Part 9

Joku tiesi kertoa että tornissa olisi ollut muka elävä punikki. Että oikein elävä ihminen sieltä olisi sotamiesten piirittämänä viety kirkonkylän kevariin. Ja itsensä tuomarin sanovat tahtoneen sen säästää.

Yhtämittainen uikutus ylhäällä tornissa yön pimeällä pöyristytti. Rohkeimmatkaan eivät halunneet paljon pilojen laskemiseen. Syvä tilinteon ja sovituksen soimaava aatos itse kullekin kohosi kuin haamu silmäin eteen. Hukkuvan miehen onneton tila säälitti sitä joka sen kuuli. Partamiehen poru muistutti lapsen puuskutusta... Eri ihmisiin se teki erilaisen vaikutuksen. Jotkut tämän kuultuansa alkoivat väristä. Vapajivat toiset niinkuin vapajaa elävä toinnutun liha leikkauspöydällä. Pintapuolisemmat, henkisesti matalat ihmiset saattoivat tilanteen ottaa nautinnoksi. Hymyilivät koston kirmaisemina, tahi perinnäisvaiston elukkamaisella uhritunteen vaistolla. Aateveikkojensa joukossakin löytyi monia luonteita jotka jännityksen pinteissä kinnistelivät, poloisen takaisin palaamattomuutta mielissänsä toivoivat. Käärmeinä synnin moninaiset tunteet kiemurtelivat sydämessä. Vallan välttämätön tarve tuli tyydyttää tuntematon kiho. Kalman kolea vainu, esi-isiltä ammoin perittynä kutsui raatolintuja haaskalle. Joku heistä huuteli sinne ylös:

— Koeta veikkonen pysytellä!

— Outa hieman, me sinua poloista avitamme!...

— Kuinka kauan sinun kätesi vielä kestävät?!

— Pian ne pappilan tikapuut tulevat!...

— Jospa tunninkin kestät, on henkesi turvassa!...

— Turvassa olet silloin, turvassa! Sama jos äitisi villakopassa...

— Purista vain, purista, vaikka siihen paikkaan hiukenisi, mutta älä missään nimessä päästä. Muutoin ottaa sun poika ohraleipä!...

— Älä suotta käske... Kyllä elävä palavansa tuntee muutenkin...

— Kyllä!... Ja siksi toiseksi kyllä siinä tilassa mies puristaa kakkovarpaansa kiinni paremmin kuin saattaa arvata.

— Hohhoi!... Ei tuo siihen enkeli helmaansa alle.

— Eikä taivaitten ihmeitä tapahdu, jos vaikka itse apostoli olisi...

— Kyllä ei tuo, ei!...

Muutamat olivat keksineet, että on haettava suuria sänkyraitia pappilan pirtistä. Neuvoi lyhyesti ja havainnollisesti miten niillä pelastustyö laatuun kävisi, sekä lisäsi:

— Ennenvanhaan Ison-Konttilan suuressa tulipalossa pääsiäispyhien aikaan kevättuulissa, jossa syttyi ja paloi kaksikerroksinen kartano paikalleen kuin heinäkarho vain. Siellä pelastettiin talon kolme mamsellia yliskammarin kolmannesta ikkunasta. Rengit pitivät sänkyraitia siinä tukevasti alla kun ne ikkunasta putosivat. Tämä puhe sai heti toimintaa ja touhua aikaan. Juostiin hakemaan heti isoja kankaita kylältä. Mutta jotkut mielenkiinnon laukeamisen pelosta panivat vastaan:

— Ehei poijat!... Ei tämä ole nyt mikään Ison Konttilan yliskammari. Eikä tässä auta pappilan renkien raiditkaan. Eikös tämä ole itse Hämeenkyrön kirkko?

— On!... Kyllä tämä se on.

— Sempä takia ei siinä nyt auta sänkyraiti eikä polstarikaan...

