Part 3
Purohon putos mehiläinen, mut tuonpa huomas kyyhkyläinen. Hän, surkutellen sydämestä, lens' puuhun oitis nopeaan ja pienen lehden lehväksestä pudotti veteen noukallaan lautaksi pikku-elävällen, se että pääsis maalle jällen.
Kun sitten kerran kyyhkynen lens' illall' lehdon siimeesen, ja kukers' siellä iloksensa, oksalla istuin yksinään, niin metsämiespä pyssyään ojensi, häntä tappaaksensa. Mut siihen mehiläinen lensi, ja käteen pistämähän ensi, ett' tuntui kipeätä tekevän. Pau! luoti lähti nyt — mut syrjähän. Pelastuneena kyyhky lens! — Mun ystäväin! Kas, hyvänteko palkitahan aina näin.
A.M. Lenngren.
MEHILÄISEN KOSTO.
Kasvoi kukka kankahalla, mesikukka kaunoinen; Tuli tyttö iltamalla, taitti poikki pienoisen.
Näki metsämehiläinen, miten murtui kukka nyt, mistä ennen pörriäinen oli mettä imenyt.
Tyttö pisti povellensa mehiläisen kukkasen. Mehiläinen pistimensä pisti tytön poskehen.
Tyko Hagman.
MENI AKKA METSÄÄN.
Meni akka metsään, pukki tuli vastaan: »Mene pukki kotiin!» Ei pukki mennytkään.
Meni akka metsään, tukki tuli vastaan: »Lyöpä tukki pukkii! — Pukki ei mene kotiin.» Eipä tukki lyönytkään.
Meni akka metsään, tuli tuli vastaan: »Polta tuli tukki! — Tukki ei lyö pukkii, pukki ei mene kotiin.» — Ei tuli polttanutkaan.
Meni akka metsään, vesi tuli vastaan: »Sammuta vesi tuli! — Tuli ei polta tukkii, tukki ei lyö pukkii. Pukki ei mene kotiin.» — Ei vesi sammuttanutkaan.
Meni akka metsään, härkä tuli vastaan: »Juopa härkä vesi! — Vesi ei sammuta tulta, tuli ei polta tukkii, tukki ei lyö pukkii, jne.» Eipä härkä juonutkaan.
Meni akka metsään, nuora tuli vastaan: »Lyöpä nuora härkää! — Härkä ei juo vettä, vesi ei sammuta tulta, tuli ei polta tukkii, jne.» Eipä nuora lyönytkään.
Meni akka metsään, hiiri tuli vastaan: »Pure hiiri nuoraa! — Nuora ei lyö härkää, härkä ei juo vettä, vesi ei sammuta tulta, jne.» Eipä hiiri purrutkaan.
Meni akka metsään, kissa tuli vastaan: »Syöpä kissa hiiri! — Hiiri ei pure nuoraa, nuora ei lyö härkää, härkä ei juo vettä, jne.» Eipä kissa syönytkään.
Meni akka metsään, repo tuli vastaan: »Syöpä repo kissa! — Kissa ei syö hiirtä, hiiri ei pure nuoraa, nuora ei lyö härkää, jne.» Eipä repo syönytkään.
Meni akka metsään, koira tuli vastaan: »Tapa koira repo! — Repo ei syö kissaa, kissa ei syö hiirtä, hiiri ei pure nuoraa, jne.» Eipä koira tappanutkaan.
Meni akka metsään, susi tuli vastaan: »Syöpä susi koira! — Koira ei tapa repoo, repo ei syö kissaa, kissa ei syö hiirtä, jne.» Eipä susi syönytkään.
Meni akka metsään, karhu tuli vastaan: »Tapa karhu susi! — Susi ei syö koiraa, koira ei tapa repoo, repo ei syö kissaa, kissa ei syö hiirtä, hiiri ei pure nuoraa, nuora ei lyö härkää, härkä ei juo vettä, vesi ei sammuta tulta, tuli ei polta tukkii, tukki ei lyö pukkii, pukki ei mene kotiin.»
