Part 6

Hänen molemmat matkustajansa pysyivät täysin mykkinä, mutta se ei hetkeksikään hämmentänyt insinööriä. Hän tyytyi hieman hymähtämään ja jatkoi yhä esittäen kysymyksiä:

-- Kenties tekee mielenne vielä kysyä, onko _Albatrossilla_ sen kyvyn ohella, jota se nytkin osoittaa liikkuessaan vaakasuorasti, myös yhtä hyvät edellytykset nousta, siis voiko se silloinkin vetää vertoja ilmapallolle, kun tahdotaan käydä ilmakehän ylemmissä kerroksissa. Siihen voisin vastata, etten kehottaisi teitä panemaan _Go-aheadia_ kilpailemaan _Albatrossin_ kanssa.

Setä Prudence ja Phil Evans eivät nytkään vastanneet, vaan kohauttivat hartioitaan. Kenties he aikoivat juuri siinä suhteessa uhmata Roburia.

Silloin Robur antoi merkin. Ilma-alusta eteenpäin kuljettavat potkurit pysähtyivät heti. _Albatross_ kulki entisellä vauhdillaan vielä kilometrin verran ja jäi paikalleen.

Kun oli annettu toinen merkki, alkoivat kohottavat potkurit pyöriä niin huimaavaa vauhtia, että sitä olisi voinut verrata sireenien nopeuteen tieteellisissä akustisissa kokeissa. Niiden hyrinä muuttui melkein oktaavin verran kimeämmäksi, mutta samalla se heikkeni sitä mukaa kuin ilma oheni, ja _Albatross_ syöksyi kohtisuoraan ylöspäin kuin leivonen, joka päästää heleän kirkaisunsa korkealta ilmasta.

-- Hyvä herra, hyvä herra! Frycollin hoki, -- kunpa tämä ei vain menisi rikki!

Roburin ainoa vastaus oli ylenkatseellinen hymy. Muutaman minuutin kuluttua ilma-alus oli päässyt 2700 metrin korkeuteen, jolloin näköpiirin säde oli toistasataa kilometriä pitkä -- sitten oltiin neljän kilometrin korkeudessa, kuten ilmapuntari osoitti laskemalla 480 millimetriin.

Koe oli tehty ja _Albatross_ laskeutui jälleen. Ylempien ilmakerrosten paineen vähetessä kävi ilman happimääräkin niukemmaksi, mikä vaikeutti hengitystä. Siitä on aiheutunut monta vakavaa onnettomuutta ilmapurjehtijoille. Robur ei katsonut tarpeelliseksi asettua sellaiselle vaaralle alttiiksi.

Ilma-alus palasi siis siihen korkeuteen, jossa se näytti mieluimmin liikkuvan, ja kun etu- ja takapotkuri taas oli pantu käyntiin, lähti _Albatross_ entistä nopeampaa vauhtia lounasta kohti.

-- Hyvät herrat, jos siis kysymyksenne koski sitä, kuinka ilma-alukseni kykenee kohoamaan, niin voinette jo vastata siihen.

Sitten Robur kurottautui kaidepuun yli ja vaipui mietteisiinsä.

Kun hän jälleen nosti päätään ja kääntyi, Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri seisoivat hänen edessään.

-- Insinööri Robur, lausui setä Prudence, joka turhaan yritti hillitä itseään, -- me emme lainkaan hautoneet mielessämme sellaisia kysymyksiä kuin te näytätte luulevan. Mutta nyt me teemme teille erään kysymyksen, johon edellytämme teidän suostuvan vastaamaan.

-- Puhukaa.

-- Millä oikeudella te hyökkäsitte meidän kimppuumme Fairmont-puistossa? Millä oikeudella te telkesitte meidät tuohon koppiin? Millä oikeudella te kuljetatte meitä vastoin tahtoamme tässä lentokoneessa?