— Ei siinä polstari auta, kun kuolemanportti edessäsi reväistään selkosten lävelleen. Ja sanotaan että "vassa guu mister."

— No ei siinä suinkaan ihmisen apu yksin autakaan?

— No ja mitäs se jumala taasen tuolle nyt esimerkiksi mahtaa?

— Kyllä se taas mahtaa, jos se tahtoo, mutta se ei niin kaikista välitä.

— Ja hyvä sun siinä kai nyt on kantapäät kankaassa tepastella ja kehuskella, kun on kamara kova mitä polkee. Toista se on killua tuolla teikinnokassa.

— Niin se on, että sisälle sun on astuttava, koska portti sun eteesi on avattu ja pasuunalla soiton kuulet. Kuulitkos sinä kellojen pauhun? Ne kutsuivat teitä.

— Sisällepä tietenkin, sisälle!... Eikä suinkaan ulos. Vai uloskos se sinä sitte iankaikkisuudesta asettuvasi luulet?... Ehei märkään poika niinpäin ei piiputkaan!

— Kukas tässä ulos tahtoo asettua? Eteensä elävä aina ajattelee. Joka kuolee, sillä on aika. Joka ei kuole, sillä ei ole aika vielä poislähtöön. Se on sillä lailla että miten sen herra itse kussakin kohdassa näkee.

— Joutuuko se herra joka hitusesta huolehtimaan? Ajatelkaas jälkeensä kuinka paljon on meitä ihmisiä tässä maailmassa ja aina uutta purkaa kuin turkin hihasta. Toisia toisen kautta lappaa pois. Ja sitten kun Rana Mattilan Riku saarnassansa palokunnan kesäjuhlilla ilmasi senkin ihmeen, että näitä maalimoita on muka miljoonia!... Aateikaas miljoonia! Ja taivaita ei kuulu olevan yhtä, mutta niitä on tuhansia, josta taasen minä tuumin jumalienkin suteen samaa...

— Usko sinä!... Kylläkai se Riku kirkua osaa. Pajunköyttä kaikki! Minä uskon sanaan joka kirjoitettu on.

— Ulos taas ei asetu kukaan. Mentävä on sisälle, ei siinä haromiset auta.

— Haroo tuo tuolla tornissa ainakin. Iankaikkisuuden ovipielessä on kynsin hampain kiinni. Ei sitä niin suorin sormin kuka kuolemaankaan...

— Ihminen on tyhmä kuin lammas. Sitä jota pitäisi vihata, sitä hän rakastaa. Köyhä mies suutelee aina ruoskaa... Ihminen pöyhkönä pelkää kuolemata. Se on kuoleman edessä kuin jänis, jota koirat ja pyssymiehet ajavat... Niin tuokin tuolla tornissa.

— — —

Kirkkomäellä touhuttiin. Saapui tikapuita, tuotiin köysiä, kannettiin kokonaisia vuodepatjakasoja, joita pantiin röykkiölle sille puolen, minne arveltiin miehen alas hervahtavan. Sänkyraiteja jo pidettiin kulmista kiinni, mutta ne osottausivat kovin pieniksi, jopa hengenvaarallisiksi niille, jotka aikoivat kulmista pidellä. Mutta vastaavaa tulosta ei näistä mistään saatu aikaan. Miehellä viipyi vain uhkaava kuoleman syli alinomaa auki.

Mutta valkoiset olivat keksineet erään vikkelän keinon.

Pappilan kellarissa oli vielä säilössä se mies, kylän vanha ja laiha suutari, joka ammuttavista enää viimeisenä odotti tuomiotansa. He muistivat suutarin olevan erittäin viisaan ja kekseliään miehen. Hänelle ei oltu koskaan esitetty sellaista kysymystä, ettei hän voinut sitä ratkaista. Eikä koskaan oltu suutarille tuotu työtä, tahi pyydetty apua, mistä pälkähästä ei olisi päästänyt.