Siitä:
Karhu tappamaan sutta, susi syömään koiraa, koira tappamaan repoo, repo syömään kissaa, kissa syömään hiirtä, hiiri puremaan nuoraa, nuora lyömään härkää, härkä juomaan vettä, vesi sammuttamaan tulta, tuli polttamaan tukkia, tukki lyömään pukkia, pukki juoksemaan kotiin.
Sillä sai akka pukkinsa kotiin.
Kanteletar.
MIELEVÄ MIRKKA.
Kas minull' on mielevä Mirkka. Se vasta on vikkelä. Se hyppelee ihan kuin sirkka, on kiltti ja ketterä.
Se siskojen kerällä leikkii, on turvana kartanon; kun karjahan lähtevi Heikki, yks' kaks' se jo perässä on.
Se istuu, se antaa kättä, ja silloin se nisusta saa. — Kas, moisetta ystävättä ois leikkikin vaikeaa.
Hilda Käkikoski.
MIKON ONKIRETKI.
Mikko-pojan mieli palaa päästä pyytämähän kalaa. Sää on kaunis, tyyni, kuuma, nyt siis toimeenpannaan tuuma; — onkimadot, vapa, siima, niiden laittoon menee tiima. Kontti selkään, pieksut jalkaan — sitten onkimatka alkaa.
Näin hän saapuu järven rantaan, konttiaan ei rupee kantaan, heittääpi sen mielellänsä väsyneenä selästänsä. Tässä onkin oiva' paikka, saattais saada lohen vaikka. Täytyy olla varuillansa onkineuvojensa kanssa.
Heipä hei! Jo veti umpeen! Mikko sai jo yhden lumpeen. Vahinko ei mitään haittaa, ongen uudestaan hän laittaa, syöttiin ensin sylkäiseepi, katseleepi, käänteleepi, heittää siiman minne yltää, rannasta noin kolme syltä.
Hetki vain niin tormas tuolta lumpehikon takapuolta onkeen lohi, suuren suuri, Mikon mittainen on juuri, vapa notkuu, siima sinkuu, niinkuin vihuri se vinkuu. Veden pintaan päästyänsä lyöpi lohi pyrstöllänsä, järven pohjaan potkaiseepi, Mikko vastaan taisteleepi, hevillä ei hellittäisi, saaliittahan silloin jäisi.
Mikko parastansa koittaa, mutta lohi hänet voittaa, vetää järveen mukanansa urhoollisen onkijansa, jok' ei vapaa irti päästä, ei ees henkeänsä säästä. Näin he perävilkkaa uivat, kauas, kauas kulkeutuivat.
Mikkoa näin johtaa lohi toisten onkimiesten ohi. Nämät lähtee venheen kanssa, suuri haavi mukanansa, Mikon kohta saavuttavat, haaviin hänet pelastavat! Lohenkin he haaviin samaan onnistuvat lippoamaan. Siinä toisensa he tapaa, Mikko yhä pitää vapaa.
Venhe rantaan lasketahan, Mikon kalaa ihaillahan. Kyllähän nyt poika kastui, vaan kun kotiansa astui, uljas lohi selässänsä, mies on Mikko mielestänsä.
R. Calamnius.
MIKSI KANA KENGITTÄ?
Lapsikullat, kuulkaa sangen soma juttu! Kotikana kaunis, teidän hyvä tuttu, hiidessänsä mietti suutarille mennä lapatossut teettää, kun ei siivet lennä. Niinpä kana tossut suutarilta tilas, mutta oppipoika kengät pahoin pilas. Hänpä tossut laittoi puristavat aivan, varpaat vallan taittoi, tuotti tuskan, vaivan. Siitäpä nyt kiltti kotikana suuttui, suutarinsa kanssa puhumahan puuttui, mestaria miltei vihoissansa sätti, kelvottomat kengät tekijälle jätti. Siksi hän nyt aina avojaloin astuu, kengät eivät paina, varpaat vaikka kastuu.
Muk. A. K.
MINNE JOUDUIN?
Särkyi ahdas asunto — minne jouduin juuri? Loppui pitkä pimento. Kuultavainen kammio, et sä ollut suuri.
