Part 1
ILOISIA HELKKEITÄ
Runovalikoima
Kirj.
LARIN-KYÖSTI
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.
SISÄLLYS:
Tän pojan kevätrallatus. Heilani on kuin helluntai. Kosiovarsa. Käen kukkuessa. Kyläkujassa. Se rakkaus. Talon tiranni. Tuli tuttu, vanha tuttu! Teirin jäljillä. Kylän lahdella. Piirilaulu. Nyt on helluntai. Koko maailman polska. Keinulaulu. Mustalaislaulu. Elon kulku. Keväisiä sointuja. Hääpolska. Kaikki on ennallaan. Tuulan tei. Veräjän Mikko. Kaajan keinulla. Tukalassa pulassa. Suutar-eukon hämypuhetta. Suutar-Jussin ryyppypuhetta.
TÄN POJAN KEVÄTRALLATUS.
Hila hoi — ja se nummi kun vastasi: hoi, hila hoi, hila hei sekä heisaa, siron peipposen pilli jo koivussa soi, ja pensaissa kerttuset veisaa.
Ja nythän on touko ja pellolla työ ja nythän on tuomessa tuoksu, somat neitoset kankaan pirtoja lyö, on pirtissä touhu ja juoksu.
Kävin illalla helkaniemellein, joka kunnaalla uus oli nuttu, kalavirsuni talaan suojassa tein, kävi lehdossa nauru ja juttu!
Oli talvella hanki ja ummessa tie, tytöt tympeitä, piilossa illoin — — Mikä kultani mieleenkin tullunna lie, oli äksy ja äyskivä silloin!
Mut nyt minä tanhulla teuhata saan, meni reppurin laukussa talvi, minä hulivili nauran ja laulelen vaan ja karjoja kaitsevi Malvi.
No, voi sun kanttura, koitas vaan, hila hoi, hila hei sekä heisaa, kas, Malvi se laulavi kaitessaan, suvikerttuset pensaissa veisaa!
HEILANI ON KUIN HELLUNTAI.
Heilani on kuin helluntai ja oraspellon kukka, sillä on silmät kuin sametista ja poski kuin nurmennukka.
Sillä on käynti ketterä kuin kotivirran juoksu, sillä on nauru hiipiä kuin kesäheinän tuoksu.
Kirkolla ja kylänteillä kelpaa sitä näyttää, pertunpäivän tienohissa kuusitoista se täyttää.
Ei oo rahaa kummallakaan, mutta on nuori mieli, joka korven komerossa on oman oven pieli.
Älä sinä kultani sitä sure, jos köyhänä naida pitää, köyhänkin pelto se kuokkien kasvaa ja köyhänkin jyvä itää!
KOSIOVARSA.
Nuori varsa mulla on, silkkimusta tallissani, kaarikaula, nopsajalka hirnuu kaukaa vastahani. Siitäpä heiluvaharjan ma saan, orhiksi Purmo kun varttuu vaan, niin laulelen vaan!
Pienet tiuvut tinnittää, kun ma naimateille lähden helahilavaljahilla talon tyttösien tähden, Purmoni nopsasti jalkoja lyö, helkkävi vemmel ja kaulassa vyö, niin laulelen vaan!
Somasti se teutaroi, enkä käske, enkä kiellä, kaviot ne tulta lyövät katsottaissa kujatiellä, virstat ne huilaa ja kankahat soi,. Purmoni polkien kiitävi, hoi, kun laulelen vaan!
Kirkonkylän luona on pulskin talo pitäjässä, siellä oottaa mielitietty tätä poikaa ikävässä. Annapa polkata, Purmoni, kun häistäni kuljetan kultani mun ja laulelen vaan!
KÄEN KUKKUESSA.
Kulki tyttö aitoviertä karjateitä loilotellen, seppeleeksi vyötäröille mättähiltä valkopäiltä vuohensilmiä poimi; — kukkuu — kukkuu — noin se lauloi keltarinta, tyttö hiipi kuusen alle, — kukkuu — kukkuu — mua armas aattelee!
