Part 2

Oli satanut runsaasti lunta, illan hämärä lepäsi sinisenä valkean peitteen yllä. Paroonitar Arabella oli antanut sytyttää kaksi lamppua suuressa salissa ja kulki siellä nyt taukoamatta edestakaisin, sisäänpainuneet posket hiukan punoittaen. Useasti pysähtyi hän ja kuunteli kulkusten ääntä, joka tuli kaukaa maantieltä. Kuunnella sellaista kulkusten helinää, kuinka se kaikui tieltä, kävi käänteissä heikommaksi, kuinka se etääntyi ja läheni, se oli ollut hänen totuttua työtään hiljaisina talvi-iltoina, ja kuinka kohtalokasta oli tuo soitto ollut toisinaan, sinäkin iltana, jolloin Fastrade matkusti heidän luotaan, ja jälleen sinä iltana, jolloin Bolkon kuolinviesti tuli yhä lähemmäksi. Siitä lähtien tuntui paroonittaresta, kuin olisi hän voinut kulkusten äänestä kuulla, mikä heitä siellä maantiellä lähestyi. Tänään, luuli hän, tänään kaikuivat kulkuset erikoisen kirkkaina ja elvyttävinä, tulija oli Fastrade. Vanha nainen iloitsi, mutta tässä ilossa oli jotain kiihoittunutta, joka miltei koski.

Nyt oli kilinä aivan lähellä, se teki suuren kaaren pihalla ja pysähtyi ulkoportaitten eteen. Kolisten avasi Christoph oven. Vanha nainen seisoi liikkumattomana paikallaan ja kuunteli eteisestä tulevia askeleita. Fastraden metallisointuinen ääni sanoi: "Hyvää iltaa, Christoph, miten vähän olettekaan muuttunut, vain harmaaksi olette tullut." — "Me olemme täällä kaikki tulleet harmaiksi, armollinen neiti", vastasi Christoph. Nyt avautui ovi ja Fastrade seisoi siinä suorana ja kaunisryhtisenä. Mustan surupuvun yllä näytti vaalea pää, pyöreät, ajon hiukan punervoittamat kasvot ihmeen kirkkailta ja värikkäiltä. Hän hymyili hymyänsä, joka niin herkästi nousi hänen huulilleen, ja silmät, hämärään tottuneina, räpyttelivät valon häikäiseminä. Paroonitar seisoi yhä vielä kuin avuttomana paikallaan ja itki. Vasta kun Fastrade tutulla, suojelevalla tavallaan tarttui häntä käsivarteen, kävi käsiksi vanhaan raihnaiseen vartaloon ja talutti sitä, tunsi paroonitar jälleen koko tästä olennosta virtaavan lämmön, jonka puutteessa hän vuosikausia oli värissyt.

Fastrade vei paroonittaren sohvan luokse, istutti hänet sille, istuutui itse viereen ja piti molempia vanhoja käsiä omissaan. Paroonitar itki hiljaa itsekseen, Fastrade istui rauhallisena paikallaan ja antoi katseittensa harhailla huoneessa, etsien esineitä tutuilta paikoiltaan. Kaikki oli siinä, missä oli ollutkin, kaikki oli muuttumattomana, ja kuitenkin näytti hänestä, kuin olisi se ollut kalpeampaa, värittömämpää kuin se kuva, jota hän oli koko ajan muistissaan kantanut. Paneelaus näytti tummemmalta, huonekalujen silkki kuluneemmalta, kattokruunun kristallit himmeämmiltä. Kaikki tämä muistutti Fastradesta esinettä, joka huolellisesti pannaan säilöön lukon taakse, ja kun se vihdoin otetaan jälleen esille, ihmetellään että se piilossaan on tullut vanhaksi ja haalistuneeksi. Ja myös talon äänet olivat vanhastaan tuttuja. Isän huoneesta kuuli hän Ruhke voudin paksun, narisevan äänen, ruokasalista kuului lasien kilinää, lautasten kalinaa ja pienessä salin viereisessä huoneessa vihdoin lauloi aivan ohut, vapiseva ääni hiljaa itsekseen hypähtelevää säveltä. Se oli ikivanha ranskatar Couchon, joka oli ollut paroonitar Arabellan opettaja. Hän istui vihreävarjostimisen lampun luona aivan kumaraisena, pienet kasvot tiukan, harmaan samettimyssyn peitossa, pani pasianssiansa ja hyräili hiljaa vanhanaikaista ranskalaista lauluaan. Tämä vaikutti Fastradeen niin voimakkaasti, että hänen täytyi sanoa ääneensä: "Ah, Ruhke on isän luona ja Christoph kattaa pöytää ruokasalissa ja Couchon istuu yhä pasianssinsa ääressä ja laulaa."

