Part 2

Kuolinvuoteella maatessaan kuiskais se: »hautaani kaivoit sa vaan!» — Unessakin hahmona vierelläin kuuvalon varjosta huutais se näin: »Kuhnuri, vieläkö makaat, vai?» Naisinko, naisinko? Kylläpä kai!

Jos taas itse ma kuolisin pois, pillit ja tumpelit haudalla sois, peijaisissa se leikkiä löis, sormusta vaihtais ja sanansa söis! Hyvä mun on yksin, ai, pojat, ai; naisinko, naisinko? Kylläpä kai!

KARJAPIHASSA.

»Hoi, Muurikki, Täplikki, Tessa ja Mansikki, lehmäni kaikki jo tulkaa!» — Karjakko-Anni se huutavi karjaa, kujassa kellot ne kalkkaa ja soi, puhtaat kiulut jo tyttönen toi ja poskensa innosta hehkuu.

Kas, Taavetti, veitikka, hiipivin askelin nurkalta Annia väijyy, pihlajanmarjoja heittävi kiuluun. »Hyi, sinä Taavetti, hylkiö pois!» — Anni se huus kuni suuttunut ois — »niin, ootaskin, kostanpa vielä!

Kun talkoot on tanhulla, näät sinä, silloin ma tanssi en kanssasi lainkaan; Luikalan Ansukin pulski on, näät sä, silloinpa sappesi kiehuu kai, poikia muitakin on, hui hai! — Mene pellolle, Eero jo kyntää!»

»No mitä sinä turhia, Annini, marjani, heitä jo hiitehen riita! Kaikista sievin oot sinä sentään, anna kun hyttyset häädän noin, tultakin viereesi laitella voin!» — Sitä Taavia, nappasi suuta!

LUKKARI TUUSKA.

(Kylänpoikien pilalaulu.)

No kukkuuhan käkönen kauniisti illoin, ja rastahat raksavat puussa, ja on sitä, on sitä aamulla ääntä myös Lampolan kukonkin suussa.

Ja on siinä Puuskassa soittajamiestä, kas siltäkös liiruja piisaa, ja kuuntele, veikkonen, karjassa kerran, niin, kuulehan karjassa Liisaa!

Mut tiedänpä, tunnenpa miehistä parhaan, se meidän on lukkari Tuuska, ei enkelit, Liisat niin soittoa taida, ei kukko, ei pelmanni Puuska.

Mut annapa Tuuska kun kirkossa veisaa, niin voi sitä kummaa ja taikaa, kuin Jerikon sympaali äänensä soipi ja pappilan pelloille raikaa!

Nyt muijat ei torku, ei haukota miehet, kuin polskassa pyörivi virsi, soi, kaikuvi katto ja akkunanpielet ja holvissa ristikkohirsi.

Kas, lukkarin kaulassa nauhat heiluu, ja messinkisangat ne kiiltää, ja on kuni kurkusta pasuuna soisi, se selkäpiitäkin viiltää.

Viis siitä, jos lukkari väärin laulaa ja nauravi Liisa ja Puuska, niin tuumipa sinne ja tuumipa tänne, mut mestarikukko on Tuuska!

LASSIN SERENAATI.

Kuu yli pappilan tanhuan sousi, naureli sille, kun käyskeli Lassi kainalon koukussa peli; Lassikin nauroi ja aidalle nousi, katseli luttia, silmänsä eli, heilahti piippu ja massi.

Soitteli Hennalle Hollolan polkkaa, tahdissa nousivat anturanpohjat, hanuri puhkaa ja huutaa, pojat jo riiheltä naukuu ja kolkkaa, sieltähän lentävi salkoa, luutaa, vinkuu piiskat ja ohjat.

Lassipa aidalta loikaten kärkäs, harppasi raitille pellavamaasta, parkuvan hanurin heitti, loukkasi jalkansa kantoon ja parkas, kuu sepä nauroi, kun kasvonsa peitti, Lassille pappilan haasta!

HEINÄÄN.

(Tuokiokuva.)

