Part 6

Piirittäjät olivat saaneet entisten lisäksi kaksitoistatuhatta soturia. Monen kirjavaa, rotuista ja eri aselajeilla varustettuja. Valkoisessa renkaassa sulautui sopusointuisesti kansainvälinen porvaristo väreineen ja univormuineen sulaksi veljeydeksi. Johdossa tässä sakissa oli saksalaisia sekä valkoryssien prenikkakenraaleja, jotka myöhäinen Venäjän vallankumous oli aikoja sitten tunkiolle kärrännyt... Olihan näillä korppikotkilla nyt syytäkin parveilla ja tarjota apua valkoiselle aateveljelle. Tässä kun jo oltiin kerta punaisen Pietarin porteilla. Paistoihan bobrikoffilaisaikainen menneisyys monella mielessä, miten he sapelisenaattiin asti olivat auttaneet toinen toistansa. Olihan vanha suomalaisuus ja "vot sun tiela" yhdessä rakentaneet monta ryssäläistä isänmaallista laitosta tähän maahan... Miksei sitten työttömille kenraaleille sulasta sydämestä mielihyvin ohjanperiä nytkin annettu. Avosylin tässä kaiken maailman apu ja orvastelu otettiin vastaan. Mikä vain suinkin tehoisammin tuhota työläistä voi, se se enemmän oli kuin heimoa, enemmän kuin sukua, enemmän kuin orpanoita. Valkoisen leijonan vaakunalla leimattiin kamasaksat, valkoryssät, merirosvot ja purkkimannit. Ja kuka sikamaisemmin metsäkarjuna osasi karjua Kalevan kankahilla, se oli isänmaallisinta ja ylösnostattavinta "heimojuhlaa", mitä vuosisatoihin ollaan vietetty.

Tampereen piiritys oli oivallinen koekenttä.

Täällä intohimot saivat teuhata mielinmäärin. Ja Suomen työmiehestä oli saatu koekaniini valkoiselle pöydälle. "Kotimaista vihollista" valtikoitiin lahtarin luvalla...

— — —

Puolustuksessa saattoi vielä olla kahdeksan tuhatta työläismiestä ja naista.

Kaksituhatta kaupunkilaista oli menettänyt taistelukykynsä, heittänyt aseensa, palannut koteihin, ehkä muutoin piiloutunut. Kaatuneiden paikat täytettiin naistarjokkailla, joita reserveissä alinomaa parveili aseistamattomina. Taistelukykyisten lopullinen luku saattoi nousta kuudeksi tuhanneksi.

Vihollisen uusien karkauksien ja päälletunkemisten takia kävi asema yhä tukalammaksi... Punainen esikunta harkitsi asiaa, odotteli apua etelästä, johon tosin kukaan ei luottanut. Hetki hetkellä kävi selvemmäksi ajatus perääntymisestä, jossa ehkä olisi saattanut piillä jonkunmoinen pelastuksen toivo.

Vihollisella oli nyt hallussaan sekä Tammela että Kyttälä, jossa se kiihkeästi vahvisti asemiansa uuden yrityksen varalta.

— — —

Huhtikuun neljättä päivää vastaan yöllä kello yksitoista yritti ensimäinen ryhmä ulos. Piti koettaa siitä huolimatta että edessä saattoi olla varma kuolema, kahakoiminen ja hengenuhka. Yritys piirittäjiltä ei jäänyt huomaamatta. Sentähden he alottivat vimmatun ammunnan, Ensimäinen hyökkäys epäonnistui. Mutta kumminkaan ajattelematta uhreista eteni viisisataa miehinen ryhmä hirveästä pommituksesta huolimatta. Valkoinen ketju murtui ja sen seurauksena syntyneestä aukosta etenivät Vesilahden kautta Lempäälään, missä yhtyivät siellä oleviin punaisiin voimiin. Toinen osa samasta joukosta palasi Pyhäjärven jäältä takaisin kaupunkiin.