"Niin, lapseni", sanoi paroonitar, "meillä ei ole mitään muuta tekemistä kuin istua ja odottaa, kunnes toinen toisensa jälkeen murentuu pois."

Fastrade nousi nopeasti paikaltaan, kuin olisi hän tahtonut ravistaa päältään jotakin: "Menen tervehtimään Couchonia", sanoi hän ja meni pieneen huoneeseen. Vanha ranskatar nosti pikku kasvonsa Fastradeen päin, hymyili huulettomalla suullaan ja sanoi: "_Te voilà, ma fillette, à la bonne heure_." Sitten kääntyi hän jälleen kortteihinsa. Nyt päätti Fastrade mennä isänsä luokse. Sielläkin vihreäkaihtiminen lamppu valaisi huonetta vain himmeästi, parooni istui nojatuolissaan hyvin kumaraisena, pää rinnalle painuneena, hän näytti nukkuvan, kauniit hopeaiset hiukset olivat poissa ja lampunvalo lankesi suurelle, sileälle päälaelle. Nurkassa seisoi Ruhke pehtori muodottoman suurena ja paksuna, ja häntä ympäröi lumen ja rasvasaappaiden tuoksu. Fastrade polvistui isänsä edessä ja sanoi: "Tässä olen taas, isä." Parooni nosti päätään ja katsahti häneen, silmät olivat yhä vielä kirkkaat ja siniset, mutta kalpeat kasvot näyttivät liian väsyneiltä, jotta niissä olisi ollut mitään ilmettä. "Vai niin, vai niin", sanoi parooni ja koetti miedosti hymyillä, "tätisi ilmoitti, että tulet." Sitten silitti hän kädellään Fastraden poskea. "Kylmät posket", huomautti hän, "kas niin, istuhan tuonne, lapsi, Ruhke ei vielä ole lopettanut, on hyvä, että olet mukana kuulemassa. No Ruhke, siis öljykakut". Parooni antoi päänsä jälleen painua rinnalle, Fastrade istahti erääseen suurista tuoleista, Ruhke rykäsi hämillään ja alkoi sitten jälleen puhua paksulla, narisevalla äänellään, puhui öljykakuista, jotka oli noudettava asemalta, härästä, joka näytti olevan sairas, laudoista, joita oli sahattava, puhui yksitoikkoisesti ja koneellisesti kuin se, joka tietää, ettei häntä kukaan kuuntele, ja lopulta vaikeni hän kokonaan. Kuin äänettömyyden herättämänä kohotti parooni katseensa ja sanoi: "Siinäkö kaikki? No sitten hyvää yötä, Ruhke." "Hyvää yötä", vastasi pehtori ja työntäytyi ovesta ulos. Nyt oli vihreän hämärässä huoneessa aivan hiljaista, parooni antoi jälleen päänsä painua ja torkahti, kerran hän vain kohotti katsettaan ja kysyi: "Onko paljo lunta maantiellä?" — "On, isä", vastasi Fastrade. Sitten olivat he jälleen vaiti. Fastrade istui siinä kädet helmassa, silmät suurina ja kasvoillaan ilme, kuin olisi hän nähnyt pahaa unta. — Salissa alkoi suuri kello hitaasti ja kumeasti lyödä yhdeksää, Christoph tuli viemään herraansa vuoteeseen. "Menen nyt nukkumaan", sanoi parooni "tulet sitten taas, lapseni, lukemaan." Ja kalpeihin kasvoihin tuli jotain iloisuuden tapaista, kun hän lisäsi: "on hyvä, että taas ollaan yhdessä."