Karja kulki soita, maita, kaikki kellot kilvan soitti, vaaran alta leppätorvi naapurin paimenen raikui, salot kertoi kumuellen: — hukkuu — hukkuu — noin se lauloi kesän käki, tyttö itki kuusen alla, — hukkuu — hukkuu — toista armas aattelee.
Pensaikosta pujotellen etsi poika kyyhkyänsä metsäteille kuulostellen, näki kultansa ja kulki kaartain, kiertäin kuusta kohden, — kukkuu — kukkuu — vankan käden hiljaa kiersi nuoren neidon vartalolle, — kukkuu — kukkuu — hongat häitä huminoi.
KYLÄKUJASSA.
Tula tuulan tuli tuli toi, peli maantiellä hauskasti soi, kylänraitilla poika kun huikeissaan kotitorppihin saattavi hilsuistaan ilosilmäistä laulaja-neittään.
»Mesimarjani, pääskyni, hei, emme erkane konsana, ei, mökin puuntavan törmälle pystytän vaan, minä kylvän ja kääntelen turpeita maan, sinä vaatetta kehräät mulle!
Oma onneni oot sinä mun, ja tässä on torpparis sun ja jollei nyt torppia saataisikaan, niin emmehän itke, me raadamme vaan, vaikka ankara oiskin vaiva!»
Ja neito se rinnalla käy, ei otsalla ryppyä näy, tutun turvassa nauraa ja hymyää: »kai mullekin palkasta puoliset jää, on sormuskin muorilta mulla!»
Tuta tuulan tuli tuli toi, peli lehtohon hälveten soi, tienhaarassa eroten kättä ne lyö ja katsehet yhtyy, kun on valkea yö ja elämä on toivoa täynnä.
SE RAKKAUS!
Onpa se rakkaus sukkela tauti, riivaa se meitä ja riivaa se teitä, varkaan tavalla se vaanii ja lyö, olkohon päivä tai olkohon yö, nuorta ei säästä se, vanhaa ei heitä se rakkaus!
Vehkeissä velmuu se veitikka vanha, sillä on valta kuin keisarin valta, kuusissa kuiskaa ja aitassa soi, itkee ja nauraa: voi sua, voi, ryntää se riiheltä, aidankin alta se rakkaus!
Torpparipoikasen päässä se teuhaa, köyhänkin rikkaalle laittavi rakkaan, viekkaan ja varman se pauloittaa, hulivili hurjankin ansaansa saa, aikeen se tuo, jok' ei vuosissa lakkaa, se rakkaus!
Yrtit ja velhot ne sille ei mahda, mieron miehell' on kainalokulta, hitto sen ties mitä lie, mitä ei — Lampolan Jaskan se hirtehen vei; niinhän se on kuin öljyä, tulta se rakkaus!
TALON TIRANNI.
Hän makaa vain ja talonsa hän heittää muiden hoivaan, hän äksy on ja ärtyisä ja huutaa minkä voi vaan, hän onkin talon tiranni, hän sokeasti määrää, ja äitiparka voivottaa ja piikaparvi häärää. Hän vaappuu herrain helyissä, ei väisty syrjään tiestä ja häntä valvein vaalitaan ja illoin kylvötellään;
On hällä rimpsut Raumalta ja Helsingistä vaunu ja sillä sitte ajetaan ja näytellähän miestä ja äiti se vain lellittää ja katsoo aina hellään. No, voi sun Kiinan keisari ja voi sen miehen mittaa, en maksais siitä markkaakaan, en maksais piipunsittaa, jos mies ois — vuotta vanhempi, tuo äidin pikku Maunu!
TULI TUTTU, VANHA TUTTU!
Tuli tuttu kevätkulta, lumen alta pistää multa, puro pulppuen rinteitä rientää saa, kevätriemua täynnä on ilma ja maa, jo ääretön taivaskin seestyy ja lämpimän aika se eestyy, ja tuulikin tuoksuja tuo.
