Part 11

Jouluna on porvareissa paljon sellaisia, joilla on aina ollut lämmin sydän työväestöä ja sen harrastuksia kohtaan. Työväen vaatimukset täysin tunnustetaan ajan ja olosuhteiden vaatimiksi.

Kansallisen Suomen tulevaisuus näyttää jouluna hyvin valoisalta, sillä on vaan pienen ajan kysymys, että taas molemmat suomalaiset ryhmät yhtyvät, muodostaen puolueen, joka ottaa johdon käsiinsä ja lain ja oikeuden pohjalla asiain kulun ohjailee.

Vanhoja suomenmielisiä nyt hyvin ymmärretään ja myönnetään heidän toimineen vakaumuksensa mukaan eikä mistään alhaisista syrjävaikuttimista, niinkuin sitä temmellyksen kuumuudessa tuli, pahasti kyllä, usein sanotuksi.

Näin vallitsee rauha ja sovinto poliittisessa maailmassa, ja hartaasti, täysin rinnoin lauletaan yhteisesti "Enkeli taivaan lausui näin!"

Ja siihen samaan virteen kaikki muutkin yhtyvät.

Myrskyistä on ollut seurakunnallinenkin elämä. Ajan pahuus ja sosialistien villitys on aiheuttanut, että Matti-pastorin saarnatessa on tulinen järvi usein tavallista kuumemmaksi valistunut, samalla kun taivaan tie on perin ahtaaksi ja mutkaiseksi koukistunut. Mutta jouluna taas kaikki muuttuu hyväksi. Tuonne takalistoon Matti-pastori joulusaarnassaan tulisen järven työntää, mutta taivaan hän maalaa niin ihmeen ihanaksi ja kirkkaaksi ja tien sinne tasottelee ja oikoo, että suurinkin syntinen tuntee itsensä mahdolliseksi sinne sisälle pääsemään.

Rauhan joulu kouluihinkin tuo. Ei kuulu nyt luokilla karjuminen, lyönnin läiske eikä ulina vaan raikkaat joululaulut siellä helähtelevät ja rakennuksia tärryttää piiritanssin riehakas ryske. Tyhmistä aaseista ja pässeistä on joulurauhan taikasauva tehnyt kilttiä oppilaita, joita opettajat naurussa suin puhuttelevat, poskille taputtelevat ja tanssissa pyörittävät. Ei myöskään ole joukossa ruttuun kuivettuneita, kiukkuisia "vanhojapiikoja" eikä kaljupäitä "apinoita", vaan hyviä ja hauskoja opettajia, joista niin hirveän paljon pidetään.

Kodeissa sentään joulurauhan kauneimmat ja tuoreimmat kukkaset puhkeavat. Riitaisimmatkin pesät muuttuvat hauskoiksi ja suloisiksi, kuin huvimajat ennen Eedenin yrttitarhassa. Rauhantuoksuisa öljy ruosteisimmatkin sielunsaranat vetreiksi voitelee, ärtyneet mielet lammasnahkaisiksi lauhduttelee ja jähmettyneet sydämet sulattelee pehmoisiksi kuin laskiaispullan.

Pois ovat kodeista kaikonneet kaikki juopporatit, toraavat akat ja kiuskavat kakarat. Rakas isä se nyt armaan perheensä keskuudessa iltaa iloiten viettää. Ja hauskasti kuluukin ilta isältä, joka ei muulloin kotona olisi vaikka nuorittaisi. Tuo muulloin jo vanhahko ja ryppyinen Saaransa näyttää hänestä nyt niin kovin nuorekkaalta ja pullakalta ja äänessäkin on hänellä niin herttainen sävy. Lasten riehunta ei myöskään tuskastuta hirveästi, päinvastoin riemua lisää. Ja vaikka niitä onkin jo aika kasa, ei olisi mikään hirmuinen asia, jos herra sallisi heitä vielä pari kolme lisää.