Hipsutellen, veikistellen, kuiskutellen, keikistelen sirot tytöt polkein peltoviertä haravoineen astuvat, taaksensa vilkuvat veitikkasuut, sieltähän kuhnivat pojat ja muut.

Arastellen, nahjustellen, hajamielin, hidastellen vakaat niittopojat sieltä hiljaa viikatteineen kulkevat, tuumivat, tuumivat, katsovat pois, mielensä hempujen rinnalle ois!

Ehdoin tahdoin jätätellen, nuorta jalkaa pidätellen tytöt vuottaa poikain ryntäystä polkutiellä vaieten, pojatkin rientävät, kuhnurit nuo, nopsemmin notkuvat neitojen luo.

Kas, ne kääntyi rinteen alta, yhtyivät — kuin sattumalta, olkapäillä heiluu sinne tänne viikatteet ja haravat, — pois parit kiersivät viidakon taa, naurusta raikuvi metsä ja maa.

MAIJAN KOSTO.

Ne pojan riijut ne keksi elkeen, taas maidon kiulusta tyhjiin joivat ja pukin parrasta luttiin toivat; ne pyhäröijyni piiloitti ja uuden raitaisen liinani, no, toiste luttini telkeen!

Ne puki eukoksi pihakannen, ne lauloi piirissä hupsun hullut: »kas, Maija häihinsä on jo tullut!» Mut vuota, Ansuni, iltaan vaan, en luttiin luokseni huolikkaan, sen kiulun ääressä vannon!

No, kyllä pyydät ja mangut illoin, mut enpä huoli, vaikk' kuinka hellit ja lupaat silkit ja karamellit; ja mittumaarina, tiedä se, vie kihlas kiltisti pukille ja hypi hyrränä silloin!

MARKKINOILLA.

Täälläpä rattoisat markkinat on, täällä on Hennakin, Vappu ja Heikki, rimputus, rallatus, hoijakkaleikki, täällä se hauska on sentään! Suutarin Jussi on viinassa taas, Puuska se krouvissa ryyppyjä kaas, ja orhit ne korskuu ja lentää!

Ei ole rengillä huolia nyt, kello on käypä ja kirkas ja uusi, lammasturkki ja vitjoja kuusi, markkoja täynnä on tasku! Täälläpä kiireessä vääntyä voin, teuhaan kuin työkseni näin sekä noin, on elo kuin mäenlasku!

Suupelit, torvet ja kulkuset soi, puuskassa seisovi Taavi ja Janne, tahtia toistavi Liisankin lanne, Heikki se nostavi jalkaa, tattari huutaen huivia myö, Viipurin ukkopa olkahan lyö ja rinkelin osto se alkaa!

Tuollapa meidänkin tyttöset käy, Henna se Vappua selkään työkkää, puoleeni vilkuu ja tirskuu ja nyökkää, sillä on poski kuin marja! Nyt sit' on kaikkien naurussa suu, voi, johan mieleni hullaantuu, kun tyttöjä sankka on sarja!

Piiskat ne vinkuu ja pyörät ne lyö, torppari täällä on arvossa herran, nyt tahon teuhata kilvassa kerran, tuntea tuulta ja tulta! Pelmanni, raiuta pilliisi siis, heiloja tässä nyt mulla on viis, mut Hennapa sentään on kulta!

Näytähän aarteesi, Aunuksen mies, silkkisen liinan ma Hennalle ostan, sitten ma kultuni kääsihin nostan. Purmoni, lentohon suori, juosta sa taidat ja kauroja saat, kasvaahan koissani viljavat maat, käy tänne nyt morsian nuori!

OMENAPUUN ALLA.

Kaunis ja kopea luotsin Jukka, jok' oli saaren neitojen hukka, asteli illansuussa, hopea-ankkuri lakissa loisti, narskuvat saappaat tahtia toisti, nähnyt ei neitoja puussa.

Jukalla taas oli vaatteet uudet, liivillä roikkui vitjat kuudet, hymyssä liikkui huuli, keikahti, vihelsi polskan parhaan, astui jo lähellä omenatarhaa, puusta kun tirskeen kuuli.

Omenapuussapa kolmisin voimin neidot ne nauroi ja helmaansa poimi, poskilla paloi hohde. Inkeri tahtoi katseella jäätää, Madli ja Katri hellästi häätää, Jukka kun asteli kohden.

