Part 2

Ei oo millänsäkään, eikä juokse, hiljalleen vain astuu korpin luokse, ja sanoo lähelle tultuansa, hunaja ja nöyryys huulillansa: »Hyvää huomenta, herr Korppeliini! Voi, kuin teidän paitanne on viini! Meillä muill' on päällä nahkatakki, mutta teill' on ihan kiiltomusta rakki, teill' on myös jalassa saappahaiset, joiss' on alla aika anturaiset, sormukset soreat sormissanne, rengas kumpasessai korvassanne; miestä kauniimpaa ja pulskempata ilman alt' ei taideta tavata; ja kuin ain' isommissa suvuissa laps' on harjoitettu lauleluissa, niin ajattelee typerä pääni, että teilläkin on kaunis ääni, käen sekä leivon voittaisitte, jos vaan laulamahan antausitte.»

Korppikos hyväksyi kiitostansa, laulaja muk' oli luulossansa, rykäsi — ja äänen raikahutti, että kangas toisen kaikahutti; juustopa pudota putkahtavi, ketun suuhun suoraan sutkahtavi, ja kun korppi kaikkein ihmeheksi luuli laulaneensa, niin hän keksi, ett' ol' suurus suustansa pudonna, keksi kuinka kettu, Lemmon konna, poies juosta pötki juuston kanssa, ja hänelle nauroi juostessansa.

A. Oksanen.

KETTU JA KUKKO.

Kettu:

Mull' arvoitus on. Kuka arvaa sen?

Kukko:

Min' arvaan. Virkappa, kultasen'!

Kettu:

Ken pöyhkänä antavi itseään niin narrata, että sit' itkee hän? Ken elukoista on viisahin? Ja kellä se ruoka on herkkuisin? Se arvoitus vaivaa päätäs' aivan. Käy tänne. Poistan suita vaivan.

Kukko:

Ai, kuinka sa runnot ja kynsit vain!

Kettu:

Niin, kukko, sa nyt olet kourissain. Nyt selvitän arvoituksenkin: elukoista se kettu on viisahin. Minä juuri, tyhjiä juoruillen, näin hankin atrian herkkuisen. Mut pöyhkä, jok' antavi itseään niin narrata, että sit' itkee hän, se sin' olet, kukko ystäväin! Ja senvuoks suuhuni syön sun näin.

Z. Topelius.

KETUN KIITOS.

Viekas Kettu Repolainen luisen törrin kurkkuun sai, juoksi suoraan Kurjen luokse huusi vaivoin: ai, ai, ai, tohtori, nyt auta, auta, Repo rukkaa uhkaa hauta!

Kurki katsoi, väänsi, käänsi, pälkähästä pelasti. Repo siinä vallan toipui, äkkipikaa parani. — Nytpä jälleen haastaa jaksaa, virkkoi kurki, — sietäis' maksaa!

Viekas Kettu Repolainen sirppi silmät sirpilleen: — Maksaa! totta tosiaankin olen hölmö, jos niin teen. Pääsi oli kidassani enkä purrut sittenkään, kiitä, koito, onneasi, että säästyit elämään.

— Morjens! päätti Repolainen, juoksi sitten kotiaan. Vähäinen on palkka mainen, ketun kiitos toisinaan!

Arvid Lydecken.

KEVÄTLINTUJA.

Kevätlintuja ilmassa leijaa, joka oksalla laulaen heijaa: tirlit, tirlit, tit, tii! Ken käsitti lintujen kielen, kuka ymmärsi vienojen mielen? Mitä lie: tirlit, tit, tii?

Joku tuumii: riemua pelkkää koko metsä soipi ja helkkää: tirlit, tirlit, tit, tii! Mitä toinen riemuksi luulee, siinä toinen kaihoa kuulee — mitä lie: tirlit, tit, tii?

Se on kaikki, mit' aatella taidat, ilot avarat, murheet kaidat: tirlit, tirlit, tit, tii! Se on keväin: »Terve!» ja »tule!» ja syksyin: »Muistohos' sule!» — Tirlit, tirlit, tit, tii!

Aune Krohn.

KIILTOMATO.