Täällä silmät huikenee, eikä tunnu laita. Ihan sydän vapisee, emo vielä napisee, ettei ruoka maita.
Mailma uusi ihmeineen loistaa silmään nuoren. Katsoo sitä kummakseen: — luulin kaiken mahtuneen kananmunan kuoreen.
Immi Hellén.
MINÄ OLEN KISSA...
Minä olen kissa ja sinä olet hiiri, käydään me leikkisille, ja Pekka on pikkuinen perunarotta ja myyränpoikanen Ville.
Näin leilein on alku — ja sukkela loppu: hei, kiinni ma koppasin sinut! — Nyt tunnetko rotta ja huomaatko hiiri jo kissanpojaksi minut...
Valter Juva.
MIRRIEN MARSSI.
»Mars ja mars ja mahdikkaasti sotilasten lailla, pystypäisnä ponnekkaasti mahtimiesten; mailla.»
Mirrit siinä mittelevät kilvan voimiansa, koettelevat kopeasti käydä koiran kanssa.
Mut kun koira kuulla saapi mirrin sipsutusta, antaa kohta aikalailla heille opetusta.
Joulukontti.
MIRRI SAIRASTAA.
Ikävän nyt kerron teille: Mirri sairastui. Paha oli ilma eilen, Mirri vilustui. Nyt on vaivaa ystävällä, — senhän arvaatkin —, kaikk' on kipeänä hällä, nenä, varpaatkin.
Minä häntä silittelin, ei hän hyrrännyt. Maidollakin mairittelin, ei hän lerkkinyt. Äiti makkarankin osti, Mirrilleni vei; Mirri päätänsä vaan nosti, sanoi: »kiitos, ei!»
Viimein isän tohvelihin Mirri löysi tien; kävi siihen kyyryksihin ystäväni pien'. Ss, ss, lapset, hiljaa aivan, antaa maata vain. Uni huomiseksi vaivan poistaa pienoltain.
Samuli Suomalainen.
MOPPE.
Moppe osaa istua, kun käskyn sille antaa. Moppe osaa koriakin hampaissansa kantaa, Moppe osaa seisoa ja kävellä kuin herrat, Moppe panee »moksista» myös monen monet kerrat. Moppe osaa mainiosti kissojakin ajaa, kaikista ei Moppe pidä luvallista rajaa. Joskus kesäkuumalla käy Mopen matkat veteen. Moppea ei hidasta, jos sattuu aita eteen. Moppe osaa iloita ja Moppe osaa surra, joskus Moppe tuhma on ja saattaa silloin purra. Hyökkää tiellä kulkijaan ja repii housut takaa. Toruja kun siitä saa, niin häpeissänsä makaa.
R. Calamnius.
MUSTI.
Musti haukkuu »hau, hau, hau!» — »Mitäs, Musti, haukut? Miks näin ulos karkaat? Tulikohan varkaat? Näetkö tuolla ryöväreitä, jotka rosvoaisi meitä?»
Musti haukkuu »hau, hau, hau!» Sitä Musti haukkuu: Metsässä käy »piu, pau, pau!» pyssyt yhä paukkuu. Siell' on pappa ampumassa, Hallin kanssa jahtaamassa, Musti menis kanssa, vaan ei jouda viraltansa.
Suonio.
MUUTTOLINTUJEN LAULU.
Suomehen! Suomehen kiiruhtakaamme! Siellä me rauhassa elellä saamme; kiiruusti vaan Hämehen metsiin taas asumaan!
Siellä ei kylmästä, ruuasta huolta, kaikki kun pitävät henkemme puolta; riemuiten vaan, siellä, kun ennen, taas laulellaan.
Rauhassa siellä sitt' pesiä tehdään, missäpä poikaset kohta jo nähdään; tirilirlirlii! Lapsia Suomen he kiittävi.
Riemusta rintamme raikkaasti soipi, mielemme kiittävi luojaa min voipi; eläköhön, jäsen ken on kevät-yhtiön!
E. Törmänen.
MÄ, MÄ, MÄÄ!
