Part 3

Iltapuolella, kun parooni ja paroonitar olivat vetäytyneet huoneisiinsa, oli aina uninen hiljaisuus vallinnut talossa. Fastraden täytyi ajatella Bolko parkaa, joka poikana useasti oli sanonut: "Tähän aikaan tuntee vastustamatonta vetoa kaikissa jäsenissään, täytyy, täytyy tehdä jotakin luvatonta." Hänkään ei rakastanut tätä räikeänkirkkaan iltapäiväauringon ja alaslaskettujen ikkunaverhojen hetkeä. Kun valo alkoi käydä punertavaksi ja aurinko oli alhaalla metsänreunassa, silloin poistui talosta kuin raskas paino ja Fastrade tunsi uutta toimintahalua. Hän meni ulos metsään, oli kaunista kulkea noin auringon laskiessa aivan ruusunpunaisen metsän halki, tiet loistivat kuin kirjava lasi, koko ilma oli täynnä väriä, kaikki näytti silloin tunteellisen hennolta, yksinpä työmiesten harmaat haahmot ja harmaat talotkin, joita kohti he hitaasti ja väsyneinä menivät. Mutta tässä valaistuksessa ei mikään näyttänyt surulliselta, ja Fastrade ajatteli, että heistä tuntui tällä värikkäällä hetkellä yhtä lohdulliselta kuin hänestäkin. Kun hän saapui metsään, oli aurinko laskenut, kaikki oli jälleen hiljaisena ja valkeana hänen ympärillään, tuore lumi lepäsi pehmeänä patjana puunrunkojen välillä, kuusen oksat kannattivat sitä suurilla, levitetyillä käsillään, ja salaperäisen hiljaista oli täällä, missä suuret, rauhalliset puut sovinnossa seisoivat toistensa rinnalla vaikenevassa kauneudessaan. Kuului pehmeä ääni, kuin olisi askeleita mennä suhahtanut hänen ohitseen erilaisella alustalla, ja jänis hypähti tien yli ja sukeltautui jälleen pehmeään lumipatjaan, sen täytyi tuntua hyvältä, ajatteli Fastrade. Niin, hän olisi mielellään myös seisonut yhtenä tuollaisena puuna, liikkumattomana hämärässä, kietoutuneena kaikkeen tähän viileään valkeuteen ja ottaen osaa tähän salaperäiseen vaikenemiseen ja unelmoimiseen. Mutta kun hän tahtoi syvemmäs metsään, pudottivat kuuset lumitaakkansa, männyn latvasta lähti korppi äänekkäin siivenlyönnein lentoon. Syntyi epäjärjestystä, hän tunsi olevansa tunkeilija. Hän oli kulkenut metsäpolkua pitkin, nyt tuli hän vanhaan hongikkoon, korkeina ja aivan suorina kohosivat honkien rungot ja niiden lumiset latvat tähtiä kohden. Täällä saattoi Fastrade esteettömästi kulkea, täällä oli niin juhlallista, niin pyhää, ettei sellainen pieni tunkeilija kuin hän voinut häiritä. Hän nojasi muuatta kylmää runkoa vastaan ja katseli ylös; eräässä liikkumattomassa honganlatvassa näytti kuunsirppi riippuvan. Kuinka usein olikaan Fastrade nähnyt sen riippuvan siellä, kuinka hyvin tunsikaan hän nämä puut! Kaikkina vuoden ja vuorokauden aikoina oli hän ollut niiden luona, keväällä, kun tuuli huojutti vanhoja latvoja, jotka humisivat syvästi ja metallinheleästi, ikäänkuin olisivat ne äkkiä alkaneet taistella keskenään, tai kuumina puolipäivän hetkinä, jolloin täällä tuoksui niin voimakkaasti päivän paahtamilta neulasilta ja haukka leijaili latvojen yläpuolella. Fastrade painoi poskensa runkoa vastaan, nyt vasta tunsi hän aivan selvästi, että hän oli kotona.

