Part 5

Tosin oli varmaa, että suorasiipinen kone, mekaaninen lintu, tarjosi muutamia etuja. Sen olivat todistaneet Renaudin työt ja kokeet vuonna 1884. Mutta kuten hänelle oli huomautettu, luontoa ei saanut matkia orjallisesti. Vetureita ei ollut jäljennetty jäniksistä eikä höyrylaivoja kaloista. Edellisiin oli pantu pyörät, jotka eivät olleet jalkoja, jälkimmäisiin potkureita, jotka eivät olleet eviä. Eikä se suinkaan ollut haitannut niiden kulkua, vaan päinvastoin. Ollaanko muuten selvillä siitä, mitä mekaanisesti oikeastaan tapahtui lintujen lennossa, koska se koostui hyvin monimutkaisista liikesarjoista? Eikö tohtori Marey ollut vihjaissut, että sulat siipiä nostettaessa ehkä aukenivat raolleen päästääkseen ilman puhaltamaan lävitseen, jollaista liikettä oli ainakin hyvin vaikea suorittaa koneellisesti?

Toisaalta oli varmaa, että ilmatasot olivat tuottaneet muutamia hyviä tuloksia. Kun potkurit työnsivät ilmakerrosta vastaan kaltevan pinnan, se vaikutti tietysti samoin kuin jos konetta olisi kohotettu, ja kokeissa käytetyt pienoiskoneet olivat näyttäneet, että se paino, joka koneeseen saatiin panna sen oman painon lisäksi, lisääntyi samassa suhteessa kuin nopeuden neliö. Se tuotti melkoisia etuja -- vieläpä suurempia kuin mitä liikkuvat ilmapallot olivat voineet tarjota.

Sitten Robur oli ajatellut, että mitä yksinkertaisempaa järjestelmää käytettiin, sitä parempi olisi tulos. Ja potkurit -- nämä laitteet, joita vastaan oli niin hurjasti riehuttu Weldon Instituutin kokouksessa -- olivatkin tyydyttäneet kaikkia hänen lentokoneensa tarpeita. Toiset potkurit kannattivat konetta ilmassa, toiset vetivät sitä siten, että sekä nopeus että turvallisuus oli taattu.

Teoreettisesti voisikin sellaisen potkurin avulla, jossa kierteen nousu oli kyllin vähäinen, mutta pinta-ala melkoisen suuri, kuten oli lausunut Victor Tatin, "tätä järjestelmää äärimmilleen kehittämällä nostaa ilmaan kuinka suuren painon tahansa vähimmällä mahdollisella voimalla".

Sen sijaan, että suorasiipinen kone -- lintujen siivenlyöntejä matkien -- nousi nojaten ilmaan kuin alustaan, kohosi potkurisiipinen piesten ilmaa vinosti potkurinsa levyillä, ikään kuin kapuisi kaltevaa pintaa ylös. Itse asiassa nämä levyt olivat siipiä, mutta toisenlaisia kuin vesirattaassa. Potkuri liikkui tietysti akselinsa suuntaan. Jos akseli oli kohtisuora, liikkui potkurikin kohtisuoraan. Samoin liike oli vaakasuora, jos akseli oli vaakasuorassa asennossa.

Insinööri Roburin koko lentokone perustui juuri näihin kahteen toimintoon.

Seuraavassa annetaan siitä tarkka kuvaus, jossa selvitetään kolme pääosaa: alusta kohottavat ja eteenpäin kuljettavat laitteet ja itse koneisto.