Seuraavana iltayönä läksi seitsemänsataa miestä ja sata viisikymmentä hevosta varustettuina kuudellatoista kuularuiskulla, kivääreillä y.m. keveillä aseilla hyökkäämään Näsijärven puolelta saartoketjua vastaan. Tämä yritys onnistui, sillä valkoiset ampuivat harhaan yön pimeydessä. Pommit ja kranaatit paloivat nytkin kuin ilotulitukset. Valkoisten tähtäämät ammukset osuivat hyvin huonosti maaliin, mikä koitui punaisille onneksi.

Teiskon ja Viljakkalan, Hämeenkyrön ja Mouhijärven sydämaiden halki Kulovedelle samosivat piirityksestä päässeet joukot. Hämeenkyrössä valkoiset uskalsivat panna rajusti vastaan. Kumminkin he tässä kahakassa kärsivät tappioita. Punaisia oli täällä estämässä suuriakin voimia. Kirkkoon ja kellotapulin torniaukkoon ylös olivat rähjänneet ruiskuja.

Porinradan poikki, Tottijärven kautta Narvaan, missä tapasivat punaiset kiinteät joukot. Täällä olikin asemissa oleva taisteluhaluinen valpas kantajoukko. Perääntyneet vangitsivat matkan varrella valkoisia ja kulettivat niitä mukanaan...

Jospa kaupungista ulosmurtoon tällä erää olisi ottanut osaa suuret joukot, olisivat kentiesi voineet päästä pälkähästä. Mutta kumminkin on kaupunkiin jääneiden ansioksi laskettava se seikka, ettei suinkaan lähtö yht'aikaisesti olisi käynyt laatuun. Ja paikalleen jääneethän juuri hosuivatkin vihollista loitolle siksi kunnes peräytyminen siinä määrin onnistui.

Seuraavat uloshyökkäykset pakotarkoituksissa kävivät vastaisina öinä mahdottomiksi. Vihollinen vahvisti saartorenkaan miehitystä kaikilla suunnilla. Varsinkin siellä tukettiin tie, mistä se äsken oli murrettu. Alkoipa olla jo täysi työ kaupungissakaan varjella silmiänsä, huolimatta siitä, että varustusten takana puolustuksessa taisteltiin.

Puolustus muuttui tästä aikain helvetilliseksi kuumuudeksi.

Oltiinhan tähän asti sentään eletty vielä päivittäin ja vuorokausittain. Nyt oli kysymys vain tunneista taistelun kestävyydessä. Elämän ja kuoleman arpaa tässä heitettiin. Lopputulosta katsoi joka mies. Kestetäänkö kenties! vielä tämä peli, vai pyyhitäänkö lauta ja kaikki on mennyttä.

Vallankumouksen hallussa ollutta kaupunkia puolustavain riveissä kävi kuiske ilkeänä: "Pakoonko ovat pötkineet?" "Kaupungin alttiiksi jättivät..." Hampaat lujaan purtuina puuhasivat jälelle jääneet pyssyjensä kanssa. Toiset niistä olivat puhdistuksen puutteessa, tahi muutoin paljon ammunnan tähden tahraantuneita ja kankealukkoisia. Sentähden niihin tuli keskellä kiireenkin antautua, vaivautua rasvailemaan siellä ja täällä.

Olivathan miesten rivit melkoisessa määrin harventuneet, aseet ja ammustarpeet vähentyneet. Puolustustyö lisääntyi monin verroin. Se tehtävä, mitä eilen vielä suoritti kolme miestä oli annettu yhdelle. Ja se ala patterilla, mitä vasta kolmin keskin puolustettiin, oli nyt joko naisten hallussa tahi hääri siellä yksinäinen mies. Kumminkin täytyi puristavan renkaan pakottamana antaa takaisin talo talolta. Eipä tulleet enää kysymykseen levähdykset ja vuorojen vaihdot. Yhtämittaa tässä oli oltava ase kädessä ja toiminnassa. Monista miehistä näyttivät ponnistelut epätoivoisilta. Taistelukyky paikoin tyrehtyikin... Naiset, jotka vasta olivat alkaneet, paloivat innostuksesta, ja mitä korkeammalle vaara nousi, sitä suuremmalla syyllä he osanottoon tahtoivat. Pelkäämättä tähtäsivät he ja laukaisivat. Valittamatta kaatuivat ja kuolivat. Taistelijoiden rinnalla tahdissa astuivat. Viimeistä hetkeä kiihkeästi etsivät... Tampereen työläisnainen seisoi pää pystyssä sittenkin, vaikka jo lahtarit hengenoton hurmoissa rähisivät.