Kukkulalta, jolla hongat seisoivat, katseli hän säästettyä nuorta kuusimetsikköä, se oli Padurenin metsän rajalla, sen takaa alkoi Sirowin metsä, mutta siellä oli kaikki muuttunutta; aikaisemmin oli siellä ollut vanhojen kuusien tiheä seinä, nyt oli siellä autio, tyhjä lakeus, suuret rungot olivat kaadetut maahan ja puoleksi lumen peitossa kuin vainajat käärinliinoissaan, kannot, lumen peittäminä, kohosivat kuin pienet valkeat hautakummut, ja kaikki tämä täällä metsän ylhässä hiljaisuudessa teki sen vaikutuksen, kuin olisi täällä tehty rikos, kuin olisi raa'asti kukistettu jotain korkeata ja ylevää. Tämä näky tärveli Fastradelta koko hänen mielialansa juhlallisuuden, hän lähti kulkemaan rinnettä alas takaisin kuusitiheikköä kohti. Täällä oli tullut jo miltei pimeä, ja äkkiä tuntui hänestä, kuin asuisi tässä hämärässä, jossa suuret valkeat puut seisoivat äänettöminä, yksinäisyys, joka melkein peloitti häntä. Hän riensi pitkin metsäpolkua, saapuakseen maantielle; täällä oli valoisampaa, täällä saattoi hän jälleen nähdä kuun, ja äkkiä oli koko metsä täynnä kirkasta, iloista kulkusten kilinää. Fastraden ohi kulki jono rekiä, etumaisena suuren, mustan hevosen vetämä, siinä istui mies ja hänen vieressään nainen, jonka valkea harso liehui. Fastrade kuuli miehen nauravan ja hänen äänensä sointui kirkkaana talvi-iltaan: "Niin, siinäpä se on, me olemme tulleet liian viisaiksi eksyäksemme, vahinko kyllä!"

Toisia rekiä seurasi, herroja ja naisia istui niissä, kaikki juttelivat, kevyt tuuli toi sikaarin tuoksua Fastraden luokse ja naisääni sanoi, juuri kun reki aivan läheltä sivuutti hänet: "Ken tuolla seisoo noin tummana, salaperäisenä?"

"Yksinäisyys itse", vastasi miehen ääni ja nauroi. Samassa he olivat jo ohi; vain kulkusten ääni, kirkkaana ja puheliaana, kuului vielä kauan. Fastrade lähti kotimatkalle, helisevä elämä, joka oli kulkenut hänen ohitseen nauruineen, liehuvine harsoineen, sikaarintuoksuineen ja kulkusten kilinöineen, oli tehnyt hänet vallan lämpimäksi. Hyvä, että tuollaista vielä oli olemassa, kotona hän olisi voinut sen melkein unohtaa.

Kun hän jälleen istui kotona isänsä huoneessa ja kuunteli, miten Ruhke paksulla, narisevalla äänellään puhui öljykakuista ja vasikoista ja parooni antoi päänsä painua rinnalle ja torkahti, lampun valon langetessa hänen suurelle, paljaalle päälaelleen, silloin kaikui kulkusten kirkas nauru lumisen metsän keskeltä yhä hänen korviinsa ja muistutti häntä siitä, että tuolla ulkona, hiljaisten kammioiden ulkopuolella, elämä vaelsi iloisesti eteenpäin pitkin teitä.

VIIDES LUKU.

Muutamia päiviä myöhemmin, kun Fastrade iltahämärissä palasi kävelyltä, sanoi paroonitar hänelle: "Rakas lapsi, isäsi on kysynyt sinua, tiedäthän hänen tahtonsa olevan, että olet saapuvilla kaikista tilaa koskevista asioista puhuttaessa." — "Niin, niin", sanoi Fastrade, "kunhan vain ymmärtäisin jotain niistä. Tähän saakkahan olen ainakin tällaisissa asioissa ollut mukana vain dekoratiivisena laitoksena. Mistä on nyt sitten kysymys?"