Inkeri liepeensä lehvihin peitti, vasunsa Madli ja Katrikin heitti, puuta kun ravisti Jukka. Neidot ne miehen kunnian muisti, nyrpeä Inkeri oksalta luisti, polvilta luisui sukka.

Inkeri juoksi ja helmoja nosti, toiset ne mädillä omenilla kosti, siit' tuli hilpeä hoppu: Jukan oli viiruissa sininen takki, savess' oli silmät ja ojassa lakki, siin' oli Jukan loppu.

VANHASSA KAJUUTASSA.

Pietarinmessuna piippuja polttaen luotsi ja vaari ja kippari Lassa paiskeli ensin pennin nakkia kipparin vanhassa kajuutassa.

»Nostappa valtti, herttainen kymppi, vaari on viekas, katsos kun maltti, tyttäres kaunis kuin ruuturouva», — kippari huusi: »risti on valtti!»

»Vie sun suutari, tappasin taasen, jaalani kestää, luotsi sen takaa, tee nyt työ sekä nosta, vaari, maltas, lyötynä kortti jo makaa!»

Kolmeen pekkaan miettivät miehet. Kipparin harmiksi voittikin vaari. »Kuules, pannaan tupa ja hynttyyt, aseta vastaan verkot ja saari!»

Hävisi vaari eikä hän nähnyt akkunan aukossa tyttären päätä, kippari iski nyt silmää ja nauroi, kortit ja sormet ne liikkui kuin näätä.

»Pannaan jaalani», kippari huusi, »leskityttäres pelaan ma sulta!» — »Jollet polta sormias, poika, kun sinä lainaat naapurin tulta!» —

Kippari korttia hiaan pisti. »Pistä päälle, vaari, ja mieti. Korttinsa pöytään paiskasi Lassa: »nähkääs, vaarista tullut on pieti!»

Savipiippunsa rikkoi vaari, keksi nyt tyttären tirskumassa, kihlausmaljat nauraen juotiin kipparin vanhassa kajuutassa.

VEIJARI-HEIKKI.

Hän on hulivili poika ja reima ja huima, ja viekas ja viisas se Heikki, voi, elkäätte, tyttöset, luottako Heikkiin, kas, rakkaus sille on leikki!

Kun juuri hän Annille lehdossa vannoi, jo riihellä Maijan sai paulaan; ja illan tullen hän sieltäkin hiipi ja kapsahti Kaisun kaulaan.

Hän on leikissä lieto ja soitossa sorja, paras teikari tanssissa illoin, kun hän toista silmäänsä vilkuttaapi, voi teitänne tyttöjä silloin!

Sata heiliä halla ois, häitä jos viettäis, sata syntiä hällä on varmaan, ja poskenne marjat hän maistoi ja heitti ja löysi ain uuden armaan.

Hän on maailman kulussa maireensa saanut, iloveitikka, veijari-Heikki. Voi, elkäätte luottako tyttöset Heikkiin, kas, rakkaus sille on leikki! —

KYYTIPOJAN RALLATUKSIA.

Juokse, vanha Purmo, taival taitavasti, kyytipoika sulle laulaa iltaan asti, joudu sukkelaan, muuten toraa saan!

Häijy kievar huusi: »nouse kyytiin siitä, ohraleivän saat ja uutta päivää kiitä!» Huutia ma saan, sentään nauran vaan!

Tiuvut tiheästi kengän kapseen toistaa, päivänpaistehessa pyörät, valjaat loistaa, niityt vihannoi, kaukaa koski soi —

Näillä rattahilla kulkee suuret herrat, — keisar huolissaan kai itkee monet kerrat? Enpä piiskaa vaan vaihtais valtikkaan!

— Kotipuolla on kai touvon aika parhain, isä pellollansa, äiti työssä varhain, siskot tuokon tuo, veljet mahlaa juo.

Voi, kun mittumaariks saan ma viikon lomaa, kotitöllin nään ja silloin vast' on somaa juosta nummet, haat, nähdä järvet, maat!

