Part 12

On vaikea arvata, kuinka lastenkamarissa olisi tänä ankarana talvena lopulta käynyt, ellei Olli olisi keksinyt uljasta juonta, juonta, joka jatkuvasti takasi lapsille lisämuonan. Olli ryhtyi pyytämään rottia, ei toki syödäkseen, mutta myydäkseen hännät kaupungin viranomaisille. Yksin ei hän voinut leipäkeinoa toteuttaa, rotta on näet viisas eläin ja pitkäaikaisesta kokemuksesta tullut hyvin varovaiseksi käsittäen lähentelemiset ihmisten puolelta kaikeksi muuksi kuin pään silitykseksi. Tämän Ollikin pian älysi, mutta hän puolestaan lyöttäytyi yhteistoimintaan samassa talossa asuvan kauppiaan "Rissen" kanssa, ja silloin luisti asia. Hiljaa hiipi Olli jonkun ulkohuoneen ovelle ja tempasi sen salaman nopeudella auki. Samassa ryntäsi "Risse" sisään ja paraassa tapauksessa ehti pari kolme nitistää hengiltä. Suurella, vainajien joukkoon tuomitulla keittiöveitsellä listi Olli rotilta hännät, silitti "Rissen" päätä ja riensi juoksujalassa vaihtamaan saaliinsa rahaan.

Sinä uljas Olli! Kuinka mahtavaksi liikemieheksi vielä kerran maailmassa paisunetkaan!

Äiti kyllä huomasi toisella silmällään, että lastenkamarissa pidetään ylimääräisiä pitoja. Olipa tiedustellutkin kerran asian juurta, mutta Olli oli selittänyt saaneensa isältä rahaa mennäkseen eläviin kuviin, mutta ostikin siskoilleen ja itselleen "jotain hyvää". Kerran tapasi äiti sattumalta Pikku-Lassin päänpohjista leipäpalasen ja sirun lihaa. Silloin vihlasi pahasti. Eikö tosiaankaan hänen kultasillaan ole tarpeeksi ruokaa, kun noin täytyy piilotella? Ilmankos ovatkin muuttuneet kalpeiksi ja laihtuneet. Rouvaa huokaisutti.

Muutoinkin oli tänä talvena elämä ollut niin ikävää ja raskasta. Lassi oli usean illan poissa kotoa ja tuli joskus hyvinkin myöhään. Sitten olla jurnotti äänetönnä, ja silmät kaljottivat kuin narratulla sammakolla.

Mutta olipa hän vielä itsekin mennyt tavattomasti alaspäin. Kasvojen väri oli muuttunut tuollaiseksi harmaankeltaiseksi, ja silmäin alla asusti musta juonne. Vaatteet retkottivat kuin seipään päällä, niin oli laihtunut. Tuokin jouluksi teettämänsä lohipunainen verkaleninki, empire-mallia, josta hän niin paljon piti, näytti nyt siltä kuin olisi vieraalle tehty tai ostettu huutokaupasta. Ja kun rouva näitä kaikkia ajatteli, kiertyivät vedet silmiin, ja entistä kiihkeämmin hän halusi erota "Yhteishyvästä" sekä palata vanhaan "päiväjärjestykseen". Mutta kerran ruvettua, täytyi siinä vuosi olla.

Eräänä päivänä oli Olli saanut tavattoman runsaan saaliin, kokonaista viisi häntää. Sen johdosta päätettiin taas viettää hauska ilta. Muonavaroja hankittiin runsaasti, mutta olipa aina kekseliäs Olli aineellisen hyvän oheen sommitellut juhlamielen ylentämiseksi henkistäkin ohjelmaa. Paistetulle sillille oli hän tulitikuista tehnyt jalat ja asettanut sen keskelle pöytää. Itse esitti hän ritarin osaa, ja siskojen mielestä näytti Olli paperihattu päässä, hiilellä tehdyt mustat viikset nenän alla ja suuri leipäveitsi vyöllä, varsin uljaalta.

Kävellen arvokkaasti muutaman kerran poikki lattian seisahtui ritari vuorenpeikon, sillin, eteen alkaen puhua mahtavalla äänellä:

"Sinä paha silli, mitä varten sinä olet tänne tullut? Sinua ei syö isä eikä kukaan. Äiti meille laittaa ruokaa. Mene matkaasi vuorenpeikko taikka minä vaadin sinut taisteluun elämästä ja kuolemasta! Jahah, vai et sinä luiki tiehesi! Nyt minä halkaisen...!"