-- Entä millä oikeudella, arvoisat ilmapallon harrastajat, Robur vastasi, -- te olette herjanneet, ilkkuneet, uhanneet minua seuranne kokouksessa niin vimmatusti, että suorastaan ihmettelen, kuinka pääsin sieltä ehjin nahoin?

-- Kysymys ei ole sama kuin vastaus, Phil Evans huomautti, ja minä toistan siis: millä oikeudella?

-- Tahdotteko todellakin tietää?

-- Kyllä.

-- No niin, vahvemman oikeudella.

-- Se on halpamaista!

-- Mutta niin on asia.

-- Kuinka kauan, herra insinööri, kysyi setä Prudence, jonka raivo väkisinkin purkautui, -- aiotte käyttää tätä oikeuttanne?

-- Kuinka teidän mieleenne, hyvät herrat, Robur vastasi ivallisesti, -- voi tulla tehdä minulle mokoma kysymys, kun teidän tarvitsee vain vilkaista alaspäin nauttiaksenne maailman verrattomimmasta näköalasta!

_Albatross_ peilaili parhaillaan itseään Ontario-järven avarassa pinnassa. Se oli juuri kulkenut sen maan ylitse, jota Cooper on niin runollisesti kuvannut. Sitten se seurasi tämän laajan altaan eteläistä rantaa ja suuntasi kohti kuuluisaa virtaa, joka siihen laskee Erie-järven vedet murtaen ne putouksissaan.

Hetken aikaa kuului ilma-alukseen asti majesteettista jyminää, kuin myrskyn pauhua. Ja lämpötila tuntui jatkuvasti laskevan ikään kuin alhaalta olisi purkautunut kosteaa sumua yläilmoihin.

Alhaalla syöksyi valtavia vesimääriä hevosenkengän muotoisessa kaaressa. Se näytti kuin suunnattomalta kristallipaljoudelta keskellä tuhansia sateenkaaria, joita valon taittuminen sai aikaan hajoittaessaan auringonsäteet. Se oli upea näky.

Putousten edessä yhdisti langan tavoin pingotettu kävelysilta molemmat rannat. Hieman alempana, noin viiden kilometrin päässä, oli virran yli rakennettu riippusilta, jota pitkin sillä hetkellä mateli juna matkalla Kanadan puolelta Yhdysvaltoihin.

-- Niagaran putoukset! Phil Evans huudahti.

Tämä huudahdus pääsi häneltä väkisinkin, mutta setä Prudence yritti parhaansa mukaan olla ihastelematta näitä ihmeitä.

Minuuttia myöhemmin _Albatross_ oli jo kulkenut sen virran poikki, joka erotti Yhdysvallat Kanadan siirtomaasta, ja kiiti Pohjois-Amerikan laajojen alueiden yläpuolella.

ROBURIN VASTAUS

Eräässä peräkajuutan hytissä oli setä Prudencelle ja Phil Evansille varattu kaksi erinomaista makuulavaa ja riittävästi vuode- ja liinavaatteita, peitteitä ja matkahuopia. Enempää mukavuutta ei olisi heille tarjottu valtamerilaivassakaan. Jolleivät he nukkuneet sikeästi, niin syynä oli se, etteivät he halunneet ummistaa silmiään, tai ainakin, että esteenä olivat perin vakavat huolet. Millaiseen seikkailuun he olivat joutuneet? Mikä heitä odotti? Miten tämä juttu päättyisi, ja varsinkin, mitä insinööri Robur oikeastaan halusi? Siinä oli paljonkin miettimisen aihetta.

Palvelija Frycollin oli sijoitettu keulapuolelle erääseen hyttiin, jonka vieressä majaili _Albatrossin_ keittiömestari. Se olikin hänelle mieleen. Seurustelihan hän mielellään tämän maailman suurmiesten kanssa. Mutta kun hän vihdoin nukahti, hän näki unta alituisista putoamisista maahan, huimaavista syöksyistä tyhjyyden halki, niin että häntä koko ajan vaivasi kauhea painajainen.

