Part 12

Sitten seurasi matka, jonka kuluessa kaikki eletty taas unentapaisesti toistui; Egloffin oli mahdoton ajatella sitä, mitä olisi tulossa; mennyt oli yhä hänen silmissään ja kaiken keskuksena yhä uudelleen ja uudelleen Dachausen, Dachausen tärkeänä ja rehentelevänä ryhtyessään kaksintaisteluun, Dachausen avuttomana kaatuen maahan, Dachausen maaten kalpeana ja äänettömänä vuoteessa. Ja Egloffin mielen täytti raivo, miten yksinkertainen ja selvä olisi ratkaisu ollutkaan, jos hän, Egloff, olisi kaatunut. Niin, hän tiesi sen nyt, hän oli ollut aivan vakuutettu siitä, ja nyt tuli tuo ihminen ja sekoitti kaiken. Maata tuolla pienessä, valkeassa huoneessa kuin Dachausen, mikä rauha se olisi ollutkaan!

Niin, mikä rauha. Egloff ojentelihe sohvallaan. Etäämpää salista kaikuivat harmoonion sävelet. Egloff mietti, tänään oli lauvantai, ja silloin oli heillä tapana pitää iltahartaus väelle. Hän nousi ja lähti huoneestaan.

Neiti Dussa istui harmoonion ääressä, paroonitar hänen vieressään, raamattu polvillaan, ovella seisoivat palvelijat ja kokki. Egloff istuutui salin toiseen päähän tuolille, jossa hän jo lapsena oli istunut näiden hartaushetkien aikana, silloin olivat hänen silmänsä unisina painuneet kiinni ja kynttiläin liekit olivat muuntuneet kimpuiksi pieniä, kultaisia salamia.

Alettiin laulaa "Hädässän huudan Herraa". Voimakkaat, hiukan käheät äänet kaiuttivat sävelmän juhlallista intomieltä saliin, sekoittaen hartauteen juhla-illan unisuutta. Niinkuin ennen lapsena tuntuivat Egloffista nämä säveleet suurilta, rauhallisilta aalloilta, jotka kantoivat ja tuudittivat häntä, ja hänen hermojensa sairaalloinen jännitys laukesi. Virren jälkeen luki paroonitar toisen psalmin valittavalla, varoittavalla tavallaan, välillä vain hänen äänensä alkoi vavista ja uhkasi pettää. Lopun muodosti yhteinen rukous, tasainen mumina, joka ennen oli pikku Dietzistä tuntunut itse pyhyydeltä. Egloff nousi hiljaa ja meni huoneeseensa. Tämä oli tehnyt hänelle hyvää, hän oli rauhoittunut. Hän söi hiukan, joi lasin viiniä ja istuutui suureen nojatuoliinsa. Miellyttävä tunne niinkuin huomatessamme, että kalvava tuska, joka on meitä kiusannut, äkkiä helpottaa, täytti hänet havaitessaan, ettei hänen enää tarvinnut ajatella Dachausenia. Hän sulki silmänsä ja lienee nukahtanut hiukan, sillä hän näki pienen unen. Fastrade tuli metsästysmajaan puettuna siniseen ratsastuspukuun, kasvot pyöreinä ja ruusuisina, hiukset luonnottomasti kullanvärisinä, ja hänen mukanaan tuli huoneeseen runsaasti auringonpaistetta, auringonpaistetta niin heleää, ettei hän ollut nähnyt sellaista kuin lapsena, kun pikku Dietz aamulla makasi vuoteessaan ja hoitajatar avasi ikkunanluukut, päästäen auringonvaloa sisään. Ilon tunne oli liian voimakas, hän heräsi. Hän istui siinä hiljaa, pidättääkseen unennäköä, kunnes todellisuus leppymättömästi tuhosi kaiken. Silloin valtasi hänet yksinäisyyden tunne niin voimakas, ettei hän sellaista vielä koskaan ollut tuntenut. Hän oli aina kaivannut ihmisiä, mutta hän ei milloinkaan ollut osannut oikein lähestyä heitä, mutta nyt näyttivät kaikki langat, jotka olivat häntä sitoneet muihin, katkenneen, ja se ainoa, jonka läsnäollessa hän ei milloinkaan ollut tuntenut itseään yksinäiseksi, oli hänestä äärettömän kaukana. Ihmeellistä oli, että hänen loppuun saakka piti kulkea tuon Dietz Egloffin seurassa. Ehkä se oli taikauskoisuutta, mutta maailmahan oli niin suuri, ehkäpä hän saattoi jälleen ilmestyä jossain muualla, etäällä täältä, toisena, uutena henkilönä. Dietz Egloffin elämä oli tosin pilalle ja hukkaan mennyt, mutta elämä ilman Dietz Egloffia oli vailla kaikkea mielenkiintoa. Niinpä laskeutui yksinäisyys hänen ylitseen miltei ruumiillistuneena, kylmänä ja kovana, kuristi häntä kuin rautahaarniska. Peilipöydällä oleva pieni kello löi yksitoista ohuin, kirkkain lyönnein, jotka muistuttivat lapsenääntä.