Ruokasalissa istuivat paroonitar ja Fastrade vastakkain, ja täälläkin entisyys kaikkine pöytäastioineen ja ruokalajeineen teki Fastradeen voimakkaan vaikutuksen. Mustamonogrammiset porsliinit, hopeainen samovaari, kotlettien ja sämpyläin maku, kaikki tuntui liittävän elämän juuri siihen kohtaan, johon hän vuosia sitten oli sen jättänyt, ja koneellisesti kuin ennenkin nousi Fastrade tuoliltaan, asettuakseen samovaarin luo teetä valmistamaan. Paroonitar Arabella sillä välin kertoi, kertoi laajasti ja valittaen kaikesta siitä surullisesta, mitä vuosien kuluessa oli tapahtunut. Illallisen jälkeen piti Fastraden mennä lukemaan isälleen; muulloin oli paroonitar Arabella makuuhuoneessa lukenut Sain Simonin herttuan muistelmia, kunnes parooni oli nukkunut. Fastrade löysi isänsä makaamasta sängyssä suljetuin silmin, eikä hän silmiään avannutkaan Fastraden sisään astuessa, mumisi vain hiljaa: "vai niin". Mutta kun hän istuutui vihreävarjostimisen lampun luokse pöydän ääreen ja otti kirjan esille, kuuli hän isänsä äänen sanovan selvästi ja tutulla, opettavalla sävyllään sanan _velvollisuuspiiri_. Hän luki nyt, talossa oli aivan hiljaista, vuoteelta kuului vanhan miehen raskas ja vaivalloinen hengitys, ja kaikki tämä oli niin hirveän painostavaa, että Fastrade kuuli, miten hänen oma äänensä välillä vapisi ja miltei petti hänen lukiessaan pitkäveteistä historiaa ranskalaisten herttuoiden arvoriidoista. Vihdoin avasi Christoph hiljaa oven ja teki merkin, että riitti.

Kun paroonitar vei Fastraden hänen huoneeseensa, itki hän jälleen ja sanoi: "Lapsi, kaikkien näiden kuluneiden vuosien jälkeen minä ensimäisen kerran menen onnellisena levolle."

Jäätyään yksin pysähtyi Fastrade keskelle huonettaan kädet velttoina riipuksissa. Kaikki tämä hiljaa loppuaan kohti kulkeva elämä hänen ympärillään heikensi hänenkin vertansa, otti häneltäkin voimaa elää edelleen; "me istumme hiljaa ja odotamme, kunnes toinen toisensa jälkeen murenee pois", kuului kuin hiljaisena valituksena hänen korviinsa ja sitten hänessä ikäänkuin jokin nousi vastarintaan, hän olisi tahtonut temmata ikävän irti itsestään kuin epämukavan puvun. Nopeasti meni hän ikkunaan, avasi painavat ikkunaluukut, työnsi ikkunan auki ja katsahti puutarhaan. Suurten, levottomasti tuikkivien tähtien valossa lepäsi talviyö siinä hänen edessään, valkeana ja äänettömänä, ilma löi häntä kosteasti ja kylmästi vastaan, puut kohosivat kuin suuret valkeat sulat yötaivasta vastaan ja niiden ohitse avautui Fastradelle näköala etäisyyteen, joka valkean hämärän verhossa näytti äärettömältä. Täällä oli tilaa, täällä saattoi hän hengittää, täällä viileässä uinui se suuri, voimakas elämä, johon hän kuului. Ja katsellessaan ulos tähän valkeuteen täytyi hänen ajatella sairaalaa pitkine, valkeine käytävineen, valkeine ovineen, joiden takana kärsimykset ja kivut asustivat, mutta kärsimykset ja kipu siellä olivat ikäänkuin joku asiaankuuluva, oikeutettu seikka, niitä palveltiin, niitä varten elettiin, ja säälikin oli asiaankuuluva laitos, sitä kannettiin keveästi kuin tottumusta eikä seisty sen edessä avuttomina, niinkuin täällä suuren tuskan edessä. Kun hän siellä tuli jonkun sairaan huoneesta, kohtasi hänet käytävissä vilkas elämä, hänen ohitseen juoksi valkotakkisia lääkäreitä, joilla oli kiire, toinen huusi toiselleen jotain iloista, naurettiin ja kaikki tunsivat olevansa urhoollisia ja hyödyllisiä tässä reippaassa, miltei iloisessa taistelussa elämän vihollisia vastaan. Fastradea vilutti, mutta hän tunsi jälleen, että hänellä oli lämmintä, nuorta verta suonissaan, tunsi ruumiinsa voimakkuuden ja tunsi elämänsä jälleen joksikin, josta hän kaikesta huolimatta saattoi iloita. Nopeasti sulki hän ikkunan, nyt tahtoi hän nukkua.