Mä, mä, mää, raukka pässinpää! Kesän villat kantaa, syksyin poijes antaa, talveks ilman jää. Mä, mä, mää, raukka pässinpää!
Tules tänne, lammas kulta, saatpa leipäpalan multa. Sitten otan hiukan villaa, siitä kudon töppöset, niin on jalat lämpöiset meidän pienoisilla.
Suonio.
NASKU, NASKU PORSAHAT.
Nasku, nasku porsahat, kiiruhusti tulkahat! Kaukaloss' on teille ruokaa, soppaa makeaista juokaa! Mut voi missä ryökäleet, oletten taas rypeneet? Kärs' on sontalapio, sorkat savilusikkana, liasta myös saparo kahta vertaa paksumpana. Hys, hys, vetehen, tuonne pihalampehen! Ensin pitää puhdas olla, sitten vasta syömään tulla.
Suonio.
ORAVAN JÄLJILLÄ.
Ja orava se hyppeli varvullaan ja keinutti syntymäpuuta, sen hyppyset käpyä käänteli ja se irvisti vasten kuuta. Lie harvoin niin iloista oravaa, no, hypsis ja ropsis, se hyppeli vaan, ja keinutti syntymäpuuta.
Se oli niin kelveä kerkillään, ja se latvalta latvalle loikki, tuli vastaan joki, sepä kaarnallaan pois souteli lahden poikki, ja punainen häntä oli purjeenaan, no, hypsis ja ropsis, se hyppeli vaan ja latvalta latvalle loikki!
Yksi kulkija näki sen polullaan: »mikä kirjava kiire on sulla?» »Tytär myötäjäisiä tarvitsee, oma eukko ja tupa on mulla! Lie harvoin niin iloista oravaa, no, hypsis ja ropsis, ma hyppelen vaan, ja kirjava kiire on mulla!»
Ja se kulkija hyräili kulkeissaan, eikä ilolta voinut muuta, hän murensi leipänsä linnuille ja naureli vasten kuuta. Lie harvoin niin iloista kulkijaa, hän kulki, kulki ja hyräili vaan, eikä ilolta voinut hän muuta.
Larin Kyösti.
ORAVAN PESÄ.
Kas, kuusen latvassa oksien alla on pesä pienoinen oravalla, sen poikaset siinä ne leikkiä lyö ja pikku hampahin siementä syö.
On siinä vehreä, vilpoinen katto ja naavoista lämpöinen lattiamatto ja pikkuruikkuiset ikkunat ja vuoteena sammalet vihannat.
Kun talven tuulet ne metsässä laukkaa, ja lumet lentää, ja pakkanen paukkaa, niin oravan pesässä pienoinen pää se ikkunan reiästä pilkistää.
Ja kuusonen tuutivi tullessa ehtoon siell' oravan poikaset tuttuhun kehtoon. Ja elämä heillä on herttaisaa, kun kuusen latvassa keinua saa.
Immi Hellén.
OSAATKO LUKEA?
Osaatkos lukea, armas Tuttu? Tässä on koirasta hauska juttu: kuinka se osasi kättä antaa, osasi äidin koria kantaa, kuinka se ain' oli lasten myötä, kuinka se valvoi monta yötä, pitäen talosta tarkkaa huolta. — Lueppas kaikki, Tuttuni, tuolta.
Mutta niin ainakin uskon minä: se koira on ollut juuri kuin sinä.
Immi Hellén.
PAIMENEN LAULU.
Täällä koira karjoineen, täällä karja kelloineen, hui, huhu huu! Täällä nurmi ruohokas, aho, mäki marjakas, hui, huhu huu, korpi kajahuu!
Salot suuret salini, mätäs pieni pöytäni, hui, huhu huu! Eväskontti aittani, lähde kaljakannuni, hui, huhu huu, korpi kajahuu!
Tyynet lehdot leikkini, linnut soittoseurani, hui, huhu huu! Joutohetket juhlani, Luojan luonto pappini, hui, huhu huu, korpi kajahuu!
J.H. Erkko.
PALVELIN MINÄ RIKASTA MIESTÄ.