Egloff soitti Klausta, käski hänen satuloida Alin ja meni sitten pukuhuoneeseensa vaihtamaan ylleen ratsastuspuvun. Kun hän oli valmis ja aikoi juuri mennä ulos, pysähtyi hän hetkiseksi kirjoituspöytänsä eteen; siinä oli tukku kirjeitä, ylimpänä suuri kirje Mehrensteiniltä. Inholla työnsi hän ne syrjään, niitä ei hän avaisi.

Ali oli virmempi kuin milloinkaan, ja kun Egloff antoi sen juosta, lähti se täyttä nelistä pitkin maantietä. Jälleen kiitivät he ohi niittyjen, joiden yllä sumu leijaili, jälleen lauloi satakieli lepikössä ja harmonikansävelet kaikuivat yössä, mutta nyt ei se päässyt häntä lähelle, se kulki ohi kuin elämä, jota katselemme rautatievaunun ikkunasta matkasta väsynein silmin. Mutta Ali oli niin rajulla päällä, että Egloffin täytyi olla varuillansa, ja hevosen hillitseminen antoi hänelle hiukan ajankulua. Näin kiitivät he pitkin Padurenin koivukujaa, ja puiston aidan luona he pysähtyivät. Pimeänä ja äänettömänä seisoi vanha talo suljettuine ikkunanluukkuineen suurten kastanjain keskellä, jotka olivat kaikki täydessä kukassaan, ja puistonveräjällä oleva kalpea ratsastaja tuijotti kauan pimeässä sitä kohden. Mutta Ali oli levoton eikä lopulta enää antanut hillitä itseään. "Eteenpäin", kuiskasi Egloff, ja hurjaa vauhtia kävi matka nyt yli maantien metsää kohti. Metsässä oli pimeätä ja niin hiljaista, että hevosen kavioiden kapse kaikui kuin autiossa holvissa. Metsästysmajan edustalla Ali itsestään pysähtyi. Egloff astui satulasta ja talutti hevosen, joka oli ylt'yleensä vaahdossa, syrjään suuren kuusen alle. "Hyvin juostu, kunnon ukkoseni", puheli hän sille lempeästi, irroitti siltä satulavyön ja riimun, peitti vasemmalla kädellään hellävaroen sen silmän, veti oikealla kädellään esille revolverinsa, painoi sen Alin korvaa vastaan ja laukasi. Väristys kulki läpi eläimen ruumiin, sitten se lyhistyi maahan, nytkähteli jonkun hetken ja makasi sitten liikkumattomana. Egloff kumartui sitä kohden, silitti kädellään sen harjaa ja mutisi puoliääneen: "Kas niin, ukkoseni, muuta ei siinä ole, hiukan ojentaa itseään ja sitten on kaikki lopussa, muuta ei siinä ole." Hän nousi jälleen ja astui hitain askelin majalle. Ovella hän pysähtyi hetkiseksi ja katseli yöhön. Mustien kuusenlatvojen välitse kiiluivat tähdet, pienen metsäniityn peitti sumu ja yölintu lensi äänettömästi läheltä maata valkean sumuharson lävitse. Egloff avasi majan oven ja veti sen jälkeensä jälleen kiinni. — —