Taasen soivat vaskikellot, vihreinä on oraspellot, sirot kukkaset nostavat pienoisen pään, sinisirkkuset soittavat niemissään, ja nurkkihin lehväisen orren vie peipponen mättäältä korren ja mökkinsä pystyttää.
Nyt on soilla, mailla juhlaa, päivä säteitänsä tuhlaa, ukon varsi se nuortuu kuin harmaja puu, pojan posket ne kauniiksi ruskettuu, soi loilotus, luikku jo raikuu, ja kunnaat ne kummasta kaikuu kun käki taas kummulla soi.
Aidan luona kiiltää kuokat, karhit, kanget, hevosluokat, jyvän toivoen heittävi multaan mies : »sadon runsaan pellosta saan, kukaties, ken toivoo, se auraansa tarttuu ja toivosta voimia karttuu, ja niinhän sen taivaskin suo!»
Tuli tuttu, vanha tuttu, yllä uusi nurmen nuttu!» taas paimenkin lauhtuvi laulamaan talon karjoja aamulla kaitessaan, taas leppätorvea koettaa ja metsän mieliksi soittaa kuin ei talvea ollut ois!
TEIRIN JÄLJILLÄ.
Olalla pyssy, seljässä reppu saaressa harhaan ja koirani haukkuu, harhaan jälkiä, muualla mieli, teirit soittaa, ja pyssyni paukkuu.
Pyssyni laukee, ja teirit lentää, syyttä ne kulkurin hauleja säikkyy, puiden lomista eistyy ja väistyy, tyttöni vartalo silmiini väikkyy.
Eksyn soihin ja murroksihin, tiedänpä, mistä ma riistan löydän, hallini juoksee tuvalle aina, missä jo tyttöni kattaa pöydän.
Kuulen Sioninkanteleen virren, unhotan pyssyn ja metsästyspuukon, hiivin niinkuin kavala kyttä, kuistissa kuiskaan ja sieppaan suukon.
KYLÄN LAHDELLA.
Jo lahdelta kuuluvi tyttöjen laulu ja pojat ne soutavat jouten vaan, ilo illalla on, surulaulu ja leikki, ei huomista muistele ainoakaan; on ruuhessa Ansu ja Veijari-Heikki ja Henna se kirkas ja hiljainen Tilta, niin lenseän lämmin on kesäinen ilta humuharppua tuulonen lyö.
Ja Heikki se veitikka viskovi vettä, ja Henna se huiskivi huivillaan, mut Tilta vaan Ansunsa polvilla kiikkuu, ne kahden keulassa kuiskivat vaan. Ja ruuhi se ääneti liukuu ja liikkuu, jo saarien sorsat ja kaijat nukkuu, vain männikön rinnassa käkönen kukkuu, ruisrääkkäkin laihosta soi.
Mut lahdelta kuuluvi sammuva laulu, pois pojat jo soutivat teljoillaan, yön sointuja viidakkorannat kantaa, ne on kaikuja onnessa nukkuvan maan; koin-rusko se kultavi lännen rantaa — jo tirske ja laulelu toisiinsa vaihtuu ja airojen loiskekin tuulessa haihtuu, käen huilukin vaikeni jo...
PIIRILAULU.
(Sävel: »Anna kättä sun kullallesi, pieni ruusunnuppu!»)
:|: Neiot laulaa täyttä kaulaa, minä keskellä harhaan; :|: »Tule, ota kultasi, iki-omaks saat, siron siistin ja parhaan!»
:|: Minä kurkkaan joka nurkkaan, joka katse on tulta. :|: Voi, noita neitukan nuppusia vaan, rauhan vievät ne multa!
:|: Toi on korja ja tää on sorja, minä seison ja emmin :|: tulkaatte, heitukat, kaikki kilvan siis, joka kukkaa ma lemmin!
NYT ON HELLUNTAI.
Ja nythän on taasen helluntai, kevät tautisen talven voitti, pihatuomi jo eilen kukkaset sai, sitä saunan sirkkakin soitti: nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on kukkien armain aika!
Sinitaivoja linnut kaiuttaa, rusopilvet soutavat vettä, vesiperhot, hyttyset piiriin saa ja mettiset etsivät mettä, nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on laulun ja soiton aika!