— — Vielä kaksi virstaa, ällös, Purmo, huokaa, oot kai vanha jo, saat kohta vettä, ruokaa, tuoll' on kievarhaat, sieltä herkut saat!

Lip-lap! Kylän nään, päivän loimu sammuu, tytöt huutelee ja lehmät vastaan ammuu, saunat sauhuaa, kukot kiekattaa.

Kotiin, kotiin, hoi, kas, jo vauhtiin pääsit, heipparallalei, nytpä notkuu kääsit, tuoss' on raitin suu... seis jo Purmo, — ptruu!

LEENAN JUKKA.

Kyliä kulkevi Leenan Jukka joka ilta joutessaan, keikarihupsun on voideltu tukka, helatuppi on kupeellaan; korvalla keikkuvi samettilakki, kaukaa jo loistavi punainen takki, kyliä kulkevi Leenan Jukka nakkia lyöden ja huijaten vaan.

Leenan Jukka on kiertänyt maita, moukat töilleen tallustaa, kuokkikoon peltoja lampuri saita, kadon siitä se palkaks saa; maalaistyttö on litteä ruuhi, renki on tuhkimon tuhma kuin uuhi; tuumii kopea Leenan Jukka, laiskan toimissa taivaltaa.

Kaupungissakos riemua riitti, siellä herrat käydä voi, niijasi mampselit, ryökkinät kiitti, siivosti silmän ne maahan loi; siell' on vääpelit, kullat ja kuomat, kestit jo pestissä, työssäkin juomat, kun sitä asteli Leenan Jukka, torvet ja rummut vastassa soi.

Kyliä kulkevi Leenan Jukka, vaihtaa lainavaatteitaan, töllissä uurtavi Leena rukka, kiskoo ja penkoo pellollaan, toimii ja toivoo ja anteeksi antaa, parhaimmat palat se pöydälle kantaa, kullan muruksi poikaansa kutsuu, poika se kyliä kulkevi vaan...

SALAKROUVISSA.

Katsohan tuttua krouvarin Siinaa, aina sun pullean puhtaana nään, kaadahan tuoppiin hopeista viinaa, täällä on hauska ja tänne ma jään! Viina on tippunut kohdussa korven, kettujen häissä ja tahdissa torven. Siinan vaari, sa oikein teit, kun viljasi metsähän veit!

Kippis suutari, iskeppä taulaa, tässäkös juttu-a piisata vois, Puuska se Kyöpelin kullasta laulaa, vinguta viulusta katrilli pois, siinä on nuuskaa, sylje nyt tappiin, jotta sun äänesi kuuluisi Lappiin, kengän ruojista huolikoon hiis, jos varpaita vilkkuukin viis!

Elämä se on kuin yrttien saari, viiniä versoo kunnailla sen, sukkela lautturi oot sinä vaari, murheen ranta on kaukainen. Tervepä suntio, kaulaasi kasta, huomaatko kehdossa nauravaa lasta? Jyväverot taskuissas kilkattaa, siis suntio tarita saa.

Sirkkojen soitossa räiskyvi takka; suutarin Jussi, no, miks olet vait? Rauhassa istu, kai kyläss' on akka, maljasi mies, sinä kaksoset sait! — Tulkoon niistäkin suutarit oivat, jotta sun naulasi, naskalis soivat, jos omat poikani parkuu vaan, ne lukkarin oppiin paan!

»Vait, varas liikkuu!» kielteli muori — »ken siellä ulkona kolkkaa noin? Naapurin Liisako, Anna, se nuori?» — Raapaise tulta, niin suudella voin! Anni on kihloissa, tuumii jo häitä, — voi, älä naura ja, voi, älä väitä, kuokkuri oon, jollen kutsua saa, saan sulhonas ritkuttaa.

Tuollapas Puuska jo töytävi pöytää, viuluaan etsii ja tuoppeja kaas, ainoan riemunsa pankolta löytää, nauraa ja itkee ja soittavi taas. — Parhaita polskia kuulua anna, nyt sitä vaappuu vaari ja Anna, suntio Siinan keskelle vie, kera suutarin liikun mie!