Kiiltomato kukkasissa loisti hiljaisuudessaan, yli kedon tienohissa tietämätön loistostaan.

Suloisesti tätä tähti katsoi korkeudestaan; kätköstänsä käärme lähti myrkkyänsä valamaan.

Sääli madon surkeutta! Miksi syyttä surmattiin? — »Syyttä», sanoi käärme, »mutta miksikä se loisti niin!»

Muk. Kallio.

KISSA.

Vieraita käkee! Kissa ne näkee virstan kahden takaa, tuolta puolen hakaa, sukii päänsä sileäksi, pesee kääpät kiiltäväksi.

Olkoon myös se sun työs, että nähtäis kilttiseksi, mamman muru siivoiseksi.

Suonio.

KISSA JA HIIRI.

Pieni kissanpoikanen katsoi sillan reikiin: »Hiiri, kuules hiironen, tule tänne leikkiin!

Kumpi meist' on vikkelin, sitä pitäis koittaa; emä lupas rinkelin sille, joka voittaa.»

Hiiri hupsu kovin on ahne rinkelille; jääd' ei malta loukkohon, lähtee kilpasille.

Juosta vilisteltihin; ensin kerkes hiiri. Saiko palkaks rinkelin? Ei — vaan paistin Miiri.

Suonio.

KISSA JA TYTTÖNEN.

Tyttönen:

Kissa, et kynsiä saa mua noin. Käpäläs näinkö mä saada voin? Kintaiss' ei saa neuloja käyttää.

Kissa:

Minkä sä vaadit, tahdon ma täyttää. Muista vain, sin' et myöskään saa kissaas noin kovin kouristaa.

Vieläkin kouristi tyttönen. Kiusaa näin teki kissallen. Kissa se kynsäsi uudestansa. Vuosipa verta nyt virtanansa. Aikomus ei paha kummankaan. Ystävät olivat ainiaan.

Z. Topelius.

KISSA KOKKINA.

Riens' aamulla Liisa torillen, mutt kotona kissa poloinen nyt herää aamu-unestansa ja luulee seurassa olevansa. »Miau, miau, hyvää huomenta! Muistatko, Liisa, suurusta? Ma nälkään näännyn, usko se vain, kun eilen ruuatta olla sain.»

Vaan Liisa ei kuule, hän poissa on, ja kovin on Missinen onneton. Mut silmät kun oikein auki saa, hän padan liedellä oivaltaa, ja aate jättiläissuuruinen nyt valtaa mielen Missisen: »Ma pukeun Liisaksi paikalla ja häärin emännän toimissa.»

Ja neitsyn huiviin ja hameesen nyt pukeutuu herra Missinen, ja padan etehen asettuu niin arvokkaana kuin kuka muu: »Mut täytyyhän kokin maistella eik' ateriaansa pilata.» Vaan kova onni! — jo kolkuttaa, siis täytyy meidänkin lopettaa!

Minna Krohn.

KOIRANPENTU.

Voi, voi Renttu penikkaa, tuota villiveitikkaa! Virsun' on vienyt, sukkani syönyt, repi liinan repaleiksi, — hameen kaiken kappaleiksi.

Oisit vaattees korjannut kiltti-tyttösenä, eip' ois Penttu tavannut, kaikk' ois eheänä.

Suonio.

KORPPI JA KYYHKY.

Musta korppi kaarsi, kiersi, kaarsi korkealla, kyyhkynen se kuherteli pienen lehden alla, kurja korppi matki pienen kyyhkyläisen kieltä: »älä pieni valko kyyhky pelkää korpin mieltä, minä lensin leyhyttelin aamun maita kohti, silloin aatos valkea mun siipiäni johti, en ma janoo julmin juonin pienen linnun verta, tahdon liitää matalalla rauhan suurta merta! Sini-ilmain kuningas ma tahdon sulle olla, kaikki riidat ratkaisen ma sulosovinnolla, katsos, kuinka hiljainen nyt minulla on lento, tule pienen lehtes alta, kyyhkyläinen hento!»