"Nuori Egloff on täällä", kertoi paroonitar, "luulen että metsärajassa on jotain epäselvää."

Fastrade huokasi: "Hyvä jumala, metsärajaa en ole vielä koskaan ajatellut. Hyvä, minä menen." Hän hipaisi kädellään iltasumusta kosteata tukkaansa ja "miltä näytänkään" miettien astui hän sisään.

Isänsä huoneessa tapasi hän Dietz von Egloffin. Hän oli tuntenut tämän jo kauan, olivathan he naapurien lapsia ja leikkitovereita, ja ensi katseelta näytti, kuin ei hän olisi paljoa muuttunut. Vartalo oli vielä nuorekkaan solakka ja notkea, keskeltä jakaukselle kammatut, vaaleat hiukset antoivat otsalle, antoivat koko kapeille kasvoille nuorekkaan ilmeen, ja silmät olivat yhä vielä omituisen tummat. Kun hän nousi ja puristi Fastraden kättä, hymyili kaunis suu yhä vielä tuota hiukan vinoa hymyä, jonka Fastrade tunsi jo hänen poika-ajaltaan. Muuten oli hän hyvin muodollinen, kumarsi syvään ja sanoi mitä kylmimmän kohteliaalla äänellä: "Minua ilahduttaa, armollinen neiti, että jälleen olette seudullamme."

"Niin, ah niin, minua myöskin", vastasi Fastrade ja punastui. Hän tunsi olevansa hämillään ja lisäsi sen vuoksi jotain, mikä ei häntä itseäänkään miellyttänyt, kun hän oli sen sanonut. "Täällä on siis kysymys liikeasioista?"

"Niin", sanoi parooni, "istu lapseni, Egloff on tullut puhumaan metsäin rajasta. Egloff, selittäkää asia hänelle."

Egloff hymyili jälleen, mutta muuttui sitten vakavaksi ja puhui tyynellä liikemiesäänellä, pannen sormenpäänsä varovasti vastakkain: "On siis kysymys seuraavasta. Olen tehnyt suurehkon metsäkaupan ja hakkautan parhaillaan metsääni Padurenin metsän rajalla."

"Sen olen nähnyt", pääsi Fastradelta äänellä, joka ilmaisi harmia.

"Te olette nähnyt sen?" kysyi Egloff ja katsahti Fastradeen tarkkaavasti. Silloin huomasi Fastrade, että hänen kasvonsa eivät kuitenkaan olleet aivan samanlaiset kuin entisen leikkitoverin, ne olivat hyvin kalpeat, ne olivat terävämmät ja jännittyneemmät, entinen kirkas, huoleton iloisuus oli poissa. "Todellakin, minä olen nähnyt sen", vastasi Fastrade, "siellä näyttää sellaiselta kuin taistelukentällä."

Egloff kohautti olkapäitään: "Niin, kauniilta ei se näytä", sanoi hän miettiväisesti, "eikä se kaunista olekaan; taistelukenttä, sanotte te, siis taistelu, jossa me olemme voittaneet metsän. Mutta sitten, kun me olemme voittaneet koko metsän, olemme kuitenkin itse voitettuja."

Parooni katsahti ylös, silmäili tyytymättömänä Egloffia ja sanoi opettavalla äänellä: "Metsät ovat perheillemme oikeastaan sitä, joka yhdistää sukupolvia toisiinsa, me nautimme sitä, mitä esi-isämme ovat hoitaneet ja istuttaneet, ja me hoidamme ja istutamme tulevia sukupolvia varten." Puheen loppu kuului väsyneeltä eikä enää niin vakuuttavalta, parooni antoi jälleen päänsä painua alas rinnalle. Egloff oli kuunnellut hartaasti, niinkuin kaikkien seudun nuorten tapa oli vanhan paroonin puhuessa, sitten sanoi hän, ja Fastrade tunsi taasen entisen poikamaisen äänensävyn: "No, minä olen juuri nyt siinä asemassa, että minun täytyy nauttia sitä, mitä esivanhempani istuttivat, mutta", jatkoi hän kääntyen Fastradeen, "te olette näin lyhyessä ajassa ennättänyt jo tarkoin katsella maatilaanne."

