Part 10

Herra konttoripäälliköllä oli todella häkissä nyt ne linnut, joita koko sodan ajan oli takaa ajanut. Sitä vartenhan tässä sotaan takertui kaljupää perinpohjin. Lasten leikkiähän se muutoin oli aluksi ollut. Katarinaa kai tässä kaiken aikaa meinattiin, eikä suinkaan ketään, eikä mitään muuta. Mielipuolisuuden rajankin yli tuli hän uskaltaneeksi. Mustasukkaisuuden käärme kuiski povellansa lakkaamatta kavalata kieltä. Eivätkö suorimmalta kädeltä "isänmaalliseen" sotaankin juuri kannustaneet lopullisesti nämä himoittavat päämäärät. Vallasnaisen mielijohteita ja oikkuja palvellakseen tekeytyi hän mitä tuntehikkaammaksi vanha-suomalaiseksi. Tämä vanha kokenut kettu sai näet selville, että tyttö oli iskenyt silmänsä mainittuun punikkien päämieheen. Johan hän viime syksynä Hämeen matkoillaan Suomelassa sen oli näkemään tullut. Johan jo silloin itse kamarineuvos pohjan ja perustan oli tänne isänmaalliselle aivoitukselle tuonut. Vallan selvästi saattoi tungeskelija saaliinsa panna merkille, sekä että kylmäkiskoisuus oli hamasta siitä päivästä alkanut. Ja joka kerta milloin tuomari perin juurin asiata mietti, nousivat hänen niskakarvansa pystyyn. Isänmaan kallis asia oli näet asetettu sitä seuraavalle tilalle. Ne merkitsivät samaa kuin mitä omat pyyteet ja mielittelyt suhteiden takaa-ajamisessa sanoivat. Ja ne palvelukset, mitä ne meriteerasivat, palvelukset sellaiset, joita konttoripäällikkö joka päivä emännällensä piskinä piipersi.

Työnsihän tyttö nyt monivuotiset arvokkaat palveluksensa mokoman miehen mukana luotaan kauaksi sivuun. Olihan onneton yhtynyt päällepäätteeksi "isänmaan" vihollisiin. Tämä syyttävä soimaus soi lakkaamatta valkoisen "hyväntekijän" kaikelle muulle umpeutuneissa korvissa. Eihän jo kaksi kuukautta kestäneitten luokkasodan rintamatoimenpiteiden yhteydessä tuomari ollut hetkeksikään lakannut miettimästä menetetyn asiansa auttamista. Monet monituiset vakoilijat ja urkkijat oli hän lähettänyt punaisten selän taakse. Ne siellä punoivat ja juonittelivat säikeitänsä valkoisen asian eduksi. Punikkirintaman puhkaisemiseksi työskenneltiin intohimoisella väsymättömyydellä. Tähän yritykseen kietoutuivat kyynilliset ja mustat hurmon himot. Paljon myrkyllisemmin kiehui kiho sen saaliin perässä, mikä mustasukkaisuuden sysimustassa sydämessä kihisi kuin kastettu kekäle. Unettomat yökaudet hän hautoi loppumattomia konnankiijeitansa. Vähin erin syöpyi hänen mieleensä musta, kamala tuuma: "Kaikki, kaikki ilman ehtoja surmattava. Jokainen ammuttu punikki tietää roistojoukon vähentymistä!" Tämän hänen vakiintuneen mielipiteensä julkilausuttuaan kehittyi valkoisessa kalman maaperässä moiselle kyvylle suosiollinen vastaanotto. Kenttäsotaoikeuden tuomioistuimillehan juuri haluttiin himokkaasti ihmispersoonissa liikuskelevia saatanoita. Kas tämä arvon ylennys riemastutti ja kirkkaudellaan heijasti tuhkanharmaita paatuneita kasvoja.