Palvelin ininä rikasta miestä, rikasta miestä ja viisasta, sain minä kukon palkastani; kukko sanoi kukkuluuraa.
Palvelin minä rikasta miestä, rikasta miestä ja viisasta, sain minä kanan palkastani; kai minun kanani, kukko sanoi kukkuluuraa.
Palvelin minä rikasta miestä, rikasta miestä ja viisasta, sain minä kissan palkastani; nau minun kissani, kai minun kanani, kukko sanoi kukkuluuraa.
Palvelin minä rikasta miestä, rikasta miestä ja viisasta, sain minä koiran palkastani; hau minun koirani, nau minun kissani, kai minun kanani, kukko sanoi kukkuluuraa.
Palvelin minä rikasta miestä, rikasta miestä ja viisasta sain minä sian palkastani; röh minun sikani, hau minun koirani, nau minun kissani, kai minun kanani, kukko sanoi kukkuluuraa.
Palvelin minä rikasta miestä, rikasta miestä ja viisasta, sain minä uuhen palkastani; mää minun uuheni, röh minun sikani, hau minun koirani, nau minun kissani, kai minun kanani, kukko sanoi kukkuluuraa.
Palvelin minä rikasta miestä, rikasta miestä ja viisasta, sain minä vuohen palkastani; myy minun vuoheni, mää minun uuheni, röh minun sikani, hau minun koirani, nau minun kissani, kai minun kanani, kukko sanoi kukkuluuraa.
Palvelin minä rikasta miestä, rikasta miestä ja viisasta, sain minä lehmän palkastani; muu minun lehmäni, myy minun vuoheni, mää minun uuheni, röh minun sikani, hau minun koirani, nau minun kissani, kai minun kanani, kukko sanoi kukkuluuraa.
Palvelin minä rikasta miestä, rikasta miestä ja viisasta, sain minä härän palkastani; möö minun härkäni, muu minun lehmäni, myy minun vuoheni, mää minun uuheni, röh minun sikani, hau minun koirani, nau minun kissani, kai minun kanani, kukko sanoi kukkuluuraa.
Palvelin minä rikasta miestä, rikasta miestä ja viisasta, sain minä oriin palkastani; ju minun oriini, möö minun härkäni, muu minun lehmäni, myy minun vuoheni, mää minun uuheni, röh minun sikani, hau minun koirani, nau minun kissani, kai minun kanani, kukko sanoi kukkuluuraa.
Kanteletar.
PEIPPO.
»Oi peippo, pieni lintusein, suloinen sydänkäpysin, miks multa poies lensit? Ma talven kaiken syötin sun, vaan kevään tullen jätit mun, ja kohta metsään riensit.
»Siit' on nyt suru mielessäin kun uskoton sä olit näin paraalle ystävällen.» — Samassa tytön korvihin liverrys vieno kuuluikin, jo tuli peippo jälleen.
Suonio.
PERHOSEN SATU.
Pieni perho, lippiäinen, kaiken talvea nukkui, maailmast' ei välittännä, se jos kesti tai hukkui.
Toki kevät perhosenkin nosti, nukkuvan, pienen, riemun tunnossa se virkkoi: »Missä kummassa lienen!»
Päivä ikkunasta paistoi, ulos perhonen tahtoi. Vasten ruutua se lensi — minkä sille se mahtoi?
Seinät vahvat vartioivat, niit' ei särkeä voinut; yöt ja päivät kaipausta perho parka on soinut.
Kerran iltasella lamppu tuvan pöydälle tuotiin, vapautta ylisteltiin, valonmaljoja juotiin.
Perho lampun luona liiti, sepä vast' oli mieleen! Mutta kiihkossa hän kiiti aivan liekkien kieleen.
Perho innostuikin siitä, ja sen huimaus voitti! Valon lampussa hän löysi, siihen rynnätä koitti.
Raukan siivet korventuivat, paloi pienoisen rinta. Kallis onkin maailmassa valon voittojen hinta.
J. H. Erkko.
PESÄÄNSÄ SUOJAAVA LINTU.