Pieni kyyhky kuunteli nyt ihastuen hetken, sittenpä se virkkoi viimein: »tunnen korpin retken, äänes petti, tunnen vanhan korpin kavalaksi, koskaan ei oo korppi käynyt lumivalkeaksi, kettu näkee ketun unta, korppi korpin unta, ei oo rääky laulua, ei sysi ole lunta. — Muistat ehkä kuinka kerran istuit lehdon puussa, koikuit siellä koppavana juuston pala suussa, tuli kettu, kehui ääntäs, silloin liikkui kieli, juusto maahan putosi ja kettu juuston nieli; mene ketun oppihin ja kuule sitä puustas, voida laulu-ääntäsi, vie kettu voiteen suustasi»

Tuosta korppi typertyi ja ilmaa häijy halkoi, koikkui luokse kumppaninsa, riitaa haastaa alkoi, kumppani nyt kiihkoissansa nokki silmät päästä, niin on korppi kavala, ei korppiakaan säästä, sammui silmä, muuttui mieli mustemmaks kuin hiili, mutta kyyhky lensi, liiti, mesimetsään piili, lauloi kulta-kumppanilleen, lauloi poikasille varoitellen lentämästä korppein kuuluville.

Larin Kyösti.

KOTIAHOILTA.

Jänis popsii ja nauraa, pistää poskeensa kauraa.

Oikaises hiukan sääriä! — Ei saa kaurassa hääriä!

Joutuipa hyvään vaaliin: kaurasta lähti kaaliin.

Tuntee se metsäntutkija jänis-jussin mutkia.

Poikanen pienenläntä, onpas pystyssä häntä!

Voi, meni kuolonkitaan! Suustansa repo ritaan!

Korppi sanoo: »Kuiva luu! — ei suita suu!»

Harakka sanoo: »Kas, kas, kas, — ei haisekaan!»

Varis sanoo: »Syörään vaan! — Syörään vaan!»

Valter Juva.

KOTIOPETUSTA.

»Istu hiljaa, Vahtiseni, koulua nyt pidetään! Kuule, ota tarkka vaari, älä rupee leikkimään!

Minä olen opettaja, sinä olet oppilas. Joko taidat läksys tarkoin? Miten onkaan? Vastaapas!»

Pian kyllä Vahdillemme asia on selvillä. »Vou, vou» — hän nyt haukahtaapi, Vahti osaa läksynsä.

Pääskynen.

KUKKO.

Kukko lensi liehui padan reunallen; katsoi sisällen, lauloi: »Kuka kiehuu? Kuka kiehuu?»

Varo, kukko parka, jos et kohta karkaa, pannaan poikki kaula, sitten saisit laulaa: »Kukko kiehuu! Kukko kiehuu!»

Suonio.

KUKKO JA HANHI.

Kukko:

»Hanhi rukka, punasukka, miks noin rumast' astuskelet, hompsis, hampsis haasottelet? Katsos kuin mä kepsutan vikkelästi viipoitan!»

Luikahti järveen, hanhi toisten parveen, liukkahasti liikkui, kepeästi kiikkui, niinkuin taivahalla kuu.

Hanhi:

»Tule tänne suurisuu! Koeta täällä kepsutella veden päällä viipoitella!»

Suonio.

KUKON JA KANAN SAUNA-MATKA.