Iloliekit lautoilta leiskahtaa, pyhävenheet veikaten luistaa, kukin kuutamokultaa etsiä saa, joll'ei oo, sekin entistä muistaa, nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on leikin ja lemmen aika!
Pojat tuomen oksia kantaa vaan, kuka painuisi pimeään loukkoon, nyt laulelemaan, nyt naurelemaan iloparvessa neitojen joukkoon, nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on teiskuvan tanhun aika!
Nyt naapuri naapurin kättä lyö, ei vanhoja riitoja kaiva, maa vihreä on sekä valkea yö, sai palkkion touvon vaiva, nyt on helluntai, suvisunnuntai, sopujuhlan ja rauhan aika!
Suru murtunut mullasta nousta voi, kevät toiveen taimia kantaa, elo pyytää, kutsuu, hurmaa ja soi ja se lupaa onnea antaa, nyt on helluntai, suvisunnuntai, nyt on nuoruuden suurin aika!
KOKO MAAILMAN POLSKA.
Tän kylän miehet ja sinkut ja veikot, älkäätte surko, jos hullusti ois, tulkaatte rammat ja hienot ja heikot, tulkaatte joutuen joukkohon pois!
Maailma kulkee ja maailma tietää, maailma tallaa ja nostaa ja lyö, nyt kesän keijuset riemusi sietää, huomenna halla jo toivosi syö.
Anna sen maailman mennä ja tulla, peijaiskemuhun häistä se vie, suru se on sulla ja mure se on mulla, meitähän varten riemukin lie!
Saita on onni ja tuohta on mahti, onnesta naura, kun nauraa voi, kainalosauvalla kolkuta tahti, surusi surmaten polska kun soi!
Vanhuus ja vaiva ne hiipii kuin varjo, jalka ei notkosta nousekkaan, nyt ilon kättä sa neidolle tarjo, päivä nyt paistaa yli koko maan!
KEINULAULU.
Heilu keinuni korkealle, linnut ne viettävät häitä, minä olen nuori kuin päivänkukka, en muistele suruja näitä!
Heilu keinuni korkealle, nythän on juhannusilta, mesimarja paistaa ja pihlaja tuoksuu ja kirkas on taivahan silta!
Heilu keinuni korkealle, onneni riemuja laulan, kedon helyt kullalle kuiskaten poimin ja solmin sen vihreän paulan!
MUSTALAISLAULU.
Mit dschai, mit dschai, hyvä sun on olla romanesgepojan nuotiolla, mustalla varsalla mustalaispoika kylästä kylään ajaa vaan, ei ole majaa, ei ole maata, eikä hän majaa kaipaakkaan! Mit dschai, mit dschai, hai, dussa me daari djimnasge aahhaa!
[Tyttöni, tyttöni, hei kumppaniksesi aina ma jään!]
Maantien tähteni, mieroni kukka, hiiluva silmä, tumma tukka, sulle ma annan kultaisen renkaan valkoisen hevosen arvoisen, mit dschai, mit dschai, sorea Taafa, älä sitä hukuta tulehen! Mit dschai — — —
Lammaslauman sulle ma ostan, satulaan minä Taafan nostan; sammuvan nuotion hiilokselta mustalaispoika se ratsastaa, mit dschai, mit dschai, kaukaa katsoo kuinka se Taafa nyt paimentaa! Mit dschai — — —
ELON KULKU.
Elon kulku on niinkuin purren, joka lastuna laskettaa, aavaan suuntaa, ja rannat jättää, merten sointuja halajaa.
Keulan kuohuissa riemu soittaa, toivo purjeita pullistaa, ruori rytkyy ja nuorat juoksee, pursi kahtaalle kuljettaa.
Teuhaa tummuvan pilven alla, luistaa loistossa auringon yli synkkien syvänteiden, ohi siintävän suvannon.
Karit kiiltää ja viimat viiltää, pursi loitolle lennättää, kultakankaita kohden puskee, yhtä loitolle sentään jää.