NELJÄS LUKU.

Oli vielä aivan pimeä, kun Fastrade heräsi. Oli varmaankin aika laskea pois valvontavuorolla olevat, ajatteli hän ja nousi istumaan vuoteessaan, mutta kun hän kuunteli, vallitsi hänen ovensa ulkopuolella syvä äänettömyys niiden alinomaa edestakaisin kulkevien hiljaisten askelten asemasta, jotka eivät sairashuoneessa milloinkaan tauonneet. Silloin hän muisti: hän oli kotona. Hän nojautui jälleen tyynyihin, kohotti kätensä ylös ristiin päälaelleen ja tuijotti pimeyteen. Aluksi tuotti hänelle voimakasta mielihyvää tunne, että sai jäädä makaamaan, nukkumaan, — kuinka usein hän olikaan sairaalassa sitä toivonut; mutta uni ei tullut ja eileniltaiset kuvat nousivat jälleen hänen mieleensä, hänen isänsä kalpeat kasvot, täti Arabellan kapea, tumma olemus, sellaisena kuin hän seisoi keskellä salia ja avuttomana itki. Hän nousi ylös. Ei, tämä tuskallinen toivottomuus, joka eilen illalla oli tehnyt hänet kipeäksi, ei enää saisi häntä valtaansa. Hän sytytti kynttilän ja alkoi pukeutua. Se virkisti häntä; hän ajatteli lapsuusaikojaan, kuinka pikku Fastrade oli unohtanut kirjoittaa ranskan kirjoitustaan ja pukeutui viluissaan talviaamuna kynttilän valossa, kaikkien muiden vielä nukkuessa.

Pitkässä huoneiden rivissä vallitsi vielä pimeys. Joku piika kulki äänettömänä edestakaisin, jalkaan pistetty kynttilänpätkä kädessään, ja pieni liekki loi seinille suuria, häilyviä varjoja. Mahtavien kaakeliuunien edessä oli harmaita olentoja, jotka latoivat puita pesään, sytyttivät ne, ja märät halot alkoivat äkäisesti rätistä. Kummastuneina ja peloissaan kuin aavetta katselivat palvelijat Fastradea, kun hän äkkiä ilmaantui heidän joukkoonsa ja hitaasti astui huoneiden läpi. Fastradesta oli kuin voisi hän nyt hiipiä kaikkiin näihin huoneisiin, kun ne näyttivät nukkuvan pimeässä tai lepattavassa uuninvalkeassa, löytääkseen niistä kaiken sen, mikä hänelle kerran oli ollut tuttua ja rakasta. Salin viereistä huonetta valaisi uunin tuli kirkkaasti, ja uunin edessä istui Merlin, vanha setteri, ja katseli miettiväisenä tuleen; kun Fastrade astui sisään, käänsi se päänsä häntä kohden ja katseli häneen rauhallisesti. "Merlin", sanoi Fastrade, ja silloin se nousi hitaasti, tuli hänen luokseen ja hieroi pehmeästi päätään hänen polviinsa; Fastraden mieleen johtui se hiljainen, väsynyt tapa, jolla Arabella täti eilen oli tervehtinyt häntä. "Tule, Merlin, lämmitellään", sanoi hän ja istuutui uunin edessä olevalle tuolille; Merlin asettui hänen viereensä ja molemmat tuijottivat nyt valkeaan, ja Fastradesta tuntui, kuin ei hän milloinkaan olisi ollutkaan poissa, kuin ei hän olisi lakannutkaan kuulumasta tähän ihmeelliseen, vanhaan taloon, jonka hämärissä, unisissa sopissa kaikkialla näytti asustavan äänetön valitus.