Kukko ja kana meni kylpyyn eikä ollut saunassa vettä. Kana vettä kantamaan: »Hyvä kaivo, kaunis kaivo, anna mulle vettä.» »En anna, en anna ennenkuin tuot kiulun.» Kana meni rengin luo: »Hyvä renki, kaunis renki, anna mulle kiulu! Minä kiulun kaivolle, kaivo mulle vettä.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot rihmat.» Kana meni piian luo: »Hyvä piika, kaunis piika, anna mulle rihmat! Minä rihmat rengille, renki mulle kiulun, minä kiulun kaivolle, jne.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot kengät.» Kana meni suutarin luo: »Hyvä suutari, kaunis suutari, anna mulle kengät! Minä kengät piialle, piika mulle rihmat, minä rihmat rengille, renki mulle kiulun, jne.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot harjaksia.» Kana meni possun luo: »Hyvä possu, kaunis possu, anna mulle harjaksia! Harjakset minä suutarille, suutari mulle kengät, minä kengät piialle, piika mulle rihmat, minä rihmat rengille, jne.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot jauhoja.» Kana meni myllylle: »Hyvä mylly, kaunis mylly, anna mulle jauhoja! Minä jauhot possulle, possu mulle harjaksia, minä harjakset suutarille, suutari mulle kengät, minä kengät piialle, piika mulle rihmat, jne.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot jyviä.» Kana meni pellolle: »Hyvä pelto, kaunis pelto, anna mulle jyviä! Minä jyvät myllylle, mylly mulle jauhoja, minä jauhot possulle, possu mulle harjaksia, minä harjakset suutarille, suutari mulle kengät, minä kengät piialle, jne.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot lantaa.» Kana meni tunkiolle: »Hyvä tunkio, kaunis tunkio, anna mulle lantaa! Minä lannan pellolle, pelto mulle jyviä, minä jyvät myllyyn, mylly mulle jauhoja, minä jauhot possulle, possu mulle harjaksia, minä harjakset suutarille, suutari mulle kengät, jne.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot havuja.» Kana meni kuusen luo: »Hyvä kuusi, kaunis kuusi, anna mulle havuja! Minä havut tunkiolle, tunkio mulle lantaa, minä lannan pellolle, pelto mulle jyviä, minä jyvät myllyyn, mylly mulle jauhoja, minä jauhot possulle, possu mulle harjaksia, jne.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot kirveen.» Kana meni sepän luo: »Hyvä seppä, kaunis seppä, anna mulle kirves! Minä kirveen kuuselle, kuusi mulle havuja, minä havut tunkiolle, tunkio mulle lantaa, minä lannan pellolle, pelto mulle jyviä, minä jyvät myllyyn, mylly mulle jauhoja, minä jauhot possulle, possu mulle harjaksia, minä harjakset suutarille, suutari mulle kengät, minä kengät piialle, piika mulle rihmat, minä rihmat rengille, renki mulle kiulun, minä kiulun kaivolle, kaivo mulle vettä.» »En anna, en anna, ennenkuin tuot rautaa.» Kana meni Ruotsiin, Ruotsista sai rautaa, raudan vei hän sepälle, sepältä sai kirveen, kirveen vei hän kuuselle, kuuselta sai havuja, havut vei hän tunkiolle, tunkio antoi lantaa, lannan vei hän pellolle, pelto antoi jyviä, jyvät vei hän myllyyn, myllystä sai jauhoja, jauhot hän vei possulle, possu antoi harjaksia, harjakset vei suutarille, suutarilta kengät sai, kengät hän vei piialle, piika antoi rihmat, rihmat kantoi rengille, rengiltä sai kiulun, kiulun kantoi kaivolle, kaivolta sai vettä. Veden kohta saunaan vei — kukko oli kuollut kuumaan.

Kanteletar.

KUU KIURUSTA KESÄÄN.

Hip hap huu, nyt on huhtikuu! Pakkas-herra kaiken yötä ahkeraan on tehnyt työtä: eilen pehmennyt hank' on vahva nyt.

Lapsoset, pojat, tyttöset, tulkaa! Hangen kartiolla hauska leikkisin' on olla tuolla armaassa aamuilmassa.

Nähkääs, voi, kuin on kirkas koi! Kiteet timanttien lailla hohtaa metsissä ja mailla. Sali kuninkaan ei ole moinen vaan.

Kuulkaa, kuin kiuru sulosuin, kaukaa tullen, ensi kerran kunniaksi luonnon. Herran laulaa: »liriluu, kesään on vain kuu!»

O. Vuorinen.

KYYHKYNEN.

Kyyhkynen, kyyhkynen, sinisiipi lintunen! Voi jos oppisin ma sulta, kyyhky kiltti, kyyhky kulta, kuinka hyvänä voi olla, siivost' elää sovinnolla. Veljies kanssa et riitele, sisariasi et kiusaile, ystävin' aina te lentelette, sovuss' jyviä jakelette, ruikuttain, kuiskuttain, suuta vaan yhä muiskuttain.

Suonio.

KYYHKYNEN KYLPEE.