Niin monta keinoa ja koukkua kuin Katarinan kiinni ottamiseksi olikin kiverretty, epäonnistuivat ne ja osottautuivat tehottomiksi. Yritykset siinä suhteessa raukesivat tyhjiin. Kumminkin oltiin eletty rintamamurron aikaa. Valkoiset alkoivat verkkaan saada haltuunsa alueita punaisesta Suomesta. Tämä myötäkäyminen kiihotti. Pystytukka menetti malttinsa. Virantoimituksessa hän alkoi hosua kuin hyena. Tappamalla piti saada kaikki "puhtaaksi." Ei muuta kuin tapa! Tapa vain kuin sikaa, niinkuin torakkaa tuholaista kaada "ryssää" ja punikkia. Tässä tappomeiningissä enempää malttamatta hän heitti kesken kaiken tuomaroimisen. Oikeudenkäynnin tehtävät tulivat toisarvoisiksi. Turhaa ajan hukkaamista kuulustella persoonia yksitellen. Sitä paitsi suurissa joukoin kiinni saatuja punaisia alkoi tulla vallan rutosti. Ja kellä pirulla kesti voimia heitä kaikkia kuulustella. Tuli panna päätöksiä lautaan summamutikassa. Mysömällä joukkotuomioita kun hutki, oli se sentään paljonkin tehoisampaa kuin soittaa suutaan jonkun kielilakkarin suutarin ämmän tahi renkisorrin kanssa. Niinpä nytkin. Hän julisti neljänkymmenen ihmishengen tuomion, joukkonitästämisen ja sitten riensi itse suin päin ottamaan selvää kaipaamastaan henkilöstä edentyvällä rintamalla.

Kuinka Katarina olikaan joutunut tuohon neljänkymmenen joukkoon? Ja kuinka häntä ei oltu tunnettu? Tämä käy selville siitä valaisemattomasta kohdasta, joka aseman kivikellarissa tapahtui. Pylväistöltä nimittäin oli vangit sinne summamutikassa ajettu. Kuten muistamme, oli Katarina tahtonut tavata äitiänsä hinnasta mistä hyvänsä. Ja ennen peräytymään lähtöään hän saapui pienelle rantatupaselle, joka oli kuoleman autio ja tuonen raivaama. Kuusien keskellä tupanen tyhjä. Siellä makasi Sirkka kylmänä pirtissänsä. Tytär tuli turhaan tänne tavottamaan. Hän nousi mäen päällä olevaan Pylväistön taloon hetkellä jolloin sinne valkoiset hyökkäsivät. Kumminkaan ei emäntärouva tässä yllätyksessä ollut menettänyt malttiansa. Hän kykeni viime tingassa muuttamaan ovelasti Katarinan ulkomuotoa. Vanhanaikuinen naisen löysä röijy sai tässä tuokiossa tehdä hänelle seuraa. Eikä tästä "talonpoikaisnaisesta" kukaan ollut hullua harmaampi. Oikeuspaikalle kun tultiin ja Katarina asettui kansakoulun eteiseen ei häntä kukaan tuntenut. Tässä joukkotuomiossa julistettiin Katarinalle kuolema muiden mukana.

Kuinka sitten tuomari kumminkin sai tietää uhkaavan onnettomuuden Katarinaan nähden? Muistamme kohtauksen Mylly-Mirjan mökissä. Karanneen "oikeuden" kirjurin ilmaisun asioista. Ja talonpojaksi tekeytyneen ovelan urkkijan, joita Pystytukan lähettiläitä ei mistään puuttunut. Vielä muistamme kuinka "talonpoika" pussit mökkiin jätti kevätpuron puhkeamista uottelemaan ja itse lahtaria pakoon pötki. Viime tingassa sitten oli kaikki selvinnyt. Tuomari tutkimusmatkoillansa kun Rajavaarassa ahdistui kiperään pinteeseen, mutta tunnetulla tavalla pelastui ja vältti Aapolta selkäsaunan.

— — —

Näistä asioista heitti tuomari nyt miettimisen sikseen.