Antaa mennä kun mennä tahtoo, antaa laulaa kun laulaa saa, tämä kulku on vaarallista, tämä kulku on ihanaa!
KEVÄISIÄ SOINTUJA.
1.
Ma hengitän tuoksuja tuoreen maan ja ma pingotan rintani paulaa, joka oksalla lintuset visertää ja ne uusista toiveista laulaa.
Maan alta jo myyräkin kurkistaa, kalasuomut ne välkkyy veessä, ja sammakot letossa kurnuttaa ja ne kutevat päivän eessä.
Sisilisko se kivihin luikeroi, ja suolta se kurki jo koikkuu, jänö uudessa turkissa teutaroi ja sen hännässä tappurat roikkuu.
Näin elämä ilonsa ilmaisee, minä näen niin kevyttä unta, salon vihreissä saleissa vilisee koko luonnon soittajakunta.
Kedon nurmelle korvani kallistan, maanalaiset salapurot solskaa, ilon salvat ma laulaen vapautan, veri tanssii keväistä polskaa.
Kuin huumeessa leivoset leikkiä lyö ja kiitosvirsiä raikaa, suli soiluen hangen kireä vyö, jään laine jo söi ja jo vaikeni yö, taas lempeen ja toivoon on aikaa.
Ja rinnankin lämpö se murtavi jään, joka tuuditti tunteemme hallaa ja se voittoa vaativi poutaisen sään, elononnea laulaa se enteissään, ruman aatteen alleen se tallaa.
Nyt tunnen kuin sieluni siivet sais ja ma leivona nousta voisin ja tahtoni talvesta ponnahtais ja mun riemuni oikean kaiun sais ja ma oikea laulaja oisin!
HÄÄPOLSKA.
(Sävel: Hyppään, tanssaan kuitani kanssa, että on lakki kallellaan.)
Taas on koossa nuori kansa, sillä on mieli rennollaan, morsian harsohunnussansa sulhastansa katsoo vaan. :|: Lystinpää kuin näissä häissä oistko ollut milloinkaan! :|:
Voi, tämän kansan kauneutta, kuinka se liukuu ja luikertaa, voi, sitä silmän kirkkautta, nurkasta viulu kun vingahtaa! :|: Kaatakaatte oltta tuoppiin, sitte ne palkit paukahtaa! :!:
Katsohan meidän puhemiestä, uudessa paidassa höyryilee, pallona pyörii märkänä hiestä, sukkansa säärillä lyllyilee, :|: polvia heittää laipiolle, hiirennahkoja näyttelee! :|:
Sulho se on kuin rannan viita juhannuksen aikana; poijes pojat se vanha riita, sulhasta täytyy nostella, :|: kultansa kotiin kuljettaa se silkkisessä kuomussa! :!:
[Hiirennahkoja = puhemiesrahoja.]
Morsian on kuin tuomenterttu viheriäisellä varvulla, poika se lensi kuin kiivas kerttu, otti sen illalla ilolla, :|: otti sen oksalta ylimmältä, sirkutti sille polulla! :|:
Morsian on kuin saksanviini, yljän yrtti se vihannoi, ken sen nyt saa sokkona kiinni, morsiustanssihin päästä voi, :|: silloinpa näitten häitten telme kirkonaitaan asti soi! :|:
Minä sitä lennän kultani kanssa vaikk' olen halpa kuokkuri, koskahan ystävä kruunussansa omaksensa ottavi! :|: Kaatakaatte oltta tuoppiin, sitte ne palkit paukkuvi! :|:
KAIKKI ON ENNALLAAN.
(Kaupunkikuva.)
»Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset.»
Hämärässä välkkyy ikkunaverhot, talvinen päivä on laskussaan, lumihiuteet kuin valkeat perhot peittävät katuja hurstillaan.
Kuurassa seisovat naapurin tammet, Birgerin linna se häämöittää, Vanajaveden jäiset lammet puiden puitteista kimmeltää.
Ikkunalaudalla tintti hyppii: titi, ti, talia talia, saan; pihlajamarjoja tilhi nyppii viippuen vaappuen varvullaan.