Kyyhkynen kylpee kuopassa pienen lapsensa kanssa. Tip, tip, tippuvi räystään suu; tässäpä höyhenet puhdistuu! Kuinka on hauska huuhdella valkeita sulkiansa!

Kyyhkys-äiti se haastaa näin: »Kuuleppa, lapsi kulta! Maailman teitä kun taivaltaa, tomuun helposti sulkansa saa, nyt sua suojelen siivilläin, tahrat huuhtelen sulta.

Kerta kun lennät maailmaan, äitisi neuvoa muista: varjele sulkasi valkeat! Mutta jos joskus mustuvat, ällös tahraan jättäkö vaan! Huuhdo ja puhtahaks puista!»

Kyyhkyspoikanen loiskuttaa, huuhtovi innoissansa. Räystäät tippuvat, kirkas on sää, kevään aurinko lämmittää, kyyhkyjen siipihin heijastaa puhtainta kultoansa.

Hilja Haahti.

KÄELLE.

Luojan kukku, kultahelkka, kuku mulle kultiasi, kuku mulle, kuku muille, kuku kaikelle kylälle; kuku kultia kujille, hopehia tanhuille, vaskia vajojen päihin, tien vierihin tinoja.

Kanteletar.

LEIVO.

Laulava leivo, virka sä vieno mistäpä tiesi tänne sun toi? Tuoltako lensit lehtojen nuorten, järvien poikki? Oi, sano, oi!

Näitkö sä siellä neitosen nuoren kaunihit kasvot kuin sulo koi? Sen sinisilmät, hienoiset hiukset näitköpä niitä? Oi, sano, oi!

Istuiko impi lähtehen luona, josta hän kerran kanssani joi? Missä hän mulle ruusuista rannan seppelen solmi, oi, sano, oi!

Kun sinä liitäin, laulaen lensit, tokko hän silmät sinuhun loi? Käskikö silloin tänne sun tulla tietoja tuomaan? Oi, sano, oi!

Saitko sä kuulla kultani äänen, vieläkö virsi suustahan soi? Jospahan lauloi, muistiko mua? Lausuppa leivo, oi, sano, oi!

Tyhjennä kaikki tietosi mulle, kerro nyt kuinka kultani voi? Ehkäpä armas lie ikävästä kuihtumaisillaan, oi, sano, oi!

Olli Vuorinen.

LEPO LEPO LEHMÄNI.

Lepo, lepo lehmäni! Jopa löysin härkäni, Kololahden, korvelta Pajulahden lammilta.

Lepo, lepo lehmäni! Jopa löysin härkäni, Kiviniemen särkältä, valkealta rannalta horsmia syömästä, kaisloja kaivamasta.

Kansanlaulu.

LINNUNPESÄ.

Aukaise nokkasi, äiti hyvä, tässä on suuhusi siemenjyvä.

Aurinko paistaa ja käköset kukkuu. Kauan ne poikaset kuoressa nukkuu.

Ystävä armahin, malta, malta: kuuluu jo vikinä kuoren alta.

Kohta on pieniä täynnä pesä, sitten se vasta alkaa kesä.

Sitten ne alkaa soittajaiset, koivun latvassa laulajaiset.

Immi Hellén.

LINNUNPESÄ.

Pikku linnunpoikaset huutaa ikävissään; eihän näe pienoiset emoansa missään.

Vaan jo tulee emonen, aika toukka suussa; torkkumasta löysi sen tuolla tuomipuussa.

Siinä paisti mieluinen koko talon väelle; sitten juodaan kastehen pisaroita päälle.

Riemuvirttä lauletaan, että ilma soipi. Äiti neuvoo poikiaan, mitä suinkin voipi.

Vaan kun siivet kannattaa, tulee temppu toinen; maailmass' ei hauskempaa, kuin on leikki moinen!

Lennetään läp' ilmojen; sepä lysti retki! Sitä katsoo ihaillen kaikki ihmisetki.

Pääskynen.

LINTUIN KÄRÄJÄT.