Riemuiten herrat hakivat suutarin pimeästä kellarista ulos. Tämä oven aukaiseminen ummehtuneesta huoneesta oli sellainen, ettei vanki ymmärtänyt isoon aikaan mitä hänestä tahdottiin ja mitä mahtoi ollakaan se kuoleman laatu, jolla hänet aijotaan teilata. Vasta sitten kun hänet oli kuletettu kohtisuoraa kirkkomäelle, niissä kansaa oli kopero koolla ja kun hänelle sormella oikein osotettiin ylös kellotornin huippuun ja ristiin sekä puhuttiin kiihkeästi ja iloisesti suutarin kuolemantuomion peruutuksesta:

— Jos sinä mestari voit pelastaa tuon valkoisen upseerin tornista elävänä, tulee sinun lunnaasi suureksi. Henkesi saat pitää itse. Valtakunta tulee sinulle jakamaan hengenpelastuspalkinnoita ja mitaleja, jonka jälkeen sinun ei enää tarvitse työtä tehdä!

— Niin, eikä sinua enää sen erän perästä vainota.

— Saat olla, jos tykkäät, ihan koskemattomana kotona.

—-Ja suojeluskunta katsoo ettei sinulle sosialistit saa pahaa tehdä.

— Sinusta tehdään suojeluskunnan suutari...

Miesparalle huudeltiin läheltä korvaan näitä herkullisia lahjalupauksia kuin vähäkuuloiselle ainakin, vaikka suutarin korvat olivat yhtä auki kuin kenen hyvänsä tässä. Mutta vaikka hän jo vähän huomasikin, mistä tässä on kysymys, heittäysi mestari tuhmaksi. Mutta kun suojeliat sen huomasivat tahalliseksi, alkoivat he evankeliumin perästä saarnata lakia:

— Ja jollet sinä paholaisen pikikynsi keksi heti jotakin, viemme sinut torniin ja loikkautamme tervaluukusta alas, niin totta kuin me tässä seisomme.

— Jumalaut' se tehdään!...

— Het' lemmessä hanki mies alas... taikka!

Mestari mietti hieman, sanoi sitten:

— Sallikaat minun käydä kotona...

— Mihinkään emme sinua laske...

— Jos asiata on, niin käske. Me toimitamme kaiket määräykset! Toimekkaana jo suutarikin alkoi aavistaa, että miehen kädet voivat hellitä millä hetkellä hyvänsä, joten on parasta yrittää omankin hengen pelastuksen takia. Antoi sukkelaa määräyksiä:

— Siellä kotona, tölli tuossa kylän alla, on porstuan laudalla koppa. Kopassa löytyy "juksikoukkuja." Ne ovat Muurmannin kalastusajoilta Karjalasta. Tuokaa ne koukut ja hankkikaa nauloja, vasara. Pari pitkää lankkua ja raput, jotka saattaa ulottua kelloluukusta arviolta räystäälle.

Miehiä riensi toimeenpanemaan määräystä, jonka jälkeen hän antoi ohjeita:

— Työntäkää kellojen oviaukoista lankut puoliväliin ulos. Pystyttäkää lankkujen päälle raput. Rappujen yläpäähän naulatkaa räystäälle harvakseen rivi koukkuja, väkäpuolet ylöspäin...

Kansa riemuitsi!

Suutaria kiitettiin, ylistettiin, puristettiin käsistä, nostettiin kilvan korkealle ja huudettiin koko hevoslassilla ja kellotapulin tienovilla:

— Suutari!... Suutari! Oi sinä suutarien suutari!

— — —

Nytpä ne seurasivat hikiset hetket.

Mies tuolla huipussa ilmotti hellittävänsä. Selitti:

— Mua ei enää herra jumala auta!... Toiset myrskyisenä alhaalla yhdestä suusta kuorosivat:

— Älä päästä!... Älä herran nimessä päästä!...