Ruskea Poku se tallissa rustaa: joulukauroja purressaan, tallissa laulaa renki-Kustaa piippunsa pohjat sammumaan.
Päätään nyökkää tutulle tuttu, tullinsuustapa kulkuset soi, porteilla käy jo vilkas juttu, siellä ne tiimoja seistä voi.
Torille vaarit mennä heiskuu, silkkihatut on kallellaan, vanhanaikainen sortuuki leiskuu; kaikki on aivan ennallaan.
Kuperan kirkon puistikon puolla »lintumaisteri» hiihtää pois, kanslistit seisovat kulmassa tuolla niinkuin senaattoreita ne ois.
Hautaan vei ne jo lukkarivaarin, sitä sen keväinen yskä ties; mitalin saanut on, eihän määrin, koikkuva, uninen poliisimies.
Lahdelta pesurin kurikat paukkaa, jäiset korennot heilahtaa, »pitkällä sillalla» hevoset laukkaa, asemalle neidit tepsuttaa.
Raastuvan salissa ruunut hohtaa, porvarit pohtivat aivoissaan, samat puheet ne samaan johtaa; kaikki on aivan ennallaan.
Iltatoitotus valliin raikuu Parolannummien perien taa, yhtätoista jo kello kaikuu, porvarit suojissa kuorsata saa.
Öiset vartijat katuja kulkee kolkkien kuhmurasauvoillaan; kaikki kapakat ovensa sulkee, enkeli käy kai nyt yli maan...
Viisarit kääntyy ja väärin ne näyttää; ihmiset kuolee ja ihmiset nai, hyvä kun oikein lahjansa käyttää, unessa ei ole syntiä kai.
Maailman humusta huoletonna vuos'sadan vanhassa loukossaan kaupunki nukkuu kuin kilpikonna; kaikki on aivan ennallaan.
TUULAN TEI.
Tula, tuulan, tuli, tuli, tei, emme erkane konsana, ei, mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun, paras aarteeni oot, sinä mun, minä sun, mitä toivoisin minä muuta!
Tula, tuulan, tuli, tuli, tei, oma onni se yhtehen vei ja tulkohon hallat, harmit ja muut, meillä toiveissa loistaa päivät ja kuut ja kirkas on ihana ilta!
VERÄJÄN-MIKKO.
Ojalla istuu veräjän-Mikko, sokeansuopea raajarikko.
Viisto on veräjä, vanha ja harmaa, harmaampi, huonompi Mikko on varmaan.
Eihän ne kulkijat veräjää siedä, vastus on Mikkokin, vaikkei hän tiedä.
Almuja heittää kulkeva kansa, Mikko se kopeloi sauvallansa.
Ei ole Mikolla iloa muuta, hyväillen silittää hän veräjänpuuta.
Ojalla syö ja ojalla makaa, nousee kuin kummitus veräjän takaa.
Myöhään ja myötään hän horjuen avaa: »kost jumal, kost jumal!» — änkäten tavaa.
Pyörien töminään nukkuu ja herää, maantientomusta roponsa kerää.
Kerran se veräjä poikkehen joutaa, kerran ne Mikonkin kirkolle noutaa.
Silloin hän kuolemankaupungin rajaa kultavaunuissa taivaaseen ajaa.
Pietari pyhä se hymyillen tavaa: »kost jumal, kost jumal!» — porttinsa avaa.
KAAJAN KEINULLA.
Voi, kuinka karjankellot kalkattaa ja kylän tytöt kilvan rallattaa, ne teiskaa, tirskuu keinullaan ja ilmahyppyyn heittyy vaan, ja helmat ne sinkoo, kun riemu soi, nyt kiikkukin linkoo; jo Puuskakin toi iloviulunsa hoippuen, laulellen, hän istuvi mättäällä soitellen yön kesäisen.