Keskellä hänen iloisen tuulensa oli tämä ikävä ajatus viimeisiltä ajoilta kantautunut mieleen. Nyt sen täytyi henkäyksellä pyyhkäistä jälleen pois. Tuli taasen vakauttaa mieleen. Sen tähden hän pysähtyi astunnasta. Majatalon ylpeästi sisustetussa kamarissa yksin ollen istahti hän vaihteen vuoksi keinutuoliin. Katse sattui vinottain asetettuihin lattiamattoihin, jotka nurkasta nurkkaan siististi suoristettuina kaunistivat huonetta. Matot olivat valkoista villaa ja reunoilta päärmätyt punaisella verkasuikaleella. Tällaisiin asioihin kuin silmäin edessä oleviin esineihin ei hän, tuomari, ollut enää ammoin huomiota kiinnittänyt. Mutta nyt, erikoisesti juuri nyt säteilivät hänen sameat silmänsä kaikkialle. Jokainen esine sai kohteliaan huomaavaisuuden osakseen. Sen tähden hän itsekseen tuumi seuraavaan tapaan:

— Hym... Siinäkin matossa on rikirinnan asetettu punaista ja valkoista, niinkuin ei tuota valkoista yksinomaan olisi voinut antaa olla. Pikemmin sininen, soveliaampi ja suositumpi... Mutta mitä lie ja mikä tiesi nuokaan jurikat talon isännät... Kaikki ovat paholaiset kuin samaa maata. Punaista suosivat takana, vaikka edessä osaavat olla toista mieltä ja maata... Vaikka onhan se toisinaan kaunistakin punaväri tuon valkoisen rinnalla. On helkkunas vieköön. Ne kaksi väriä ikäänkuin etsivät toistansa. Sekaisin kulkevat kuin verisolut... Merkillinen juttu...

Tuomari kiskotteli mieltymyksestä kuin kalaa itsensä täyteen syönyt kissa. Nousi sitten tuolilta ja käveli uunin luokse. Pellin rissalaitteissa roikkui kauniista värilangoista kudottu tupsuröyhelys. Nauhoissa killui vielä somina renkaina sorvattu puupalli pari. Näitä puleeratuita pallikoita kalisteli tuomari juuri sillä hetkellä kun arat askeleet kuuluivat eteisestä. Hillitty koputus ovelle tuntui taiteilijan tahi pianonsoittajan kosketukselta paremmin kuin pitkän ja korstomaisen oviloikkarin ilmaisun enteenä. Sisään astui pitkäsäärinen, kumarteleva ja merkillisesti mairitteleva viirin salko.

— Herra tuomari, saisinko minä luvan esitellä teille ja ilmottaa sitä, mitä korkea oikeus minun teille alamaisesti pyytää sanomaan? Se on tunnin pari tuolla tuvassa teitä valmiina ja hartaana odottanut. Nöyrästi he siellä ovat istuneet. Luoksenne laittoivat suvaitsevaisuuttanne anelemaan ja pyytämään, että astuisitte itse oikeussaliin, missä vangit jo sinne tuotuina ovat tuntikaupalla olleet. Ja senkin tähden että niillä taitaa olla kiire...

— Hyvä!... Vallan heti... vallan heti, miekkoseni. Mutta odotahan. Onko vankeja vielä alustavasti kuulusteltu?

— Kyllä heitä kellarissa on yritetty noin... niinkuin herra ymmärtää...

— Niin että heitä siellä on jo aluksi...

— Aluksi noin pikku hiljaa... Pikku hiljaa, kas näin. Roikkakorpi irvisteli ja osotti oikean käden Marssin asukkaan sormillansa silittävää asentoa kuin kissaa kiitellen ja lisäsi:

— Ja ellen erehdy niin tuloksia... hedelmällisiä tuloksia. Niin että tuomarilla on vain sadon korjaus vaivana. — Jahah... jahah. Sinä rakkahin, sanokaa lautakunnalleni että aivan heti, aivan heti... Hm, voivat kumminkin tutustua asiapapereihin.