Yleisen sekametelin aikana ei selittänyt mitä hän enemmän olisi halunnut puhua. Mutta uusia ja uusia hakijoita pantiin puuttuville tavaroille. Toinen toisensa jälkeen alkoi viivana juosta mikä minnekin. Tässä todella näytti siltä, kuin olisivat kaikki toiveet lopussa. Mutta puuhasta tuli jo sentään jotakin. Ihmiset saavat yhteisvoimilla sanomattomia aikaan. Siellä tornissa jo hääri yksi ja toinen. Lankut työntyivät kuin itsestään ulos. Niiden tornin puoleinen pää kuormitettiin miehillä. Suutari käveli jo siellä lankkujen päällä rohkeana ja pystytteli tikapuita. Jopa koukut ja vasara kourassa kiipesi askelmia ylös räystäälle. Pikaisesti kiinnitti juksi-onget sekilleen katon lappeeseen juuri siihen kohtaan, missä onneton roikkui ristillä kolmea syltä korkeammalla. Ja kun se oli tehty, tuotiin telineet pois. Kaikki olivat tyytyväisiä ja menivät nyt alas valmiiksi katselemaan, koska ne paksun miehen kädet heltiävät.

Kun vielä siinä joku suutarille esitteli kaiken mahdollisen varalle, että koska räystäitä on tornissa kolme, tulisi koukut varustaa niille muillekin. Arveltiin asiata puoleen ja toiseen, mutta suutari itse piti suunsa kiinni, koska sitä ei hengenpakolla valkonauhaiset itse tahtoneet. Hän uskoi ja luotti lujasti koukkuihinsa, tenäsi:

— Kyllä ne kestävät! Kestävät ne kahdenkyynäräisen turskankin ponnistelut. Se se on sentään jotakin toista. Eikä aikaakaan, kun se tässä saatiin nähdä. Tornissa siellä kuului pitkä ja vihlaiseva kiljahdus... Sitten jotakin kuulumatointa rapinaa. Ja ennenkuin kaikki oivalsivatkaan, kiikkui kuin kiikkuikin mies koivestaan räystäässä niinkuin kiikkuu siankinkku lahtarin puodissa.

Kansa oli ensin vaiti kuin hauta.

Sitten se alkoi itsekseen ähistä. Kaulat pitkinä, leuka taivasta kohden siellä sirkasi joka mies... Mutta heistä kaikista oli hyvä, että se kiikkui. Ja että siellä mies oli justiinsa tuommoisessa, pää alas antavassa asennossa. Joku jo varoitteli:

— Ai miten osui... Mutta älä, älä vaan sätkyttele!

— So, so, ei saa sätkytellä!... Ja mies lakkasi sätkyttelemästä. Nyt kun he olivat siinä äänettöminä katselleet tovin tarpeekseen, laski joka mies leukansa jo alas ja yksi ja toinen rupesi vaanimaan suutaria, jolta piti kipakasti ottaa selväksi, mikä on seuraava aste miehen pelastustyön kehityksessä... Mutta vaikka kuinka katsoi, ei suutaria ollut missään.

— — —

Vaikeni aamu.

Yölliset näytelmät olivat loppuneet. Kansa oli kirkkomäeltä hävinnyt. Tapulin alaseen, kolkkoon Tuonelan valkamaan kannettiin yksi matkamies lisää. Vainajalla ei ollut kirstua, vaan laskettiin sarkatamineisena siihen lattialle. Hihassa oikeassa oli valkoinen nauha ja kalvosimessa sidottuna sairaalaharso. Hänen painonsa oli liian raskas. Juksikoukku kyllä kesti, mutta sarkainen housunpultti ratkesi, maan vetovoima voitti. Se veti poikansa povelleen, joka häntä ylenpalttisesti oli rakastanut. Nyt poika saikin levätä uskollisena isänmaansa paljaalla povella.

10.

KAHDESTI KUOLEMAANTUOMITTUNA.