"Eilen illalla läksin ulos metsään", vastasi Fastrade, "ja kun seisoin honkamäellä, kaipasin vastapäätä ollutta kaunista vanhaa kuusimetsää."

"Niin, hm, se on poissa", lausui Egloff, tiivisti kulmakarvojansa ja katseli kynsiänsä, kuin olisi tämä hänestä todellakin ollut epämiellyttävää; sitten katsahti hän ylös ja hymyili: "Sitten se kai olitte te, joka eilen illalla seisoitte niin tummana metsänreunassa, kun ajoimme ohitse."

"Niin, se olin minä", vastasi Fastrade, "ja joku herroista sanoi: 'Tuolla seisoo yksinäisyys itse'."

"Oo, se oli kreivi Betzow", huusi Egloff, hän tahtoo aina sanoa jotain runollista ja sanoo silloin joka kerta tyhmyyden. Miksi olisitte Te yksinäisyys? Mehän olimme hyvin seuranhaluisia nuoruudessamme. Muistatteko katrilleja, joita yritimme ratsastaa metsäniityllä, Te, Gertrud Port, Dachausen ja minä. Dachausen oli juuri tullut vänrikiksi ja oli senvuoksi minua suunnattomasti ylempänä, hän teki myös suuremman vaikutuksen naisiin, se harmitti minua ja minä vaadin hänet kaksintaisteluun, mutta hän sanoi aivan isällisesti: "Älä tee itseäsi naurettavaksi, poikaseni."

Fastrade nauroi: "Niin, niin, ja minun Pariksellani ei ollut minkäänlaisia katrillin-taipumuksia."

"Totta", sanoi Egloff, "Paris oli pienen kimonne nimi, koska se oli kaunis ja arka. Mitä siitä on tullut?"

"Paris seisoo vielä tallissa", vastasi Fastrade, "mutta eläinparka on tullut vanhaksi ja surulliseksi, sillä on huonot hampaat eikä se voi kunnolleen purra kauroja eikä heiniä."

Egloff tuli totiseksi, kuin olisi tämä tieto koskenut häneen: "Se on paha", sanoi hän, "tulla kykenemättömäksi syömään kauroja ja heiniä on hevoselle suuri elämänkatastroofi, ja mikäli minä tunnen hevosia, ampuisivat ne kuulan otsaansa, jos voisivat, sen sijaan että ihmiset, kun he eivät enää voi syödä heiniä ja kauroja —"

"Mitä te puhuttekaan", keskeytti Fastrade närkästyneenä, "kuka on sanonut, ettei Pariksellakin vielä ole hyviä aikojansa päivänpaisteessa apilapellolla ja rauhallisia vanhuudenmietteitänsä ja monia pieniä elämäniloja."

"Ja velvollisuutensa", kuului äkkiä paroonin ääni.

Fastrade ja Egloff vaikenivat pelästyneinä, he olivat luulleet vanhuksen torkkuvan, mutta hän olikin kuunnellut. He katsoivat toisiinsa ja näyttivät samanlaisilta kuin ennen lapsuudessaan, pelätessään että täytyisi nauraa. Syntyi äänettömyys. Kun ei parooni kuitenkaan sanonut enää mitään, alkoi Egloff jälleen puhua: "Velvollisuudesta puheen ollen johtuu mieleeni, että meidänhän piti puhua muista asioista."

"Niin", vastasi Fastrade, "miten olikaan metsäparkanne laita?"

"Ei, kysymys on teidän metsästänne", oikaisi Egloff, "viidakko on niin peittänyt rajalinjan, että pelkään metsänhakkuun erehdyksestä voivan siirtyä teidän alueellenne. Olisi sen vuoksi hyvä itse paikalla verrata karttoja toisiinsa ja uudelleen hakkauttaa rajalinja."