Köyhä mies ketoa kynti, sekä kynti jotta kylvi, kylvi kymmenen jyveä, kynti kymmenen vakoa. Siihen lintuja sikesi, kasvoi paljon peipposia; hakahti harakat siinä, sekä närhit näppäsivät, kävi sirkut sissimässä, varpuset varastamassa. Pajulintu palkulainen äkättihin, keksittihin, vievän viimeistä jyveä, reunimaista reutoavan. Nuorittihin, käärittihin, pieksettihin, pyntättihin, lyötihin, lytistettihin, jaloin päällä pyörittihin; vesi silmistä sirisi, veri vaivaisen nokasta, käräjihin käytettihin laitettihin lain etehen. Kurki, lintujen kuningas, itse istui tuomariksi, laklat lautamiehiksensä, valamiehiksi varikset. Kurki huuti kulkustansa, kajahutti kaulastansa: »Ootko ottanut jyviä köyhän miehen kynnökseltä?» Pajulintu palkulainen siihen vastaten sanovi: »Söin minä jyveä kaksi, kovin äijä, kun on kolme.»

Kurki kulkkunsa kurotti yli pöyän lausumahan: »Kosk' oot ottanut jyviä, käynyt, kurja, sissimässä köyhän miehen kynnöksellä, kynnöksellä, kylvöksellä, niin ei saa sääliä varasta. Tahi karvat karsitahan tahi kaula katkotahan, pää poikki järitetähän.»

Pääskyläinen, pieni lintu, se lauloi laen rajasta: »Varastat sinäkin, kurki, otat otria oloksi, rukihia mielin määrin, kannat kaurankin jyviä.» Kurki laski suuren kulkun, parkasi pahan sävelen pääskyselle pienimmälle: »Oonko mie varastanunna köyhän miehen kylvöksestä? — Taian mie ilmankin eleä köyhän miehen kylvöksettä; lennän synkkähän salohon, siellä riivin rikkahia, katkon kaurahalmehia tahi syön marjoja metsästä, kaivan suolta karpaloita.» Lausui pääsky, pieni lintu: »Vaan minäpäs en varasta; olen ihmisten ilona, riemu kaiken ristikansan, saattelen suven sanoman, laitan päivän lämpimämmän.»

Kanteletar.

LINTUJEN ÄÄNIÄ.

Kot, kot, sanoi kukko, kun tuli vastaan ukko.

Kaa, kaa, sanoi kana, kun teki suuren munan.

Kvaa, kvaa, sanoi varis, kun lumi puista karis.

Ha, ha, sanoi harakka, kun näki miehen selässä suuren taakan.

Kukkuu, kukkuu, sanoi käki, kun ihmiset nukkui.

Kvit, kvit, sanoi pääsky, kun kurki otti väskyn.

Tii, tii, sanoi tiainen, kun tuli pakkanen.

Tiu, tiu, sanoi varpunen, kun jäässä oli puun varpu.

Pääskynen.

LINTUNEN IKKUNARUUDUN TAKANA.

Ken siellä nokkivi ikkunaan? — »Avatkaa ikkuna hetkeks vaan. On tuuli kylmä. On jäässä maa. Ma kuolen kohta. En ruokaa saa. Jos tupaan pääsen, mä tyydyn vähään, vaikk' ortehen kaikkein pienimpähän.»

Ja lapset lintusen ottivat, ja leipäns' sille he jakoivat. Näin meni talvi. Mut lumi suli ja kevät armas se taasen tuli. Taas ruutuun nokkasi lintunen. Ja surren laskivat lapset sen. Pois pääsi se näin, lens taivohon päin ja lauleli luojaansa ylistäin.

Z. Topelius.

LINTUSELLE.

Sanoppa laululintu, selitä sirkkunen, mitenkä niin sinulla on rinta riemuinen! Varahin aamusilla iloisen äänesi ma kuulen, iltasella suloisen soittosi.

Pesäsi kyll' on pieni ja tyhjä aittasi, vaan yhtä kaikki ompi iloinen mielesi. Sä huolta huomisesta et tiedä ensinkään, jos pienintä palaista ei eineheksikään.

On monta, joill' on aitat eloa täynnänsä, käsissä maat ja vallat ja kruunut päässänsä; mutt' aamuhetkin heiltä ilo on kaukana, sinä kun uuden päivän alotat laululla.