Kuitenkaan mikään matkanteko ei olisi voinut olla rauhallisempaa kuin tämä liitäminen ilmakehässä, joka oli tyyntynyt illalla. Paitsi potkurisiipien hyrinää ei kuulunut mitään ääntä. Joskus saattoi tosin erottaa vihellyksen, joka lähti kaukana maan päällä kulkevasta junasta, tai kotieläinten mylvähdyksiä. Omituinen vaisto! Nämä maanpäälliset luontokappaleet vainusivat lentokoneen kiitävän yläpuolellaan ja ääntelivät kauhuissaan sen ollessa kohdalla.

Seuraavana eli 14. päivänä kesäkuuta, kello viisi aamulla, olivat setä Prudence ja Phil Evans kävelemässä ilma-aluksen kannella. Kaikki oli samoin kuin eilen: vartiomies keulassa, ruorimies perässä.

Mitä varten tarvittiin vartiomiestä? Pitikö siis pelätä yhteentörmäystä jonkin toisen samanlaisen aluksen kanssa? Arvatenkaan ei. Robur ei vielä ollut saanut jäljittelijöitä. Mitä taas tuli siihen, että ilmassa kohtasi jonkin liitelevän ilmapallon oli tämä mahdollisuus niin pieni, että siitä ei tarvinnut välittää vähääkään. Joka tapauksessa olisi silloin ilmapallon käynyt huonosti eikä tämän aluksen, sillä eiväthän ne olleet tasavertaiset. _Albatrossilla_ ei ollut mitään pelättävää, vaikka se sattuisikin törmäämään toiseen alukseen.

Mutta oliko yhteentörmäys ollenkaan mahdollinen? Kyllä, sillä aivan mahdottomana ei voinut pitää, että ilma-alus ajautuisi matalikolle samoin kuin laiva, jos jokin vuori, jota se ei voinut kiertää eikä ylittää tukkisi siltä tien. Ilmassa oli siis omat karinsa, joita piti välttää, kuten laiva karttoi meren kareja.

Tosin insinööri oli ennakolta määrännyt suunnan, kuten kapteenikin teki, ottaen huomioon reitillä tarvittavan lentokorkeuden pysyäkseen aina vuorenhuippujen yläpuolella. Mutta kun ilma-alus pian joutuisi liitämään vuoristoseudun ylitse, oli hyvä syy pysyä tarkkana siltä varalta, että se sattumalta joutuisi jonkin verran poikkeamaan reitiltään.

Tarkastellessaan allaan olevaa seutua setä Prudence ja Phil Evans näkivät laajan järven, jonka eteläpuolisen kärjen _Albatross_ piankin saavuttaisi. He päättelivät, että Erie-järven yli oli yöllä kuljettu pitkin pituuttaan, ja koska suunta nyt oli melkein suoraan länteen, niin ilma-alus oli parhaillaan lähestymässä Michigan-järven pohjukkaa.

-- Siitä ei ole epäilystäkään! Phil Evans sanoi. -- Tuo kattorykelmä taivaanrannalla on varmasti Chicago.

Eikä hän erehtynytkään. Se oli todella hänen mainitsemansa valtava kaupunki, jota kohti eri puolilta säteittäin tuli seitsemäntoista rautatietä, Lännen kuningatar, laaja varasto, jonne tulvi tuotteita Indianan, Ohion, Wisconsinin ja Missourin osavaltioista, kaikilta näiltä Yhdysvaltojen läntisen puolen alueilta.

Setä Prudence, jolla oli käytössään hytistä löytynyt erinomaisen tarkka merikiikari, saattoi helposti tunnistaa Chicagon huomattavimmat rakennukset. Hänen toverinsa osoitti hänelle kirkot, julkiset laitokset, lukuisat ns. "elevaattorit" eli mekaaniset viljasiilot, suunnattoman suuren Shermanhotellin, joka näytti isolta arpakuutiolta, ja jonka ikkunat olivat satoina pisteinä kullakin sivulla.