Pitkänsuileva mies teki luonnottoman kumarruksen. Syvä niiaus yht'aikaa teki melkein ivallisen paremmin kuin kunnioittavan vaikutuksen. Tämän toki tuomarikin huomasi, mutta ajatteli:

— Kas kas kun käyvät yhä nöyrää nöyremmiksi kuta edemmäksi menestymisemme edistyy. Ja kun askeleet olivat sitten portaista hävinneet, otti tuomarin persoona merkillisiä askeleita kamarissansa. Hän oli muuttunut enemmän poikavintiöksi kuin että olisi muistuttanut aikamiestä. Sen sijaan että hän olisi kiirehtinyt riukukinttuisen miehen jäljessä oikeussaliin, asetti hän tuolin keskilattialle ja alkoi urheilla sen yli hyppimällä. Mies oli niin täynnä riemullista iloa että sen piti purkautua ulos tällä tavalla.

Vihdoin hän aukaisi matkalaukkunsa ja veti sieltä esiin uudenuutukaisen hännystakin. Tänään piti oikeuspöydän takana välttämättä esiintyä siistinä ja sivistyneenä. Sivistyneenä siinä määrin, ettei henkinen köyhyys paistaisi. Ja kaupunkilaiselle varallisen firman konttoripäällikölle, joka nyt oli arvossa ylennetty valtakunnan korkeimmalle tuomioistuimen tuolille tutkiskelemaan ja tuomitsemaan ihmisten henkiä ja munaskuita. Ja nyt... olihan nyt eritoten se hetki, jolloin tämän istuimen eteen tuotiin henkilöltä, joita harvoin arvossa oltiin ylitetty.

Peilin edessä asetti ikämies kätevästi lumivalkoiset kaulukset kaulaansa. Kalvosimet välkähtelivät kiilloitetussa turkulaisessa tärkissä. Hihan suiden isot kultakantaiset napit komistelivat tavattomasti. Sitten sidottiin kaulanauha erikoisen huolellisesti useampaan eri malliin ja tyyliin. Vihdoin onnistui kuin onnistuikin hän sen saamaan "senaattorin solmulle." Keskelle ruusurusettia painettiin kimalteleva hohtokivineula... Sitten huoliteltuna ja viimeisteltynä poistettiin tomuhiukkaset harjalla hihoista ja rinnuksilta. Hän asetti hatun päähänsä, otti kepin käteensä ja oli valmis esiintymään.

12.

VANKIEN KUULUSTELU.

Tuomari saapui.

Lautakunta seisoi ja kunnioitti. Pimeästä kellarista tuotiin puolikuoliaaksi säikytetyt vangit. Heidän vaatteensa olivat saviset ja ryvettyneet. Eteisessä oli ahdinkoa. Sieltä kuului ärjymisiä. Pesemättömissä kasvoissa tihrustivat pöppelöt silmät tylsinä ja onnettomina.

Mutta salissa, siellä sitä junnasivat "isänmaan" ankarat pojat. Pönäköinä ja potrina uskoivat itsestänsä suuria asioita. Suuri ja ylenpalttinen tehtävä kajastui heidän kasvoistaan ja katseistaan.

Ankaroiksikin tekeytyneinä hämmästyivät he kumminkin esimiehensä ovelle ilmestymistä. Äkkipikainen ja entisestä poikkeava... Ah, mikä arvokkuus!... Mikä ryhti hänen ulkomuodossansa. Väen keskitse kumartelematta, vastaamatta asteli. Tuomarissa ilmenivät tällä haavaa kaikki epämääräisyydet. Tuntui kun ilettävyys asuisi itse hänen askeleissaan. Jopa jekunatkin tunsivat nokkaansa tuoreen ihmislihan löyhkän. Viihtyi inho vanavedessä. Hän oli kumminkin se valkoinen leijona, tyypillinen verituomari, jossa esiintyi "luja järjestys", ankaruus ja kuri.

Pitkän pöydän takaa antoi hän katseensa arvokkaana kiertää huonetta.