Näin hiljallensa eteenpäin on menty Saarankin mielestä. Onhan Aabrahami tullut joskus myöhäänkin kotiin ja ollut hiukan liikutettukin, mutta ei hetikään niin usein kuin monet muut ukot. Ja toisekseen, pitäähän miehille, jotka ovat kovassa työssä, suoda vapauttakin. Aabrahami raukka, joka saa ollakin aina niin kovilla, elättää suurta perhettä, riehua puoluetaisteluissa, siihen lisäksi lankeavia vekseleitä ja monta muuta murhetta. Eikä hän Saaran mielestä nyt yhtään raihnaalta näytä. Nuo muutamat hopeahapset parrassa -- muulloin harmaat takut leuvassa olevassa turvelossa -- tekevät miehen vaan juhlallisemman ja arvokkaamman näköiseksi. Ja tarkemmin katsoen näyttää kaljussa päässäkin orastavan kuin uuden villan alkua.

Näin vallitsee joulurauha kaikkialla, siitä nauttikaamme ja sitten taas virkistynein voimin alotamme vanhat -- riidat.

OSUUSRUOKALA YHTEISHYVÄ.

Maassa vallitsi sanoin selittämätön rahan vähyys. Sitä tuskin näki muualla kuin lähetysjuhlilla ja pakanain hyväksi pidetyissä arpajaisissa. Viisaat sanoivat rahapulan johtuvan kireistä oloista ulkomaiden rahamarkkinoilla eikä tyhmemmillä luonnollisesti ollut muuta neuvoa kuin uskoa viisasten puheet. Kaikkein viisaimpia ja mahtavimpia olivat tietysti pankkiherrat. Rahaa ne eivät antaneet tuumalla millään muille kuin pankin suurimmille osakkaille ja sukulaisilleen. Kunniallisen kauppiaan paperi työnnettiin halveksien takaisin, juuri kuin se olisi ollut kaistale viimevuotista sosialistista sanomalehteä, ja kuitenkin hän oli parikymmentä vuotta harjoittanut liikettä huomattavalla menestyksellä ja hänellä oli oma, velaton talo sekä hautaan kaatuva, upporikas täti. Ja vakituisessa virassa olevan maisterin nimelle hymyili pankinjohtaja jotenkin samoin, kuin rikkaan rusthollarin ainoa tytär, jolle renkipojan hellukka ilmaisee palavat tunteensa. Maalaisten hoito jätettiin taas yksinomaan vahtimestareille ja melkein poikkeuksetta ne pyörsivät sarkatakkisen edes asiaa kysymättä jo ovelta takaisin, vaikka hänellä olisi ollut satojentuhansien arvoisia tukkimetsiä.

Luonnollisena seurauksena tästä kaikesta oli, että useat pienemmän liikkeen harjoittajat katsoivat tulevaisuuttaan silmällä pitäen edullisimmaksi "lyödä kintaansa pöytään"! Maalaisille ei taas kannata konkurssin teko, mutta he puolestaan keksivät keinonsa hekin, sillä heissäkin on sama inhimillinen heikkous kuin kaupunkilaisissakin, s.o. etteivät hevillä jättäydy kuolemaan. He korottivat ruokatavarain hintoja toisen verran lisää.

Siinä aineellinen syy, joka aiheutti kaupunkien säätyläisnaiset perustamaan ruokaosuuskuntia.

Naishenkistä käyttöhiivaa oli taas tähän aikaan liiaksikin. Hiljattain olivat naiset saaneet valtiollisen äänioikeuden. Kauvan orjuutettu naishenki oli vapautunut raskaimmasta kahleestaan. Paljon oli puhuttu ja kirjoitettu, jopa tarkkaan laskettukin, kuinka monen kuukauden päästä maailma valmistuu maalaamista vaille, sen jälkeen kun nainen on saanut ensimäisen yhteiskuntaa koskevan lain hienosyisen sielunsa leimasimella vahvistaa. Kauvan toivottu ja vaadittu tasa-arvoisuus oli nyt toteutunut. Naishenki leijaili vapaana, etsien kenen nielisi.