Antautumisessakin taloihin pakenivat ja sieltä ampuivat. Itsepintaisina vieläkin vastaan panivat. Mutta sielläpä tuli uusi este heille vihollisen avuksi. Asukkaat huomasivat kauhukseen lahtareiden valmistautuvan tykeillä hajoittamaan taloja. Silloin nämä alkoivat rukoilla ja huutaa, pyytää ja anoa puolustajilta, että heittäisivät "turhan taistelun." Ilmestyi siis uusi vastakohta.

— — —

Antautumisessa ottivat valkoiset vankeja kuusi tuhatta.

Eroituksetta vangittiin kaikki. Vangittiin nekin pelkurit, jotka aseen luotaan viskasivat. Kodeissansa heille kohtasi kosto yhtä lujana, jospa ei vielä kunniattomampanakin kuin ase kädessä olijoille ja antautuneille. Häpeällinen ajometsästys kulki äänekkäänä rähinöimisenä talosta taloon ja korttelista kortteliin. Ehdottomassa antautumisessa eivät mitkään valkoisten lupaukset pitäneet paikkaansa. Eivät pitäneet sielläkään, missä niistä vakuuttelut oltiin saatu. Taisteluiden vielä kestäessä sai aikaan hajaannusta ehdoin tahdoin keskustelu ja ajan hukka. Jospa päämäärästä (haudasta) tietoinen joukko olisi ollut iskeissä yksimielinen, päättäväinen ja loppuun asti luja oikeutetun taistelunsa puolesta, ihmiskunnan ja kansan vapauttamisen puolesta, tuskin loppunäytös sitten olisi sellaiseksi muodostunut kuin se muodostui kaikessa hirvittäväisyydessään... Olisihan yhdessä taisteltu kaatuen ja kuollen ollut ase kädessä uljaampaa... ei kuten koiran kiikkuminen kaakinpuussa.

Tutkien ja tutkimatta, tuomiot olivat samat.

Kuula, kivääri ja pistin valkean luki lakia. Kaduilla, toreilla, pihoissa ja pimeimmissä solissa kävi teurastus, teilaus armoton...

Mutta vieläkin taisteltiin... Vieläkin siellä ja täällä paukkui ja kuula kimakasti etsi valkoista miestä. Kaupungintaloa puolustaneissa kolmessakymmenessä kuudessa oli henki... Sieltä vielä tuli vastaan tuisku ja murhaava nuoli. Talossa siellä oli heitä alunpitäen ollut melkoinen määrä ja puolustus jatkui miehuullisesti viime päivän umpeen. Olipa vihollisen sinne vaarallinen lähestyä... Tässäkin ratkaisi tykistö asian... Ampua uhallakin talo tykeillä soraläjäksi, sitä eivät puolustajat säikkyneet... Taloon oli kumminkin tunkeutunut vanhuksia, naisia ja lapsia... Uhkaan kuului huuto: "Anna tulla lahtari!" Mutta taistelijoiden sisällä tuli sääli avuttomia ja aseettomia enemmän kuin itseään, ja niinpä katkerin mielin antoivat elävinä "ruumiin sekä sielun" lahtarien huomaan.

Vasta seitsemäntenä vuorokautena valtauksen jälkeen sanotaan "täydellisen rauhan" saapuneen.

— — —

Näin oli käynyt vielä kerta.