"Sen ymmärrän", sanoi Fastrade, "siinä tapauksessa lienee Ruhken lähdettävä sinne kartta mukanaan."

Nyt kohotti parooni jälleen päätänsä ja sanoi ääneen ja voimakkaasti: "Rajat ovat pyhiä asioita, omistajan täytyy tuntea rajansa. Sen vuoksi olisi parempi, lapseni, että sinä olisit mukana."

"Onko se tarpeellista?" kysyi Fastrade kummastuneena. "Parooni on aivan oikeassa", sanoi Egloff, "vain siten saa rajankäyntitoimitus tarpeellisen juhlallisuuden." Parooni nyökäytti päätään: "Se on siis päätetty", mumisi hän. Silloin nousi Egloff, sanoakseen hyvästi. Kun hän ojensi Fastradelle kätensä, hymyili hän pilkallista hymyään ja sanoi: "Me tapaamme siis asioissa, niin sanoakseni vastustajina." Sitten meni hän.

Fastrade istuutui jälleen tuoliinsa, hänen isänsä torkahti uudelleen ja vihreän lampunhämärän täyttämän huoneen äänettömyys näytti hänestä tänään erikoisen syvältä.

Egloff astui ulkoportailta rekeensä, joka odotti, peittäytyi vällyihin ja antoi ohjakset kuskille. "Kotiin", sanoi hän.

"Kotiin?" kysyi ajaja kummastuneena.

"Hitto vieköön, niin, kotiin", huusi Egloff kärsimättömästi, ja hevonen lähti juoksuun. Yö oli pimeä, satoi tasaisesti, lumihiutaleita ei voinut nähdä pimeässä, mutta Egloff tunsi ympärillään tuon hiljaisen sateen, joka hitaasti kietoi hänet johonkin kylmään. Hän ei kyllä ollut aikonut ajaa kotiin, hän oli lähtenyt sieltä hyvin pahalla tuulella, ajat olivat huonot, hän oli hävinnyt paljon pelissä, sitten tämä metsäkauppa, joka inhotti häntä, käynti asioiden vuoksi Padurenin vanhan paroonin luona tuntui hänestä ikävältä ja hän oli päättänyt Padurenista ajaa Dachausenille, viettääkseen aikaansa nuoren rouvan seurassa; Dachausen ei ollut kotona ja Lydia oli hänen siellä viimeksi käydessään ilmoittanut miehensä matkustavan ja samalla näyttänyt niin hemmetin viehkeältä. Ja nyt, hänen poikettuaan Padurenissa, oli häneltä halu tuohon matkaan mennyt ja hän ajoi kotiin. Herra nähköön, tuo Fastrade oli sentään yhä sama pystypäinen kaunis tyttö kuin ennenkin. Lämminkatseinen ja rohkea oli hän aina ollut, Egloff muisti, kuinka hän poikana kerran Fastraden seurassa ollessaan oli lyönyt koiraansa, silloin oli Fastrade punastunut, työntänyt pikku nyrkillään häntä voimakkaasti rintaan ja sanonut "hyi!", äänellä, joka tuntui melkein kuin ruoskan sivallus. Siitä lähtien ei Fastrade oikein ollut voinut sietää häntä. Niin, hän oli aina ollut kunnon tyttö, tämä Fastrade, mutta tämänlaiset tytöt ne tavallisesti rakastuivat kotiopettajiinsa, vahinko kyllä! Joka tapauksessa hänessä yhä oli paljo elämänhalua, ja hänestä täytyi tuntua kovalta asua tuossa talossa, missä ei eletty, vaan ainoastaan seurusteltiin. Hän kietoi turkin tiukemmin ympärilleen, häntä vilutti, ei ollut miellyttävää noin hiljaa, hiljaa kääriytyä tähän kylmään, valkeaan lakanaan, ja myöskin suuri, valkea kuusiseinä, jonka lävitse he nyt ajoivat, huokui jäistä kylmyyttä. "Hyvä", ajatteli Egloff, hän viettäisi tänään siis iltaansa kotona, mutta mitä hän tekisi? Viime aikoina oli yksinäänolo alkanut tuntua hänestä tuskalliselta, ei ollut mieluisa ajatus nähdä isoäitiä ja neiti Dussaa tänään; hän siis makaisi huoneessaan sohvalla, joisi punaviiniä ja antaisi Klaus palvelijansa kertoa itselleen juttuja. Kunpa hän vain ei olisi jo osannut kaikkia näitä juttuja seudun tytöistä, ja sitä paitsi mies valehteli ja valehteli huonosti. Ei ollut houkuttelevaa. Jospa olisi ollut edes joku, jonka kanssa olisi voinut pelata korttia, se oli sentään paras keino harmaita mietteitä vastaan. Oli oikeastaan kummallista ja vaikeata selittää, mutta tämä keino ei milloinkaan pettänyt; kun hän istuutui vihreän pöydän ääreen ja otti kortit käteensä, tuli se aina varmasti, tuo kiihoittunut tunne, joka ruumiillisen hyvinvoinnin tavoin tunkeutui vereen ja miellyttävästi hipoi aina sormenpäihin saakka. Sitä voi verrata ainoastaan sen hetken miellyttävään kiihoitukseen, kun ensimäisen kerran tarttuu kaunista naista noin hiljaa takaapäin hartioista eikä tiedä, suuttuuko hän vai onko hiljaa.