Haarikka-oltta nyt tahdon ma maistaa, riemuhun riennän kuin päivä ois yö; krouvarin naama se kuuna jo paistaa, suntion anturat tähtiä lyö. Kuulehan haasta nyt kelloja karjan, hengitä tuoksua yrttisen tarhan, Anna, ma sulle nyt hillikat tuon ja onneksesi minä juon.

Markkinamiehet, te pirttihin tulkaa, harjaiskannuja eikö jo näy? Voi, sitä Ansua, lakkia, sulkaa, herrana heiluu ja pieksuissa käy! Riimunne pois ja tulkaatte joukkoon, pöydän päähän, ei kerjurin loukkoon, varsanne appoo jo ruohoja tien, nyt lähteestä vettä ma vien.

Täällä on leikkiä, lentoa kyllä, tuska se polttaa, mut surtaisko, ei! Siitä ma viis, kun on housutkin yllä,, krouvari ryypystä liivini vei, Puuskalle tilkka ja mies sepä jaksaa, lukkarin vaimo sun vaivasi maksaa... Voi, miten suurelta näyttää kuu ja himmeeltä maailma muu!

LYPSÄJÄN HYRÄILYÄ.

(Huomenna taas kun on lauantai) hoi, kotiin karjani joutaa, pusketko Herttaa Heluna vai! (Jaakko mun lahdelle soutaa).

(Vielä se vieraan leipää syö,) nostatko noiduttu jalkaa, sorkkasäärist' on vaiva ja työ, kas, joko vaskakin alkaa!

(Jaakoll' on tiedossa torpin maat ja isäntä lainaa kai viljaa —) kiulusta kuhmuraotsaasi saat, jollet oo paikalla hiljaa!

(Jaakko on siivokas mies eikä juo,) soh, sonni, sen siunattu aasi!... (Tuuloksen rattailla häihin mun tuo —) voi, taivas, jo kiuluni kaasi!

PUUSKAN SURULAULU.

Kipinteonvaarin haudalla.

(Sävel: Purppuri N:o 2.)

Taitava mies olit, Kipinteon vaari, joka teit hongasta luikuripuun, hautaan jo virsillä vietihin paari, nyt ajat kepeään kullassa kuun mustaan rantaan, miss'ei enää soittaa voi, missä kuolon kulkuset vain soi.

Usein sä veit minut tarujen tarhaan, sieltä ma iloiset intoni sain, metsässä harhasin aamusta varhaan, lintuja matkin ja säveliä hain, pieni piltti olin silloin kasvussain, kun ma pajupilliis soittaa sain. ,

Sitten ma astelin maailman rantaa, luikurin äänestä maantie soi, viuluni mainetta sain minä kantaa, polkuni hyvän talon tanhuille toi, kussa paimen yhteen kutsuu karjojaan, kussa neidot poimii marjojaan.

Kun humuhäissä ma soittelin illoin, unhotin itseni, taivaan ja maan, nyökytit, vaari, sä päätäsi silloin, sua minä taatana muistella saan, kiitos, vaari, annoit mulle elämän, rintaan sytytit sä kipenän.

Orava se oksilla polskia johti, kerkkiä kiiti ja latvoja sous, allikon pinnalla pilvet ne hohti, soma puna kallion kulmille nous, sinikellot kiilsi kultakasteessaan, kaikki marjat keinui varsissaan.

Muistelin iltaa, kun huoleni jäivät, suru suli, outona onneni näin, muistan ne nuoruuden päilyvät päivät, kun suloneitosen näin edessäin, kukan antoi, itki, hiljaa hiipi pois, niinkuin mua rakastanut ois.

Sammuu se lempi ja onnikin haihtuu, pysty on usein kulkijan tie, elämän kirjavat purppurit vaihtuu, tänne ne paraankin taiturin vie. Koleasti haudan kuuset huminoi, taivaan harput heleämmin soi.

Viuluseppä sä ain olit oiva, elämään sait sinä kuolleen puun, siksi on soittoni muistoas soiva, sua minä siunaan varjossa kuun; itke, Puuska, itkun imee ahne maa, mitä elämä on? — kaiku vaan.

ENSI LUMEN TULLESSA.