Lautakunta seisoi yhä liikkumatta, seisoi hengittämättä, sitten muutti jalkaa ja seisoi taaskin. Se valmistui kuulemaan ylevää oikeuspuhetta. Mutta sen sijaan että tuomari olisi jotakin puhunut, pysyi hän ääneti, viittasi istumaan ja oli vieläkin vaiti.

Oviloikkari liehakoitsi, katseli herransa ilmeitä tarkkaavaisuudella. Hän ymmärsi ennakolta sovitun silmien vilauksen. Sitten hän kutsui sisälle uhrin.

Vanki astui arvokkaana sisälle. Hän asettui ovipieleen, minne hänet tuomarin katse ankarana naulitsi... Tahtomattaan kiintyi tutkijan katse pakolla raahattuun. Jopa siinä lautakuntakin vilkuili, puhkuili ja härkälaumana muljautteli ja äänettömänä kyräili... Eikä ihmekään, olihan yleinen syyttäjä sähkösanomalla kutsuttu Seinäjoelta. Sentähden se kunnioitettava äänettömyys asui huoneessa.

Hoikka oviloikkari vaelsi yksin varpaillaan, taipuili ja notkuili kuin virman virran kaisla. Nenäliinanko puutteessa, vaiko missä tarkotuksessa tämä huilanteri lipoi huuliansa, toisinaan aina sieraintakin. Hyvillä mielin hän siirsi paikkaa kuin kupin nuollut koira...

Tätä tarkasteli muutama isäntämies. Hänen järkensä äkersi äänettömänä ja totisena. Jopa lopulta katsoi mokomaa kyypparia. Ikinä ei hän ollut ihmisen kielen nähnyt ylettyvän nenäreikään asti. Joka kerta kun lipaisu salamiten uudistui, punehtui rajun manttaalijekunan karvanjuuri. Siellä miehessä jylläsi joku sisäinen voima. Se pullisteli. Tyyneys toki kaikesta huolimatta jatkui. Jokainen kuunteli kiukusta puhisten.

Arvid Pylväistö oli ryhdikäs ja pelkäämätön mies.

Kuulustelu koski alunpitäen kaikesta päättäen tätä miestä. Vastaukset kysymyksiin olivat selvät ja lyhyet. Sanat ja lauseet tulivat kiertelemättä ja kaartelematta siten kuten asiat olivat olleet. Tuomari tiedusteli edelleen:

— Kieltämättä olette kapinoitsijain pääjehu?...

Heti vastasi tämä:

— Taistelija työläisten armeijasta.

— Keskeisin henkilö, tarkoitan?

Kuulusteltava hymähti:

— Tehän sen tiedätte.

— Tunnustatte?...

— Ei tarvitse tunnustaa. Totuudessa ei ole mitään tunnustamista.

— No no... Jaa... sehän se riittääkin. Yksistään riittää. Hetken vaitiolon jälkeen kysyi tuomari:

— Kuinka siis selitätte oleskelunne kirkon tornissa ja kellarissa?

Tähän katsoi Arvid kohtuulliseksi vastata sen mikä oli tarpeellista. Kumminkin sanoi olleen vakuutettu vainajista jonkun olleen elossa... Tuomari tokaisi ivallisesti ja kyynikkyydellä:

— Ei se ollut nyt kysymyksessä. Joskaan kapinoitsijoiden henki ei aina ihan tarkkaan olisikaan heti paikalla kerinnyt hukkaan pihistä, niin olisivathan joutaneet...

— Haudassaan sätkytellä...

Välittämättä Arvidin huomautuksesta jatkoi tuomari: — Kysymys on siitä kuka avusti teitä tuonne torniin, sillä olivathan avaimet huostassanne. Tuomarin törkeä iva suututti siihen määrään, että saman tekevää oli vaikka ei vastannutkaan. Mutta puheenjohtaja huusi kuin leijona:

— Kenkkuiletkos!?... Taikka tässä pannaan mies puhumaan vaikka ei haluaisikaan!...