Koska historiallisten tapahtumain vaiheista kertoillessa liikkuu mainitulla alueella asiain kulku ripeästi, joka puolella tapahtuu yhtenä ja samana päivänä tapauksia jotka vaikuttavat yleisen tilanteen selville saamiseen, sentähden on meidän palattava takaisin muutamiin asioihin, jotta saisimme käsityksen seurausten syistä.

Muistamme tarkoin Rajavaaran talon isännän urhoollisuuden ja sankarillisen taistelun talonsa hävitystä ja tuhoamista vastaan. Muistamme saapuneet valkoiset joukot kenttätuomioistuimineen ja tuomareineen. Muistamme rohkean ja peräänantamattoman Korpion, joka tietoisesti kävi punaisten päälle. Saman miehen mihin eivät turhanpäiset aatteet liiaksi vaikuttaneet. Hänellä oli yksi ja ainoa päämäärä, yksi ja ainoa sana — _isänmaa._

Tälle Korpiolle tuotiin tieto Rajavaaran tapahtumista seuraavan päivän iltapuoleen. Aapon äkillinen ja uusi ilmestyminen ensin suututti häntä. Sitten tarkemmin mietittyä ihmetytti sekä kummastutti ankaraa sotapäällikköä.

Ja kun sitten uudet valkoiset osastot saapuivat Rajavaaralle tapasivat he talon tuhkana. Merkit siellä ja täällä olivat näkyvissä tuhoisasta kamppailusta. Vainajia pihamailta pois korjatessa tekivät valkoiset sen huomion, että punaisia ei heidän joukossaan ollut. Että voittajiksi olivat sittenkin suoriutuneet Aapon miehet.

Karjakeittiön ullakolta, sammalkasan alta löytyi ainoa elossa oleva ihminen. Kuulustelussa saatiin tältä tietää Aapon miehineen lähteneen kirkonkylään. Osa joukosta mainittiin menneen Ilvesvaaralle... Enempää kysymättä läksivät siihen suuntaan vainolaisetkin.

— — —

Konikorven koirahaudoilta eloonjääneet Aapon pelastamat uhrit pakenivat pian suunnalleen kukin. Mutta syvä lumi esti heitä jalan metsissä liikuskelemasta. Heidän tuli yhden ja toisen palata tielle. Kuljeskelivat ja huojuivat puoleen ja toiseen kumminkaan kylään uskaltamatta. Ihmisten ilmoillahan heitä saattoi odottaa vaara. Yhä tärisyttivät korvissa kuoleman hysteeriset huudot hermoja. He vartosivat iltaa ja yötä, jonka suojissa piileksiä tahtoivat. Ja kun kevään ilta alkoi himmetä, hämärä saapui, syttyivät tähdet, tuuli suhahteli korvenlaiteilla kuusistossa silloin epätoivoiset ihmiset horjuivat, hieroivat käsiänsä ja olivat onnettomia. Valkohurttain vainot avautuivat siellä ja täällä.

Ja kaiken onnettomuuden keskellä tuli uusi, ilmeinen uhka.

Rajavaaralta palaavat valkoiset ehtivät eteen. Uudet uhrit. Uudet teuraat. Valtatieltä kuului käskevä ääni:

— Mitäs joukkoa se?!...

Ei vastausta. Uudet tiedustelut:

— Mitäs te sieltä metsästä?...

— Ja kukas teille kaitsijat on antanut?!... Tiuskasi yhä kyselyjä:

— Esiin sieltä joku!... Kuka sen joukon komentaja?

Tässä olisi uskonut sekasorron ja kovan paon olevan kysymyksessä ja seurauksena. Mutta nyt ei tapahtunutkaan niin. Vaikeneminen, syvä ja hiljainen. Astuivat vankien joukosta esiin valkoiset sotilaat käsi ohimolla:

— Nämä ovat vankeja...

— Vankeja?

— Vankeja herra upseeri.