Vielä kerta viikingit hakkasivat sapelinsa Suomen vapaan miehen olkapäähän. Vielä kerta lounaalta teutoonirosvon sotapurret tänne ryöstöön ja rötökseen tulivat. Itämeren aallot kantoivat kirousta ja vyöryttivät vainovalkeita liehtomaan. Suomen rannikolle tuhon ja turman tuojat sotasopaa tarpoi. Kauan, kauan sitten kulkeissansa siemenen suvustansa saastaisesta piroitteli. Kamasaksojen kylvö vihannoi ja orasti Pohjolassa. Lumien maassa ruusut valkoiset kasvoivat katkerina veripellossa kovan ja kolkon kamaran alla. Raatajakansan hiessä ja harteissa käskijänä kulkenut kopea vieras mies ja verohurtta.

Mutta Kalevan kansan pohjamudista möyrästivät esiin uudet vapaat miehet. He syvälle sydänmaille jyryn kuulivat. Kuulivat itäisen talonpojan ylösnousemuksen keväisen jyminän. Tämäpä tantereella tälläkin uhkas vihan viimoihin viedä vieraan vallan ja voiman. Pohjan pois puhaltaa uhkaus porvareilta... Elostelijat hölkkäsivät etsimään apua ulkomailta. Suvulta suurelta ja miekoissansa mainehikkailta apu lähti. Ehtivätpä parahiksi kuten aina ennen. Ja raakimukset ruoskivat, murhasivat meidän miestä. Nautoina ja punikkeina teurastivat kotoiset ylimykset yhdessä vieraan maan rosvojen kanssa kotoisia elättäjiään — työläiskansaa.

Sanaa olivat saarnanneet, nyt miekkaa sivelivät. Isänmaata ihailivat, ihannoivat, työläisten isänmaata, ei omaa. Orjuutetuille "ominluvin" osapalan ottajille irvistelivät, purasivat petohampaillansa.

Kuten aina ennen, niin tälläkin erää oli hakattu maahan paras.

Raatajarahvas oli aivoituksin sekä töin osviittaa oikeuden sekä rehellisyyden tietä tallannut. Se oli elänyt ja käynyt uraa uskollista kalevaisen. Mutta orjuus mitä julkein astui vielä esiin. Miksi ei valoon, vapauteen käykään tie?... Kysyjä kaatui kalpaan sekä väkivaltaan...

Mutta miksi?

Kulkihan pimeän Pohjolankin kansa nöyryyden sekä alistuvaisuuden nuhteetointa tietä. Vuosisadasta vuosisataan oli astunut. Oli uskonut armoon ja ihmisyyteen, luotti lakiin ja oikeuteen paremman päivän toivossa. Mutta mitä enemmän uskoi ja vuotti, sitä tummemmaksi kävi toivojen taus. Koettelemuksen kuorma suureni ja yhäkin suureni. Papisto luki tyyten kuluneita lauseitansa tuhatkerroin. Musta mies syntien suunnattomien painoa huusi. Veriruskeuden ja paatosten kohu korvissa kulki. Rahvaassa muhii muka pesiytynyt pahuus ja perinjuurin punainen piru siinä työtä tekee ja aitaa turmeluksen tarhaa.

— — —

Keskellä kaiken meuhasi maailmansota.

Suuret tapahtumat astuivat esiin. "Kansankavaltajien" parvi uhkasi uida yli porvarien valheverkoista. Siellä ja täällä tuo verkko ratkeili, tietoisuuden säteet tungeksivat paahteisina ja hurmaavina. Porvariston epärehelliset elämisenkeinot lain ja laitosten varjolla paljastuivat. Syntyi kahinoita ja kamppauksia. Kiihtyivät kansat kaikissa maissa. Isänmaa-aate selkeni keppihevoseksi, joka takaa vain muutamille leipää ja rauhaa. Mutta köyhille siitä rakkaus on kaukana. Heidän osansa on viha, myrkyllinen viha.

— — —

Kolmannen kerran oli Pirkkalan miesten tuho tullut.