Alusta -- Se oli kolmekymmentä metriä pitkä ja neljä metriä leveä siltama, samantapainen kuin laivankansi, jonka kokka oli aallonhalkaisijan muotoinen. Sen alla oli pyöreä, tukevaksi rakennettu laivanrunko, jonka sisällä olivat mekaanista voimaa kehittävät laitteet, kaikenlaisten tarpeiden, kuten ampuma- ja ruokavarojen ja suolattoman veden säiliöt, työkalut ja korjauspaja. Alustaa ympäröi muutamiin kevyihin tankoihin kiinnitetty rautasäleikkö ja tämän yläreunaa pitkin kaidepuu. Kannella oli kolme kajuuttaa, joiden osastoista toisia käytettiin miehistön asuntona, toiset oli varattu koneistolle. Keskikajuutassa toimi kone, joka oli kaikkien _Albatrossin_ ilmaan kohottavien laitteiden voimanlähteenä; kokanpuolisen kajuutan kone pyöritti keulapotkuria; peräpuolisen kajuutan kone peräpotkuria ja kaikilla näillä kolmella koneella oli oma erikoinen käynnistyslaitteensa. Kokan puolella, ensimmäisessä kajuutassa, oli miehistön ruokakomero, keittiö ja vahtihuone. Perän puolella, viimeisessä kajuutassa oli useita hyttejä, muun mukana insinöörin hytti, ruokasali ja sen päällä lasikoppi, jossa ruorimies oleskeli ohjaten lentoalusta voimakkaalla peräsimellä. Kaikkiin näihin kajuuttoihin tuli valoa seinäaukoista, jotka oli täytetty tavallisia ruutuja kymmenen kertaa vahvemmaksi karaistulla lasilla. Rungon alle oli kiinnitetty hyvin kimmoisia jousia, joiden oli määrä lieventää tärähdystä laskeuduttaessa, vaikka maihinlasku muuten voitiinkin suorittaa erinomaisen tasaisesti ja hiljaa, sillä insinööri Robur osasi täydellisesti hallita lentokoneensa liikkeitä.

Kohottavat ja eteenpäin työntävät laitteet. -- Alustasta kohosi kolmekymmentäseitsemän pystysuoraa akselia, kummallakin sivulla viisitoista ja keskellä seitsemän muita korkeampaa. Voisi siis sanoa, että tämä oli kuin 37-mastoinen laiva. Kuhunkin mastoon oli purjeiden asemesta kiinnitetty kaksi vaakasuoraa potkuria, joissa läpimitta ja kierteen nousu olivat jokseenkin vähäisiä, mutta jotka voitiin panna pyörimään huimaavan nopeasti. Jokaisen akselin liike oli toisista riippumaton, ja sitä paitsi ne parittain pyörivät vastakkaisiin suuntiin -- jollainen järjestely on välttämätön siksi, ettei lentoalus alkaisi kieppua ympäri. Tällä tavalla potkurit, jotka yhä kohottivat itseään kohtisuoran ilmapatsaan yläpuolelle, pysyivät tasapainossa vaakasuoraa vastusta kohti. Kaikkiaan oli siis seitsemänkymmentäneljä kohottavaa potkuria, joiden kolme haaraa oli kiinnitetty metallisen keskuksen ulkoreunaan. Moottorivoiman säästämiseksi oli potkurien keskukset sommiteltu hyrrän muotoiseksi. Sekä edessä että takana oli vaakasuoran akselin varassa nelihaarainen potkuri, jossa kierteen nousu oli hyvin loiva. Nämä kaksi potkuria, jotka olivat paljon isompia kuin mastojen huippuihin kiinnitetyt, pyörivät eri suuntiin, ja kierteen täytyi niissä olla päinvastainen, koska ne molemmat kuljettivat lentoalusta eteenpäin. Luonnollisesti näidenkin pyörimisnopeus oli huimaava.

Ylimalkaan oli aluksessa otettu huomioon kaikki hyvät puolet eri järjestelmistä, joita olivat suositelleet Cossus, La Landelle ja Ponton d'Amecourt ja joita sitten insinööri Robur on täydentänyt. Mutta erityisesti keksijän oikeus oli suotava Roburille liikevoiman valinnasta ja sovellutuksesta.