Hevonen hypähti äkkiä voimakkaasti sivullepäin ja kuski huusi vihoissaan: "Hoi, hoi, kuka siellä on, ettekö osaa liikkua tiellä?" Pieni hevonen, matala reki, jossa oli lumisia myttyjä, ja luminen mies koettivat vaivalloisesti syvän lumen lävitse päästä kääntymään tien oheen. "Laibe", huusi Egloff, "sinäkö se olet?" "Niin, herra parooni, minä Laibe", vastasi ystävällinen ääni.

"Mitä teet täällä metsässä?"

"Minun on käynyt huonosti", kuului hiljaa valittava ääni, "olen eksynyt metsässä ja nyt ajelen täällä, ja sapatti on tulossa!"

"Sellaista sitä tulee salakuljetuksesta", tuumi Egloff, "mutta voit tulla meille viettämään sapattiasi. Aja eteenpäin, kuski."

"Kiitos, kiitos, herra parooni", huusi Laibe hänen jälkeensä.

"On sekin elämää", ajatteli Egloff, "rämpiä noin yksinään pimeässä metsässä, no, ehkäpä ei olekkaan niin paha kuljeskella tuolla tavalla, kun ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin sitä, tokko pimeässä löytää oikean tien ja mistä päin tulta mahtaisi näkyä, ehkäpä silloin ei tarvitse ajatella kaikkia mahdollisia, vastenmielisiä tyhmyyksiä."