— Ja mistä ja mihin niitä?

— Kun vastausta ei kuulunut, ärjyi komentaja:

— Helvettiäkös toljailet, kun et puhua osaa?! — Nämä ovat vapautettuja vankeja herra upseeri.

— Vapautettuja?... Vapautettujako sanoit? kertaili kopeasti valkoinen. Katseli kutakin kohdastansa, sanoi sitten:

— Ja kuka vapauttaja?

Vastasi arkailematta kokemassa ollut:

— Punaisten päällikkö. Mutta tutkiskelevan upseerin silmät iskivät tulta. Jopa reestänsä nousi suu suurena ja uskomattomana. Kyynillisellä maltilla kumminkin puhui:

— Ja entäpäs sitten. Alappas ladella enempi...

Seurasi kokonainen ryöppy kysymyksiä. Mutta sotilas oli itsepintainen. Hän puhui asian siten kuin se oli. Selostukseen kumminkin puuttui kaksi niistä keljumaisista juipeista, jotka olivat osottautuneet kaikista "urhoollisimmiksi." He vääristelivät ja valehtelivat. Tämä sai sekasortoa vain enemmän aikaan. Nytpä joukon johtaja määräsi uudelleen vangit ammuttaviksi.

Tässä kumminkin tapahtui yhtä ja toista. Itsepintainen ja rehellisyyttä osottanut sotilas menetti malttinsa ojensi aseen pöyhkeilevää kuulustelijaa kohden ja huusi:

— Heitä _ei saa ampua!_

— He ovat meidät pelastaneet!

Tästä seurasi laukausten vaihto. Ankara hälinä nousi. Usea valkonauhainen vaipui lumelle. Kiroukset ja sadatukset kajahtelivat kilpaa laukausten kanssa. Komentaja ähkyi kiukuissaan:

— Helvettiin koirat kaikki!... Ampukaa heidät joka saatana! Miesten täytyi peräytyä taaksepäin tilaa saadakseen. Jo vimmoissaan ammuskeli päällikkö ja huusi:

— Ampukaa!... Ampukaa heitä koiria!... Mutta ennenkuin laukaukset saapuivat olikin kokemus osottanut uhreille toiminnan tarpeellisuuden. Koirakuopilta palanneet ja ylös nousseet miehet sekä naiset olivatkin jo tulikasteen karkaisemia. Heitä oli vallankumous ja kuolema tuskaisissa pihdeissä pidellyt ja korventanut. Kuulat eivät enää pelottaneet. Toiset heistä hyökkäsivät käsiksi murhaajiin, toiset heittäysivät lumeen.

Kun sillä hetkellä ylempää mäentöyräältä kajahtelivat laukaukset ja murhamiehen mustan teossa ja työssä tässä saavutti punaisten pelastava joukko.

Kuka ja mistä?... Kysy kuka ja mistä saapui. Ja kuka heidät lähetti? Kuka siunatun pelastajan tuonut? Tässä hämmingissä ajatteli jokainen vain itseänsä. Kuka kynsille kykeni se lumeen kaivautui. Siellä syvällä kuoren ja kerstänneen alla oli ainoa tulen turva. Väkevimmän väkivallassa voima ja— — — valta. Ystävän sekä vihamiehen on tuhon edessä sivuun astuttava. Uhri ja uhraaja etsivät nyt läpeä itselleen samasta kannon kupeesta turvaksi kurjalle hengellensä.

Kahdesti kuolemaan tuomitut eivät ymmärtäneet mitä ja ketä he itse oikein olivat. Tilaa ei maan päällä, ei alla. Lupaa ei olla, ei elää. Mutta kohtalo ojentaa kätensä monasti silloin kun juuri toivon viimeinen häivä on hävinnyt, jos— — — se sitä koskaan ojentaa.