Kuolettava isku jäi ritarilta antamatta, sillä ovella näyttäytyi isä ja äiti, jotka olivat olleet ostoksilla ja lasten huomaamatta tulleet kotiin kuullen Ollin mahtavan haastepuheen.

"Herra hallitkoon! Mitä te myhkäätte?" huudahti äiti.

Toiset hieman säpsähtivät, mutta Pikku-Lassi heilutti toisessa kädessään puolen kilon painoista leipämurikkaa, toisessa makkarapötkyä ja kiljui innoissaan:

"Tilliä ja rlotanäntiä! tilliä ja rlotanäntiä!"

Tulihan näytöksestä lopulta selvyys; tulipa sekin ilmi, että Olli oli jo pitemmän ajan rotanhännillä pitänyt lastenkamarikunnan muonavaroissa.

Itse mielestään pääsivät lapset asiasta jotenkin vähällä, käskettiinhän lakata ilveilemästä ja painautua nukkumaan. Mutta maisterin kamarissa jyrisi sinä iltana ukkonen, satoi vettä ja paistoi päivä taas pitkästä ajasta.

Sen erän perästä oli lapsilla ruokaa yllin kyllin, ja seuraavasta aamusta aikain kyseli rouva joka toiselta ihmiseltä, eivätkö halua osuutta "Yhteishyvässä" -- niin oli päätetty maisterin kamarissa. Kovalle se otti, mutta ero tuli perältäkin.

Mutta niin lämminpaisteista päivää tuskin lienee Kuuselassa ennen ollut, kuin silloin, kun rouva taas ensi kerran itse valmisti ruuan perheelleen, varsinkin valmistajan mielestä.

Ja monessa suuressa perheessä vietettiin samoihin aikoihin yhtäläisiä juhlia, sillä ennenkun kesä oli käsissä, oli "Yhteishyvästäkin" jälellä vaan hauskat muistot.

MATTI AUTION RAKKAUDENTUNNUSTUS.

Matti Autio, kauppias Ollikaisen puotilainen, oli sellaisia nuoria miehiä, joita vanhemmat naiset kutsuvat "kiltiksi pojaksi" ja isännät "ikäisekseen hyvin pystyväksi miehenaluksi". Nuorten, kukkaan puhkeavien tyttöhuppanoiden mielestä ei taas Matti ollut läheskään täydellinen. Toisten mielestä olisi hänen tukkansa saanut olla mustempi ja kiharampi, toisten mielestä taas nenä suorempi ja luonto vakavampi j.n.e. Mutta hänen useista pahoista vioistaan huolimatta tytöt pitivät Matista ja monikin immyt, jolle Matti vuorivaatetta mitatessaan ja kahvia punnitessaan oli iloisesti naureskellut tai jota hän oli iltamassa kiivaassa tahdissa tanssittanut, oli jälkeenpäin itsekseen ajatellut, että jos vaan... niin ehken... mahdollisesti... kyllä...

Matti oli kuitenkin vielä sillä ijällä, jolloin, tietysti tuollaisia tilapäisiä pihauksia lukuunottamatta, kaikki sievät tytöt ovat samanarvoisia. Hän nauroi kaikille yhtä helakasti, ilveili yhtä viehkeästi ja tanssiessa antoi kaikille yhtä kiivaan höyräkän. Eipä edes kauppiaan oma Hilmakaan, joka äitinsä kuoltua hoiti emännyyttä, saanut Matilta sen suurempaa huomiota osakseen kuin muutkaan kylän tytöt, vaikka Hilmalla oli viidenkymmenentuhannen perintö saatavissa ja posket pullakat ja punakat kuin laskiaispullat sekä silmät suuret kuin ruplan kulkuset. Ei saanut, vaikka hän sen kyllä olisi, jos kukaan, ansainnut, sillä jo tulopäivänä oli Hilma saanut piston rintaansa ja nyt neljä vuotta tuhansilla eri tavoilla, joita vaan korviaan myöten pihkaantuneet maakauppiaan tyttäret voivat keksiä, koettanut tehdä Matille selväksi, ettei hänen rintansa ole jäässä. Mutta kaikkiin Hilman lemmen leiskauksiin vastasi Matti ilvehtien. Niinpä, jos Hilma puoli hämärässä puotikamarissa noin sattumalta tuli tarttuneeksi Matin käteen ja hiljaa pusertamalla koettaneeksi sitä tietä tunkeutua Matin sydämeen, tukkesi tie puoli mädänneeseen luumuun, jonka Matti oli kouraansa varannut ja joka Hilman pusertaessa tirisi tuhannen liiskaksi. Samoin, jos Hilma, kauppiaan ollessa kotoa poissa, oli ruokapöydässä Matin kanssa, kahden kesken syödessä suurilla, uskollisilla sinisilmillään ja maukkaalla lammaspaistilla yritellyt herätellä Matissa hellempiä tunteita, ja kun ei onnistunut, huokaissut niin sydäntä vihlaisevasti kuin tyttökoulun kolmasluokkalainen nähdessään viimeisen vilauksen kiertävän teatterin pois matkustavasta ensimäisestä rakastajasta, saattoi Matti kysästä, että mitä sinä ähkät, vai pureeko vatsaasi.