-- Koska tuo on Chicago, setä Prudence sanoi, -- se todistaa, että me olemme kulkeneet hiukan lännempään kuin oikeastaan olisi tarpeen päästäksemme takaisin lähtökohtaan.

Itse asiassa _Albatross_ nyt loittoni suorassa suunnassa Pennsylvanian pääkaupungista.

Mutta jos setä Prudence olisi halunnut kehottaa Roburia viipymättä viemään heidät takaisin itään, hänellä ei olisi nyt ollut tilaisuutta siihen. Insinööri ei näyttänyt olevan halukas tulemaan tänä aamuna hytistään, joko hänellä sitten oli siellä jotakin puuhaa tai hän vielä nukkui. Ystävysten täytyi siis mennä aamiaiselle tapaamatta Roburia.

Nopeus ei ollut eilisestä muuttunut. Kun tuuli sattui puhaltamaan idästä päin, tästä vauhdista ei syntynyt kovin häiritsevää viimaa, ja koska lämpötila laski vain asteen jokaista 170 metriä kohti ylöspäin noustessa, ei kylmyyskään tuntuvasti haitannut. Niinpä setä Prudence ja Phil Evans syötyään kävelivät mietiskellen, jutellen ja yhä odotellen insinööriä ilma-aluksen kannella niin sanoaksemme potkurien siimeksessä, joiden pyöriminen nyt oli niin nopeaa, että niiden siivet sulivat yhteen puolittain läpikuultavaksi kiekoksi.

Illinoisin osa-valtion yli kuljettiin pohjoispään kohdalta vajaassa kahdessa ja puolessa tunnissa. Sitten lennettiin Vesien isän, Mississippi-joen poikki, jonka kaksikerroksiset höyrylaivat eivät näyttäneet venettä suuremmilta. _Albatross_ syöksyi Iowan valtion kohdalle, ja kello yhdentoista aikaan aamupäivällä nähtiin vilaukselta Iowa City.

Tällä alueella mutkitteli vinosti etelästä luoteiseen muutamia kukkulajonoja, joiden rinteet olivat hyvin jyrkät. Niiden kohtalainen korkeus ei vaatinut ilma-alusta nousemaan ylemmäs. Muuten nämä kukkulat madaltuivat pian antaakseen tilaa Iowan laajoille tasangoille, jotka levisivät koko sen länsiosassa ja vielä Nebraskassakin suunnattomina preerioina aina Kalliovuorten juurelle asti. Siellä täällä näkyi lukuisia virtoja, Missourin sivujokia tai näiden haaroja. Niiden rannoilla oli kaupunkeja ja kyliä, jotka harvenivat sitä mukaa kuin _Albatross_ eteni yhä nopeammin kaukaiseen länteen.

Mitään erikoista ei tapahtunut tämän päivän kuluessa. Setä Prudence ja Phil Evans saivat olla kokonaan omissa oloissaan. Tuskin he tapasivat edes Frycollinia, joka lojui keulapuolella silmät ummessa, ettei näkisi mitään. Kuitenkaan hän ei ollut vaarassa pyörtyä, kuten ehkä olisi voinut luulla. Kun ei ole millä mitata korkeutta, ei huimaus voi ilmetä samoin kuin jonkin korkean rakennuksen harjalla. Syvyys ei vedä puoleensa silloin, kun ihminen saa katsella sitä ilmapallon gondolista tai ilma-aluksen kannelta tai oikeammin voi sanoa, ettei ilmapurjehtijan alla näytäkään olevan pohjaton tyhjyys, vaan taivaanranta nousee ja ympäröi häntä joka taholta.