On perin vaikea sanoa, kenessä erään pienen läänin pienen pääkaupungin naisessa osuusruokala-aatteen sikeytyminen ensin oli tapahtunut, sillä kymmenkunta arvokkainta rouvaa ja neitiä oli aivan varmasti vakuutettu, että se oli juuri hän, joka ensiksi lausui julki, että säätyläistönkin kesken olisi ruokaosuuskuntia perustettava. Kaksi kuukautta oli tätä tärkeätä asiaa pohdittu sekä kokouksissa että pienemmissä kahvitilaisuuksissa niin innokkaasti, ettei lopulta kiistakentällä uskaltaneet muut esiintyä kuin pormestarinna Oikeudenheimo ja yhteiskoulun johtajatar, neiti Koivunoksa, suuriluinen, miesmäinen ihminen, jonka kohdatessaan lyseon kahdeksasluokkalaisetkin tunsivat selkäänsä karmivan. Eikä siinä lopultakaan auttanut muu, kuin jättää historian ratkaistavaksi, kuka osuusruokala-aatteen syntysanat oli lausunut.

Vihdoin päästiin kuitenkin perustamiskokoukseen asti, jossa piti hyväksyä osuusruokalan nimi ja säännöt sekä valita johtokunta. Nimiehdotuksia oli useitakin kuten "Aamurusko", "Lirisevä lähde", "Yhteishyvä", "Valonkajo", "Emmaus" j.n.e. Jokainen nimen esittäjä katsoi velvollisuudekseen lähemmin valaista, miksi juuri hänen esittämänsä nimi on sekä aatteen symboolina että kielellisesti kauniina kaikkein sopivin. Kun ei valaisemisesta näyttänyt tulevan enemmän selvyyttä kuin puolueiden paremmuudesta vaalien aikaisissa väittelykokouksissa, ryhdyttiin äänestämään ja tuloksena oli: "Osuusruokala Yhteishyvä".

Jo edeltäpäin oli salaisena aavistuksena, että johtokunnan valitseminen oli synnyttävä pienen kohinan. Siksi katsoi puheenjohtaja, pormestarina Oikeudenheimo, tarpeelliseksi laskea arvoisain läsnäolijoiden sydämelle, miten tärkeä tehtävä heille tällä hetkellä oli uskottu suoritettavaksi. Jaloinkaan aate, puhtainkaan inhimillinen työ ei tee hedelmätä, elleivät sitä ole ohjailemassa aatteeseen innostuneet ja sen toteuttamiseen täysin pystyvät henkilöt. Pyysi lopuksi, että korkein omin käsin ohjaileisi johtokunnan vaalin paraimpiin tuloksiin.

Ehdokkaita esitettäessä piti jokainen esitetty itseään liian kykenemättömänä niin tärkeään toimeen. Lisäksi oli itsekullakin niin ja niin paljon toimia kotona ja monessa yhdistyksessä; paitsi jos katsottiin hänen valitsemisensa olevan vallan välttämättömän, täytyi kai hänen aatteen ja yleisen hyödyn vuoksi uhrautua; kuitenkin hänen mielestään esittäjä itse oli kaikin puolin soveliaampi. Ainoastaan tyttökoulun johtajatar, neiti Salonsiimes kieltäytyi jyrkästi, sanoen vasta ankaramman sisällisen taistelun perästä voineensa liittyä edes jäseneksi yhdistykseen, joka valmistaa ruokaa myös miehille, kunniallisille tosin, mutta kuitenkin miehille. Tosikristillissiveellinen maailmankatsomuksensa ja vastuunalainen asemansa tyttöjen kasvattajana eivät sallineet hänen kuitenkaan loitota niin kauvaksi, että olisi voinut ottaa johtokunnan jäsenyyden vastaan.