Tästä käy sun kotis' tie, — älä vie, älä vie! Laulan kerran kesässäni, nyt on pojat pesässäni, — älä vie, älä vie!
Iloisemmin laulu sois, — mene pois, mene pois! — pojat huutaa, jyvä mull on, koti myöskin hyvä sull on, — mene pois, mene pois! —
Puute puuss' on ruoka maass', — tule taas, tule taas! Kun on kirsi kireillänsä, kun on virsi vireillänsä — tule taas, tule taas! —
Larin Kyösti.
PIENI KALA.
»Äiti kulta», sanoi kalanen, »katso tuolla pieni matonen! Nälkä vaivaa, saanhan mennä vaan tuota ilmiötä katsomaan?»
»Pyhä viattomuus!» kirkasi äiti hämmästyen, »lapseni, matonen on koukkuun hirveään pantu terävyyttä peittämään.»
Mutta nuori herra kalanen oli hurja, yksinkertainen; huolimatta äidin sanoista katsomaan hän läksi matoa.
Tämän ympärillä leikki hän, loipa katseen siihen mielivän. »Mitä turhaa», mietiskeli vaan, »koukkua en näe laisinkaan!»
Jopa uiskenteli likellä: »Nykäsempä häntä leikillä.» Ja hän puree — mutta onneton! Läväissyt jo huulen koukku on.
Voimat vaipuu vaipumistansa, ja hän vaikeroitsee tuskissa: »Äiti kulta, kun en totellut! Jo on pian elon' loppunut.»
Pääskynen.
PIKKU JUTTU.
01' kerran metsässä mökki ja siin' asui tyttönen, ja tyttösell' oli kana ja kissakin pikkunen.
Ol' kissan kaulassa kello ja jalassa saappahat, ja saappahiss' oli varret ja oikeat anturat.
OI' kanalla kaulaliina ja nokkela nuttukin — ja marssia kana taisi ja nokkia sievimmin.
Ja kerran iltasella tuo kana ja kissanen ne läksivät — minne ja mihin, kas, sitä tiedä en.
Alli Nissinen.
POIKA JA KOIRA.
Poika:
»Tule koirani pieni nyt herrasi luo, Mun opettaa istumahan sua suo!»
Koira:
»Joko oppisin piennä niin taitavaks' Opin voisinhan lykätä tuonnemmaks'!»
Poika:
»Ei, koirani, nyt opin parhaan saa, se myöhemmin on ylen vaikeaa!»
Ja koirapa pien' pian oppia alkaa, voi astua käyttäen kahta jalkaa, se istuu myös ja se sukeltaa veteen,
kalun kaivatun kantaa käskijän eteen. Opin tuostapa poikanen ottaa ties, sukes myös hänest' oiva ja viisas mies.
Muk. A. Rytkönen.
PÄÄSKYNEN.
Pääskynen, piiskunen, sinisiipi, valkorinta, laulelija, lirputtaja, lentelijä, liitelijä, ilomieli, kaunokieli, teki pesää alkukesää reunamalle, katon alle. Sinne muni munasensa, siellä hautoi poikasensa; pojat lensi ilman teille, iloks' meille! Katselimme, kuuntelimme, iloitsimme, riemuitsimme. Mutta tuolla, syksyn puolla pois ne lensi, kauas ensi kaikki tyyni — Hyristivät, pyristivät siipiänsä lähteissänsä; hyvästi näin jättelivät, pientä päätä nyökkäsivät. — Mutta taaskin kevähällä, lämpimällä pääskysemme, piiskusemme saapuu tänne iloksemme.
Alli Nissinen.
PÄÄSKYSELLE.
Et silloin, pieni pääsky, sä laula riemuiten, kun meill' on kylmä talvi ja maa on valkoinen —
— — vaan silloin Niilin luona sä surren oksalla siipeesi peität pääsi ja — näät unta Suomesta.
J. Mustakallio.
PÄÄSKYSELLE.
Oi pääsky, lintu pienoinen, sä riemurinta, kaunoinen! Jo taasen riensit Pohjolaan, jo taasen löysit meidän maan.