Kello kahden tienoissa _Albatross_ sivuutti Omahan Nebraskan osavaltion rajalla -- Omahan kaupungin, joka oli todellinen solmukohta lähes seitsemäntuhannen kilometrin pituisella Pacific-radalla New Yorkin ja San Franciscon välillä. Vähän aikaa saattoi katsella Missouri-virran kellertäviä vesiä, sitten näkyi Missourin kaupunki, joka puu- ja tiilirakennuksineen sijaitsi tämän rikkaan alangon keskellä kuin solki Pohjois-Amerikan vartaloa puristavassa rautatievyössä. Samalla kun ilma-aluksen matkustajat tarkastelivat näitä yksityiskohtia, lienevät myös Omahan asukkaat huomanneet oudon liikkujan yläilmoissa. Mutta hämmästys heidän nähdessään sen liitelevän korkealla ilmassa ei voinut olla suurempi kuin Weldon Instituutin puheenjohtajan ja sihteerin, kun nämä oudoksuivat oloaan sen kannella.

Se oli kuitenkin sellainen tapaus, josta Yhdysvaltojen sanomalehdet saisivat runsaasti aihetta uutisiin. Nyt yritettäisiin varmaankin selittää sitä merkillistä ilmiötä, joka oli jo pitkään liiaksikin kiihottanut ihmisten mieliä koko maailmassa.

Tuntia myöhemmin _Albatross_ oli jättänyt Omahan taakseen. Silloin oli ilmeistä, että suunta oli määrätty läntiseksi, sivuun Platte-joesta, jonka laaksoa pitkin Pacific-rata kulki preerian halki. Tämä huomio ei lainkaan tyydyttänyt setä Prudencea ja Phil Evansia.

-- Onko siis todella uskottava, että hän on saanut mielettömän päähänpiston viedä meidät maapallon toiselle puolen, toinen kysyi.

-- Ja vastoin tahtoamme! toinen vastasi. -- Mutta pitäköön Robur varansa! Minä en anna hänen retuuttaa itseäni mielensä mukaan.

-- Enkä minä, Phil Evans vakuutti. -- Mutta sittenkin neuvon teitä, setä Prudence, hillitsemään intoanne.

-- Minunko pitää hillitä itseäni?

-- Ja säästäkää vimmanne parempaan aikaan, jolloin sen sopii purkautua.

Kello viiden aikaan, kun oli lennetty kuusia ja seetripuita kasvavien Mustien vuorien ylitse, _Albatross_ joutui sen alueen kohdalle, jota täydellä syyllä nimitetään Nebraskan Pahoiksi maiksi. Se käsitti punamullan värisiä kukkularöykkiöitä, vuorenlohkareita, jotka olivat sen näköisiä kuin jos maahan olisi paiskattu valtavia vuoria niin rajusti, että ne murtuivat palasiksi. Kaukaa katsoessa ne saivat mitä eriskummaisimpia piirteitä. Siellä täällä tämän suunnattoman laajan lohkarerykelmän seassa oli näkevinään keskiaikaisia raunioituneita kaupunkeja varustuksineen, vartiotorneineen, sokkeloisine linnoineen. Mutta oikeastaan nämä Pahat maat eivät olleet muuta kuin valtava luukasa, jossa miljoonittain vaalenivat paksunahkaisten ja kilpikonnien jäännöksiä. Jotkut väittävät, että siellä oli myös jäännöksiä kivettyneistä ihmisistä jonkin alkuaikojen tuntemattoman mullistuksen ajalta.

Illalla oli sivuutettu Platte-joen koko alanko. Nyt ulottui tasanko niin pitkälle kuin suinkin näki taivaanrantaan asti, joka oli hyvin kaukana, koska _Albatross_ kiiti entistä ylempänä.

Sitten yöllä eivät enää veturien kimeät vihellykset tai höyrylaivojen karheat puhallukset häirinneet tähtisen taivaanlaen hiljaisuutta. Joskus kohosi pitkäveteistä mylvinää ilma-alukseen saakka, joka taas oli lähempänä maata. Täällä vaelteli näet preerialla biisonihärkien laumoja etsimässä puroja ja laitumia. Ja silloin kun ne pysyivät ääneti, ruoho kumisi niiden sorkista kumeasti kuin tulvaveden pauhu, jonka erotti selvästi potkurien yhtämittaisen hyrinän yli.