Nouse, muorikulta, kyllin näit jo unta, pistä pesään tulta, pane pöty pöytään, nyt ei elämä oo enää ennallaan! Katsos, tulee lunta, pilven alta töytää, tupruu tulvillansa pirtin akkunaan!

Katsos muori sentään lumihöytäleitä, perhoina ne lentää, nyt ne maata syyti niinkuin tuhmat lampaat kautta hevoshaan! Pitkin pihateitä kulkee kylmä kyyti, talven kirkkaat kellot sill' on kaulassaan.

Nyt se talvi alkaa, sill' on tuima puhti, peittää kattomalkaa, peittää peltomaita, kannot katoavat villavaippoihin, lumessa on luhti, riihi, risuaita, umpeen kiristyi jo kirkkopolkukin.

Syksyn selkää pestään, talvi sillat laittaa, nyt se keli kestää, nythän päästään metsiin, halonhakkuu alkaa, luistaa tukkityö. Juokse muori aittaan, lammasturkki etsi, naapukka ja kintaat, tuo myös rantuvyö!

Ruunan vien nyt pajaan, ryijyt päivänvaloon, kesävaljaat vajaan! Kas jo hiirakollaan naapuri jo reellä kylään ajaa voi appivaarin taloon, siellä työssä ollaan, rengit valtatieltä lunta lapioi.

Ensi pyhän suussa aamukuutamolla, kun on kuura puussa, ajaa saat jo reessä niinkuin pulski ruustinna saat liukua, heh, on hauska olla, ruuna reutoo eessä kuunnellessaan kirkkotiellä tiukua.

MELLAKKA KIEVARIN RAITILLA

eräänä syysaamuyönä.

(Sävel: Undan ur vägen se hur...)

Kievari kiltti, no, aukaise nyt ukkikulta, täällä on Puuska ja pari muuta kai, Tamb... hys, hiljaa Jussi, iske tulta, Lassi se tarjoo, kun eilen varsan sai! Liekki jo liehuu... nyt on oikein peikkoin yö, — ken siellä riehuu ja kujassa lyö?

Tienviitan varjossa seisoo tukkimiestä kuusi, seipäitä viskoo ne saunannurkan taa, Tamb... voi, kuka siellä avuks huusi? Lassi on kauhea, kun hän kampittaa, iske, ei auta, Jukka, Heikki päälle käy, suutarin nauta, et missään näy?

Hieroja voihkii ja kuistiin hiipi Henna, Taava, kievari juoksee ja huitoo tapillaan, Tamb... »seis miehet, saiko kukaan haavaa?» »auta sun armias, kun sen kiinni saan!» Vankkurit ryskii, kievari se pampun tuo, noituu ja yskii, mut Jussi juo.

Yks veti puukon ja tuokin, joll' on vihreet liivit, häijysti nauraa ja Hennaa tirkistää. Tamb... Jos Liisa läävän ohi hiivit, saat sanan voudille, älä viikoks jää! Hallikin haukkuu, kuule tupen rapinaa, ovissa paukkuu ja vonkuu maa!

»Vouti on kirkolla!» Juokse ukki kellariisi, — ponttoolle junnit jo juoksujalkaa läks, Tamb... »en pelkää, vaikka viel' ois viisi!» piilosta piiat nyt tulkaa tännemmäks! Vein puukon heiltä, missähän nyt Puuska lie? Koskaan ei meiltä ne naista vie. —

Raitilta Jussi se jumppii niinkuin voinsa myynyt, kujasta viulun hän rikkinäisen toi, Tamb... — »juo haarikasta, ettäs tyynnyt!» — eikä sen kielet nyt kantta vasten soi, purppuripolkkaan ei ne vedä jalkaa, ei, kolkasta kolkkaan ne nuoret vei.

Katsos, jo sorsatkin lentelevät pitkin rantaa, airot ne loiskii ja sumussa on maa, Tamb... ja palkovene lipuu santaan, lautalta punainen tuli loimottaa, lippu jo vilkkuu, vorokilla nauraen juutakset ilkkuu, ma muistan sen!

