Part 5

Kotiin pötkineet miehensä kanssaan takaisin taisteluihin ajoivat. Ja kun tämä ei mennyt, astui äiti itse kiväärin kanssa kadulle ja kaupungin puolustukseen. Tahtoivathan he, että oltaisi koteja puolustettu tuleen ja tuhkaan asti. Että historia ei häpeästä, vaan miehuudesta mainitsisi. Että pois pestään enteet ja ennakkoluulot... Että vuos'tuhantenkin takaa nousisi kuva verrattomana, voimakkaana ja eheänä... Että koetus orastaisi uljaana orjataisteluiden merkkinä Pohjolassa. Kas tätä tahtoivat työläisnaiset! Eikö miehuullista silloin Suomen proletariäitien ollut tuuma?...

— — —

Taistelu kiihkeänä jatkui.

Minne miehet enää eivät uskaltaneet, sinne naispataljoonat läksivät.

Missä kaiken kaatanut jo oli kalpa, pois pyyhkinyt kuuma kuula, sinne vastavallin ja tulen uuden aseihin astunut nainen toi. Punainen kaarti vahvistui uudestaan. Uusilla voimilla ja innolla tässä nyt kamppailuun käytiin...

5.

MINÄ OLEN VALLANKUMOUS, SINÄ OLET SANKARI.

Kahdeksan päivää kului monivaiheisina kaupungissa.

Norola ja Olli olivat kiihkeissä taisteluissa mukana. Se oli kestänyt aina Maarianpäivän lauantaista asti.

Heidän mukanansa Vilppulan rintamalla olleet joukot ja nyt Tampereelle perääntyneet taistelivat jo neljättä päivää. Jopa pommituksen ensi-iltana tapahtui suuri onnettomuus. Norolan miehistä kaatui kokonaista kuusikymmentä. Nämä tuhon suuhun joutuneet paloivat kaikki Tammelan raunioihin... Tässä ottelussa Olli haavoittui pahoin ja makasi tunnottomana sairaalassa... Lääkärit totesivat miehen parantumattomaksi.

Joukot hupenivat päivä päivältä. Norolan johdolla taisteli jäännöksiä enää kahdeksankymmentäneljä miestä. Huolimatta kaikista varoituksista eivät miehet osanneet pelätä vihollisen kuulaa ja henkeänsä. Samanlainen rohkeus pysyi alusta loppuun asti. Liikuskeleminen kuulasateessa maalitauluna oli liian rohkeata ja turhaa ansiota. Sentähden joukot hetki hetkellä harvenivat. Hankittu verikoe jälkeenjääneille oli kovin kalliisti ostettu.

Jäännökset pohjoishämäläisistä talonpojista seisoivat paikallaan. Uskollisuus aatteelle velvoitti. Olivathan he kuusi viikkoa kontanneet juoksuhaudoissa, tahi kaivaneet suojauransa lumeen ja jäiseen kamaraan. Tämä joukko oli nietoksia rypenyt Ruoveden kuusikkokankahilla, tahi kahlinut Juupajoen kalliovuorilla, samonnut Kuoreveden kruunun puistoja. Nämä miehet olivat varjelleet Länkipohjaa ja kulkeneet Leppäkosken kuumalla tiellä. He Virtain ja Kurun, Vilppulan ja Väärinmajan kulmakunnat sytyttivät ikimuistoisiin vallankumouspaloihin. Mies talosta ja kaksi töllistä jokaisesta oli matkalle tälle lähtenyt. Miksei kokemus tää, jo kalliskin heille, kelpaisi maineeksi ja esikuvaksi meille monille.

Heitä ripe sieltä, toinen täältä yhteen osui.

Päällikkönä vanha mies, Nestori Norola. Elämän koulun ja opin tiesi ja taisi. Karaistu oli hän jos joukkokin vastaanottamaan tulta ja turmaakin. Järkkyikö tunne ja unohtuiko ihmisyys, sitä laatua tienraivaus tää. Kuluiko hermot? Korpesiko loppuun kaiken rinnalla tämän sammuvan elämän? Päällikkö jäyhä, päättäväinen, kaatui kuhun kaatui... Entisyys kumminkin kangasteli. Lakkaamattomina kuvina väikkyi kuin unelmien taustana eletty elämä. Kotoiset rantamaisemat ja kukkulat pehmoisina piirtyili sielun silmään siellä ja täällä. Keskellä tulisen tuiskeen karkasi aatos kauas korpimaille. Omille teilleen ujui mieli. Rantatupanen, Sirkka ja lapset... Missä olivatkaan lapset?... Nehän olivat enemmän kuin elämä. Elämä... Tämä kohtalokas vaihe, mikä jokaisen punasoturin eteen oli astunut ja virtana viillätti eellehen päämäärään, vissiin päätökseen riensi.