Välillä kuului myös suden, ketun tai villikissan ulvontaa, ja sitä säesti kojootti, _Canis Latrans_ [Haukkuva koira (lat.)], joka olikin hyvin ansainnut nimensä kuuluvan haukuntansa takia.

Ja puhtaaseen yöilmaan levisi myös kirpeä mintun, salvian, koiruohon ja havupuiden tuoksu.

Alhaalta kajahteli karmeaa haukuntaa, johon eivät tällä kertaa olleet syynä kojootit, sillä se oli intiaanien kiljuntaa, eikä oikea uudisasukas olisikaan erehtynyt luulemaan sitä petojen karjunnaksi.

Seuraavana eli kesäkuun 15. päivänä, kello viiden aikaan aamulla, astui Phil Evans ulos hytistään. Kenties hän tänään saisi tavata insinööri Roburin?

Kun hänen teki mieli ainakin tietää, miksi Roburia ei ollut näkynyt edellisenä päivänä, hän kääntyi työnjohtaja Tom Turnerin puoleen.

Tämä oli synnyltään englantilainen, noin 45-vuotias mies, leveäharteinen, rotevaraajainen ja kuin raudasta veistetty. Pää oli hänellä tavattoman iso, juuri sellainen, jollaisia taiteilija Hogarth, kaikkien anglosaksien rumien puolien kuvaaja on siveltimensä kärjellä piirtänyt. Jos tarkoin katselee _Harlot's Progress_ nimisen sarjan neljättä taulua, huomaa Tom Turnerin pään vanginvartijan olkapäiden välissä ja samalla huomaa, ettei hänen kasvojensa piirteissä ollut mitään puoleensa vetävää herttaisuutta.

-- Saammeko tänään nähdä insinööri Roburin? Phil Evans kysyi.

-- En tiedä, Tom Turner vastasi.

-- En kysy teiltä, onko hän lähtenyt jonnekin.

-- Ehkä.

-- Enkä sitäkään, milloin hän tulee takaisin.

-- Kaiketi sitten, kun on toimittanut asiansa.

Ja sen enempää ilmoittamatta Tom Turner palasi kajuuttaansa.

Tähän vastaukseen täytyi tyytyä, vaikka se riitti sitä vähemmän, kun kompassiin luotu silmäys osoitti, että _Albatross_ jatkoi kulkuaan luoteiseen.

Mutta kuinka suuresti maisema olikaan muuttunut: eilen illalla oli lennetty Pahojen maiden hedelmättömän alueen yllä ja yöllä sivuutettu se kokonaan -- nyt sitä vastoin oli alhaalla näkyvissä aivan toisenlainen seutu.

Omahasta asti oli kuljettu noin tuhat kilometriä, ja ilma-aluksen alla oli outo maa, jota Phil Evans ei voinut tuntea, kun ei ollut koskaan siellä käynyt. Muutamat intiaanien kurissapitämiseksi tarkoitetut linnoitukset reunustivat jyrkkärinteisiä kukkuloita säännöllisinä kuvioina, joiden perustana oli enemmän paaluaitauksia kuin muureja. Kyliä ja asukkaita oli hyvin vähän tällä seudulla, joka erosi täysin Coloradon kullanpitoisista alueista useita leveysasteita etelämpänä.

Kaukana alkoi vielä hämärästi erottua jono harjanteita, joita nouseva aurinko kehysti tulenhohtoisella juovalla.

Ne olivat Kalliovuoret.

Setä Prudence ja Phil Evans huomasivat, että äkkiä tuli purevan kylmä. Tämä lämpötilan aleneminen ei johtunut sään muutoksesta, ja aurinko loisti edelleen täydeltä terältä.

-- Syynä ei voi olla mikään muu kuin että _Albatross_ on taas noussut korkeammalle, Phil Evans huomautti.