Sittenkun kaikki läsnäolijat, noin puolentoistakymmentä naista, oli esitetty johtokuntaan, ja kaikki olivat kainon vaatimattomasti kieltäytyneet, suoritettiin vaali, jolloin valituksi tulivat pormestarinna Oikeudenheimo, johtajatar Koivunoksa, lehtorska Moisio, tohtorinna Myrkky ja lääninkamreeri Pykälän rouva.

Säännöistä ehdittiin tarkastaa ja hyväksyä ainoastaan ensimäinen pykälä, mutta yleinen ajatus olikin, että talvella on kyllä aikaa sellaiseen; tärkeintä oli nyt päästä alkuun, sillä useimmat rouvat olivat jo ehtineet sanoa irti palvelijoitaan, ja sitä paitsi odottivat miehet suurella jännityksellä, mitä "lapsesta tuleman piti". Asiain näin ollen katsottiin myös viisaammaksi antaa johtokunnalle täysi valtuus toimia parhaansa mukaan, kuin pitää yhteisiä kokouksia.

Kokouksen päätyttyä syötiin yhteiset illalliset innostuneen mielialan vallitessa. Rouva Moisio piti puheen kahleitaan katkovasta, yhteiskuntaa valaisevasta ja lämmittävästä naisaatteesta, neiti Koivunoksa kasvatuksen suuresta merkityksestä, neiti Salonsiimes raittiudesta kristillissiveellisellä pohjalla, ja tapansa mukaan lopetti johtajatar puheensa itkuun, johon kaikki muutkin yhtyivät.

Näin läksi pienen läänin pienen pääkaupungin yhteiskunnallinen elämä naisten johtamana uusille urille, kohti valoisampaa ja ruokaisempaa tulevaisuutta.

Maisteri Kuuselan herrasväki asui vasta toista vuotta paikkakunnalla. Kuuselaiset eivät kuuluneet paikkakunnan "kermaan"; maisteri ei joutanut huolehtimaan kohoamista. Omantunnon tarkkuudella hän iski toista kotimaista kieltä isänmaan toivontaimien päihin ja loma-aikoina suomenteli erästä suurempaa teosta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, sillä muutoin oli hänen mahdoton omien laskujensa mukaan päästä veloistaan, joita oli vielä muutama tuhat jälellä.

Rouva Kuusela olisi kyllä mielellään ottanut osaa seuraelämään enemmänkin, mutta hän piti liiaksi Lassistaan ja neljästä lapsestaan, joista vanhin, Olli, kävi jo koulussa, jättääkseen heidät yksin kotiin, kuten jotkut toiset rouvat kehuivat tekevänsä sillä perusteella, että niin ne miehetkin ovat tehneet, kokeilkoot nyt vuorostaan, miltä tuntuu kotona kyhjöttäminen. Naisen tasa-arvoisuus oli toteutettava niin kotona kuin kylässä, se oli ajan jyrkkä vaatimus. Rouva Kuusela oli kyllä naisasiastakin jonkun verran perillä, mutta niin syvälti ei hän opissa ollut vielä kehittynyt, että olisi käsittänyt perhe-elämän olevan jonkunlaisen kilparadan, jossa vaimo ja mies tarmonsa jakaa yrittävät, kumpi paremmin puolensa pitää. Niinpä oleksi rouva useimmiten kotona, joskus pikimältään piipahti ystävättäriensä luona uutisia kuulemassa, ja kun maisteri oli useamman viikon peräkanaa iltakaudet suomennellut ja omasta mielestään päässyt hyvän kimpaleen eteenpäin, menivät he yhdessä jonnekin.