Arvid seisoi vaiti ja vaikka ärjäisyt uudistuivat oli hän mykkänä. Silloin huusi kiilimystynyt "oikeuden" jakaja:

— Jassoo saatana!... Kuka toimitti sinut ruumishuoneeseen?!

Hiljaisuus.

Oven luona urkkivat kätyrit kurkkoilivat pöydän taakse tuomaria. He odottivat viittausta. Mutta tämäpä ei antanut mitään merkkejä. Hän sen sijaan otti äänettömänä tuolin selustalla roikkuvan hevosenpääkepin ja asteli Arvidin eteen mitään arvelematta iskeäkseen tätä kasvoihin. Kumminkaan ei isku ehtinyt, sillä keppi muutti omistajaa ja sinkosi kappaleina lattialle.

Kaikki tämä tapahtui kenenkään ehtimättä apuun. Sanattomana häpeästä ja vihasta tuomari raivosi. Vain vaivoin voi vanki malttaa mielensä. Loppu oli lähellä tällä kuivalla miehellä. Nyt hän peräytyi ja huusi:

— Kuinka te tuotte vangin saliin ja oikeuteen ilman kahleita ja käsirautoja!?...

Hätäytyneet vartijat rynkäsivät nyt esiin. Vangin vastaan panematta he sitoivat hänen kätensä.

Johtuiko sitten arvokkuudesta vaiko ylpeydestä, ettei "tuomari" tutkimatta ajanut vankia edestään kuolemaan, vai muuttuivatko hänessä heränneet himot, tahi tarkoitusperätkö pidättivät. Tyyneys palautui kumminkin verkkaan. Tuomari rauhottui vähin erin, saipa jonkinmoisen tasapainonkin. Hänen mieleensä muistui näet kohtaus kaksi kuukautta sitten Vilppulassa. Tuon samaisen hyväkkään Velihän se sielläkin Korpion kanssa jytinän piti. Melkeinpä hän nyt katui uskallustansa. Niin ollen kykeni tuomari hetken perästä sanomaan jotakin kirjurillensa, jonka korva koko ajan heilahteli hermojännityksestä. Tämä katsahti heti oviloikkariin, joka lipasi sieraintansa ja astui huiskutellen pöydän luokse. Pitkä ja äitelyyteen asti makeakäytöksinen mies kumarteli entiseen tapaansa, poistui ovista kuuluttaen kovalla virallisella messuäänellä:

— Kaikista korkein sotaoikeus suvaitsee viittauksestansa armollisuudessa eteensä tutkinnoille ja tuomiolle kutsua kapinoitsijan ja maanpetturin impyen Katarina Saloheimo-Sandbergin, kotoperältään Turun kuuluisasta kaupungista, missä hänellä kauppakonsulin virasto on olemassa.

Pöydän takana puri tuomarin kirjuri huultaan. Hänen kasvoillansa muuttelivat yht'aikaa monenlaiset värit ja ilmeet. Tuomarinkin jännitys nousi aste asteelta. Hän muisti vasta että tätä hetkeä vartenhan hän olikin valmistautunut. Vallan suuressa määrin hän ihaili itseänsä siitä neronleimauksesta, jonka sirkilöimisenä tuloksena, ehkä matemaattisella selvyydellä ja seuraumuksella hän perusteli tämän jännittävän kohtalon oikun. Hän oli näet ankarasti antanut vartioida kumpaistakin vankia, sekä määrännyt heitä pidettäväksi eristettyinä, toisistansa täysin tietämättömyydessä. Viisas tuomari laski, että Katarinan ja Arvidin kohtaus tapahtuisi lakituvassa yllätyksenä kummallekin. Ja juuri tämän hetken vaikutelmat saapi tuomari nähdä ilkosten alastomina. Niinpä onkin siinä suhteessa lautakunnan kera helppo vetää johtopäätöksensä.