Koneisto. -- Voimaa, jota tarvittiin kannattamaan lentoalusta ilmassa ja kuljettamaan sitä eteenpäin, Robur ei saanut veden tai muiden nesteiden höyrystä, paineilmasta tai muista laajenevista kaasuista eikä räjähtävistä seoksistakaan, jotka pystyvät aikaansaamaan mekaanista toimintaa, vaan hän otti käytäntöön sähkön, josta kerran tulee teollisuuden sielu. Muuten hän ei ottanut lentoalukseensa mitään sellaista konetta, joka kehittäisi sähköä. Hän ei tarvinnut muuta kuin paristoja ja akkumulaattoreita. Mutta mitä elementtejä näissä paristoissa oli, mitkä kemialliset aineet panivat ne toimimaan, se oli Roburin salaisuus. Samoin oli akkumulaattorien laita. Mitä lajia olivat niiden positiiviset ja negatiiviset levyt, sitä ei annettu ilmi. Insinööri oli, syystä kyllä, jättänyt hakematta keksinnölleen patenttia. Kiistämättömänä tuloksena olivat seuraavat edut: paristot kehittivät sähköä hyvin runsaasti, hänen käyttämänsä hapot olivat melkein täydellisesti haihtumattomia ja jähmettymättömiä, akkumulaattorit olivat paljon parempia kuin Fauren, Sellonin ja Volckmarin suunnittelemat, ja kun sähkövirtaa mitattiin ampereissa, saatiin ennenkuulumattoman suuria lukuja. Siitä johtui, että koneeseen saatiin niin sanoaksemme melkein rajaton määrä hevosvoimia pyörittämään potkureita, jotka antoivat lentoalukselle enemmän nousu- ja liikuntakykyä kuin se tarvitsikaan millaisissa olosuhteissa tahansa.

Mutta samalla on yhä muistettava, että kaikki tämä oli vain insinööri Roburin omaisuutta, sillä hän oli pitänyt sen ehdottomasti salassa. Ellei Weldon Instituutin puheenjohtajan ja sihteerin onnistuisi ottaa selvää hänen keksinnöstään, olisi hyvinkin luultavaa ettei ihmiskunta saisi sitä tietoonsa.

Sanomattakin on selvää, että _Albatross_ pysyi riittävän vakaassa asennossa painopisteensä sijoituksen vuoksi. Ei ollut vähintäkään vaaraa, että se huolestuttavassa määrin painuisi tai nousisi vinoon vaakasuorasta suunnasta tai keikahtaisi kumoon sivulle päin.

Vielä voisi kysyä, mistä aineesta insinööri Robur oli rakentanut ilma-aluksensa -- joksi _Albatrossia_ varsin sattuvasti sopikin nimittää. Mistä oli muun mukana valmistettu niin kova seinä, ettei Phil Evansin bowie-puukko siihen pystynyt eikä setä Prudence kyennyt selittämään sen laatua? Aivan yksinkertaisesti paperista.

Jo monta vuotta tätä ennen oli tällaisen paperin valmistus kehittynyt melkoisen pitkälle. Liimaton paperi, joka kyllästetään dekstriinillä ja tärkkelyksellä, muuttuu teräksenkovaksi. Siitä voidaan valmistaa teloja, kiskoja, rautatievaunujen pyöriä, jotka ovat tukevampia kuin metalliset ja samalla kevyempiä. Juuri tätä kestävyyttä ja keveyttä oli Robur tahtonut käyttää hyväkseen ilma-aluksensa rakentamisessa. Kaikki, kansi, runko, kajuutat, oli oljista tehtyä paperia, joka oli puristuksessa muuttunut ikään kuin metalliksi, ja lisäksi se oli palamatonta, jota etua ei suinkaan sovi pitää vähäpätöisenä hyvin korkealla liitävässä laitteessa. Mitä tuli akseleihin, potkurien levyihin ja yleensä niihin välineisiin, jotka kuljettivat ilma-alusta, oli hyytelöisistä kuiduista, kun näitä oli asianmukaisesti muokattu, saatu niitä varten kyllin kestävää ja taipuista ainetta, joka mukautui mihin muotoihin tahansa, jota useimmat kaasut, nesteet tai hapot eivät kyenneet liuottamaan -- puhumattakaan sen eristämiskyvystä -- ja jonka käyttäminen _Albatrossissa_ metallin sijasta oli perin tärkeä saavutus.