Henna on poissa, kai kuorsailee jo kievar-ukko, Jussi se rippinsä varmaan kuulee nyt, Tamb... jo kylässäkin kiekui kukko, rusko on taivaalle hiljaa hiipinyt. Kyntäjä herää ojennellen jalkojaan, kuokkansa kerää ja käy unissaan.

Tiehaaran mättäällä Puuska istuu, yksin nyyhkii, — tintit ja varpuset puissa piipittää — Tamb... hän viulunrokaa hellään pyyhkii, taivasta katsoo ja kerran hymähtää. Äänet jo hukkuu, Puuskan korvaan soitto soi, nurmelle nukkuu, kun paistaa koi.

SAARIRETKI

suvilauantai-iltana, kun oli Hennan syntymäpäivä.

(Sävel: Hvila vid denna källa.)

Katsos, kun karit kiiltää ja meidän ruuhet vettä viiltää sillalla kahden taivaan, kun laine laitaan liplattaa! Henna, sun silmäs päilyy, kun limo keulan yli häilyy, sievästi soudat aivan. Kas, sorsa kaislaan sukeltaa pois perheineen; nyt päiväs kunniaksi ma laulun teen! Katsos, kun karit kiiltää ja myllyn siivet heloittaa, Toitotus... harjulta heloittaa!

Suntio ruuhta johtaa ja mela molskii, lumpeet hohtaa, vilkuvi Sanna Heikkiin ja Joki-Tuomas Anniin päin. Tiirat ne luodon eestä nyt kirkuu, vaajat välkkyy veestä, päivässä lahna leikkii; ma kaukaa pienen mökin näin, siell' yksinään vain asuu Kala-Aapo, jo talaan nään. Suntio ruuhta johtaa ja lippalakki varjostaa, silmää se varjostaa.

Tyyntä, jos katson minne, jo puihin piilee kirkonrinne, luhdalla leppätorvi se kaiken karjan yhteen vie. Rantaan jo juoksi uuhet ja nienten taa käy maitoruuhet, kuuntele herkin korvin: on kaiku iltalaulun tie! Oi, Henna, oi, sun tähtes luonto loistaa ja leikamoi! Tyyntä, jos katson minne ja päivän kuva kimmaltaa, Toitotus.,. lahdesta kimmaltaa.

Käännä jo rannan kautta, niin sivu soljuu tukkilautta, puomilta airot taipuu ja yli köyden ruuhi käy! Juo, juo nyt äyskäristä ja leilinsuuhun tappi pistä; mailleen nyt päivä vaipuu, ei kirkkoristin kultaa näy! On ihanaa, kun lämmin rintaa liehtoo ja laulaa saa! Käännä jo rannan kautta, kun hieno tuulenhenki käy, Toitotus... väreissä tuuli käy!

Ruuhell' on reitti auki, taas puskee niinkuin vanha hauki piirissä kultajuomun, kun pilvisaaret viherjöi; tummuu jo siniverhot, ja veellä tanssii vesiperhot kiiltäissä kalansuomun. Kas, Aapo rantaan tulta löi, taas tuohta tuo, ja tervaskannot räiskyy ja loimun luo! Ruuhell' on reitti auki ja meille nyökkää saaren puut, koivut ja seljapuut.

Airoille armahaiset ja hyvät mäkitupalaiset, väyläänsä Aapo näyttää ja kättä huitoo, minkä voi! Janne se kovin kolskaa, taas koittaa martinvapunpolskaa, sylkee ja kättä käyttää, jo pilli pienen äänen toi, nyt keulassaan hän puhkaa, polkee jalkaa niin innoissaan. Airoille, armahaiset, nyt kukin tempoo tuhdollaan, tuimasti tuhdollaan!

Suntio ohjas rantaan, ja vene sinkui kauas santaan, tulille nuori kansa, nyt meill' on ilon lauantai! Tervepä Aapo ukki, myös terve Aapon vanha pukki, kaikki on ennallansa, vain pukki uuden parran sai! Tuo kätes, noin sun, Henna, pilviin nostaa ma yksin voin! Suntio ohjas rantaan ja ruusun antoi Hennalle, Toitotus... heljälle Hennalle.