Rouva Kuusela ei kuulunut "Yhteishyvän" jäseniin, mutta siltä hän kyllä tiesi ei ainoastaan, mikä "Yhteishyvä" on, vaan lisäksi, millaisen sen olisi pitänyt olla. Kukaan kertoja ei näet tahtonut maailmalta salata, että vaikka "Yhteishyvä" olikin kaikin puolin hyvä, olisi se kenties muodostunut vieläkin paremmaksi, jos se ja se kohta olisi laitettu, kuten kertoja oli ajatellut. Lopuksi ihmeteltiin, miksikä Kuuselaiset ovat niin ajasta jälellä, etteivät olleet pyrkineet jäseniksi "Yhteishyvään". Tulokkaita oli kyllä hirveän paljon, mutta eihän sitä niin yhtä ja toista sopinut ottaa vastaan, vaan jos hän ottaisi Kuuselaisten pääsyn oikein sydämen asiaksi, niin mahdollisesti he voisivat päästä jäseniksi.

Näin vuodatettiin rouva Kuuselaan "yhteishyvää" ja seurauksena oli, että eräänä lauvantai-iltana, kun olivat tulleet saunasta ja istuivat rinnan maisterin kamarin pehmeällä sohvalla, ja Lassi oli hyvin päättyneen viikkotyön jälkeen erittäin hauskalla tuulella, ilmaisi rouva kauvan hauteessa olleet tuumansa.

"Minkälainen osuuskunta se on?" kysyi Lassi, joka koulussa oli jotain kaupungin rouvain uudesta hankkeesta kuullut, sen enempää siihen mieltään kiinnittämättä.

Ja rouva selitti, ei tietysti ensin, mikä se on, vaan ketä siihen kuuluu, ketä on johtokunnassa ja ketä jäseniä, ja kuin kaupantekijäisiksi ilmaisi sitten osuuskunnasta saavan ruokaa annoksittain kolmestakymmenestäviidestä markasta kuukauden. Hänen laskunsa mukaan, riittäisi kolme annosta koko perheelle, kun erottavat toisen palvelijan, ja niin he pääsisivät lähes sataa markkaa vähemmällä kuukauden.

Vaikka maisterista näyttivät vaimonsa laskelmat varsin päteviltä, kaiveli hän kuitenkin periaatteen vuoksi esiin muutamia "jossia", mutta jokaista "jossia" vastaan oli rouvalla varastossa kymmenkunta kumoustodistetta, joten siinä ei muu vapahtanut kuin sanoa, että olisikohan tuota koetettava.

"Niin, Lassi, koetetaan kumminkin!" ja kiiveten Lassinsa syliin kietoi rouva kätensä hänen kaulaansa jatkaen väräjävällä äänellä:

"Sitten vapautuisin minäkin tuosta kiusallisesta ruuan laittamisesta ja joutaisin enempi huolehtimaan lapsista ja si... nus... ta."

Keino on vanha ja paljon käytetty, mutta aina kaikkein tehokkain lyömään miehiltä aseet käsistä. Niin kävi nytkin, sillä parin viikon perästä olivat Kuuselaiset jäseninä "Yhteishyvässä".

Kuinka hauskaksi Kuuselaisten elämä nyt muodostuikaan, varsinkin rouvan! Ennen oli saanut aamupäivän liehua kuin tulipalossa: laita ensin Lassi ja Olli kouluun, siisti ja sui sitten itsesi ja joudu torille sekä sieltä takaisin siksi, että ehdit valvoa aamiaisen valmistamista. Vaali siinä sivussa nuorempia lapsia, pese ja vaateta niitä, valvo, että pellit tulevat aikanaan kiinni, sillä palvelustyttöihin hän ei uskaltanut luottaa; jos jätti asiat niiden varaan, sai vaan harmia. Sitä vastoin, kuinka mukavaa nyt olikaan, haetti valmiin aamiaisen, järjesti sen pöytään, siinä kaikki. Päivällinen ja illallinen livahtivat yhtä hauskasti. Ei tarvinnut ährätä hellan ääressä eikä surra, paloiko paisti, pohjasiko puuro.