Varhain aamulla herätti Fastraden hänen palvelijattarensa. Sirowin metsänvartija oli täällä, ilmoitti hän, hän halusi puhua armollisen neidin kanssa, nuorelle herralle oli tapahtunut jotain, ehkä halusi armollinen neiti lähteä mukaan, metsänvartijan hevonen odotti. "Hyvä, minä tulen", sanoi Fastrade, hän hypähti vuoteesta ja pukeutui nopeasti. Hän ei tuntenut ylen suurta mielenliikutusta, viime päivät olivat tuoneet mukanaan niin paljon kärsimyksiä, että jonkunlainen tyyni valmius ottamaan vastaan tuskaa oli vallannut hänen sielunsa. Hän ei ollut odottanutkaan muuta kuin että yhä tuskallisempaa oli tulossa. Hän tapasi metsänvartija Gebhardin aivan järkytettynä. "Niin, nuorelle herralle on tapahtunut pahaa", kertoi hän, "ylhäällä metsästysmajassa." Hän oli ensimäiseksi rientänyt tänne. Myös tohtori Hansiusta oli lähetetty noutamaan. Hevonen odotti alhaalla. "Siis menkäämme", sanoi Fastrade. Enempää ei vanhukselta voinut saada tietää, eikä Fastrade tahtonut kyselläkään, hänestä oli, kuin olisi hän jo tiennyt kaiken. He nousivat pieniin ajoneuvoihin, vaieten ajoi Gebhard hevostaan ja hänen pienistä silmistään valui taukoamatta kyyneleitä harmaalle parralle. Metsästysmajan edustalle oli kerääntynyt väkeä, metsänvartijoita ja talonpoikia, jotka tervehtivät Fastradea arasti ja surullisesti. Hän astui alas ja meni majaan. Puisella lavitsalla makasi Egloff, he olivat panneet satulapeitteen hänen päänsä alle, hänen takkinsa oli avattu, hänen paidassaan oli pieni veritäplä niinkuin punainen sinetti, kalpeiden kasvojen piirteet olivat ihmeen terävät ja säännölliset ja niillä oli ylpeän sulkeutuneisuuden ilme.

"Hän on kuollut", pääsi valittaen Fastraden huulilta, hän polvistui maahan ja silitti hänen kylmää kättään. Sitten istuutui hän penkille, otti hänen päänsä syliinsä, kumartui lähelle häntä ja puhui hänelle puoliääneen: "Ypö yksin, ypö yksin täytyi hänen kuolla, minä en ollut läsnä, minähän jätin hänet, minä en auttanut häntä, niin hän yksinään meni kuolemaan, ei kukaan ollut hänen luonaan, kun hän oli hädässä."

Ihmisiä tuli huoneeseen ja meni jälleen, Fastrade ei heitä huomannut, hän oli aivan niinkuin hän olisi ollut kuolleen kanssa kahden. Vihdoin kosketti joku häntä olkapäähän; tohtori Hansius se oli. "Meidän täytyy viedä hänet kotiaan", sanoi hän. Fastrade katsoi häneen suurin, kyyneleettömin silmin ja sanoi jälleen valittaen: "Hän kuoli täällä yksinään, sillä minähän jätin hänet." Saapui miehiä, joilla oli mukanaan paarit, niille nostettiin kuollut, Gebhard antoi hiljaa määräyksiä ja hänet kannettiin ulos. "Saanko viedä Teidät vaunuissani?" kysyi tohtori Hansius Fastradelta. "Jään hänen luokseen", vastasi hän. Hän meni ulos, ja kun kantajat läksivät liikkeelle, astui hän paarin vieressä, käsi kuolleen kädellä. Aamu oli ihmeellisen kirkas, lehtokujan poppeleissa tirskuttivat rastaat niin äänekkäästi, kuin olisi niillä tänään ollut joku erikoinen juhlapäivä. Lehtokujan päässä seisoi linna häikäisevän valkoisena kirkkaassa aamuauringossa. Aivan hiljaisena, lasketuin verhoin, lepäsi se vielä puutarhansa kirjavan kukoistuksen keskellä, kun äänetön kulkue hitaasti lähestyi sitä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Paroonitar Port oli antanut tuoda käsityökehyksensä ulos verannalle; siellä istui hän villin viiniköynnöksen varjossa ja ompeli. Hän neuloi nuorta koiraa, joka tavoittelee ampiaista, kirkkaansinistä taustaa vastaan. Myös Gertrud oli asettunut tänne lepotuoliin ja katseli joutilaana ympäristöä. Mutta Sylvia luki itsekseen jotain englantilaista romaania. Parooni Port tuli verannalle ratsastuspuvussa, sillä hän oli lähdössä tavalliselle iltaratsastukselleen. "Te istutte täällä aika mukavasti", sanoi hän, "tulin vain sanomaan, että ratsastan Padureniin ja tulen ehkä myöhemmin kotiin." "Tee se", vastasi paroonitar, "käy katsomaan Padurenilaisparkoja." "Parkoja, mitä joutavia", vastasi parooni, "minusta Warthe viime aikoina on ollut sangen hyvällä tuulella. No, ja Fastrade toipuu myös vähitellen, kertoi täti. Järkevä warthelainen veri. Hyvä on, että ikävimmätkin asiat menevät menojaan." Hän seisoi vielä hetkisen siinä ja katseli alas puutarhaan, "mainio ilma, mainio ilma", mumisi hän, "jos tätä jatkuu, saamme heinää makeata kuin sokeri. No, siis näkemiin", ja hän meni.