Mutta lämpimässä istuminen teki raukeaksi, sitä paitsi oli Merlinin mustassa kuonossa, sen ruskeissa silmissä, jotka lieden valossa tulivat lasimaisen kirkkaiksi, niin toivottoman rauhallinen katse, kuin ei elämässä enää olisi voinut tapahtua mitään. Kärsimättömänä nousi Fastrade, kulki jälleen huoneiden läpi; ikkunanluukut olivat avatut, valkea, usvainen talviaamu katsoi sisään ikkunoista. Fastrade katsahti pihalle, tallit ja palkollisten rakennus seisoivat siinä niin epämiellyttävän selvinä kuin esineet näyttäytyvät nousevan auringon valossa. Ulkona oli varmaankin hyvin kylmä; avoimesta tallinovesta tuli höyryä, palvelijain rakennuksen portaille ilmestyi Ruhke, muodottoman suurena ja paksuna, kokonaan pitkään lammasnahkaturkkiin verhoutuneena, kasvot kalpeina ja pöhöttyneinä. Alakuloisena silmäili hän itsellisten rakennuksille johtavaa tietä pitkin, ja tätä tietä myöten tuli pitkä jono harmaita olentoja hitaasti ja vastahakoisesti; vaaleita, rumanvärisiä täpliä kaiken tämän valkean keskellä. Fastradea puistatti; kuinka hirvittävän ilottomalta näytti hänestä tämä harmaa jono, täytyikö täällä tosiaan kaiken olla noin ilotonta, täytyikö täällä, mihin katsoikin, tehdä kipeää, eikö täällä milloinkaan päässyt irtautumaan tuosta säälistä? Hän kääntyi poispäin, salissa kohtasi hän pienen palvelustytön; ruusunpunaisessa karttuunipuserossaan, punainen huivi päässään seisoi hän siinä, posket pakkasesta hehkuvan punaisina, pienet silmät kirkkaina. Kun tyttö näki Fastraden, nauroi hän, avasi leveän, punaisen suunsa ja näytti valkeat hampaansa. Fastrade nauroi myöskin: "Trine, sinähän se olet", sanoi hän, "sinusta on tullut suuri ja sinusta on tullut kaunis." Trinen kasvot punastuivat kauttaaltaan, hän suoristi ruumistaan ohuen puseronsa alla ja ravisti sitä hiukan, kuin olisi hänestä suurena ja sievänä oleminen tuntunut miellyttävältä ja lämpimältä. "Tänään tulee pakkanen", jatkoi Fastrade vain pidättääkseen tyttöä vielä luonaan, nähdäkseen tämän nuoren, värikkään ja nauravan olennon vielä edessään. "Niin, neiti." — "Mutta kaunis ilma tänään tulee." — "Niin, neiti." Nyt nousi aurinko, ruusunpunaista valoa virtasi saliin, liukui yli tumman paneelauksen, tarttui kattokruunun kristalleihin. Trine seisoi siinä, aivan ruusuisen hohteen punaamana, ja nauroi leveätä nauruansa. Fastrade tunsi, miten valo tulvasi hänenkin ylitsensä, tunsi myöskin olevansa nuori ja kaunis. "Kas tuossa on aurinko", sanoi hän. — "Niin, nyt se nousee", sanoi Trine ja juoksi nauraa kikattaen huoneesta.