Jopa tämä kohtaus ennakoltakin ajateltuna lupasi sanomatonta nautintoa. "Rakastuneiden" jälleennäkemisestä seuraa mitä katkerin pettymys. Kas eikö tässä ollut vahingoniloa ja aihetta? Kilpakosijan sielun tuskain kiemurteleminen!... Mikä korvaamaton nautinto!

Mutta kuinkas olikaan?

Avatuista ovista astui sisään Katarina vaatimattomana ja tyynenä. Hänen ryhtinsä oli hieman ylpeä, mutta hänen vaikutuksensa sitävastoin vaativainen. Huolimatta siitä että hänen pukunaan oli vanhan maalaiseukon kertahame paksuine poimuilleen, sekä sen päällä valui uumatoin röijy väljänä ja valtoimena. Kirjava, kopanpohjan ruuduille kudottu liina laskeutui niskaan. Ehdottomasti reilu emännän malli ja muoti.

Katarina asteli keskilattialle. Ja vaikka konttoripäällikkö yritti pilkallisesti hymyillä herrasnaisen nykyistä pukua ja emäntämäisyyttä, muuttui hänen katsantonsa happameksi, pikemminkin katkeraksi. Ihminen joka oli ennen kantanut ylellisen hienoja pukuja osasi olla vakavan yksinkertainen, kauniimpi entistään.

Katse vaipui puheenjohtajalta alas. Häpeän tunneko hiipi esiin? Osien vaihtuminen oli joka tapauksessa tehnyt vaikutelman. Neiti Saloheimon palveluksesta riippuvainen konttoripäällikkö työnantajansa tuomarina tässä merkityksessä.

Mutta pian olikin heikkouden häivä poistunut. Ankarana ja vaateliaana nosti hän ensin katseensa Arvidiin, sitten Katarinaan. Tuomari ajatteli: Mikä ihme?... Mieshän on ihan tyyni? Ei edes häpeämättömyydellä enää ole rajaa... Tahi ovatko sittenkin hänen luulonsa olleet kokonaan turhia? Ehkä osaa ruoja teeskennellä ovelasti?... Eipä hän voinut asiasta sanoa sinne eikä tänne. Enemmän muodollinen kuin tosiperäinen kuulustelu alkoi:

— Neiti Saloheimo!... Entinen isänmaan arvoisa ystävä... Vastatkaapa muutamiin pikkukysymyksiin. Sen jälkeen tunnustatte suoraan. Ja jos tämän teette, on se oleva teille mitä suurimmaksi helpotukseksi. Vaikean asianne uhkaavassa ratkaisussa saattaa niinmuodoin tapahtua mitä jaloluontoisimpia myönnytyksiä, tahi sitten päinvastaista. Peittelemättä puhukaa kaikki rikoksenne, joita petturuutenne on matkaan saattanut. Katkera ja mielenkarvas on tämä kuulusteluni minulle teidän suhteenne. Ja saattaa se harmentaa monta hiusta päästäni. Se viiltää sydäntäni kuin kaksiteräinen miekka. Tämän tehtävän ja viran sijaisena minun kumminkin täytyy, sillä kallis, usein mainittu maamme etu ja kunnia vaatii sitä. Tunnustakaa, että veljiä ja isänmaan ystäviä vastaan olette tulleet joko omin ehdoin, tahi sitten kavalasti petettynä... tarkoitan, välillisesti viekoitelluksi. Minä tunnen teidän jalon sydämenne parhaiten kuin kukaan muu. Se on herkkä uskomaan yhtä ja toista... Myöntäkää siis mitä sydämellänne on. Anteeksiantamus ylhäältä tulee olemaan suuri ja rajatuin... Sillä katsokaa tätä. Suomen mahtavan maan ja vallan aamunkoitossa elää huomenraikas mieli. Armo meilläkin osataan asettaa oikeuden ja väkivallan edelle... (!)

Istunto odotti vastausta.