Sylvia, joka isänsä puhuessa oli rauhallisesti jatkanut lukemistaan, laski nyt kirjan kädestään. "Sinähän itket", sanoi Gertrud. Sylvia hymyili, silmät täynnä kyyneleitä. "Niin", vastasi hän, "pikku Mary, joka rakastaa lordia, kuolee sydän murtuneena, se on niin liikuttavaa." Gertrud nojasi tyytyväisenä jälleen tuoliinsa. "Sellaista tapahtuu, varmasti", sanoi hän, "ja on lohduttavaa, että sellaista kaunista, tulista todella on maailmassa olemassa, vaikkei sitä meille satukaan. Mutta Egloff raukassa ja Fastradessa, ja Lydiassa ja Dachausenissa se jo oli meitä sangen lähellä."

Paroonitar nosti päätään ja katsoi tyytymättömästi tyttäreensä silmälasiensa ylitse. "Miten taas puhutkaan", sanoi hän, "kiitä luojaasi, että saat elää täällä rauhallisesti ja onnellisesti ja että olemme säästyneet sinun tyhmiltä tulisuuksiltasi."

Gertrud hymyili voittajan ylemmyydellä. "Enhän sano mitään", vastasi hän, "mutta saanhan kai iloita edes siitä, että tuolla ulkopuolella on elämää, jossa sattuu mielenkiintoisempaa kuin että heinät saadaan onnellisesti latoon." Paroonitar kohautti olkapäitään ja etsi villakorista sopivaa lankaa. "Ulkona, ulkona", murisi hän, "olethan ollut ulkona ja Fastrade myöskin, ja mitä se auttoi? Tehän tulette kuitenkin takaisin, ettehän voi siellä tulla toimeen." "Ehkemme", vastasi Gertrud ärtyneenä, "mutta saanhan edes iloita siitä, että on ihmisiä, jotka voivat."

Sillä välin ratsasti parooni Port vanhalla tammallaan verkalleen peltojensa halki. Päivä oli ollut hyvin kuuma; ilta-auringon valaisemana leijaili pöly maantien yllä kuin punertava usva, vilja oli jo tähkällä, täydessä kukoistuksessaan olevat niityt hohtivat kauniin kuparisilta. Työstä palaavat miehet tervehtivät paroonia, ja hän nyökäytti hyväntahtoisesti, virkahtaen mille mitäkin: "Kuuma päivä tänään, eikös ollutkin?" Ja vielä heidän ohi mentyäänkin oli hänen kasvoillaan ystävällinen hymy. Hän tarkasteli iltaisilla ratsastusmatkoillaan mielellään paitsi omiaan myös naapurien peltoja. Niinpä hän nytkin kääntyi Barnewitziin menevälle tielle. Mennessään talon ohi näki hän paroonitar Dachausenin ja Adinen surupuvuissaan seisovan portailla ja katselevan navettaan päin, johon juuri ajettiin karjaa, pitkä rivi kauniita, mustan ja valkean kirjavia eläimiä, jotka hitaasti kulkivat ohitse ja levittivät ympärilleen kylläisyyden ja verkkaisuuden tunnelmaa. Parooni tervehti ja naiset viittasivat vastaukseksi. Barnewitzistä kääntyi hän Sirowiin päin. Pellot olivat sielläkin lupaavat. Puutarhan aidan lävitse näki hän molempien naisten liehuvine suruharsoineen kävelevän edestakaisin pienessä kävelyhallissa. Se oli hänelle tuttua, sitä hän oli monesti nähnyt ohi ratsastaessaan, tänään herätti vain hänen huomiotansa se, että paroonitar oli antanut neiti von Dussalle käsipuolensa ja näytti kävelevän hitaasti.

Auringonlaskun aikaan saapui hän Padureniin. "Herrasväki on alhaalla puistossa", ilmoitti palvelija. "Tiedän, tiedän", sanoi parooni ja läksi alas pikku järvelle. Sieltä löysi hän parooni Warthen pyörätuolistaan, paroonitar Arabellan ja Fastraden. He istuivat hiljaa ja odottelivat sorsien tuloa. "Joko ne tulevat?" kysyi parooni Port. "Ne tulevat", vastasi parooni Warthe ja nauroi, "kuuman päivän jälkeen on niillä kiire." "Niinpä niin", sanoi parooni Port ja istuutui vanhan ystävänsä viereen: "Mainio ilma, jos tätä jatkuu, saamme pian kiirettä", ja hän kertoi Witzowin pelloista ja Barnewitzin ja Sirowin pelloista ja he keskustelivat aikaisemmista sadoista. Kun parvi sorsia tuli lentäen ja laskeutui kohisten kaislikkoon, pysähtyi vanhojen herrojen keskustelu ja he nauroivat.

"Eikö mitään uutta näiltä seuduilta?" kysyi parooni Warthe. "Ei mitään", vastasi parooni Port, "täällä on jumalan kiitos kaikki jälleen rauhallista." "Se on hyvä", sanoi parooni Warthe opettava sävy äänessään, "onhan sitä elämässä saanut kokea levottomuuttakin, onhan sitä jokaisella ollut puuhansa ja toimintapiirinsä, nyt kaipaa tyynen sopukan rauhaa." "Siinä olet aivan oikeassa, veli", vahvisti parooni Port.

Fastrade istui äänettömänä ja katseli ulos järvelle. Vanhusten tyytyväisesti haastelevat äänet kaikuivat hänen korviinsa kuin jokin, jolta hän koetti suojella itseään. Kaikki oli jälleen rauhallista. Eikö tämä rauha ollut uhkaavaa ja vihamielistä? Hän oli peloissaan tuskansa takia, joka nyt oli hänen pyhin elämyksensä. Rauhoittuisiko sekin tässä tyynessä sopukassa, muuttuisiko uniseksi, katoaisi?

Hämärä tummeni, sorsia ei enää tullut, järvellä kävi hiljaiseksi, vain joskus kahisi lintu kaislikossa, sorsa äänteli unissaan ja sammakko läiskähteli rannan matalassa vedessä. — Fastradesta tuntui hyvältä hiljaa itkeä pimeässä, kuunnella sydämensä lyöntejä ja verensä kuumeista kiertoa, hän tunsi silloin ihmeellisesti yhtyvänsä siihen salaiseen nyyhkytykseen, hyväilyyn ja huokailuun, koko siihen salaperäiseen elämään, joka sykki kesäkuun hämärässä. — "Tulee pimeä", sanoi parooni Warthe, ja lähdettiin kotiin. Puutarhan veräjällä käski parooni pysähtymään. "Katsohan, Port", sanoi hän, "tuolla teillä on jo sytytetty tuli".

"Niin", vastasi parooni Port, "ja Sirowissa myös. Ja tuolla etäällä ovat Barnewitzin valot."

Kultaiset valopilkut tuikkivat rauhallisesti yli tasangon, jonka vainioiden, rehevien niittyjen ja hiljaisten teiden ylle kesäyö laskeutui kuiskailevana.

"Mutta viileätä on sentään iltasin", huomautti parooni Port. "Niin, viileätä", vahvisti parooni Warthe, "lasi minun punaviiniäni tekee nyt hyvää, tunnethan sen." "Sen tunnen hyvin", sanoi parooni Port myhäillen, ja molemmat vanhat herrat nauroivat hyvillään ajatellessaan mainiota Padurenin punaviiniä. —

LOPPU.