— — —

Teeriharju, perämies, Kananen, Onkalomäki ja Oskari, jotka kuusinkeski vasta olivat lähteneet Ilvesvaaralta juuri niihin aikoihin johon vasta mainittu seikkailu oli kehittynyt. Santalan Manti hiihtäin sinne sanan sai. Hevolla neljällä, juoksijalla paraimmalla Kuusela oli apua Aapolle hakemaan tullut. Virma ja hyvä juoksija teki taivalta. Olihan kiire sinne missä kuultiin Aapolla olevan kuumat päivät. Matkaa mieskuorman kanssa tehtiin siten, että ylämaat juostiin, tasaiset ja laskevat ahteet seisottiin reessä. Kuta lähemmä saavuttiin, sen varovammin kuhunkin suuntaan katsottiin. Jokaista puskaa ja pensasta komensi Kuusela pitämään nyt silmällä. Hanat pyssyissä päällä ja aina muutoinkin laukaukseen ja taisteluun valmiina oltiin. Kuusela neuvoskeli:

— Jos vaara teitä uhkaa, lumeen syöksykää suinpäin niinkuin sotamiehet ja saukot. Ei maalitauluksi kukaan ehdontahdoin saa asettua.

Tämän ahavoituneen ja ensikertaisen päällikön komennuksia kuultiin totisina. Jokainen heistä tiesi tässä jotakin erikoista tapausta kohti kuljettavan. Karkua laukkovien hevosten voimalla ja nopeudella tässä kuljettiin kuolemata kohden. Valkoisen vallan ympäröimä alue tuntui hengenahdistuksena, saati sitten eleissä ja liikkeissä. Mutta vanhain metsänkävijäin vaisto heräsi nyt vireeseen. He nuuskivat ja taivastelivat koirankuonolaisen uumoilemisella, että jotakin sitä saattaa olla läheisyydessä. Toinen toiselleen tästä ilmaistiin ja puheltiin rohkaisevia sanoja. Vaarasta mitään virkkamatta haasteltiin vain kuin tavallisesta asiasta ainakin. Saaliinhimo syttyi. Vaino heräsi. Silmät sikristyivät sihtaukseen kuin kissan silmät.

Eikä aikaakaan kun erään ahteen päällä pysähtelivät kuulemaan. Kirkonkylästä tahi Haapaniemestä kuului jotakin. Ja aivan oikein, sieltä sitä kuului kunnioitettava jytinä ja räiske. Sitten hypättiin rekiinm ja taasen ajettiin pitkä alamaa. Vasemmalle jäi siihen vaivaiskoivuja kasvava suo. Suon takaa kumotti synkkä Konikorven kuusikko. Mutta siinäpä aivan edessä kappaleen matkan päässä maantieltä talvitien suussa suon rannassa alkoi paukahdella. Rähäkkä ja ilmeinen tappelun tohina oli siellä alkamassa. Kuka muu kuin vihollinen! Käsikähmässä taisteltiin. Hätäytyneet siellä kauempana hajaantuivat hankeen. Tässä sitä Kustaa ensi kerta vanhoillansa sai koetella sotapäällikkyyttänsä. Ja pian olikin hän kuiskaten sanonut:

— No nyt pojat soopaa isännän silmiin! Ja sitten hivuutamme...

Ja niin se hivuutus sitten alkoikin. Tässä kahakassa valkoiset veljet lykästivät pakosalle. Vastikään toisia hätistelivät, nyt itse päistikkaa peltopyinä puikkivat päätänsä mikä minnekin sattui. Useampi heistä sai tuta tarkkasilmäisen ja vakavakätisen metsämiehen tuliluikun "tuttavuutta." Metsään paenneiden perään eivät keskellä kiirettä ja suksittomina jälkimyöten joutaneet.

Hankeen hukuttautuneille punaisille kyllä huutelivat:

— Tulkaa pois! Mutta kukaan ei uskaltanut nostaa korviansa. Kahdesti tänään kuolemaan tuomitut eivät uskoneet, vaan katsoivat parhaaksi maata hiljaa paikoillaan.