Ja rouva oikein nuortui, huoneet olivat aina siistit ja aistikkaasti järjestetyt, lapset puhtaita ja punakoita kuin nuket.

Maisteri oli myös mielissään. Ruoka-annosten hintaa olivat kyllä hiukan kohottaneet eikä kolmesta oikein riittänyt tarpeeksi, mutta halvemmalla pääsi kuitenkin ja se oli maisterista pääasia.

Kolmatta kuukautta oli tätä ihannetilaa jo kestänyt. Joulu oli mennyt kuusineen, lahjoineen ja juhlaruokineen samoin pienemmät pyhät perässä ja edessä olivat pitkät, yksitoikkoiset selkäviikot, vuoden ikävin ja arkipäiväisin aika.

Tästä kai lienee johtunut, että maisteria vaivasi aika ajoin iltapäivillä ikävä, varsinkin silloin, kun rouva oli kokouksissa tai vierailemassa ja lapset ulkona. Hän koetti painautua työhön, mutta se ei sujunut, rupesi väsyttämään. Käveli edestakaisin kamarissaan, kävipä salissa ja keittiössäkin. Mitään vikaa hän ei huomannut, mutta tuo hiljaisuus ja ainainen samanlaisuus herätti hänessä sen tunteen kuin olisi jonkun vieraskodin huoneissa kävellyt. Vilaisten vielä kerran päällekkäin ladottuihin annos-astioihin, joilla heille kolmasti päivässä "yhteishyvää" kannettiin, läksi maisteri kiireesti ulos, käveli katua ylös, toista alas ja pistäytyi klubille. Siellä joi hän tuuttingin, söi markan illallisen, ja merkillisen hyvälle maistoikin maisterista ruoka.

Maisteri oli aina ollut paremmin niuha syömään. Puoleksi pakottamalla sai rouva aina lisää ottamaan. Merkillistä kyllä oli hänellä nykyisin aina nälkä, mutta niin pian kun meni ruokapöytään, hävisi se kuni siivillä. Ainoastaan klubilla maistoi ruoka, siellä hän söi kuin palkan edestä ja entistä tiheämpään tulikin siellä poikettua.

Klubi-elämä muodostuikin sinä talvena harvinaisen vilkkaaksi. Joka ilta oli naisia ja miehiä kuin ennen juhlailtoina, varsinkin "yhteishyväläisiä". Perin harvoin kuitenkin puhuttiin ruokakunnasta, joskus kuin ohimennen mainittiin sen tuottamasta mukavuudesta ja helppoudesta. Mutta eräänä iltana puhkesi pietti, kauvan salassa piilleet tunteet purkautuivat kuin pitkän poudan jälkeen ukonilma. Miten lienee sattunut, että puolenkymmentä "yhteishyvän" herrasmiestä oli jäänyt illallisen jälkeen pieneen "istuntoon". Oltiin jo sillä tuulella, jolloin aletaan puhua vuodentuloista ja hyvistä jahtikoirista. Joku sattui mainitsemaan "Yhteishyvänkin". Silloin kirahti raatimies Kontura, joka oli hieman kiivasta poikaa.

"Helvettiin koko akkain keksintö! Sittenkuin 'Yhteishyvä' perustettiin, en ole saanut kupuani täyteen minkä täällä klubilla."

Se, joka oli ollut pitkän ajan monen sydämellä, oli nyt lausuttu julki. Raatimiehen pohjustus ei ollut pitkä, mutta koko seuran mielestä se oli ytimekäs, ja jokainen alkoi tuoda julki mielipiteitään "Yhteishyvästä".

Pormestari sanoi, että hänen on "Yhteishyvän" tähden ollut pakko lyödä laimin virkatehtäviään. Vaimonsa Adele, joka on sen hökötyksen puheenjohtaja, ei tee mitään kymmeniä kertoja kyselemättä ja utelematta hänen mielipiteitään.