Hetken hiljaisuuden perästä vastasi Katarina rauhallisena ja tyynesti:

— Korulauseitanne teidän on minulle turha tuhlata. Olkaa enemmän siinä suhteessa meihin nähden säästeliäitä. Minulla ei ole mitään sanomista, ei anomista murhaajilta. Raakalaisten ja narrien sakki joutaa riehua. Hankkikaa vain himoillenne hourupäistä tyydytystä. Rietastelijat, mässätkää vain veljien veressä. Aikanne tulee...!

Lautakunta ynisi. Isännät ähkäilivät. Ahdasta heidän siinä rikirinnan istuessa oli. Asento epämukava. Itsensä täyteen syöneet mahakkaat eivät sopineet mielin määrin pyörimään liian lyhyellä penkillä. Heille ei vielä kukaan ollut kahdeksan viikon aikana uskaltanut tällä tavalla puhua. Sentähden tässä piti kääntyä katsomaan tuota "kurppaa", joka uskalsi olla hävytön. Tuomari sanoi:

— Emme ole kutsuneet teitä tänne korkeata oikeutta solvaisemaan! Lautakuntaan kääntyneenä hän odotti että nämä ilman alotetta sanoisivat jotakin. Manttaalijekunat jo puhahtelivat. Sieraimiansa pullistelivat ja tuhistelivat pösöt. Sanoivat:

— Emme!... emme solvaisemaan tietenkään!... — Tutkimista ja tuomitsemista varten me.

Penkinpääkimmäinen kaljamasilmäinen uskovainen isäntä, joka istui toisella takapakarallaan epämukavassa asennossa puuttui puheeseen:

— Neuvoisiko häntä sanalla?... Kuulkaa te uppiniskainen jumalan vuona, sillä emälammas te ette ole. Juuri yksi silmä se taivaissa on, joka meitä vartioipi. Ja se katsoo tälläkin hetkellä meidän päällemme. Mooses kivitauluissansa sopimuksen teki, että hammas otetaan hampaasta. Kumminkin uudessa liitossa sekin laki lievennettiin. Teillekin on armo ja laupeus odottamassa herran edessä kun vain kankian ja uppiniskaisen päänne rukouksiin taivutatte. Huutakaa herraa tykönne ennenkuin kaikki myöhäistä on ja ovi edessänne lujaan säppiin suljetaan. Nuoruus ja liha viettelevät ihmistä. Sillä moninainen kutku nuoressa ihmisessä kuiskii ja viittoo lavialle tielle. Varsinkin nainen, joka on heikko ja lähinnä käärmettä korvessa ristille nostettu on. Tässäkin rakkaan maamme vapautustaistelussa kavalana se jumalan ja perkeleen välisessä kamppauksessa välmehtii... Vaikka tiedänkin toiselta puolen, että nämä sanani ovat turhat, kuten jumalan miesten vertaus siinäkin suhteessa kuuluu; Jos viina pannaan vanhaan leiliin, vuotaa se saumoiltansa ulos. Jos sanaakin viljellään syntisen korvan kuullessa, ummistaa se sille aistimuksensa ja kehoitus kaikesta hyvästä on turha. Sieluja vaivaan vaeltaa yhtenä pihusateena. Ja herran jumalan sormi ojentuu turhaan niinkuin jääpuikko Sikalan Augustin karjokyökin vesikourussa keskellä tammikuun pakkasia.

Lausunnan kirkollinen tyyli toi vakavan juhlallisuuden. Yksi ja toinen isännistä katsoi ja odotti paatuneen naisihmisen antautumista. Tuomarikin ilmotti:

— No hyvä!... Olkaa siis kiltti ja puhukaa suunne puhtaaksi nöyryydessä. Alistukaa asianne onnettomassa valheessa. Ja mitä teiltä kysytään? Tunnustatteko siis rikollisuutenne...

Katarina keskeytti pikaisesti jaaritukset:

— En ikinä tunnusta tyhjää...

— Ette?...

— Haljujen kuulusteluihin ei ole hyvä alistua. Merkitsisihän se itsensä siveyden riisumista. Ja miksi te kuulustelette kuolemaantuomitulta?... Mitä hyötyä teillä tästä on jälellä?!...