Vapaan Suomen työmieheltä ja naiselta riisuttiin häpeällisesti ja väkivalloin alas se valtikka, minkä historian suuri päivä sille käteen oli kiidättänyt. Tässä Tammerkosken partailla uusiutui sama verikaste, joka Nokian virralla uudenvuoden yönä, 322 vuotta aikaisemmin luetaan murheena historiassa. Sekä tämänpäiväinen että silloinen kamppaus käytiin Pirkkalan pitäjässä. Mutta myöskin 318 vuotta aikaisemmin Nokian taistelua olivat Hämeen "pakanat" ynseilleet. Poukkalan noita johti silloin juosimiehensä tuparien ja tapparain kanssa Paavilaisten veroherjojen tuville. Tömy ja tuokse siinä silloinkin oli käynyt. Väinölän partaiset urohot sivakoilla ja keihässommilla liuhtoivat ja puoliansa pitivät. Taviloilla ja kurikoilla mötkivät tomuja pois "turkistorakoilta." Lampsivat maahan Kivikirkon rimpsut ja rampsut yhteen lykkyjen. Karkua ja kanakvyöriä pohatoilla ja papeilla ajoivat. Pitkin Pirkkalan pinteleitä marina ja vilkas käpälän nosto... Siellä ja täällä äyhähti ja äyskäs Eesaun punainen pakana. Vallan ottivat, mutta valtaa eivät enää pitäneet. Teräspaidat vieraat tulivat. Paavin ja kuninkaan, piispan ja papiston asemiehet voittivat. Herjat "Pirkkalan punaisen pirun" peijaita pitivät.

Jo silloin äärellä mustan murhan valkoinen kansa riekkui ja tanssi.

— — —

Tänäänkin sama valkoinen väki tanssi.

Verikevään Tampere kylpi kyynelissä... Vimmaisa hengenoton hetki oli punaisille tullut. Ajojahti kävi kaikkialla. Vikinä ja naisten avunhuudot tyrehtyivät siellä ja täällä. Kiropäiväin verenlaskuvinkuna kuului kujilta ja tavaramakasiineilta. Valkoisten sikolahtipäivä oli muuttunut nyt syksystä ja sydäntalvesta kevään kirkkaaseen aurinkoon...

Tampere oli kerran vielä voitettu.

— — —

Nousee kevät... Pirkkala... Historian iskut uusiutuvat taajempaan. Välimatkat lyhenevät... Tulee aika, nousee päivä jolloin kurikka- ja keihäsmies kohottaa kamaran alta paaden. Ryömii esiin manan musta mies... Kalskaa kilvet... Suhkaa jouset... Käy esiin uudelleen Pirkkalan nainen ja mies. Sankarisydän lämpenee... Uusi polvi voimia kokoo... Osattomain oikeus viedään kerta vihdoinkin voittoon... Nousee poljettu. Nousee Hämeen korvesta talonpoika. Tammerkosken hyöristä astuu proletaari. Käsikäteen käyvät. Ei voita heitä silloin rosvo...

On silloin kevät... On aamu.

7.

MUUTAMIA MUISTOJA.

Mihin Norolan Martta oli joutunut?

Siihen kysymykseen nuorimies ei vastausta saanut. Enemmän teki tämän tiedustelun itselleen kuin muille.

Tosin montaa yhteistä sattumaa ei Arvid muistanut. Mutta ne mitä olivat, juontuivat varhaisilta ajoilta asti. Mies muisteli niitä enemmän leikin kuin toden kannalta. Olihan aate viime aikoina tehtäviä asettanut. Kas niitäpä tässä täytettyä tulikin.

Mutta joka kerta kun ajatukset palasivat synnyinkotiin ja askartelivat rakkaan äidin ympärillä, sukelsi sieltä jostakin kartanolta reipas tyttö juoksemasta. Lyhyt, pyykinpuhtoinen esiliina vyötäisillä veikasteli aitanportaalta toiselle. Pihan poikki pistäysi, tahi karjakartanolta jotakin tiedusti. Yksinkertainen arkinen puuha työläistyttärellä Pylväistön talossa oli jo kestänyt vuosia. Askarteli varpusen vikkelyydellä.