Nyt alkoi talossa syntyä liikettä, Christoph tuli kattamaan aamiaispöytää, mamseli Grün ilmestyi näkyviin, kantaen tarjottimella tuoreita sämpylöitä, hän tervehti Fastradea äänekkäästi: "Armollinen neiti tulee taas tänne emännöimään, se on meistä hyvä, mehän täällä vallan homehdumme. Niin, Fastrade tahtoi jälleen emännöidä täällä; hän ryhtyi niinkuin ennenkin järjestämään aamiaispöytää, pani sämpylät leipäkoriin ja asettui samovaarin luokse valmistamaan teetä. Täällä piti, täällä täytyi jälleen tulla miellyttävää. Kun paroonitar Arabella astui ruokasaliin, oli hän niin hämmästyksissään, että hän pani kätensä ristiin ja alkoi itkeä, mutta Fastrade kävi kärsimättömäksi...Täällähän ei ole mitään itkettävää, täti, tulehan istumaan, tee on valmista." Kun vanha nainen istui paikallaan, pyyhki hän silmiään ja sanoi miettivästi: "Lapsi, eikö ole ihmeellistä, muulloin, kun yksin istuuduin paikalleni, paleli minua aina niin kovin, nyt ei minua lainkaan palele."

Talvinen päivä oli käynyt aivan valoisaksi, huoneet olivat täynnä keltaista auringonpaistetta, parooni ilmestyi huoneestaan, kävelläkseen Christophin käsivarteen nojaten hitaasti huonerivin lävitse, hän pysähtyi Fastraden eteen, katsoi häneen ankarasti ja sanoi: "Lapseni, oletko löytänyt velvollisuuspiirisi?"

"En tiedä, isä", vastasi Fastrade ja punastui.

Parooni mietti hiukan ja kysyi sitten: "Menetkö tänään lehmiä katsomaan?"

"Lehmiä katsomaan?" Fastradea ihmetytti; hän ei ollut milloinkaan käynyt lehmien luona.

"Hyvä, jättäkäämme se huomiseksi", jatkoi parooni, "mutta isännän silmä ruokkii karjaa." Mennessään edemmäksi lisäsi hän vielä: "Muuten syömme täsmälleen kello yksi, lääkäri on määrännyt niin."

Velvollisuuspiiriä ei Fastradella ilmeisesti vielä ollut. Hän kuljeskeli huoneissa ja kosketteli huonekaluja, kuin olisi hän tahtonut herättää ne ja ilmoittaa, että hän oli siinä. Vihdoin meni hän kirjoitushuoneeseensa ja istuutui. Tuossa oli hänen kirjoituspöytänsä, tuossa olivat hänen tavaransa ja kirjansa, mutta ne eivät vielä sanoneet hänelle mitään, hänellä ei vielä ollut mitään suhdetta niihin. Hän ei enää ollut tottunut sellaiseen, että hänellä oli kokonainen päivä edessään, jonka suhteen hän saattoi itse määrätä. Sairaalassahan jokainen hetki oli pakottanut määrättyyn työhön. "Mitä teinkään ennen tähän aikaan?" kysyi hän itseltään. Silloin kohosi jälleen hänen mieleensä entisyyden muisto ja sen mukana Arno Holstin kaunis, hoikka olemus. Kuinka selvästi muistikaan hän nyt illan, jolloin hän ensi kerran tiesi rakastavansa Arno Holstia tai oli päättänyt rakastaa häntä. Hän istui pianon ääressä ja soitti Mendelssohnia, Arno Holst seisoi hänen takanaan ja kuunteli. Lopetettuaan antoi hän käsiensä vaipua syliinsä, Arno Holst nojasi pianoa vastaan ja alkoi puhua äidistään; hän oli myöskin niin kauniisti soittanut Mendelssohnin lauluja. Hän muisti sen sangen hyvin, vaikka hän äitinsä kuollessa vasta oli pieni poika, siksipä nämä säveleet hänen mielestään olivatkin niin kotoisia ja turvallisia, sillä äitinsä kuoltua oli hän jäänyt kodittomaksi ja yksinäiseksi, ja yksinäisyys oli kai hänen kohtalonsa. Se oli liikuttanut Fastradea. Hän oli mennyt ulos puutarhaan; hän muisti selvästi tämän varhaiskevään illan: lauha tuuli puhalsi lehdettömiin puihin, hopeinen kuunsirppi oli taivaalla, puiston tiet olivat märkiä, kaikkialla juoksi ja solisi pikku puroja ja tuoksui voimakkaasti kostealta maalta. Siellä oli sääli Arno Holstia kohtaan voimakkaasti vallannut hänen mielensä, ei sääli, joka tekee kipeää, vaan sääli, joka huumaa. Ei, hän ei tahtonut, että hän oli yksin, ja sitten oli hänen mieleensä johtunut, että se saattoi olla rakkautta, ja tämä ajatus oli tehnyt hänet onnelliseksi. Hän oli äkkiä tuntenut, että tytöstä, joka kostealla puistotiellä kulki eteenpäin kevättuulta vastaan, oli tässä silmänräpäyksessä tullut jotain aivan erikoista, toisen kohtalo ja onni. Hän ei ollut pitkään aikaan ajatellut tuota iltaa, sillä toinen mielikuva oli häivyttänyt sen hänen mielestään, Arno Holstin kuva sellaisena kuin hän makasi sairaalassa vuoteellaan sisäänpainunein poskin, kuumehohteisin silmin ja kuoleman väsyneenä yskänkohtauksista, jotka vapisuttivat häntä. Hän oli puhunut vain vähän Fastradelle, likinäköiset, ruskeat silmät olivat katsoneet häneen kiihkeinä ja nälkäisinä, ja kun Fastrade jollain tavoin auttoi häntä, oli hän hymyillyt väsyneesti ja kiitollisesti. Vain eräänä viimeisistä öistä, jolloin hän istui hänen vuoteensa ääressä, oli hän äkkiä sanonut selvästi ja ikäänkuin olisi hän ollut vihoissaan: "Sinä et saa olla niin uskollinen ja sääliväinen, se tuottaa liian paljon tuskaa."