Keskikajuutan oven ulkopuolella riippuva ilmapuntari olikin laskenut 540 millimetrin kohdalle, mikä osoitti, että nyt oltiin noin kolmentuhannen metrin korkeudessa. Ilma-alus pysytteli siis niin ylhäällä kuin maan epätasaisuuden vuoksi oli välttämätöntä.

Tuntia aikaisemmin se oli ollut varmaankin vielä korkeammalla, kenties neljä kilometriä maanpinnan yläpuolella, sillä takana kohosi vuoria, joita peitti ikuinen lumi.

Vaikka setä Prudence ja Phil Evans olisivat kuinka pinnistäneet muistiaan, he eivät keksineet mikä maa nyt oli heidän allaan. _Albatross_ oli voinut yöllä poiketa suunnasta pohjoiseen ja etelään ja lisätä tavattomasti vauhtiaan, ja se riitti täysin eksyttämään heidät.

Mutta pohdittuaan eri mahdollisuuksia, joita voi pitää enemmän tai vähemmän todennäköisinä, he vihdoin päätyivät seuraavaan otaksumaan: tämän alueen, jota vuoret ympäröivät joka puolelta, täytyi olla sama, joka oli maaliskuussa 1872 kongressin päätöksellä julistettu Yhdysvaltojen Kansallispuistoksi.

Siinä he olivatkin oikeassa. Tämä merkillinen seutu ansaitsi todella puiston nimen -- puiston, jossa kumpuina oli vuoria, lampina järviä, puroina virtoja, labyrintteina kattilanmuotoisia laaksoja ja suihkulähteinä suurenmoisia kuuman veden geysirejä.

Muutamassa minuutissa liukui _Albatross_ Yellowstone-joen poikki Mount Stevensonin jäädessä oikealle puolelle, ja lähestyi suurta järveä, jolla oli sama nimi kuin mainitulla virralla. Kuinka vaihtelevia olikaan sen rannat, joiden laavakivi ja pienet kristallit heijastivat auringonvaloa lukemattomista särmistään! Kuinka oikullisesti olikaan järjestetty saaret, jotka näkyivät sen pinnalla! Taivaansini väikkyi jättiläispeilissä, ja ympärillä liiteli lintupilviä, pelikaaneja, joutsenia, lokkeja, hanhia, haahkoja. Muutamin paikoin peittivät äkkijyrkkiä rantoja havupuut, komeat männyt ja lehtikuuset, ja rinteiden juurelta purkautui ilmaan valkoisia höyrypilviä lukemattomista halkeamista. Maaperä oli täällä kuin ääretön kattila, josta purkautui höyryä ja joka salaperäisellä tulellaan sai veden jatkuvasti poreilemaan.

_Albatrossin_ kokilla olisi nyt jos koskaan ollut tilaisuus hankkia runsas varasto taimenia, ainoita kaloja, joita miljoonittain viihtyi Yellowstone-järvessä. Mutta ilma-alus pysyi koko ajan niin korkealla, ettei oikein voinut ruveta kalastuspuuhiin, jotka muuten olisivat varmasti tuottaneet erinomaisen saaliin.

Sitäpaitsi oli järvi kolmen neljännestunnin kuluttua jo jäänyt taakse ja pian myös seudun kaikki geysirit, jotka vetivät vertoja Islannin kauneimmille geysereille. Setä Prudence ja Phil Evans katselivat vesipatsaita, jotka syöksyivät yläilmoihin, kuin luodakseen _Albatrossille_ uuden elementin. Siinä upeili Viuhka, jonka suihkut haarautuivat sädehtiviksi ripsuiksi, Vanha linna, joka näytti puolustavan itseään vesipatsaiden iskuilla, Vanha uskollinen, jonka huipussa välkehti sateenkaaria, Jättiläinen, jonka raju kohtisuora puuska syöksi ympärykseltään kuuden metrin laajuisen suihkun kuudenkymmenen metrin korkeuteen.