Ja nauru raikuu, Taavi heiluttaa, Mut korkeemmalle Teppo keinun saa, hän piloillansa jalkaa lyö, on nurmikolla kisatyö ja piikaset laulaa: »voi, hempuni mun, ma solmin paulaa, saan ansahan sun!» Pojat notkuen polkevat keinua vaan, huimaten käy yli kalliomaan, kun kellot soi.
Kah, peevelissä, voi sun, hahhahhaa, kun Sampan Sanni lensi pensaan taa, ja metsä vastaa: hahhahhaa, kun karjankellot kalkattaa, niin pojat ne telmii ja leikkiä lyö, hiki otsalla helmii, ja heiluvi vyö; jo mättäälle vaipui Puuskan pää, mut toiset ne Kaajalla temmeltää vain hurjemmin.
TUKALASSA PULASSA.
— Voi, kuules tyttö ja kuules tyttö, käy syliin, polvella souda!
En, kutti, kiitti, sa viekas poika, en ansaas vielä ma jouda!
— Mut tyttö, tyttö, ma markkinoilta tuon kihlasilkit ja muuta...!
Jos istun kerran, niin istun aina, sa vielä tahtoisit suuta!
— Voi, kullanterttu ja sievä Sirkku, no, istu hetkeksi tuohon!
No olkoon niinkin ja olkoon näinkin, mut kuules, suukko se suohon!
— No, nyt sa puutuitkin pihtiin vasta, en marjahuultasi säästä!
Pyh, turha vaiva, sa häijy hupsu, pois heinätöilleni päästä!
— En hienohelmaani irti laske, kas, suukon ryöstin jo sulta!
Voi, tuhma veijari, saithan yhden, mut toista vuotakin multa!
— Kai, armas, pappilan tielle joudut, on sormus sulle jo mulla.
Ai, päästä, päästä, ma kaikkiin suostun, voi äiti pirtistä tulla!
SUUTAR-EUKON HÄMYPUHETTA.
Hm — se Jussikin meni vain, vaikka saappaansa piiloon sain, itkun ja vaivan se mulle suo, naskalit, nauhat se myy sekä juo, lestin heittää kesken joulutöitä, kinoksissa kahlaa pitkin öitä, köyhän, tyhjän taskun kotiin tuo!
Tuossa Matleenan nahka on, Saaran kenkäkin paikaton, lempsatin nahjus, no varrohan vaan, kun kylän kulmilta pirttiin sun saan, kiskon viekkaan ketunkaljan päästä; papin pateille sun vien, en säästä, laulat sitte mitä lautatkaan!
Vanha hempsuni, lupaat taas: »tuikun, kaksi kai Puuska kaas, mammani, mahlani, siihen se jää!» aamulla sitten on häyryssä pää, kengät palkeina ja rikki nuttu, raitatanssin saat, ei auta juttu, vaikka juorut siitä älähtää.
Mitä se muita liikuttaa, Jussin jos jalkoja kiikuttaa? Kengät se päivässä tehdä voi, viikoksi lakkaa, jos päivän se joi. Kun ma sentään mietin, torat heitän, naurispuuronkin ma sille keitän; ukkokulta tule sisään, hoi!
SUUTAR-JUSSIN RYYPPYPUHETTA.
Heisaa, hauska on ollaksein, tuikkuretken ma kylään tein, surra ei viitsi suutari tää, ryyppää ja rallaa ja pitoihin jää, elo on kuin tanssilava häissä, rahit raksaa, pillit pinkoo käissä, nuoret, vanhat temmeltää!
Suutari suuri on kuningas, lestin ääressä valtias, keisarinlinnani tölli on vaan, tyydyn kun rauhassa olla ma saan, mit ois herra sirokenkää vailla, — verot maksan, nauran näillä mailla, kuin ei huolta oisikaan!
Tahtiin tallukat, suoraan vaan, ei ne ees ole omatkaan, eukko kun saappaani piiloon sai, nuuski mun aamuisen matkani kai, kantohupsu kun ma nuorna nainkin, oikein hiiden torapussin sainkin, siitä viisi, hui ja hai!