Christoph tuli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis. Parooni istui jo nojatuolissa pöydän ääressä, hän oli antanut Christophin pukea hänen ylleen mustan takin, muuten ei ruoka olisi hänelle maistunut. Myös Couchon istui paikallaan, harmaan samettimyssyn verhoama pää syvään painuneena lautasta kohti. Paroonitar tarjoili soppaa. Aterian aikana puhuttiin naapureista. "Port'eilla", sanoi paroonitar, "ei ole myöskään oikein hauskaa, Gertrudin täytyy lopettaa lauluopintonsa ja tulla kotiin, ja isä murisee sitä, että hän lähti, ja murisee myös sitä, että hän tulee takaisin, vanha Port on viime aikoina käynyt oikein ikäväksi. Niin, ja Egloffit, vanha paroonitar tulee joka päivä yhä ylhäisemmäksi, hän ei enää puhu muusta kuin niistä ajoista, jolloin hän oli hovinaisena, ja hänen pojanpoikansa, Dietz, tulee joka päivä yhä hurjemmaksi, elää kuin viimeistä päivää, kutsuu kaikellaisia vieraita, pitää pitoja, metsästyksiä, rekiretkiä, ja yöt hän istuu vihreän pöydän ääressä ja pelaa ja pelaa, on aivan sääli kaunista tilaa ja sievää omaisuutta. Ja sitten, minähän en sitä tiedä, mutta ihmiset kertovat, kuuluu hän nykyään olevan paljon Dachausenien luona ja vallan hurmaavan pikku rouvan. Minua surettaisi se kunnon Dachausenin puolesta. No rouva Dachausenista en tahdo mitään pahaa ajatella, mutta näitä naisia, jotka eivät kuulu seurapiireihin, ei milloinkaan tiedä. Ah niin, on se sangen surullista, niin nuori mies, jolla ei ole lainkaan tuntoa."

Fastrade nojasi tuolinsa selustaan, niinkuin ei syöminen enää olisi häntä haluttanut, ja sanoi: "Mutta olla iloinen ja onnellinen, sitä ei siis täällä kukaan osaa."

"Rakas lapsi", sanoi paroonitar, "jokaisellahan on surunsa." Silloin pani parooni kahvelinsa pois, ojentautui suoraksi ja sanoi ankarasti ja hiukan vaivalloisesti: "Ei riitä se, että on syntynyt aatelismieheksi, täytyy myöskin tahtoa olla aatelismies."

"Olet aivan oikeassa, veli rakas", keskeytti hänet paroonitar, joka pelkäsi hänen kiihoittuvan. Couchon taivutti päätään syvälle lautasta kohden ja mumisi: "_Un bel homme tout de même_!"