Nyt saapuivat he Sirowin kartanon pihalle. Vain muutamat suuren talon ikkunoista olivat valaistut. "Ahaa, kukaan ei odota minua", sanoi Egloff ja heitti turkit yltään, "Klaus, menen huoneeseeni, kamiina on lämmitettävä, ja sinä, Joseph, ilmoitat rouva paroonittarelle, etten tule syömään, olen väsynyt ja menen nukkumaan. Sitä paitsi tuot minulle pullon burgundilaista huoneeseeni. Kas näin." Hän meni huoneeseensa, riisuutui, antoi Klausin hieroa ruumistaan kölninvedellä, kääriytyi sitten yönuttuunsa ja heittäytyi pitkäkseen työhuoneensa sohvalle. Joseph toi burgundilaisen, kamiinassa paloi tuli, alkoi olla miellyttävän lämmintä. Egloff sytytti sikaarin, kas niin, nyt kelpasi, puuttui enää vain miellyttäviä ajatuksia, ajatuksia, jotka eivät varomattoman karkeasti kosketelleet kipeätä kohtaa. Mitä siis? Tuossa oli tuo juutalainen, joka harhaili pimeässä, lumisessa metsässä ja rukoili ja tähysteli etäistä valoa, siinä oli jotain, jonka ajatteleminen tässä kamiinavalkean ääressä tuotti hetkisen viehätystä. Mutta se ei riittänyt, ajatukset eksyivät muuhun. Mitä mahtoi se pikku rouva Barnewitzissa nyt tehdä? Hän odotti Egloffia, tämä oli näkevinään, kuinka hän pukeutui häntä varten. Liian paljoa ei hän voinut itseään koristaa, sillä eihän kukaan talossa saanut tietää, että hän odotti ketään, hän oli kai ottanut ylleen tummanvioletin villapukunsa ja pannut helminauhan kaulaansa. Sitten käski hän kattamaan illallispöydän, sytytti salin lamput kamaline tulipunaisine varjostimineen; noihin piireihin kuuluvat naiset luulevat aina, että kun he ovat rakastuneita, heillä täytyy lampuissa olla tulipunaiset varjostimet. Siinä hän istui punaisessa lampunvalossa, kauniit vahanukenkasvot hyvin juhlallisina, hiukset hehkuvan mustina, violetin värisessä puvussaan ikäänkuin kokonaan orvokkeihin käärittynä, ja odotti häntä. Ilta käy yhä myöhäisemmäksi, vahanukenkasvot käyvät yhä jäykemmiksi ja vihdoin hän itkee, niinkuin vain pikku Lydia Dachausen voi itkeä, aivan vaivattomasti vuodattaen kyynelvirran yli kasvojen, jotka eivät ole muuttuneet miksikään, hän itkee niinkuin nuket itkisivät, jos osaisivat itkeä. Egloff hymyili, tuon punaisten lamppujen alla yksinään häntä itkevän naisen ajatteleminen teki hänelle hyvää, ja sitten täytyi hänen äkkiä ajatella Fastradea, lapsuutensa ajan Fastradea, pientä tyttöä, joka puristetulla nyrkillään työntää häntä rintaan ja sanoo "hyi!" Levottomana kääntyi hän, tarttui lasiin ja joi, sitten painoi hän vihdoin sähkönappulaa. Kun Klaus tuli, käski Egloff: "Laibe juutalainen tulkoon luokseni, kun on päättänyt rukousmenonsa."

"Kuten käskette", sanoi Klaus. Egloff heittäytyi jälleen pitkäkseen, imi sikaariaan ja odotti kärsimättömästi Laiben tuloa.

Hetken kuluttua avautui ovi varovaisesti ja juutalainen työntäytyi huoneeseen, hänen vihreänharmaa takkinsa oli tiiviisti napitettu, harmaat hiukset ja harmaa, paksu parta olivat tasatut ja hänen kasvonsa vääntyivät sanomattoman rakastettavaan, ystävälliseen hymyyn. Hän kumarteli moneen kertaan, hieroi käsiänsä ja sanoi: "Hyvää sapattia, herra parooni, hyvää sapattia."

"Saat asettua tuonne kamiinan ääreen lämmittelemään", viittasi Egloff, "jos haluat, voit myös istuutua tuolle pienelle tuolille." Laibe istuutui, pani kädet polvilleen ja hymyili yhä itsekseen samaa imelää hymyään. Egloff silmäili häntä tarkasti. "Mitä on tapahtunut", kysyi hän sitten, "vielä äsken sinä ryömit lumessa tuolla pimeässä metsässä kuin vikisevä jänis ja nyt tulet tänne, hierot käsiäsi ja näytät siltä kuin viettäisit häitäsi."

"Katto pään yllä, herra", sanoi Laibe, "on kai hyvä asia, ja lämmin huone on myös hyvä asia, miksi en siis iloitsisi?"

"Siinäkö kaikki?" sanoi Egloff.

