmaista! Siinä miehessä on ruutia! (Lähestyy varovasti.) So, so nuorimies! Kas niin, pistäkää pyssy piiloon! Me olemme itse asiassa rehellisiä ja sävyisiä miehiä! Kas niin, sovitaan pois koko juttu. Se oli kaunis alku, sen voin vakuuttaa. Ja minä tunnen alaa jonkun verran!... Mutta lempoko teitä riivasi, kun paukautitte niin että olin pyllylleni lentää! (Heta hyökkää miesten keskelle heiluttaen mahtavaa kumipamppua.)
IV kohtaus.
Edelliset. Heitä.
HETA (raivoissaan). Te lurjukset ja hulikaanit! Vai tänne te tulette tappelemaan ja häpäisette minun siivon ravintolani, jota vastaan maistraatti on vain kerran muistuttanut. Jollette ole ihmisiksi, niin jumaliste minä voitelen teidät niin, ettette elämässänne terveeseen suuhun syö. Vai tänne te kelvottomat tulette mellastamaan ja elätte kuin villit! Viette minulta vielä ravintolaoikeudet, senkin kulkurit! Saatatte minut maantielle ja häpäisette hyvän nimeni ja maineeni, joita vastaan ei yksikään elävä sielu voi muistuttaa! Jos te vielä uskallatte lujaa yskäistä, niin minä pehmitän teidät, että saadaan lakanoilla nostella! Onko tämä mikään markkinapaikka.
HANNU. Henkäise nyt jo välillä.
HETA. Mitä täällä on tapahtunut? Miksi ette puhu lurjukset!
HANNU. Se on sula mahdottomuus, hyvä ystävä! Sula mahdottomuus!
HETA. Kuka täällä ampui?
EDVIN. Minä... ja ammun vastakin, jos silmilleni hyökätään.
HETA. Kuka teitä on sitten häirinnyt?
EDVIN. Kysykää näiltä kantavieraitanne, jotka te näytätte tuntevan niin hyvin nimeltä.
HANNU (rauhoittaen). Nämä toverit tahtoivat vain hiukan motionia! Kun he näkevät eheän takin jonkun yllä, niin vaikuttaa se hieman ärsyttävästi heidän yhdenmukaisuuteen tottuneeseen silmäänsä. Muuten oli se hyvin viaton juttu! Perin viaton, Heta!
HETA (uhkaavasti). Jos te käytte vieraiden kimppuun, niin varokaa korvianne!
EDVIN (hilpeästi). Antakaamme sen jutun olla!... Ja te, rouvani, heittäkää pois tuo pamppu, vaikka se pukeekin teitä niin oivallisesti!... Laittakaa sen sijaan näiille reippaille pojille juomaa pöytään. Minä maksan kaiken!... He saavat sietää hiukan eheääkin takkia.
HETA. No, se on toinen asia. Sitävartenhan tämä paikka onkin.
KALLE. Se on miehen puhetta!
HANNU. Se tuli kuin minun suustani ja sielustani.
JANNE. Näkihän sen jo ensi iskuista, että siinä on mies!
ARVO. Ehkä tästä tulee vielä hyvää perässä, kun niin vihainen alku oli!
(Miehet asettuvat pöytiin ja Heta ja tarjoilijatar lennättävät heille juomia pöytään.)
HANNU (mennen Edvinin pöytään). Anteeksi, nuoret herrat. Te olette sivistyneitä miehiä. Ja minä toisinaan kaipaan sivistynyttä seuraa, että saan keskustella hiukan syvemmistä asioista... Nämä toverit ovat kyllä kunnon poikia, mutta heidän kasvatuksensa on hieman laiminlyöty. Ja heidän henkiset harrastuksensa liikkuvat enemmän arkipäiväisillä aloilla. — Kas niin, minun nimeni on... mutta eihän se kuulu asiaan. Otaksun, että herratkin haluavat mieluimmin unohtaa omansa.
ARVO. Siinä osasitte oikeaan!
HANNU. Arvasin sen! No, mitäs nimistä! Tällaisissa paikoissa rehelliset miehet tuntevat toisensa vain naamasta... Manullakin oli nimi... No niin, olen tehnyt voitavani unohtaakseni sen.
EDVIN. Koska te näytätte olevan noin reippaita poikia, niin kai te kunnollista palkintoa vastaan otatte suorittaaksenne erään pikkutehtävän?
HANNU (hyväntahtoisesti). Vaikka kaksi, nuori herra; vaikka kaksi!
EDVIN. Sen pitäisi tapahtua jo tänä yönä.
HANNU. Minä tarkoitan: jollei se ole lakia ja yleistä moraalia vastaan. Katsokaas, me olemme sentään jossain määrin kunniallisia miehiä, vaikkei meistä kaikki kelpaakaan juuri lapsenkummiksi.
EDVIN. Siitä voitte olla rauhallinen! On kysymyksessä vain naisenryöstö, josta on tytön kanssa jo edeltäpäin sovittu. Hauska ja aivan kunniallinen seikkailu.
HANNU (innostuen), No, silloin te käännyitte oikean miehen puoleen. Se on juuri minun erikoisalani. Minä nimittäin janoan ritarillisia tekoja! Se istuu veressä, nähkääs... Mutta eihän se vain ole vaarallista?
ARVO. Ei ollenkaan! Me tulemme mukaan. Ajamme sinne autolla.
EDVIN. Morsiameni omaiset juonittelevat ja tahtovat pakottaa hänet menemään toiselle miehelle.
HANNU. Lurjukset! Kyllä me tytön sieppaamme, että suit sait vaan! Missä hän on?
ARVO. Onpahan vain eräässä kartanossa tässä lähistöllä. Pyhäjoen kartanossa.
HANNU (ällistyen). Py-pyhäjoen!... Minä tunnen sen paikan. Hm!... Siksi te kai käännyittekin minun puoleeni.
EDVIN. Aivan niin... mutta vaikuttaako se asiaan, vaikka se onkin sukulaistalo?
HANNU. Eikä hitossa! Sitä parempi!... (Innostuen.) Minulla onkin tuolle herrasväelle hiukan vanhaa hapatusta, ja nyt minä sen maksan. He ovat kohdelleet minua koiramaisesti, sillä ilman noita helliä sukulaisia minä olisin vielä isäntänä Pyhäjoessa!... Siitä tulee saakelin lystikäs leikkaus! Samalla kuin autan tuota tyttöraukkaa saan nolata noita rakkaita sukulaisia! Mikä verraton jutku!
EDVIN. Onko asia päätetty?