Miten olikaan tyttö muuttunut ja kasvanut matkan pitkän aikana. Pitkän pirtin pöydän ja keittiön kynnyksen tunsi tämä tarkoin. Tunsi tiskin, joka puulusikankin tunsi. Tunsi jokaisen rengin katseen niskassansa. Tunsi ajatukset ja käytöstavan monenkin "moukkamiehen." Mutta yhtä tyttö ei tuntenut — Arvidia. Tämä nuorimies pysyi alinomaisen välimatkan päässä, eivätkä mitkään seikat olleet häntä lähentäneet. Arvidkin käsitti elämän umpukukkaiseksi lapsen unelmaksi, joka alituiseen tyttöä ympäröitsi. Katse toki silloin tällöin kaukaa kaihosi, mutta sekin heti häipyi, kääntyi muualle. Ja mitäpäs siinä, olihan niitä naisia nuorimies nähnyt. Maailmalla rikkaita ja köyhiä, arvokkaita ja alhaisia, kauniita ja rumia. Tosin oli joskus viehättäviä, ehkä ihan hurmaavia varieten ulkokultaisia ja siivekkäitä olennoltakin tullut katseltua. Mutta oli ylpeitäkin, erittäin arvokaskäytöksisiä, jopa itsekkäitäkin nähnyt. Joskus taasen mairittelevia, liian imeliä, ehkä epämääräistä sanoa: tungettelevia. Mutta harvoin tapasi rohkeata ja päättäväistä, veikeätä ja yksinkertaista kuten Martta.

Olihan tämä mies jo kokemuksien karkaisema kuoreltansa. Kaikkiin mahdollisiin sekä mahdottomiin asioihin osasi ottaa oman kantansa. Jotenkin kaikki vastaansattumat tuntuivat tavallisilta, elämässä ilmeneviltä varjotahi valopuolilta. Langenneet naiset ja miehet tuntuivat ensi kertaa julkeasti nähtyinä loukkaavan sitä uinailevaa maalaispojan ihannetta, minkä varaan hän sukupuolien keskinäiset suhteet oli rakentanut. Mitä pitemmälle hän kumminkin näki ja koki, sitä enemmän tietoisuus paheista alkoi aueta silmäin eteen. Lopulta hän johtui tutkiskelemaan oloja ja yhteiskuntaa, hyviä ja huonoja, sekä tervettä, että mätäpaiseita.

— — —

Sisällissodan edellisenä syksynä, suurlakkopäiväin aattona, Arvid vasta Suomeen saapuneena teki yhtä ja toista merkillistä huomiota. Ylimystöä apinoivat pohatoitten tyttäret turhamaisuuksilleen, herrasrimpsuineen. Ne tympäisivät, vaikka varsin viisaan osaa olivat näyttelevinään. Manttaalijekunat sotasaaliineen kuvittelivat olevansa "vanhaa aatelia", peräisin kuninkaallisesta perheestä ja perikunnasta, sekä että on tavattoman alhaista olla tekemisissä sellaisen roskan kuin työläisten kanssa. Ja mikä ilmeinen ihme, ettei ennemmin oltu osattu rikastua ja ylpistyä... Tämän röyhkeän sakin ajatukset ja aivoitukset paistoivat ulos itse kunkin naamasta paremmin kuin peilistä. Sentähden Arvid käänsi tälle sakille selkänsä ja asteli työväen talolle.

Kas täällä oli yksinkertaista ja teeskentelemätöntä. Liinapäiset työläistyttäret riemuitsivat elämän eräpalastakin. Sielläpä se liukkaana liikkui Marttakin valkeine vyöliinoineen. Ja kuutamoisena lokakuun iltana kun Arvid asteli yksin äänettömänä hongiston polkua pitkin kotikylään, ponnahtelivat jalkansa tutuilla teillä ja kivilöillä, joissa poikana paitaressuna sadat kerrat kiitelemässä oli ollut. Ja jos tätä kertaa tarkemmin muisti ja mietti, olivat ajatuksetkin säilyneet sellaisina, miksi ne sinä iltana kuvastuivat.