Rakastava nainen on kuitenkin ihmeellisin ja käsittämättömin olento maailmassa. Niinpä Hilmakin antoi Matin ylensyrjäisyyden ja kaikki koirankurit anteeksi. Antoipa senkin loukkauksen, jonka toisten tyttöjen puheiden mukaan Matin olisi pitänyt sanoa, ettei hän huoli Hilmasta, koska se on huonokuuloinen. Sen kuultuaan oli Hilma kyllä kolme päivää ollut hyvin loukkaantuneen näköinen ja näyttipä siltä, että hän oli itkenytkin, mutta neljäntenä päivänä rupesi hän jo terittämään Matin sukkia.

Mutta lempi on jumalaista ja ken sitä pilkkaa, sille pilkka kiertyy vielä omaan nilkkaan. Näin käy kaikille ja näin kävi lopulta Matillekin. Suunnitellessaan tulevaista elämänrataansa, varmistui Matissa kerta kerralta se vakaumus, että sen parempaa onnea ei hän löydä etsimälläkään, kuin hänellä on nyt tarjolla. Hän tunsi kauppiaan asiat tarkoin. Rahoja oli muutama kymmentuhat varmoissa paikoissa lainana, kauppa kävi kuin siimaa tuottaen ylijäämää markan markan perästä. Ja kuta suuremmaksi kassa paisui, sitä enemmän tunsi Mattikin rakastajansa Hilmaa. Hilma ei tosin ollut sirointa tekoa ja huono kuulo teki hänet vähän tuhman näköiseksi, mutta mieleltään ja sydämeltään oli hän paraita ihmisiä.

Niin päätti Matti naida Hilman ja varoi vaan sopivaa tilaisuutta ilmaistakseen hänelle palavat tunteensa. Ukko Ollikaisesta ei ollut paljon vastusta, sillä hän oli jo muutaman kerran ollessaan pienessä "tikussa" viittaillut Matille samaan suuntaan.

Päätöksen perästä tapahtui myös muutos Matin käytöstavassa Hilmaa kohtaan. Hän ei enää tilsinyt mädänneitä luumuja Hilman kouraan, ei puhunut muista tytöistä hänelle ja iltamissa oli Matti tuskin muita näkevinäänkään kuin Hilman. Tämä kaikki oli tietysti Hilman sydämelle kuin palsamia palohaavalle. Mutta kuinka kummallinen onkaan naisluonto? Monivuotisen sitkeän työn jälkeen oli hän Matin voittanut, niin että tämä alkoi olla pehmeä kuin voi nyytissä, mutta päästyään päämääräänsä, saatuaan Matin lemmenpauloihin, alkoi Hilma vuorostaan kiusata Mattia näyttäen toisinaan hyvinkin kylmäkiskoiselta, vaikka syvällä kyti kuumuutta kuni tervahaudassa.

Muutamana suvisena sunnuntaina päätti Matti aukaista sulut lemmen vuolaista virroista. Hän oli kyllä jo usein tehnyt saman päätöksen, mutta aina oli tullut väliin jokin este. Mutta nyt ei se saa enää lykkääntyä etemmäksi, ei vaikka mätänis, niin oli Matti sunnuntaiaamuna vakaasti päättänyt ja juuri kuin sinetiksi päätökseensä puraissut ryssän orehkan kertanarskauksella poikki.

Aamiaisen jälkeen tarjoutuikin Matille sopiva tilaisuus: kauppias oli mennyt kamariinsa ruokalevolle, ja Hilma istui yksin salissa lukien jotain kirjaa. Matti meni sohvalle Hilman viereen ja kysäsi:

"Mitä sinä luet?"

"Onpahan muudan romaani."