Oi, tuttu mulle vanhastaan! Sun ääntäs taas ma kuulla saan; noh, terve, terve tultuas, sä ystäväni armias!
Sä kaunokieli, kultasuu! Oi, kuinka laulus luonnistuu, kun lennät ilmass' liehuten ja riemuvirttä veisaten.
Min vuoksi, pääsky, Pohjolaan sä riennät? Oi, sä riennät vaan sen kauneutta katsomaan, sen ihanuutt' imehtimään!
Sen saaret, salmet, laaksolot, sen kuusikot, sen koivikot, sen kukkaset koreudessaan, — et löynne, pääsky, vertojaan!
Sen taivas ehtookullassaan, sen aamurusko loistossaan, ne toi sun, pääsky, Pohjolaan, ne sai sun tänne lentämään.
Sun Pohjolassa, herttainen, on rakastella rauhainen; sun tääll' on lysti ollakses ja armas aikaellakses.
F.P. Kemelli.
PÄÄSKYSET SAAPUVAT.
Lapset laulavat:
Te pienet linnut, te pitkäsiivet, te jälleen riennätte pohjolaan. On Niili kaunis ja seutu lämmin, miks ette viihtyne kuitenkaan?
Te pienet linnut, te mustat linnut, te vanhat tutut, on pitkä tie, ja vaarat väijyvät matkallanne. Mi outo voima taas tänne vie?
Pääskyset laulavat: Kun koivu kukkii ja tuomi tuoksuu, kun taivas siintää ja ilma soi. Kun käki kukkuu ja laine laulaa, ei kukaan viipyä kauan voi.
Kun kevätkielojen kellot kutsuu, ja tuuli keväiset viestit tuo, me riemuin riennämme syliin Suomen, se yksin kodin ja onnen suo!
Arvid Lydecken.
RAKKI JA METSÄKOIRA.
Rakki:
Pakkasessa en juoksis vaan, Jos noin huonoa muonaa saan.
Metsäkoira:
Pirtiss' en minä viitsi maata. En makeaisia kerjätä saata.
Rakki:
Maaten on elo huoleton.
Metsäkoira:
Metsiä juoksen, se riemuni on.
Koira se metsiä juoksee vaan, raitis ja terve on ruumiiltaan. Rakkipa ain' oli vaan kotonansa, maata sai yhä rauhoissansa, haukkui kaikkia penkiltään. Niin lihavuuttahan kuoli hän.
Z. Topelius.
RIIKINKUKKO.
Rii, Rii, Riikinkukko ylpeänä tipsutteli, tupsutteli pihamaalla, joukot huusi kukon tiellä: Rii, Rii, Riikinkukko, kaunis, kaunis Riikinkukko, uljas kukko, rikas kukko. Tuli vastahan Haikara.
Hoi, Hoi, Hoikkasääri, hoi, hoi, kukko huusi, väisty tieltä, korjaa koipes hoikat koipes, laihat luusi!
Rii, Rii, Riikinkukko, vastaa hiljaa Hoikkasääri, sinulla lie pihamaasi, mulla laaja taivaan ääri. Mielelläni riennän sinne, taakse taivaanrannan, minne konsanaan et seuraan lennä.
Raukka, raukka Riikinkukko sinne vain et ennä!
Arvid Lydecken.
RUISRÄÄKKÄ.
Ruisrääkkä niityll' laulaa lauluaan; kuin joku vetäis taskukelloaan sen ääni soi, kun ilta hämärtyy, yöpuullaan kun jo nukkuu pieni pyy.
Ruisrääkkä mittaa illan hämärää, ruisrääkkä uinuu, nuokkuu tähkäpää, ruisrääkkä kehrää sala-ääniään ja nukkuu omaan ääneen käheään.
Ruisrääkkä, luonnon salaperäisyys, se on kuin kesäillan ikävyys, kun yksin kuljet rantakäytävää ja mietit elämätä jäytävää.
Ruisrääkkä, ennelintu elokuun, sun soittos loihtii kummaan haaveiluun niin yksitoikkoiseen ja ikävään kuin suru itkis alla tähkäpään.
Larin Kyösti.
SAKSANHIRVET.