Ilma-aluksen henkilökuntaan kuuluivat insinööri Robur, hänen työnjohtajansa Tom Turner, yksi koneenkäyttäjä ja tämän kaksi apulaista, kaksi ruorimiestä ja kokki, yhteensä kahdeksan henkeä, jotka hyvin riittivät kaikkiin eri tehtäviin. Metsästys- ja taisteluvälineitä, kalastusvehkeitä, sähkölyhtyjä, havaintovälineitä, kuten kompasseja ja sekstantteja paikan ja suunnan määrittämiseksi, lämpömittari, useita ilmapuntareita, joista toisilla mitattiin nousun korkeutta, toisilla ilmanpaineen vaihteluja, myrskylasi myrskyjen ennustamiseksi, pieni kirjasto, pieni kuljetettava kirjapaino, kannen keskellä navan varassa kääntyvä pieni takaaladattava tykki, josta voi ampua kuuden senttimetrin kuulia, riittävä varasto ruutia, ammuksia, dynamiittipanoksia, akkumulaattorien sähkövirroista lämpönsä saava keittiö, joukko säilykkeitä, lihaa ja vihanneksia erityisessä niille varatussa säiliössä muutamien viina- ja viskitynnyrien ohella ja kaikenlaista muuta tarpeellista, jotta voi hyvin tulla kuukausimääriä toimeen laskeutumatta maahan -- sellaisia olivat ilma-aluksen varastot ja välineet, lukuunottamatta kuuluisaa pasuunaa.

Lisäksi oli kannella pieni uppoamaton kumivene, joka kykeni kannattamaan kahdeksan miestä joen, järven tai tyynen meren pinnalla.

Mutta oliko Robur ottanut mukaan edes laskuvarjoja tapaturman varalta? Ei, sillä hän ei uskonut sellaisia onnettomuuksia voivan sattua. Potkurien akselit olivat toisistaan riippumattomia. Jos jotkut niistä pysähtyisivät, se ei estäisi toisia pyörimästä. Ja kun puoletkin niistä toimi, se riitti kannattamaan _Albatrossia_ ilmassa.

-- Ja tämän ilma-aluksen avulla, kuten Robur Valloittaja pian sai aiheen lausua vierailleen -- tosin vasten tahtoaan saapuneille, -- olen nyt valtiaana siinä kuudennessa maailmanosassa, joka on suurempi kuin Eurooppa, Aasia, Afrika, Amerika, Australia yhteensä, ilmojen Ikariassa, jonne tulevaisuudessa tulee asumaan tuhansia ikarialaisia!

TURHIA KYSYMYKSIÄ.

Weldon Instituutin puheenjohtaja oli ällistynyt, samoin hänen toverinsa. Mutta kumpikaan ei halunnut vähääkään näyttää hämmentyneensä, vaikka se oli niin luonnollista.

Palvelija Frycollin ei puolestaan salannut kauhistustaan, kun huomasi lentävänsä tällaisen ilma-aluksen kannella, eikä yrittänytkään hillitä itseään.

Potkurit pyörivät kiivaasti heidän yläpuolellaan. Vaikka niiden pyörimisnopeus olikin suuri, se olisi voitu lisätä kolminkertaiseksi, mikäli _Albatross_ olisi halunnut päästä suurimpaan lentokorkeuteensa.

Mitä tuli keulassa ja perässä pyöriviin vetopotkureihin, jotka toimivat jokseenkin kohtuullista vauhtia, ne kuljettivat ilma-alusta tällä kertaa vain noin kahdenkymmenen kilometrin nopeudella tunnissa.

Kumartuessaan kantta ympäröivän kaidepuun yli saattoivat _Albatrossin_ matkustajat nähdä allaan pitkän ja mutkikkaan nauhan, joka pienen puron lailla kiemurteli epätasaisen maan halki, muutamien lampien kimallellessa auringon vinosti lankeavien säteiden loisteessa. Se oli eräs joki, vieläpä suurimpia tällä mantereella. Sen vasemmalla rannalla piirtyi näkyviin vuorijono, joka häipyi silmänkantamattomiin.

-- Voitteko sanoa meille, missä nyt olemme? setä Prudence kysyi ääni kiukusta vapisten.

-- Minun ei tarvitse sanoa sitä teille, Robur vastasi.

-- No sanotteko edes, minne olemme matkalla? Phil Evans lisäsi.

-- Ilman halki eteenpäin.

-- Kuinka pitkään?

-- Niin kauan kuin on tarpeen.

-- Onko siis aikomuksena kiertää maailman ympäri? Phil Evans kysyi ivallisesti.

-- Enemmänkin, Robur vastasi.

-- Entä jollei sellainen retki sovi meille? setä Prudence huomautti.

-- Pakko sopia.

Tässä oli esimakua siitä, millaisiksi kehittyisivät _Albatrossin_ isännän ja hänen vieraidensa -- ettemme sanoisi vankien -- väliset suhteet. Mutta ilmeisesti hän halusi aluksi antaa heille aikaa rauhoittua, ihailla tätä merkillistä alusta, joka kuljetti heitä ilmassa, ja sitten arvatenkin onnitella sen keksijää. Niinpä hän lähti edestakaisin kävelemään pitkin kantta. Vieraat saivat sillä aikaa mielensä mukaan joko tutkia ilma-aluksen koneistoa, sisustusta tai kiinnittää kaiken huomionsa maisemaan, joka alhaalla levisi heidän nähtäväkseen.

-- Setä Prudence, Phil Evans sanoi silloin -- jollen erehdy, niin me leijailemme nyt luultavasti Kanadan keskikohdalla. Tuo koilliseen päin virtaava joki ei voi olla muu kuin St. Lawrence. Ja taaksemme jäävä kaupunki on Quebec.

Se olikin tämä vanha Champlainin perustama kaupunki, jonka peltikatot välähtelivät auringonpaisteessa kuin peilit. _Albatross_ oli siis saapunut 46 asteen kohdalle pohjoista leveyttä, se riitti selittämään, miksi aurinko nousi ennen aikojaan ja aamu valkeni sitten niin odottamattoman hitaasti.

-- Niin, Phil Evans jatkoi, -- tuolla on varmasti juuri Quebec, joka on rakennettu amfiteatterin muotoiseksi, ja kukkulalla näkyy sen linnoitus, Pohjois-Amerikan Gibraltar! Katsokaapa, tuolla näette molemmat tuomiokirkot, englantilaisen ja ranskalaisen! Ja tullirakennuksen kupolin harjalla liehuu Britannian lippu!

Phil Evansin näin puhellessa alkoi Kanadan pääkaupunki vähitellen häipyä kaukaisuuteen. Ilma-alus joutui nyt pienten pilvien vyöhykkeeseen, joka yhä tuntuvammin peitti auringon heidän näkyvistään.

Kun Robur silloin huomasi, että hänen arvoisat matkustajansa alkoivat tarkastella _Albatrossin_ ulkonaista rakennetta, hän lähestyi heitä ja kysyi:

-- Hyvät herrat, uskotteko nyt, että ilmassa voi liikkua sellaisten laitteiden varassa, jotka ovat ilmaa raskaampia?

Olisi ollut vaikea olla myöntämättä tätä, kun todisteet olivat näin kouraantuntuvia. Mutta setä Prudence ja Phil Evans eivät vastanneet.

-- Te pysytte vaiti! insinööri jatkoi. -- Teidän on varmaankin niin nälkä, että on vaikea puhua. Mutta vaikka olen ottanut teidät mukaan ilmaan, niin saatte silti uskoa, etten aio teitä ruokkia tällä perin vähän ravitsevalla aineella. Aamiaisenne odottaa teitä.

Kun setä Prudence ja Phil Evans todellakin tunsivat kurnivaa nälkää, ei nyt ollut syytä kursailla. Eihän ateria velvoittanut mihinkään, ja sitten kun Robur olisi laskenut heidät takaisin maahan, he aikoivat entiseen tapaansa ottaa täyden toimintavapauden häntä kohtaan.

Molemmat opastettiin nyt peräkajuutan pieneen ruokasaliin. Siellä oli asianmukaisesti katettu pöytä, ja he saivat aterioida kahden kesken. Ruokalajeina oli erilaisia säilykkeitä ja muun muassa sellaista leipää, jossa oli yhtä paljon jauhoja ja hienoksi jauhettua, hiukan silavalla maustettua lihaa ja josta kiehautettuna saatiin mainiota keittoa; sitten oli vielä käristetyn kinkun viipaleita ja juomana teetä.

Frycollinia ei myöskään unohdettu. Keulapuolella hänelle tarjottiin hyvä annos leipäkeittoa. Miespoloisella täytyi varmaankin olla hirveä nälkä, jotta hän olisi nyt voinut syödä, sillä hänen leukapielensä tärisivät kauhusta ja olivat vähällä kieltäytyä kaikesta työstä.

-- Jos tämä menee rikki... Jos tämä menee rikki! onneton neekeri hoki.

Se oli hänelle alituinen kauhun aihe. Ajatelkaapa, että hän olisi pudonnut puolentoista kilometrin korkeudesta! Silloin hänestä olisi tullut pelkkää taikinaa!

Tuntia myöhemmin ilmestyivät setä Prudence ja Phil Evans taas kannelle. Robur ei enää ollut heidän mukanaan. Peräpuolella seisoi ruorimies lasikopissa, katse kiinni kompassissa, ja noudatti järkähtämättä, vähääkään epäröimättä, insinöörin määräämää suuntaa.

Mitä tuli muuhun henkilökuntaan, lienee aamiainen ollut syynä siihen, ettei ketään näkynyt kannella. Ainoastaan toinen koneenkäyttäjän apulainen, joka oli pantu valvomaan koneiden toimintaa, käveli edestakaisin kajuuttojen väliä.

Oliko ilma-aluksen vauhti nyt entistä nopeampi, sitä pystyivät arvoisat virkatoverit arvioimaan ainoastaan epätäydellisesti, vaikka _Albatross_ oli jo päässyt ulos pilvivyöhykkeestä ja maaperä näyttäytyi tuhannenviidensadan metrin päässä heidän alapuolellaan.

-- Tämä on ihan uskomatonta! Phil Evans virkkoi.

-- Paras kun emme uskokaan, setä Prudence vastasi.

Sitten he siirtyivät keulaan päin ja suuntasivat katseensa länttä kohti.

-- Tuolla on toinen kaupunki! Phil Evans huudahti.

-- Erotatteko, mikä se on?

-- Kyllä, minusta näyttää, että se on Montreal.

-- Montreal?... Mutta vastahan me jätimme Quebecin enintään kaksi tuntia sitten.

-- Se todistaa, että tämä lentokone kulkee vähintään satakymmenen kilometriä tunnissa.

Se olikin ilma-aluksen nopeus tällä hetkellä, ja syy siihen, miksi matkustajilla ei ollut mitään haittaa kuljettaessa näin kovaa vauhtia ilman halki, oli se seikka, että sattumalta kuljettiin myötätuuleen. Jos olisi ollut tyyni sää, olisi tämä nopeus tehnyt aika paljon kiusaa ulkoilmassa seistessä, koska se oli melkein pikajunan nopeus. Vastatuuleen mentäessä ei olisi tietenkään pysynyt paikallaan.

Phil Evans ei erehtynyt. _Albatrossin_ alla oli todella Montrealin kaupunki. Sen tunnisti helposti Victoria-sillasta, joka putkirakenteisena ulottui St. Lawrence-virran poikki samaan tapaan kuin rautatien maasilta Venetsiassa laguunin yli. Sitten saattoi erottaa sen leveitä katuja, suunnattoman tilavia varastomakasiineja, komeita pankkirakennuksia ja tuomiokirkon, joka oli äskettäin uusittu Rooman Pietarinkirkon mukaan, ja vihdoin tuli esille Mont Royalin kukkula, jolta näki yli koko kaupungin ja josta oli tehty upea puisto.

Onneksi Phil Evans oli jo käynyt Kanadan tärkeimmissä kaupungeissa. Niinpä hän nyt tunsikin niistä muutamia tarvitsematta kysyä Roburilta. Montrealin jälkeen, noin puoli kahden aikaan päivällä, he sivuuttivat Ottawan, jonka kosket ylhäältä nähtyinä olivat kuin iso, yli reunojensa kiehuva kattila. Näky oli suurenmoinen. -- Tuolla on parlamenttitalo, Phil Evans selitti ja osoitti jonkinlaista Nürnbergissä valmistettua nukkekotia, joka oli laskettu pienen kummun harjalle. Tämä monivärinen lelu oli rakenteeltaan samantyylinen kuin Lontoon parlamenttitalo, samoin kuin Montrealin tuomiokirkko muistutti Rooman Pietarinkirkkoa. Mutta vähät siitä, joka tapauksessa se oli varmasti Ottawa.

Pian alkoi tämäkin kaupunki kutistua taivaanrannalla, ja lopulta se oli vain kirkas täplä maaperällä.

Kello oli lähes kaksi, kun Robur taas tuli näkyviin. Hänen seurassaan oli Tom Turner, hänen työnjohtajansa, jolle hän lausui vain kolme sanaa. Tom Turner ilmoitti ne molemmille apulaisille, jotka oli sijoitettu etu- ja peräkajuuttaan. Merkin saatuaan ruorimies muutti _Albatrossin_ suuntaa niin, että se nyt kulki kahden asteen verran lounaisempaan. Samalla setä Prudence ja Phil Evans saattoivat todeta, että ilma-aluksen vetopotkurit oli pantu pyörimään entistä kiivaammin.

Mutta nopeus olisi voitu lisätä vielä kaksinkertaiseksi, jolloin se olisi ollut paljon suurempi kuin tähän asti oli millään koneilla saavutettu maan päällä liikuttaessa.

Nimittäin torpedoveneet voivat kulkea 22 solmua eli neljäkymmentä kilometriä tunnissa; Englannin ja Ranskan rautateillä oli junien nopeus sata kilometriä; Yhdysvalloissa saatiin 150 kilometrin nopeus jäätä pitkin liukuvilla jalaksisilla veneillä; muuan Pattersonin tehtaassa valmistettu hammasrattailla kulkeva kone oli saavuttanut 130 kilometrin nopeuden Erie-järven radalla, ja eräs toinen veturi on kiitänyt Trentonin ja Jerseyn välillä 137 kilometriä tunnissa.

Mutta kun _Albatrossin_ etu- ja takapotkurit toimivat täydellä teholla, se pystyi kulkemaan kaksisataa kilometriä tunnissa eli viisikymmentäviisi metriä sekunnissa.

Se oli sama nopeus kuin hirmumyrskyllä, joka kiskoi puita juurineen maasta -- syyskuun 21. päivänä 1881 saatiin Cahorsissa mitatuksi, että tuulen nopeus oli 194 kilometriä tunnissa. Se on myös kirjekyyhkysen keskinopeus, jonka ylittävät ainoastaan haarapääsky (67 metriä sekunnissa) ja tervapääsky (89 metriä).