"Kuule, Hilma, minulla olisi sinulle eräs asia ilmaistava, joka on jo hyvin kauvan ollut sydämelläni, mutta joka on aina jäänyt ja jäänyt. Niin, Hilma, me luontokappaleet täällä maailmassa olemme hyvin monenlaisten muutosten ja vaiheiden alaisia. Kun minäkin tulin teille, olin minä tuollainen irtonainen, hetkellinen tuulihattu, joka ei yhtä päivää etemmäksi ajattele ja joka ei huomaa mitä aarteita jaloillaan tallaa. Mutta niinhän se usein käy, että silli, jota ensi silmäyksellä on luullut K lajiksi, onkin tarkemmin maistellen priima KKK lajia. Niinpä en minäkään pitkiin aikoihin huomannut, mikä aarre minun lähelläni on. Vasta viime aikoina olen minä tullut täysin käsittämään sinut, Hilma, tuntemaan sinun sydämesi hyvyyden ja havaitsemaan sinun naiselliset hyveesi. Minulle on käynyt samoin kuin miehelle, joka löysi peltoon kätketyn aarteen. Niinkuin hänelle, on minullekin kaikki muu muuttunut halvaksi kuin homeinen Ameriikan läski, ja tuo aarre on minulle nyt kaikki kaikessa. Hilma, minä rakastan sinua! Tuletko omakseni?"

Tämä Matin runollinen tunnustuspuhe oli tulos monen illan ajatustyöstä ja hänen mielestään piti sen tehdä Hilmaan niin mahtavan vaikutuksen, että heti kun hän on loppusanat sanonut, Hilma heittäytyy itkien hänen rinnoilleen. Siitä syystä levitti Matti sylinsä valmiiksi, suoristipa vielä toisen jalkansakin takasojoon, ettei mentäisi nurin ja vielä ukko heräisi. Mutta sen sijaan, että olisi niin käynyt, kuin Mätti sydän hätääntyneesti läpättäen odotti, käänsikin Hilma Mattiin puolittain kummastelevat kasvonsa ja sanoi jotenkin kovalla ja kolealla äänellä:

"Häh?"

Tuo "häh" teki Mattiin saman vaikutuksen kuin jos olisi märällä rukkasella lyöty vasten suuta. Kädet retkahtivat hervottomina alas ja sojossa ollut jalka vetäytyi tavalliseen asentoonsa. Hetkisen Matti mietti, mitä tehdä, ja päätti sitten vielä kerran lähteä alusta. Siltä varalta ettei tuo "häh" uudestaan tulisi vastaan, veti hän ilmaa keuhkoihinsa ja karjui voimansa perästä tunnustuspuhetta Hilman korvaan. Hän sivuutti onnellisesti jo K sillin, mutta juuri kun hän oli pääsemäisillään KKK lajiin, tuli kauppias unisena saliin sanoen melkein vihasella äänellä:

"Mitä ihmettä te täällä riitelette? Ellette saata olla ihmisiksi, niin menkää metsään väittelemään, että saa rauhassa maata ruokaleponsa?"

Ja Matti läksi kuin ammuttu, ei metsään, vaan kamariinsa päästellen siellä kiukkupäissään sanoja, joita ei otettaisi "Nuorten miesten kristillisen yhdistyksen" pöytäkirjaan.

Mutta Hilman kävi Mattia sääliksi, hän meni kohta Matin luo ja ehdotti, että mentäisiin kävelemään. Matilla ei ollut mitään sitä vastaan ja niin lähdettiin. Käveltäessä ei Matti virkkanut montakaan sanaa, mutta sitä sulavammin liverteli Hilma. Jo olivat rakastavaiset kulkeneet kauvas kirkonkylästä, mutta vielä ei Matti ollut sanaakaan äskeisestä maininnut ja vasta sitten, kun olivat maantieltä poikenneet metsään ja joutuneet paikoille, josta Matin arvion mukaan piti olla Rajamäen torppaan, lähimpään ihmisasumukseen, runsas kilometri, ehdotti Matti, että istuttaisiin muutamalle sammaleiselle kivelle.

Ja nyt alkoivat asiat selvitä. Vihan vimmassa karjui Matti tunnustuksensa Hilman korvaan, ja Hilma ymmärsi, mistä on kysymys, sekä vakuutti aivan ensi hetkestä rakastaneensa Mattia. Mutta siinä selitellessään ja väliin suutakin suikatessaan toisteli Matti kaikeksi vakuudeksi puheensa, josta hän oli niin suuren vaivan nähnyt, Hilman oikeaankin korvaan ja aina vaan paremmalla menestyksellä.

Mutta Rajamäen torpan Liisa varoitteli lapsiaan, jotka olivat samoihin aikoihin marjaan lähdössä, etteivät mene sinne päin, josta tuo mölinä kuuluu, sillä siellä taas Tuoresmäen pojat huutavat humalassa.