Varmaankin Robur tunsi jo ennestään tämän verrattoman, voisi sanoa ainutlaatuisen nähtävyyden ja kaikki sen ihmeet, sillä hän ei nytkään tullut kannelle. Oliko hän siis vain vieraidensa huviksi määrännyt ilma-aluksensa lentämään heidän kansallispuistonsa yli. Oli miten oli, hän ei ainakaan tullut kuulemaan heidän kiitoksiaan. Eikä hän vaivautunut jättämään omia töitään silloinkaan, kun uskaliaasti lennettiin yli Kalliovuorten, joiden luo _Albatross_ oli saapunut kello seitsemän aikaan aamulla.

Tämä vuorijono tunnetusti ulottuu suunnattoman pitkän selkärangan tapaisena Amerikan pohjoisen osan lanteista niskaan asti, Meksikon Andien jatkeena. Sillä on kaikkiaan pituutta noin 3500 kilometriä, ja ylin huippu, James Peak, on melkein neljä kilometriä merenpinnan yläpuolella.

Nostopotkuriensa vauhtia lisäämällä _Albatross_ olisi tietysti voinut korkealla lentävien lintujen tavoin kulkea tämän vuorijonon ylimpienkin huippujen yli pudottautuakseen sitten Oregonin tai Utahin valtioiden kohdalle. Mutta sellainen temppu ei ollut edes tarpeen. Tässä valtavassa selkärangassa oli solia, joiden kautta pääsi toiselle puolelle kapuamatta sen harjalle. Niitä oli hyvinkin useita, toiset syvän kaulakuopan näköisiä, toiset leveämpiä, toiset kapeampia, joista voi pujahtaa lävitse -- esimerkiksi Bridger-sola, josta Pacific-rata tunkeutuu mormonien alueelle ja toisia pohjoisempana tai etelämpänä.

Erästä tällaista solaa pitkin _Albatross_ lähti ylittämään Kalliovuoria, kun ensin oli hiljennetty vauhtia, jotta vältyttäisiin törmäämästä sen seinämiin. Varmalla kädellä -- ohjausta helpotti peräsimen tavaton herkkyys -- ruorimies suuntasi ilma-aluksen niin tarkasti keskelle solaa kuin olisi pitänyt perää ensi luokan veneessä Thamesin kuninkaallisen purjehdusseuran kilpailussa. Ja niin kiusallista kuin tämä lieneekin ollut ilmaa raskaamman molemmista vastustajista, he eivät voineet olla ihailematta täydellisyyttä, jota _Albatross_ tässäkin suhteessa osoitti ilmailun alalla.

Alle kahdessa ja puolessa tunnissa lennettiin mahtavan vuorijonon poikki, ja _Albatross_ alkoi jälleen kiitää entisellä sadan kilometrin vauhdilla. Se kääntyi nyt lounasta kohti, kulkien vinosti Utahin alueen halki ja samalla pudottautuen lähemmäs maanpintaa. Vihdoin se oli laskeutunut muutaman sadan metrin päähän maasta, kun setä Prudencen ja Phil Evansin huomio kiintyi muutamiin vihellyksiin.

Alhaalla heidän kohdallaan kulki Pacific-radan juna Ison Suolajärven kaupunkia kohti.

Ilma-alus painui vieläkin alemmas -- noudattaen salaa annettua käskyä -- ja alkoi seurata täydellä höyryllä kiitävää junaa, josta tämä merkillinen takaa-ajo heti huomattiin. Vaunujen ikkunoihin ilmestyi useita päitä. Sitten kokoontui suuri joukko matkustajia amerikkalaisissa junissa vaunuja yhdistäville silloille. Muutamat olivat niinkin uteliaita, että kapusivat katoille nähdäkseen lentokoneen paremmin. Ilmassa kajahteli hip- ja hurraa-huutoja; mutta nekään eivät saaneet houkutelluksi Roburia ilmestymään kannelle.