Mutta ajatuksista näistä ja monista muista tuli tuskienkin keskellä vilvoittava tuulahdus. Itsestään raikas ajatus ja lämmin tunne kumpusi povesta. Se nousi kuin jumalainen henki, puisti suonia ja sydäntä. Se kuiski "minä olen vallankumous, sinä olet sankari!" Toivorikkaat, taisteluiden voitokkaat tulokset viekoitelivat, viekottelivat sittenkin, vaikka ne veikeästi väistyivätkin.

Toisinaan taasen väsymys ja alinomainen valvominen saattoivat ärtyisyyttä aikaan. Nestori ajatteli lepoa. Viluisina öinä hän kaipasi Sirkan lämmintä ruokaa. Usein kun vihollinen salli kevätyön rauhan laskeutua tunniksi tahi kahdeksi pimeään kaupunkiin, tähyilivät hänen katseensa harhailevina tähtitaivaan rantamia. Mutta kuvat taasen heti häipyivät.

— — —

Eräänä iltana Norola oli saanut lepoa.

Odotteli miehineen "suuhunpantavaa" kun ylipäälliköltä tuotiin kutsu pikaisesti saapua hänen luoksensa. Norola aavisti mistä tässä on kysymys. Hän tiesi tehtävätä taasen tarjottavan...

Norola nousi ylös teknillisen opiston portaita.

Harmaaseen sarkatakkiin puettu, lyhyenläntä, tanakka, avokatseinen, sinisilmäinen Salmelan Hugo seisoi vasemmalla vastaanottohuoneessa jo vastassa. Käsi toverin ja johtajan oli vakuuttava ja rauhoittava. Isällinen puristus oikeammin kuin miehevä. Ylipäällikkö ilmotti tarvitsevansa pikaisesti luotettavan joukon. Piti vaarallista tietä pyrkiä viemään apua A:n kenkätehtaalle, missä on suuri vaara tulla saarretuksi varastoja sekä väkeä.

Kaiken aikaa Salmela katseli Norolaa silmiin. Tämä katse vaikutti enemmän, pyytävämmin kuin sanat, joita kaikkia hän ei kuullut. Norola näki muidenkin kiertyneen ympärillensä, puhuneen jotakin, kyselleen ihmetyksellä taisteluista, joita hän oli johtanut. Mutta ammunnasta ja paukkeesta tuntuivat hänen korvansa lukituilta. Vastaamatta mihinkään kysymyksiin ja ihmetyksiin kykeni hän olemaan selvillä uhkaavasta vaarasta, jota pelastamaan hänen piti miehineen joutua. Norola kuunteli kun puhuttiin. Hän istui kun tarjottiin tuoli. Käveli huoneessa jos viitattiin, tahi kädestä talutettiin... Nyt hän tajusi ylipäällikön käsivarressa astelevansa ulko-ovelle. Sentähden tuli teroittaa korviansa ja kuulla mitä oikeastaan häneltä vaadittiin. Päällikkö puhui:

— Keskustele sentään miestesi kanssa... Jaksaisivatko käydä leikkiin? Jaksaisivatko käydä vihollista pidättämään sillä taholla tänä yönä?... Vaikkapa tunniksikin jaksaisitte... Tämän sanottuansa tarttui puhuja äkkiä otsaansa ja kuin apua etsien ja turvaa puristi Norolaa käsivarresta ja kuin rukoillen sanonut kuiskaten olisi:

— Ellen sinusta apua tällä hetkellä saa, olen hukassa. Veroistasi toista ei muualla miestä... Syleillen toverukset erosivat. Jälkeensä Norola kuuli Salmelan puhelevan:

— Lepoa tulee joukoillesi saada...

Mitä Norola olikaan luvannut sitä hän ei itseltään selväksi saanut. Ei ymmärtänyt, ei tajunnut... Taukoamatta hänellä pää humisi kuin honka. Hänen korvansa olivat lukossa. Ne soittivat villiä sotarumpua. Itse hän oli kuin puu, joka seisoo kun muutkin puut seisovat, huojuu ja humisee kun muutkin humisevat. Kumminkin hän seisoi paikallansa, seisoi juurillansa vakaana vankkumatta... "Lepoa joukoillesi!" Kertaus! korvissansa. Lepoa?... Niin oikein!... Lepoa hän juuri kaipasikin. Lepoa! Lepoa! uusituivat sanat. Sitten esiintyi ajatus levosta ja tuli miellyttäväksi ja rakkaaksi.

Askeleet tulivat päällikölle joustavammaksi. Suoraan joukkojensa luokse hän halasi. Kaipasi ottelua kuuminta jo uudelleen, "missä lämpenee." Sykähtelivät suonet ja sydän.

Kerta viimeinen oli tää toverusten tapaaminen. