Part 11

Fastrade ei voinut nukkua, hän makasi vuoteellaan ja kuunteli ääniä, jotka öisessä hiljaisuudessa kaikuivat talossa, lattioiden risahtelua, kellojen nakutusta. Pesässään ikkunan yläpuolella visersivät pääskyset hiljaa unissaan. Ja ajatukset kävivät itsepäisen läpitunkeviksi, niinkuin niiden on tapana unettomina öinä. Kaikki, mihin ne kohdistuivat, sai uhkaavan ja vihamielisen näön, elämä näytti vaaralliselta ja kavalalta ja sen keskuksena oli Dietz Egloff kevytmielisine ja ilkkuvine hymyineen, ja kuitenkin väijyivät kaikki vaarat ja kaikki paha juuri häntä. Kova pelko valtasi Fastraden mielen, pelko, jollainen hiipii kimppuumme vain pimeänä yönä ja unissa ja saa meidät kauhuissamme hypähtämään pystyyn vuoteellamme. Aamupuoleen hän nukkui, mutta pian heräsi hän jälleen ikkunanruutunsa helähdykseen. Hän kuunteli, se kuului jälleen, hänestä oli, kuin heitettäisiin jotain ikkunaan. Hän hypähti vuoteeltaan, kiiruhti ikkunaan ja avasi sen. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta puutarha oli aivan valoisa ja tuolla, punaisia tulpaaneja kasvavan lavan edessä, seisoi harmaaseen vaippaan ja harmaaseen harsoon verhoutunut olento, Lydia Dachausen. Fastrade ei ymmärtänyt, mutta silloin viittasi Lydia päivänvalollaan ja alkoi puhua. "Niin, minä se olen, oi, tulkaa tänne luokseni, minun täytyy saada puhua kanssanne, se koskee häntä."

"Hyvä, minä tulen", huusi Fastrade puutarhaan. Yön kauhujen jälkeen tuntui hänestä itsestään selvältä, että hän tarkoitti Egloffia ja että tätä uhkasi vaara. Nopeasti pukeutui hän aamunuttuunsa, kietoi saalin ympärilleen, meni hiljaa nukkuvan talon läpi verannalle ja astui puutarhaan.

Lydia oli istahtanut penkille, pannut kätensä ristiin helmaansa, hiukan eteenpäin kumartuneena tuijotti hän Fastradeen pelokkaan näköisenä, ja hänen silmänsä loistivat niinkuin kosteat jalokivet. Fastrade pysähtyi penkin eteen. "Mitä on tapahtunut?" kysyi hän hiljaa. Lydia alkoi itkeä: "Hyvä jumala, on tapahtunut niin paljon hirveätä", vastasi hän, "mutta sehän on yhdentekevää, sen vuoksi en olisi tullut teidän luoksenne, mutta hänelle ei saa tapahtua mitään. Mieheni varmaankin tappaisi hänet, ja sitä on tahdo, vain sitä en! Ja te voitte pelastaa hänet, teitä tottelee hän, teitä uskoo hän, ja tehän tunnette täkäläisten herrojen hirveät lait. Minä, minä en voi tehdä mitään."

Fastrade oli käynyt aivan kalpeaksi, ja hän nojasi toisella kädellään penkin selustaan: "Teidän miehenne tahtoo surmata Dietz Egloffin, miksi?" kysyi hän.

Lydia väänteli pieniä, huolellisesti hansikoituja käsiään ja katsoi rukoillen Fastradeen: "Miten voin kertoa teille kaikki nuo hirveät asiat", huusi hän, "varmaankin Fritz surmaa hänet. Matkustan äitini luokse, vaununi seisovat tuolla portilla, Fritz — niin, Fritz on ajanut minut kotoa, mutta mitä minusta. Teidän täytyy antaa hänelle anteeksi, teidän täytyy pelastaa hänet, en tahdo hänen kuolevan minun tähteni. Hyvä jumala, ymmärrätte kai!"

Fastrade oli ymmärtänyt; hän punastui, hänen silmänsä olivat aivan avoimet, niistä ilmeni suuri tuska ja samalla jotain kovaa ja väkivaltaista, penkin selustasta pitelevä käsi vapisi, mieluimmin hän olisi lyönyt noita pieniä, kalpeita nukenkasvoja, jotka siinä katselivat häneen. "Nyt olette vihainen", valitti Lydia, "ja minulle saattekin olla vihainen, mutta hänet täytyy teidän pelastaa, enhän minä voi mitään tehdä. Luulen, että jos minä kuolisin, silloin ei Fritzin tarvitsisi surmata häntä. Minulla onkin pieni pullo oopiumia, mutta minä en voi, minä en voi kuolla, minua niin hirveästi peloittaa." Hän peitti kasvonsa käsillään, huojutti ruumistaan edestakaisin ja voivotteli hiljaa itsekseen. Fastrade oli jälleen tullut levolliseksi, hän katsoi Lydiaa samalla kertaa säälien ja inhoten, kuin pientä, vikisevää eläintä; sitten istuutui hän hänen luokseen penkille, pani kätensä Lydian levottomalle kädelle ja puhui hänelle kuin pienelle lapselle. "Teidän ei tarvitse kuolla, sitä ei kukaan teiltä vaadi, teidän täytyy nyt rauhoittua, minä en tässä voi auttaa, miehillä on lakinsa, se täytyy kestää. Mutta eihän aina tarvitse pelätä juuri pahinta, ja sittenhän kai hän auttaa teitä, suojelee teitä, hänhän on tuhonnut elämänne, eikä siis voi jättää teitä." Fastraden ääni alkoi vapista ja sitten kokonaan pettää.

"Luuletteko?" kysyi Lydia ja kalpeat kasvot alkoivat elostua ja huulten ympärille kohosi miltei hymyn tapainen. Fastrade vetäisi kätensä Lydian kädestä ja siirtyi kauemmaksi hänestä. Tässä liikkeessä ilmeni niin voimakasta vastenmielisyyttä, että Lydia jälleen näytti pelästyneeltä ja alkoi itkeä.

"Teidän täytyy nyt lähteä", sanoi Fastrade, "jos aiotte ennättää junaan." Kuuliaisesti nousi Lydia paikaltaan. "Niin, minä lähden", sanoi hän, "miten hyvä te olettekaan"; ja hän kumartui suutelemaan Fastraden kättä; mutta Fastrade tempasi sen pois niin kiivaasti, että Lydia hämillään jäi hetkeksi seisomaan paikalleen: "Niin, hyvästi sitten", sanoi hän hiljaa ja meni, kulki pienin sipsuttavin askelin kukkalavojen ohi puiston portille päin.

Fastrade oli myös noussut penkiltä ja käveli muutamia askeleita, mutta tulpaanilavan eteen pysähtyi hän, kädet hervottomina riippuen, kuin olisi häneltä puuttunut rohkeutta liikahtaakaan. Aurinko nousi, kaste, joka oli harmaana peittänyt ruohoja ja kukkia, alkoi säkenöidä. Linnan tumman julkisivun ikkunat loistivat punaisina, kuin olisivat ruusut alkaneet niiden takana kukkia, ja koko puutarhan yllä oli ruusuinen hohde; se kohdistui myös tulpaanilavan luona olevaan valkeaan olentoon, kalpeihin kasvoihin, riippuviin, vaaleihin palmikkoihin. Suurin, kyyneleettömin silmin katseli Fastrade nousevaa aurinkoa, itkeä hän ei voinut, mutta hän olisi tahtonut huutaa, päästää huudon kuin villi tai lintu metsän hiljaisuudessa, kutsuen koko luonnon tuskansa todistajaksi.

Tämä päivä tuntui Fastradesta hyvin pitkältä, tämä Padurenin kesäpäivä tavallisine pienine puuhineen, aterioineen, keltaisine auringonpaisteineen, puheluineen täti Arabellan kanssa ja kävelyineen puutarhassa, josta hän palasi kädet täynnä valkeita narsisseja, järjestääkseen ne maljakkoihin. Fastrade oli kalpea ja levollinen, tehty päätös karkoitti kaikki ajatukset ja tunteet taaemmaksi, missä ne hiljaa väijyivät tilaisuutta päästä jälleen esille.

Illan tullen käski hän valjastamaan hevosensa ja ratsasti tallirengin saattamana metsään. Se oli juuri ennen auringonlaskua; kaikkialla ajettiin karjaa kotiin, paimenet lauloivat, mökkien piipuista kohosi savu, näyttäen kullanpunaiselta ilta-auringon hohteessa. Miellyttävän iloinen tunnelma painoi leimansa tähän illan viimeiseen hetkeen. Fastrade hoputti hevostaan, hänen oli kiire päästä perille. Metsässä ampumamajan edustalla astui hän satulasta, jätti hevosensa tallirengin huostaan ja meni majaan. Avoimesta ikkunasta lankesi ilta-auringon hohde pieneen huoneeseen ja kultasi sen ylt'yleensä. Viimeisten säteiden valossa tanssivat hyttyset kuin vaalea pöly, majan edustalla olevalle pienelle metsäniitylle olivat metsäkauriit jo saapuneet, syöden polvenkorkuisessa, kullanpunaisessa ruohikossa. Oli niin rauhallista, mutta Fastrade ei päästänyt tätä rauhaa eikä niitä muistoja, jotka täällä asustivat, lähellensä. Hoikkana ja suorana seisoi hän sinisessä ratsastuspuvussaan keskellä huonetta ja ajatteli tehtäväänsä. Hän oli kutsunut Dietz Egloffin tänne sanoakseen hänelle, että heidän täytyi erota, ja hän tahtoi, että Dietz myöskin ymmärtäisi, miksi. Nyt kuuli hän ulkoa askeleita, ja heti sen jälkeen astui Egloff sisään. "Hyvää iltaa", sanoi hän. "Hyvää iltaa", vastasi Fastrade ja ojensi Dietzille kätensä, jota tämä kohteliaasti suuteli. Hän huomasi heti, että Dietz oli hämillään, ja tämä liikutti häntä. Hän alkoi puhua — nopeasti, pysähtymättä, ikäänkuin olisi hän pelännyt rohkeutensa pettävän, jos hän epäröisi. "Pyysin sinua tulemaan tänne, en tahtonut noin vain hiljaa lähteä luotasi, arvelin, ettei se soveltuisi meille kumpaisellekaan, ennenkuin välimme olisi selvä — ja siksi tulin."

Keveä puna kohosi Egloffin kasvoille, hän kääntyi poispäin, otti tuolin ja asetti sen Fastraden eteen. Kun tämä oli istuutunut, istahti hänkin puupenkille. Hän ei katsonut Fastradeen, vaan alas ratsupiiskaansa, jolla hän leikitteli. "Sehän oli hyvin ja oikein menetelty", sanoi hän, "ja niinhän oli käyväkin, muuta en osannut odottaakaan. Tiesinkin, että näin tulisi käymään. Häväistysjuttu älköön lähestykö Fastrade Warthea, niin että kaikkihan on niinkuin olla pitää. Tässä eivät mitkään typerät muistot ole paikallaan. Kun ajattelen, miten seisoit tuossa ovella ja puhuit auttamisesta ja tukemisesta, niin sehän ei lainkaan kuulu asiaan."

"Se kuuluu asiaan", huusi Fastrade intohimoisesti, "jos olisit sairas, tai köyhä, tai kaikkien hylkäämä, silloin pysyisin rinnallasi, se olisi ainoa paikka maailmassa, joka kuuluisi minulle, mutta minulla täytyisi olla sen omistusoikeus, sinun täytyisi kuulua minulle. Mutta nyt et enää ole minun."

Egloff katsahti ylös, hänen silmänsä näyttivät synkiltä ja vihaisilta: "Kuulunko Lydia Dachausenille?" kysyi hän.

"Hän oli tänä aamuna luonani", jatkoi Fastrade, "hän tietää sinun olevan vaarassa ja luuli minun voivan tehdä jotain sinun pelastamiseksesi. Niin menettelee vain nainen, jolla on oikeus sinuun."

Egloff kohautti hiukan olkapäitään: "En ole niin antelias jakelemaan omistusoikeuksia itseeni; tämä pikku rouva, joka riippuu kiinni minussa, on seikkailu, sattuma, synti — mitä kaikkea muuta tahansa, mutta ei kohtaloni. Lydia Dachausen ei tule kysymykseen. Ettet sitä ymmärrä, ettet voi asiaa sivuuttaa!"

Fastrade pudisti päätään: "En, sitä en voi koskaan ymmärtää, että nainen, joka sinun tähtesi tärvelee koko elämänsä, ei tulisi kysymykseen, sen ohitse en voi päästä, se tuntuisi siltä kuin tallaisin elävää ruumista."

Aurinko oli laskenut ja pikku majassa hämärsi. Niityltä ja suurista kuusista huokui viileyttä sisään; lepakko oli eksynyt huoneeseen ja lenteli matalan katon alla taukoamatta ympäri, silloin tällöin hipaisten siivillään seiniä. Egloff oli hetkisen ollut vaiti, nyt alkoi hän jälleen puhua, ja hänen äänensä kaikui hillityltä ja matalalta, kuin olisi hänen täytynyt pakoittaa se rauhalliseksi: "Niin on teillä aina ollut tapana täällä linnoissa, jalomielisyys, sääli, ylpeys, kunnia, kaikkea sellaista olette te sisällyttäneet rakkauteen, asioita, joilla ei ole rakkauden kanssa mitään tekemistä, joihin se päinvastoin tukahtuu. Lydia ei niistä mitään tiedä, hän syrjäyttää kaikki."

"Lydia raukan ainoa oikeus on oikeus sinuun", vastasi Fastrade hiukan juhlallisesti, "ja jos enää voin mitään toivoa ja mistään iloita, niin toivon sitä, että suojelet häntä etkä häntä jätä."

"Oh, tuon tunnen", keskeytti Egloff hänet kiivaasti, "aina olet tahtonut hyveelläsi kirkastaa minua, jotta rakkautesi voisi puolustaa kohdistumistaan tällaiseen. Mutta pelkäänpä, että se ei voi puolustautua."

"Ah, jättäkäämme se", sanoi Fastrade väsyneesti, "se ei ole voinut auttaa ketään, se ei enää tule kysymykseen."

Hiljaa ja kuin itsekseen mutisi Egloff: "Ei tule kysymykseen — no, se olisi ollut ainoa, mikä tässä kirotussa maailmassa vielä olisi tullut kysymykseen." Oli tullut niin pimeä, etteivät he enää voineet selvästi nähdä toisiansa. Heidän yläpuolellaan kuului yhä vielä pienten siipien taukoamaton suhina, mutta äkkiä löysi lepakko pääsyn avoimesta ikkunasta, se päästi kimeän äänen ja lensi metsän pimentoon.

"Minun täytyy nyt mennä", sanoi Fastrade, "jää hyvästi, Dietz." Hän ojensi Egloffille kätensä, ja tämä puristi sitä vaieten. Fastrade kääntyi pöytää kohti, missä hänen hansikkaansa ja ratsastuspiiskansa olivat, jäi siihen hetkiseksi seisomaan, — kuului hiljainen, kirkas putoavan kullan kilahdus. Hän oli ottanut Egloffin antaman sormuksen sormestaan ja laskenut sen pöydälle, sitten meni hän ulos.

Kotia tultuaan sai hän Christophilta kuulla, että parooni Port oli ollut siellä ja juuri lähtenyt. Muuttaessaan pukuaan ajatteli hän: niinhän pitääkin, nyt on Lydian, minun ja Dietzin asia matkalla kaikkiin muihin linnoihin.

Fastrade meni isänsä luokse. Parooni ja paroonitar Arabella istuivat vierekkäin sohvalla ja kalpeat kasvot tähystelivät jännittyneinä ovelle. "Hyvää iltaa", sanoi Fastrade sisäänastuessaan. "Hyvää iltaa, lapseni", vastasi parooni juhlallisesti, "istu." Fastrade istuutui, pani kädet ristiin syliinsä, katseli eteensä lampunvaloa kohden ja odotti. Parooni katsahti sisareensa, tämä nyökäytti huolestuneesti päätään, sitten kuivasi parooni huuliaan nenäliinalla, rykäsi ja puhui ilmeisesti ponnistellen: "Port oli täällä, hän on puhunut tätisi kanssa, no niin, ja tätisi on puhunut minun kanssani. Hän kertoi asioita, jotka huolestuttavat meitä suuresti." Hän pysähtyi ja katsoi odottavan näköisenä Fastradeen. Tämä ei liikahtanut, hän katseli yhä edelleen lamppuun, mutta sanoi rauhallisesti ja selvästi: "Olen juuri purkanut kihlaukseni Dietz Egloffin kanssa." Jälleen katsahtivat molemmat vanhukset toisiinsa, paroonitar jopa hymyilikin tuskin huomattavasti, ja parooni nyökäytti päätään. "Vai niin", sanoi hän, ja puhuminen kävi hänelle helpommaksi, "no niin, en ole tyttäreltäni muuta odottanutkaan. En tosin muista, että täällä Padurenissa milloinkaan olisi joku Warthe kihlaustaan purkanut, sehän onkin perheelle aina epämiellyttävää, mutta näissä oloissa ei kai meille jää muuta neuvoa. Jos olisit aikoinasi kuunnellut varoituksiani, olisi meiltä säästynyt paljo huolia. Mutta jättäkäämme se, tämän nuoren miehen asia on toimitettu." Ja hän teki kädellään liikkeen ylhäältä alas, niinkuin hänen tapansa oli sellaisissa tapauksissa tehdä. Fastrade tahtoi nousta seisomaan, tahtoi vastustaa tuota vapisevaa ukonkättä, joka näytti sulkevan Dietz Egloffin arkunkannen, mutta hän oli vaiti. "No, ja sinä kyllä pian tämän unohdat", jatkoi parooni iloisesti, "sinulla on kotiseutusi, toimintapiirisi, mehän elämme täällä oikein hupaisesti yhdessä, kuka voi moittia meitä mistään, kuka voi meille mitään, hätäkö meillä." Paroonitar Arabella nousi, astui Fastraden luokse ja suuteli häntä otsalle, parooni laski kätensä Fastraden kädelle, mutta tämä ojensihe, ikäänkuin olisivat nämä hyväilyt tehneet hänelle kipeää. "Emmekö lue?" sanoi hän ja tarttui St. Simonin muistelmiin. "Hyvä", sanoi parooni, "minulla ei ole mitään sitä vastaan." "Lukekaa, lukekaa", sanoi paroonitar; hänen kyynelöivät kasvonsa hymyilivät; "tuon teille appelsiineja, on juuri saapunut uusi lähetys."

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Myöhään illalla palasi Dietz Egloff matkaltaan takaisin kotiin. Klaus oli häntä vastassa eteisessä, riisui hänen päällysvaatteensa, kysyi oliko hänellä mitään käskettävää ja teki tämän kaiken aran ja surullisen näköisenä. Egloff huomasi tästä, että tieto Dachausen paran kuolemasta oli jo saapunut hänen edellään. Salissa tuli häntä vastaan paroonitar ja syleili häntä, hän oli itkenyt ja hänenkin hellyydessään oli jotain epävarmaa ja arkaa. "Olet varmaankin nälissäsi, lapseni", sanoi hän, "saat heti syödä." Egloff kiitti, hän halusi vain nukkua. Paroonitar silitti hänen takinhihaansa, "nuku vain lapseni, ei kukaan häiritse sinua. Annan tuoda huoneeseesi viiniä ja hiukan kylmää ruokaa, ehkä myöhemmin syöt hiukan." Myös neiti von Dussa tuli, ja hänen kädenpuristuksessaan oli jotain pateettista. Molemmat naiset saattoivat häntä hänen huoneensa ovelle, ja kun hän oli sulkenut sen, kuuli hän heidän vielä jonkun aikaa kuiskailevan keskenään.

Hän heittäytyi sohvallensa ja sulki silmänsä, hän oli tosiaankin kuolemanväsynyt, mutta mitä se auttoi, jo matkalla oli hän huomannut, että kun hän sulki silmänsä, täytyi hänen uudelleen elää juuri eletyt asiat. Se oli aivan kirottua, heti näki hän uudelleen silmiensä edessä tuon tasaisen, lepikköä kasvavan tienoon Puolan rajalla, pilvisen aamun valaistuksessa, keskustassa pienen koivumetsikön, räikeän valkeana ja viheriäisenä kuin uusi leikkikalu. Siellä kulkivat herrat edestakaisin, mittasivat etäisyyden, latasivat pistoolit. Siellä oli Bützow ja luutnantti von Klette, nuori von Teschen ja tohtori Hansius. Egloff kulki hiukan syrjempänä edestakaisin, hän oli kääntänyt päällystakkinsa kauluksen pystyyn, sillä häntä vilutti. Toisella puolella näki hän Dachausenin kävelevän edestakaisin, ja hänen täytyi hymyillä nähdessään sen leventelevän arvokkuuden, jolla pieni mies asteli. Kelpo poika, ajatteli Egloff. He tunsivat toisensa nuoruudesta saakka, ja Dachausen oli aina hartaasti ihaillen suhtautunut Egloffiin. Mikä vastenmielinen ilvenäytelmä, että piti asettua näin vastakkain ampumaan toisiansa, ja miten tärkeältä pikku Dachausen näyttikään omissa silmissään. Neiti von Dussa oli kerran ilkeällä tavallaan sanonut, että Dachausenin silmissä kauniine kulmakarvoineen ja pitkine ripsineen oli sangen traagillinen leima, mutta keskellä kaikkea olivat kuitenkin lapselliset, siniset Dachausenin silmät. Siinä se oli: Dachausen rakasti paatosta, mutta huonolla menestyksellä.

Bützow tuli touhukkaan näköisenä juosten hänen luokseen, suuri monokkeli kosteasta ilmasta himmeänä. "Luulenpa, että aloitamme", sanoi hän, "kaikki on valmiina." He siis asettuivat paikoilleen. Kun vastustajat tervehtivät toisiaan, kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, tunsi Egloff kiusausta hymyillä tuolle monien nuoruudenkepposten osatoverille, mutta Dachausenin kasvot pysyivät jäykkinä ja totisina. Puolueeton alkoi laskea, Egloff ampui, hän ei tiennyt, oliko hän tähdännyt, mutta laukauksen jälkeen heitti Dachausen molemmat kätensä ylöspäin, kääntyi ympäri ja kaatui maahan. Tohtori Hansius ja muut herrat juoksivat hänen luokseen ja ympäröivät hänet. Egloff jäi paikalleen seisomaan, hän oli hyvin hämmästynyt, tätä ei hän ollut odottanut. Vihdoin tuli Bützow hänen luokseen. "Sattuma keuhkoihin", sanoi hän hiljaa, "paha juttu. Meidän täytyy viedä hänet kyläravintolaan." "Voinko olla avuksi?" kysyi Egloff. "Ei ole tarpeen, siellä on ihmisiä, kuljettajani ja muita, ikävä juttu", ja hän kiiruhti jälleen pois. Egloff katseli, miten miehet tulivat ja kantoivat Dachausenin pois, ja kun hän oli jäänyt yksikseen, alkoi hän lyhyin askelin kävellä edestakaisin; metsässä alkoi hieno sade rapista puiden lehdillä. Hän veti palttoon ylleen, sillä häntä vilutti. Ensimäinen tunne, joka valtasi hänet, oli jonkinlaista helpotusta, hänestä oli ikäänkuin poistunut jotain. Tällaisten asiain lopputulostahan ei paljoa ajatella; mutta hänen tajuntansa pohjalla oli ollut vakaumus, että hän kaatuisi, ja nyt hän kuitenkin eli. Heti senjälkeen valtasi hänet outo, tuskallinen säälintunne vanhaa ystäväänsä kohtaan, joka niin avuttomana oli kohottanut kätensä ilmaan ja lysähtänyt maahan. Miksi oli näin käynyt? Tätähän hän ei ollut tahtonut. "Hyi pahus", murisi hän ja sylkäisi. Hitaasti meni hän nyt toisten perässä, ja hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan. "Jos minä olisin kaatunut", mietti hän, "olisi Fastrade itkenyt minua, nyt hän säälii Dachausenia ja on minulle saavuttamattomampi kuin koskaan ennen." Hän kadehti Dachausenilta tuota sääliä. Mitä oli tyhmällä Dachausen paralla tekemistä tällaisten asiain kanssa? Kaksintaistelussa kaatuminen ei tosiaankaan soveltunut hänelle, se oli yksi noita suurenteluja, joista hän ennen poikana oli useasti pilkannut häntä. Egloff otti hatun päästään ja antoi sateen viilentää kuumia kasvojaan. Mutta nythän se oli yhdentekevää, mennyt oli mennyttä. Kosteat lepänlehdet hänen ympärillään tuoksuivat voimakkaasti, jänis harppasi yli tien ja Egloffin katse seurasi sitä tavanomaisella mielenkiinnolla.

Saavuttuaan kapakan luokse astui hän sisään. Huone oli ylen siivoton, haisi tupakalta ja sikunaviinalta, harmaapartainen juutalainen seisoi tarjoilupöydän takana rauhallisena ja miettiväisenä, kuin ei olisi mitään tapahtunut. "Hyvää huomenta, herra parooni", sanoi hän ystävällisesti, "herroilla on huono ilma, ikävä kyllä." Tohtori Hansius pistäytyi pikimältään huoneessa, tilaten jotain. "Miten on laita?" kysyi Egloff. Hansius kohautti olkapäitään: "Ei ole hyvin", sanoi hän ja meni jälleen.

Myös herrat von Klette ja Teschen tulivat polttamaan sikaarin; he viivähtivät hetkisen Egloffin luona ja kertoivat. Asiat näyttivät olevan huonosti, Dachausen oli vain harvoin tajuissaan, pian voisi tapahtua mitä pahinta. Keskustelu vaikeni kuitenkin ja herroista tuntui miellyttävämmältä vetäytyä takaisin ja sijoittautua ikkunannurkkaan, missä he puhuivat kuiskailemalla. Myötätuntoisuutta en minä muissa herätä, se ajatus tuli hänelle mieleen. Hansius ilmaantui jälleen ovelle. Tällä kertaa viittasi hän Egloffille. "Luulen että hän haluaa nähdä teitä", sanoi hän. Egloff seurasi tohtoria pieneen, valkeaksi kalkittuun huoneeseen, jossa oli vuode, pöytä ja tuoli. Dachausen makasi vuoteessa suljetuin silmin; hänen kasvonsa näyttivät muutamissa hetkissä omituisesti vanhentuneen, ne olivat käyneet kapeiksi ja kellertäviksi. Tohtori kumartui hänen ylitseen, silloin avasi hän silmänsä, antoi välinpitämättömän, kylmän katseensa kiertää huoneessa, käänsi päätään sivulle ja teki kädellään väsyneen, torjuvan liikkeen. Hän näytti mumisevan jotain, tohtori Hansius kumartui lähemmäksi häntä, ojentautui sitten suoraksi ja kuiskasi Egloffille: "Luulen, että teidän on poistuttava."

"Mitä hän sanoo?" kysyi Egloff. "Hän kysyy Lydiaa"' vastasi tohtori. Egloff lähti huoneesta. Ulkona kohtasi hän Bützowin. "Täällä on huono ilma", sanoi tämä, "ulkona on miellyttävämpää." He menivät ulos ja astelivat talon edustalla edestakaisin hiljaa valuvassa sateessa. Bützow lausui ensin muutamia sopivia sanoja tästä onnettomasta asiasta, mutta pian siirtyi hän jäniksiin, joita täällä oli runsaasti, ja pieniin, pörröisiin talonpoikaiskoiriin, jotka olivat mainioita jänisjahdilla. Vähä väliä katsahtivat he kapakan ovelle, ikäänkuin odottaen jotain ilmoitusta. Äkkiä pysähtyi Bützow. "Kuulkaapas, Egloff", sanoi hän, "on miten on, mutta syödä ihmisen täytyy, minulla on nälkä kuin sudella, eikö teilläkin?" Egloff ei tähän saakka ollut ajatellut nälkäänsä. "Tulkaa autooni", sanoi kreivi, "siellä on minulla ruokaa." He menivät Bützowin autolle ja nousivat siihen. Bützow otti varastonsa esille: "Nähkääs, tässä on maksapasteijaa, tässä kylmää kalkkunaa, tässä vähän kaviaaria, tässä viinaa ja punaviiniä", ja he alkoivat syödä; Egloff tunsi vasta nyt, että hänellä oli nälkä, ja syöminen tuotti hänelle suurta nautintoa. Tässä sievässä, pehmeäksi sisustetussa autossa oli sangen miellyttävää istua, sade räiskyi ikkunanruutuja vastaan, Bützow tuli oikein iloiselle tuulelle, hän puhui kokistaan, joka oli kerrassaan helmi lajiaan, ja arvosteli muitten linnojen ruokaa. Port'ien luona syötiin huonosti, mutta heillä oli muuan erikoisuus, pienet sianlihapasteijat, ne olivat herkullisia. Teschenillä oli kalasoppa tavallisesti hyvää. Egloff jutteli ruuista, joita hän oli syönyt matkoillaan, täytetystä kalkkunasta, jota oli tarjottu eräässä kreikkalaisessa perheessä, sisustana riisiä, pähkinöitä, manteleita ja kuivia viikunoita. Mutta kun ateria oli lopussa ja Egloff oli kylläinen, oli miellyttävä tunnelma heti tiessään. Tila tuntui hänestä liian ahtaalta ja Bützowin lörpöttely ja liian voimakas englantilainen parfyymi tuntui hänestä sietämättömältä. "Lähtekäämme ulos", ehdotti hän. Ulkona tuli luutnantti von Klette heitä vastaan vakavana ja juhlallisena: "Kaikki on lopussa", mumisi hän. Seistiin äänettöminä, kunnes Bützow sanoi: "Hyvin surullista, hyvin surullista, mutta siinä tapauksessa kai voimme lähteä, minä vien teidät asemalle, Egloff." Mutta Egloff halusi nähdä vainajaa. Dachausen makasi tuossa pienessä huoneessa, kalpeissa kasvoissa oli jälleen rauhallinen, viaton ilmeensä, silmien luona viivat, jotka hänen aina valmiin naurunsa ystävälliset juovat olivat painaneet; ne olivat jälleen nuo kelpo kasvot, joihin ei vielä mikään kärsimys, mikään onnettomuus ollut painanut leimaansa.

Egloff katseli häntä tuntein, joihin sääli ja halveksunta olivat omituisesti sekaantuneet. Hänestä näytti miltei vastenmieliseltä, että hän makasi siinä niin ankarana ja kalpeana, mies parkaa ei voinut edes kuolleenakaan ottaa vakavasti. Egloff kääntyi pois, sanoi herroille hyvästi puristaen kylmästi heidän käsiään ja meni ulos, noustakseen Bützowin autoon.