Sanalla sanoen, _Albatross_ olisi, kuten Robur oli väittänyt, voinut täydellä teholla kulkiessaan kiertää maapallon ympäri kahdessasadassa tunnissa, eli noin kahdeksassa päivässä! Tälle lentokoneelle ei ollut mitään merkitystä sillä, että maailmassa oli siihen aikaan neljäsataaviisikymmentä tuhatta kilometriä rautateitä -- siis niin paljon, että perättäin pantuina ne olisivat päiväntasaajan kohdalla ulottuneet yksitoista kertaa maapallon ympäri? sillä oli käytössään koko ilmakehä!

Onko enää tarpeellista lisätä, että se ilmiö, joka oli kiihottanut yleisön mielikuvitusta maapallon molemmin puolin, oli juuri insinööri Roburin ilma-alus? Se torvi, joka toitotti ilmojen halki, kuului työnjohtaja Tom Turnerille. Se lippu, joka nähtiin Euroopan, Aasian ja Amerikan kuuluisimpien muistomerkkien kohdalla, oli Robur Valloittajan ja hänen _Albatrossinsa_ lippu.

Ja jos insinööri olikin tähän asti jonkin verran varonut, ettei häntä tunnistettaisi, jos hän mieluimmin matkustikin yöllä, joskus valaisten aluksensa sähkölyhdyillä, ja jos hän päivällä katosikin pilvikerroksien yläpuolelle, hän ei nyt enää näyttänyt haluavan salata päässeensä ilmojen valtiaaksi. Kun hän oli saapunut Philadelphiaan ja esitellyt itsensä Weldon Instituutin kokouksessa, niin eikö hänen tarkoituksensa ollut tehdä selkoa ihmeellisestä keksinnöstään, saada epäilevimmätkin uskomaan näyttämällä heille itse teossa, kuinka lennetään?

Muistetaanhan vielä, kuinka hänet oli otettu vastaan, ja myöhemmin saadaan nähdä, miten hän aikoi kostaa mainitun seuran puheenjohtajalle ja sihteerille.

Tällä välin oli Robur lähestynyt setä Prudencea ja Phil Evansia. Nämä koettivat olla kuin kaikki mitä näkivät ja saivat vastoin tahtoaan kokea ei olisi lainkaan hämmästyttänyt heitä. Ilmeisesti näiden kahden anglosaksin pääkoppaan oli juurtunut sellainen itsepintaisuus, jota olisi vaikea puhkaista. Robur puolestaan ei ollut huomaavinaankaan sitä, vaan sanoi heille ikään kuin olisi jatkanut keskustelua, joka kuitenkin oli ollut keskeytyksissä jo runsaasti kaksi tuntia:

-- Hyvät herrat, arvatenkin te kysytte itseltänne, voiko tällä koneella, joka on ihmeen sovelias käytettäväksi ilmaliikenteessä, saavuttaa vielä suuremman nopeuden. Se ei olisi kelvollinen valloittamaan ilmaa, ellei se pystyisi halkomaan sitä kaikissa tapauksissa. Minä olen halunnut, että ilma kannattaisi minua vankasti, ja niin onkin laita. Minä olen käsittänyt, että tuulta vastaan taistellakseen ihminen ei tarvitse muuta kuin yksinkertaisesti olla sitä vahvempi, ja minä olenkin vahvempi. Siihen ei tarvita purjeita, jotka veisivät eteenpäin, ei airoja eikä rattaita, eikä myöskään ratakiskoja, jotta matka kävisi nopeammin, ei muuta kuin ilmaa. Minä käytän vain ilmaa, joka ympäröi minua samoin kuin vesi ympäröi vedenalaista alusta ja jossa potkurini pyörivät samoin kuin höyrylaivan perässä. Sillä tavalla minä olen ratkaissut lentotaidon kysymyksen. Näin pitkälle ei koskaan pääse ilmapallo tai mikään muu laite, joka on ilmaa kevyempi.