Kylänkellot se pirttiin tuo, siellä ne juoruu ja kahvit juo; sentään kun tuumin, en vaihtaisi, huut, hoitaa se lehmän ja porsaat ja muut, kellä sit' on enkel'eukko, kellä? Tää on sentään rehjullensa hellä, joskin sill' on kovat luut!
KAHDEN VAIHEILLA.
Se kievarin Taava on keimeän kensti ja ketterin lennossa karkelohon, ja kievarin rikkaus kauas on kuulu, silosilkkiä, kultaa arkussa on.
Kun maantiellä keinuen vastaan hän astuu, ma arkana käännän katseeni pois, mut raitilta kurkkaan ja taakseni vilkun, sen kievarin tyttösen saadapa vois!
Taas Kuokkilan Lyyli on piskuinen piika ja pirtehin tylykkä tän kylän maan, hän laulavi aamut ja illat kuin lintu ja huoleni haihtuvat naurustaan.
Hän uuras on pirtissä, karjakkotöissä ja hilpeähuulinen, Lyylini tuo, ei penniä pientä oo kirstussa sillä, mut sydän on kultaa, kun astelen luo.
Se Taava on ylpeä, nyrpeä mulle ja kirkolla katsovi karsaasti vaan, voi, voi, voi, Taava, ma naurelen sulle, kun pappilan kulmille Lyylini saan!
SOITTO-PUUSKA.
Kautta kuuden kyläkunnan Soitto-Puuska tunnetaan, viuluniekka Toppolasta, siin' on niekkain niekka vasta, joit' ei synny jouten vaan.
Lasna lastuviuluansa soitti hän jo leikeissään, vaan kun isä viulun antoi, metsän siimekseen sen kantoi, soitti siellä yksinään.
Latvat lauloi, purot polski siellä aamut istuissaan, sieltä hän sai soiton mahdin, pelin taidon, oivan tahdin, kumman äänen viulustaan.
Kylän karkeloissa sitten taitonsa hän näyttikin, vauhtiin sai hän pojat norjat, leikkiin lensi neidot sorjat, purppurihin vanhatkin.
— Nyt hän kulkee hoiperrellen, juo ja työttä taivaltaa häistä helkaleikkilöihin, talkoo-öistä tanssi-öihin, kumman kaiun viulu saa.
Elon iskut loi ne soinnut, niiss' on mieron maailmaa, vanhat muistot kättä ohjaa, soitossa on tulta, pohjaa, rinnasta se pulpahtaa — —.
»Polje, Puuska, väännä polkkaa, tilkan saat, jos vinhempaan...!» Puuska soittaa niinkuin hurja, jonk' on elo ontto, kurja, joka laulaa hulluuttaan.
Polkee jalkaa, nauraa, laulaa, — tuittan teijaa, tui ja tei! — soittaa uutta, vanhaa toistaa, kuinka Puuskan silmät loistaa, »soita Puuska, soita, hei!»
KYLLÄPÄ KAI!
(Raatarin Kalle istuu jalat ristissä pöydällä ja kasaveikat soittavat suutaan.)
Hiljaa vekkulit! Kylläpä kai! Mistä se syntikin alkunsa sai? Elämä vieläkin Eedeni ois, Eeva se elkeillä vietteli pois, kesä olis aina ja sunnuntai; naisinko, naisinko? Kylläpä kai!
Jos minä naisin, niin akkani löis, piippuni, sipseni kahviin se möis, pirttini täyteen lapsia tois, ristinä, rikkana kaikessa ois. Entäs se rakkaus? Hui, minä hai; naisinko, naisinko? Kylläpä kai!
Aamusta iltaan liikkuis sen suu, yölläkin löis tämä kylkeni luu, näristen nälkää se voihkisi: »voi, miksi mun Luoja sun luoksesi toi?» Hupsu se poika ja ukko, ken nai; naisinko, naisinko? Kylläpä kai!
Silkissä aina se kulkisi vaan, saattaisi velkaan mökin ja maan; kylillä kyyryssä neuloessain kitsurin nimen minä kuulisin vain, vaikka näin sopuisan miehen hän sai. Naisinko, naisinko? Kylläpä kai!