"Hitto soikoon! Olenko minä mikään keittokirja tai muonanhankkija? Ja minun pitää lakkaamatta olla tekemisissä lahtarien ja ulkolaisten sillisaksain kanssa. Hyi, saakeli!"

"Tuleeko se sitten halvemmaksi?" jatkoi kamreeri Pykälä. "Ennen riitti minun palkkani yli hypäten, mutta eilen kävin taas 'pitkän paperin' uusimassa eikä se tähän aikaan ole vallan mieleisintä työtä. Pakostakin tulee täällä useana iltana istuttua, muutenhan nälkään kuolisi, ja mitä se meno merkitsee, tietää teistä jokainen."

"Teidän sentään vielä kelpaa, mutta toista on minun!" huokasi postivirkamies Vasama. "En näet saa mielestäni pois sitä ajatusta, että ne kaksi lastani, jotka tässä hiljan hautasin, kuolivat suorastaan nälkään."

Näin jatkettiin mies mieheltä. Maisteri Kuusela ei monta sanaa virkkanut, mutta sitä hartaammin hän kuunteli, ja nämä vallankumoukselliset puheet upposivat häneen kuin voi suutariin. Ja kun herrat ennen eroamista julistivat sodan "Yhteishyvää" vastaan, yhtyi liittoon Lassikin kättä lyöden.

Illalla "istunnossa" tehdyn päätöksen ja seuraavan aamun täytäntöön panon välillä on kuitenkin jonkunlainen juopa olemassa. Niinpä ei maisterillakaan ollut siveellistä rohkeutta ruveta ruokaa moitiskelemaan muutamaan päivään. Mutta kun ilma näytti seestyneen, alkoi hän murahdella jotain siihen suuntaan, että voisivat ne laittaa ruokalistan vähän vaihtelevammaksi, tuotakin paistettua silliä on melkein liian useasti.

Rouva sanoi muidenkin sitä valittavan, ja olipa sillijuttu ollut puheena eräässä kokouksessakin, mutta johtokunta oli sanonut sillin tulevan kaikkein halvimmaksi, ja siihen se asia sillä kertaa raukesi.

Sanotaan, että kun kerran paha on päässyt alkuun, se kasvaa maatessakin. Ennen mainittuna iltana kylvetyt kumousopin siemenet olivat maisterissa langenneet mitä paraimpaan maahan. "Yhteishyvän" ruokakomento muuttui hänen silmissään päivä päivältä kurjemmaksi, ja pääosaa siinä näytteli silli, tuores, paistettu silli.

Olkoon, että silli on maailman arvokkain kala, ja myönnettäköön, että sitä syödään enemmän kuin mitään muuta kalaa, mutta jos sitä on tarjolla joka aamu, niin se voi aiheuttaa pitemmän päälle voimakkaankin miehen ymmärryslaatikossa häiriöitä. Maisterissa olikin jo huomattavissa varsin vakavia ilmiöitä siihen suuntaan. Kuin paholainen oli silli häneen iskeytynyt vaivaten yöllä ja päivällä. Milloin hän uneksui ratsastavansa sillin selässä, milloin oli suuri silli hänet nielemäisillään, milloin oli hänet ahdettu pahalta haisevaan sillitynnöriin, jossa oli tukehtua.

Päivillä ilmausi sillin kuva milloin seinälle, konsa uunin kylkeen. Kirjoittaessa tuntui kuin kourassa olisi ollut sillin pyrstö eikä kynä. Sattuipa kerran, kun hänet koululla esitettiin tarkastajalle, joka, ollen hieman huonokuuloinen, kysyi uudestaan, kuinka herran nimi olikaan, että maisteri vastasi selkeällä äänellä olevansa "silli". Tarkastaja ei tuota kuitenkaan pannut pahakseen, sillä hän uskoi vaan korkea-arvoisen persoonansa aiheuttaneen nuorehkossa alaisessaan jonkunlaista hätääntymistä.