Kuusela komensi miehet rekiin, koska kirkonkylän taholla uusi ammunta ilmeisesti kiihtyi. Kumminkin yksi mukaan tahtoneista haavoittuneista kertoi tapahtumat, mitkä heitä oli korvessa kohdannut. Kertoi Aapon urotöistä. Tämä tieto innoitti entistä enemmän miehiä. Entistä kovemmalla vauhdilla tahtoivat rientää eteenpäin.

11.

ILOINEN OIKEUDEN TUOMARI.

Hyvätuulisena touhusi tuomari.

Riemultaan ei tahtonut sisäinen tasapaino pysyä aloillansa. Viranhaltijan vakavuus tahtoi väkisenkin muuttua viidentoistavuotiaan vintiön veikastelemiseksi. Toisinaan hän vikkelänä otti askeleita puoleen ja toiseen. Vanha jalka tanssahteli, kantapää kohahti kerkeänä ja varvas löi rallintahtia. Piti viheltää vanhoilla ryppyisillä huulilla, vaikka nämä eivät tuskin tähän tarkoitukseen olleet soveltuneet enää vuosikymmeniin. Toisinaan hykerteli käsiänsä ja nauroi aiheettomasti vasten kaikkea tavallisuutta. Sivusta katsoen oli tuomarista tullut hepsu mies. Sanalla sanoen pikku höntti. Toisinaan saattoi hän läiskäyttää käsiänsä yhteen, raapia paljasta kaljuansa ja sitten nauraa katketakseen. Olihan hänellä nyt hauskaa... Olihan mies saavuttanut nyt sen, mitä uskoi kädestä pois ikipäiviksi temmaistun. Hän oli saavuttanut sekä himotun, että hurjuuteen asti kaipaamansa mielitietyn. Luuloiteltu yksinomainen morsian, sekä tämän "kavaijeri", rakastaja, olivat nyt hänen hallussaan. Ne molemmat otukset olivat nyt lujien lukkojen takana. Niin kiltisti kuin linnut häkissä saivat nyt tehdä seuraa toisillensa muistoissa. Ja sitten alistua enimmän vihaamansa ihmisen alamaisuuteen.

— — —

Majatalo, mihin tuomari oli tuonut kiinnisaamansa saaliin sijaitsi keskellä kirkonkylää. Vieraspytinki komeana ja jykevänä uhosi manttaalin suuruisen talon uhkeeta upeutta. Tähän rakennukseen sijoitti komentaja vangiksi ottamansa Katarinan. Tuntia muutamaa myöhemmin vielä samana iltana oli odottomatoin onnenpotkaisu kohdannut tuomarin hurttia saman kylän kirkonkellotornissa. Siellä oli väellä ja voimalla vangittu tuiman nujakan ja käsikähmän jälkeen punaisten päällikkö Arvid Pylväistö. Vangitsijat selittivät hänen olleen tapulissa ruumiita ryöstämässä.

Mikä mainio saalis!... Mikä apaja yhtenä ja samana päivänä!... Johan tämä hellytti, sekä samalla pehmitti kivikovaakin sydäntä. Oli sangen ymmärrettävää, ettei Pystytukka vähällä itkenyt. Tavattomasti tykytti riemusta ja ratosta koko rinta. Vuoroon vaihtelivat väreet, vuoroon ilon ja naurun ailahdukset. Alunpitäen, vaikka aikomus olikin teljetä molemmat punikit ja heidän päämiehensä kellariin hetkeksi, vain hetkeksi odottamaan muodollista tutkintoa ja tuomiota, muutti vallan ja viranhaltija mielensä, sekä asetti heidät samaan rakennukseen, vaikkakin eri puolille. Kaksinkertainen vartiointi ulkona piti alinomaa silmällä suuren rakennuksen molempia päitä. Vierashuoneissa keskellä oleili ja asusti itse tuomari.