Sittemmin siitä oli muistoon seurannut kalpea syyssunnuntai-ilta kalliosaaren takana. Oli vastassa siellä rannalla ollut Martta, veikon veitikan keralla. Nuotiolla kalaa paistettiin ja maistettiin. Oli sanonut Arvid ujostelevalle tytölle: "Sinun kalasi maistuu kaikista parhaimmalle. Taitaapa sinusta emäntä tulla." Tyttö oli punastellut ja väittänyt vastaan: "Ettei hänestä koskaan, ei koskaan tule kenenkään emäntää." Tämä viaton väittely erittäin huvitti nuorta miestä.

Tämä kohtaaminen oli ollut ainoa syksyn lyhyen aikana, minkä tyttö osakseen oli saanut. Mutta sehän ei johtanut minnekään. Siitähän ei minkäänlaista alkua, ei johdelmaa voi päätellä. Kauan ja ainaisesti väikkyili Martalla mielessä tämä hetki. Väikkyi sittenkin, vaikka Arvid jo vuosia oli ulkomailla ollut. Ja kuta enemmän aika kului, se sitä kirkkaammaksi seestyi. Kerran sitten tytön elämässä oli tullut vastaan ihmeellinen lauantai-ilta. Posti näet oli jättänyt Pylväistön pirtin pöydälle kortin. Siinä osotteen puoleisella sivulla oli piirretty: "Pikkutyttö Martta Norola." Se oli leimattu ja pantu postiin San Franciscossa tasan neljä vuotta jälkeen lähtöpäivästä. Piirretty oli siinä: "Puhtoiselle Martalle ja pikkuveikollesi olen ostanut onget. Kun tulen kotimaahan käymme Kalliosaaren poukamaan... Iltana suvisunnuntain."

Kirjekortti povellansa siitä aikain oli tyttö kuljeksinut sekä illat että aamut... Ja vasikoiden hakumatkalla vainion takana sai poiketa aukealle kivikkoaholle, minkä keskellä sijaitsi laakeana Kilien kivi. Kiven seinustalla sijaitsi leikkimaja kivisine pöytineen ja penkkeineen. Tänne tyttö hiipi, istui avokattoisen onkalon kivipaadelle ja sykkivin sydämin etsi kortin poveltansa. Luki sen ja mietti... Luki uudelleen ja uupui ajatuksiin. Kaukomaille unelmat kiisivät. Unohtui tunniksi, unohtui kahdeksi ja pieni karja ammui turhaan vasikkahaan veräjällä puolapuiden avaamista. Nyt ei Martta sitä kuullut. Hän kiven alta käärön veti ulos ja kirjoitusesineet kaikki ennen varatut otti esiin. Tykyttävin sydämin pani paperille rivit:

"Kilienkivellä 18.6.1910.

Isomies Arvid: —

En uskalla kirjottaa kaikkea sitä mitä sydän mulla sanoo. Siitä kortista monta kertaa kiitos... Mutta isä on kertoillut siellä Californiassa olevan mammottipetäjiä suuret määrät, simpukankuoria, kultaa ja kiinalaisia, neekereitä ja intiaaneja ja että siellä kasvaa etelän hedelmät. Oletko näitä hedelmiä syönyt? Oletkos uinut siinä punaisten lohien lahdessa? Eivätkö ne lohet ole kaikki paljonkin parempia kuin meidän Kalliosaaren onkiahvenet? Oletko tavannut Jack Londonia?