Liittyminen "Yhteishyvään" aiheutti tuntuvia muutoksia myös Kuuselan lastenkamarissa. Ennen olivat lapset saaneet syödä vatsansa täyteen laillisina ruoka-aikoina ja lisäksi käyneet tuon tuostakin kiristämässä tuntuvia välipaloja. Totuttaakseen lapsiaan säännölliseen elämään liitti äiti kyllä joka välipalaan jonkun kasvatusopillisen viisauden, mutta lapset olivat vielä sillä ijällä, jolloin elämän harrastukset ja ihanteet ovat kohdistuneet voimakkaammin jumalanviljaan kuin kasvatusoppiin.

Uusi järjestelmä ei ainoastaan lopettanut välipalat, vaan supisti määräaikaisenkin annin alle sen, minkä lapset arvioivat oikeuden ja kohtuuden mukaan heille kuuluvan. Ja joka kerta he poistuivat ruokapöydästä puutteellisuuden tunne vatsassa ja kärsityn vääryyden tunne sydämessä. Turhaan turvauduttiin taktiikkaan, itkuun ja juonittelemiseen. Äiti näytti muuttuneen käsittämättömän ankaraksi, häntä alettiin kunnioittaa melkein yhtä paljon kuin isääkin. Palvelustytöllä ei taas ollut mistä antaa "kakkua", selitti omankin vatsanahkansa tekevän selkärangan kanssa jo hyvin läheistä tuttavuutta.

Itsesäilyttämisen vaisto herää kuitenkin ihmisessä hyvin aikaisin, varsinkin jos asema muuttuu niin hädän alaiseksi kuin Kuuselan lasten. Alettiin miettiä keinoja alati kalvavan nälän tyydyttämiseksi ja palvelijatar liittyi juoneen. Ensin käytiin käsiksi säästörahoihin, joita itsekullakin oli joku markka. Rakkaita ne lantit olivat, mutta jalomielisesti luovutti jokainen kaikkensa yhteisen hädän torjumiseksi. Namusiako niillä ostettiin? Ei vaan leipää ja voita ja joskus juhlamielen vallitessa makkaraakin.

Säästöjen loputtua turvauduttiin kuin kadon kohdanneessa talossa irtaimistoon. Olli uhrasi kaksiteräisen linkkuveitsensä, Laura tukattoman nukenpään, Martta vanhemman helminauhansa j.n.e. Pikku-Lassi tarjosi kyllä kolmijalkaista, hännätöntä puuhevostaan, mutta Olli, joka teki kaupat kaupungilla, sai sitä turhaan tarjoilla; lieneekö yleismaailmallinen rahapula syynä ollut, ettei sitä kukaan ostanut. Suurempia tavaroita ei tietysti uskallettu myydä, äiti olisi pian aikaa tehnyt "välikysymyksen".

Näin mennä rimpuiltiin lastenkamarissa eteenpäin. Isältä kiristettiin yhä useammin rahaa eläviin kuviin, ja kun onnistuttiin saamaan, pantiin toimeen oikein juhlaillalliset. Olli kyllä varoitteli sen olevan sulaa hassaamista, kun on vielä edessä kova talvi, mutta enemmistön mielipide ratkaisi asian.

Kuinka oikeassa Olli oli ollut, tuli pian näkyviin. Säästöt ja irtaimisto oli syöty, isän annit harvenivat, mutta nälkä kiihtyi pelottavalla voimalla. Leivän arvo kohosi lastenkamarissa ennen kuulumattoman korkealle. Kuiva kannikka maksoi jo viisi käytettyä postikorttia, pieni korppu kymmenen tinanappia; antoipa Olli eräänä iltana Mantalle neljännestuuman vahvuisesta makkaranpalasesta vanhat suksenporkat ja kuvakirjan puolikkaan.