On paljoa parempi tok' onni ihmisen, ja kuitenkin osaansa on tyytymätön hän! Hän saattaisi sinulta hengenkin ottoa, ja kuitenkin sä kiität — hän moittii onnea.

Ah! miksipä hän aina on niin nureksiva, kun kaikki ansiotta on saanut luojalta! Ja miksi toisinansa hän viel' isostelee. Kun aina tyytymättä yhä vajaelee!

Ah, laula, laula, lintu, ylistä onneas! En huokauksillani seoita lauluas. Tee vastakin pesäsi liki piiloani ja tyytymään opeta mua myös osahani.

J.L. Runeberg.

LUOJAN KUKKU.

Luojan kukku, kultahelkka! Kuku mulle kultiasi, kuku mulle, kuku muille, kuku kaikelle kylälle; kuku kultia kujille, hopehia tanhuille, vaskia vajojen päihin, tien vierihin tinoja.

Luojan kukku, kultahelkka! Kuku vielä kerta, toinen; kuku meiän kuulijoita, laita meiän laulajoita, kuulijat kukalle kullan, laulajat lehelle lemmen, mie itse remorekehen, virret väkkärän väkehen.

Kanteletar.

MARAKATIN MARKKINAT.

Eräs musta marakatti istui kerran kyyrylleen. Halla pilkkanimi Matti oil ja mieltä melkoiseen, villityllä; mutta kyllä

luiskahtivat longallensa kairan laidat kallossaan, kun hän otti ollaksensa kauppamiesnä, kainu, vaan. Hän jo myöpi, myöskin syöpi.

Kirre, Mirre ruuan häässä makeaisii ostelee; kolmikulmahattu päässä Musta Matti punnitsee. Siinä myödään, siinä syödään.

Oikein oiva-markkinoita siten siinä pidetään; pureskellaan prenikoita. — Moiseen ryhtyi räihinään Musta Matti marakatti.

Tyko Hagman.

MARJAPUUNI.

Iloisesti syksyn puussa tilhit pihlajan marjoja syövät, iloitsevat, leikkiä lyövät. Miks'en minä voi iloita, elämäni marjoja poimia?

Miksi mun täytyy vaipua, surra, kivisiä, mustia marjoja purra? Oliko laho mun marjapuuni? Näinkö nyt saapuu syksykuuni?

J. H. Erkko.

MATKAKUMPPANIT.

»Miks vingut noin? Suus kiinni, irvihammas!» sialle lihavalle lausui lammas, kun sika huusi, koska väkisin he kartanohon vietiin kumpikin.

Niin sika vastasi »Syyt' on huutaa mulla, mikäpä hätä, veikko kulta, sulla? Sa syliin joudut, villas keritään, ja sitten vapahaks sa päästetään.

Ma raukka kelpaan teuraaks ainoasti ja liikkiöks. Siis huudan haikeasti. Ma annan lihani, sa villas vaan. Jo huomenna ma paistiks leikataan.»

Z. Topelius.

MATKALAULU.

Varsa valkoharja riennä, tiuku soi. Kuudan hangen pinnan helmin hopeoi. Viime ruskon hehku sammuu metsän taa. Yksinäinen tähti kaukaa kimmeltää.

Varsa valkoharja riennä, kiire on. Vie mun metsätieltä tuttuun talohon. Lumipeitehongat nopsaan taakse jää. Revontulten loimu kaukaa kimmeltää.

Tuolta valot vilkkuu kotiakkunan. Näen loimutulet takkavalkean. Askel astu vielä, portin eteen jää. Varsa valkoharja, saat jo levähtää.

Jukolan Juhani.

MEHILÄINEN.

Keräelin mettä vakkaani — etsin sytykettä takkaani — takan luona talven kestän, mesilläni nälän estän itseltäin ja pojiltain —

Takan luona talvin aattelen: Herralt' yksin halvin mettinen elolleen saa suojan; kiitokseni luoksi Luojan siksi kernaan kannankin. —

Joulukontti.

MEHILÄINEN JA KYYHKYNEN.