Tässä Kilienkivellä minä olen nyt yksin. Tätä tuskin siellä enää muistaa. Rastaanaholle tästä suurin on näköpiiri. Pukkipaimenessa vuolit kierokepin leppäsen. Se on nyt siellä kotona katonrajassa Rantatuvassa. Meidän vanhalta pukilta katkesi toinen sarvi kun tappeli Hakalan pukin kanssa. Nyt sillä ei ole sitä "majesteettia." Vasikat ja lampaat huutavat Notkoveräjällä. Täytyy lopettaa. Tuskin tulette milloinkaan! Turhaan kai vuottavat täällä. Vissiin olette vallan vihanen "sinästä." Voikaa sitten hyvin! Nyt minä lähden juoksemaan...

Martta."

Neljä vuotta kirjeen postiinpanosta oli taasenkin kulunut.

Tämä oli pitkä aika. Eipäs hiiren hivausta enää muista? Lieneekö mennyt koko mokoma lippu?... Mutta syksyllä sitten saapui Arvid ihan odottamatta. Miten paljon toisenlainen hän nyt oli kuin lähtiessään! Hänen kasvoillansa lepäsi alinomaa itsetietoisuuden taukea ilme. Ulkokuorelta näytti hän kuin kaiken entisyyden olisi unohtanut. Kaukaa ja pettyneenä katseli nyt Martta kaunista miehevää miestä. Lähelle häntä ei päässyt kenkään. Enemmät ajat mietteissänsä yksin käyskenteli kuin että mitään puhui. Säästeli sanojansa. Yksin olla halusi. Asettuipa ehdoin tahdoin tyttö kerta jo tiellekin, mutta harhaileva miehen katse kartteli. Se liikkui jossakin kaukana kuin ei mitään olisi muistanut. Sitten pettyneenä allapäin oleili Marttakin. "Olkoonpa omissa ylpeissä oloissaan. Ei minusta ainakaan vaivaa eikä estettä."

— — —

Päivät menivät ja tulivat.

Kansa parhaillaan puuhasi puita vallankumousroviolle. Mutta roihuja ei oltu vielä sytytetty... Kumminkin arkiset aatokset karkasivat itse kultakin.

Tapahtuipa Pyhän Mikhaelin lauantaina pieni seikka.

Arvid katseli Pylväistön pirtin peräikkunasta kauas Kalliosaaren selälle ja valkamaan. Silloin huomasi hän parahiksi parven koskeloita kiidättävän Petokorven kainalosta. Lintuparvi kierteli ja kaarteli sinne ja tänne vaarojen ja vuorten vaiheilla, kunnes likenivät lahtea ja lopulta laskivat kuin laskivatkin saaren poukamaan... Nyt haulikoineen rantaan mies juoksi. Sousi sukkelasti saaren vastaiselle rannalle. Pian koskeloa keltapukuista kolme ampui mies ja iloitsi ylen saaliistansa. Sattuipa Martta olemaan Antero veikon kera ukon vieraina venheinensä. Martalla oli nyt vapaaviikko työstä.

Vaikka olikin jo syksy ja pohjolan ilma kävi koleaksi, lämmitti aurinko keskipäivällä suojaiseen saaren lahdelmaan. Täällä tyvenellä tapasi Arvid ystävänsä kalaa kokemassa. Hetki siinä iloiltiin, sitten rannalle soudettiin. Nuorimies oli erinomaisella tuulella äskeisestä saaliistansa. Eipäs muuta mainiompaa voinut ajatella kuin asettua tunniksi kahdeksi talosille. Pian kallion kielen alle humisevan tulen tekivät ja kilvan siihen risuja kantoivat ja rantakiviltä ahventa onkivat. Nyt alkoi kalanpaisto. Antero juoksi suolansaantiin ukon mökille. Silloin sanoi mies nuorelle tytölle:

— Kiitos kirjeestäsi Martta... En ole unohtanut sen sisältöä. Aikaa ei ole ennemmin ollut mulla vastatakseni. Sen tahdon suullisesti tässä nyt tehdä.

Punastui Martta. Sai sanattomaksi. Kumminkin iloisena ja reippaana voitti äkisti tunnelman; — Oh'hoh sitä kiirettä!... Eikö vuodessa neljässä vastausaikaa?...

— Tosiaankin! Siltä on kulunut jo neljä pitkää vuotta!...