Laibe kävi totisemmaksi, siveli kädellään partaansa ja pyöritti kirkkaita, siirapinvärisiä silmiään. "Tätä nyt ei herra parooni ymmärrä, se kuuluu meidän uskontoomme, tänään täytyy olla iloinen, tahtoi tahi ei."

"Niinkö, vain siksi että käsketään", sanoi Egloff.

"Että käsketään", vahvisti Laibe. "Koko viikon sitä petkuttaa ihmisiä ja on peloissaan ja _yhtenä_ päivänä muistaa, että kaikki kerran on muuttuva hyväksi. Sellainen on lupaus, ja siis odottaa sitä."

"Odottaa", toisti Egloff pilkallisesti.

"Mitä voi muuta tehdä, odottaa", vastasi Laibe varmasti.

Egloff nousi hiukan koholleen ja sanoi äkkiä tavattoman kiivaasti: "Ja tämä odottaminen tekee meistä kaikista narreja! Odotetaan ja odotetaan, tehdään sitä ja tätä, jotta aika kuluisi, mutta suuri, pääasia, tulee vasta. Ja aika kuluu eikä tule mitään ja me olemme narreja."

Vihaisena heittäytyi Egloff jälleen tyynyille. Juutalainen heitti parooniin pikaisen, pelokkaan katseen, kumarsi ja sanoi hiljaa ja nöyrästi: "Odottaminen ei ole mitään suurille herroille, aatelismiehellä on kuuma veri, hän ei odota mielellään, mutta juutalaisraukalla ei ole muuta."

"Onhan sinulla rahasi", väitti Egloff, "tekeehän se sinut onnelliseksi. Kun olet pettänyt talonpoikaa, silloin olet onnellinen, kun olet kuljettanut jotain salaa rajan yli, silloin olet onnellinen, kun olet ostanut vasikannahan alle hinnan, silloin olet onnellinen."

Laibe pudisti arvelevasti päätänsä: "Onnellinen, loruja, kaunis onni. Silloin on myös se onnellinen, joka on hyvin nälkäinen ja hänen ympärillään on pelkkiä paisteja ja ne höyryävät ja tuoksuvat hyviltä ja hän saa haistella niitä kaikkia, mutta ei koskea mihinkään. Onnellinen, kun aina vaan saan kävellä ja ajaa toisten rahojen ohitse. Ajan tuolla metsässä, kauniita, suuria runkoja, puhdasta rahaa, mutta ei minun rahaani. Kuljen ladon ohitse, se on aivan täynnä rahaa, mutta ei minun rahaani. On sekin onnea." Laibe nauroi pilkallisesti partaansa.

"Sanoppas", alkoi Egloff miettiväisenä puhua, "oletko aina ajatellut rahaa. Olethan ollut nuorikin, ja nuoruudessa on toki myös muita ajatuksia päässä, silloin on myös hauskoja asioita." Mutta Laibe nauroi jälleen hiljaista, pilkallista nauruaan: "Hi, hi, nuoruuteni, hyvä herra, mikä nuoruus se oli. Olin viidentoistavuotias poikaloppi, kun isä pani repun selkääni ja sanoi: Mene ansaitsemaan. No, ja minä menin, ja maantiellä pelkäsin santarmeja ja rajavartijoita ja metsässä metsänvartijoita, ja kun metsässä tuli pimeä, silloin tuli suuria, mustia lintuja, lensi aivan matalalta ja suhisutti siipiään — pelkäsin! Ja kun sitten saavuin talonpojan luokse, pelkäsin kolkuttaa ovelle, ja kun kuitenkin kolkutin ja talonpoika tuli avaamaan, pelkäsin jälleen. Ja minä luulin, että keisari ja ministerit ja herrat ja talonpojat kaikki ovat olemassa vain pelottaakseen juutalaispoika parkaa."

"Mutta etkö toisinaan", keskeytti Egloff, "etkö ajatellut tyttöjä ja sellaisia asioita?"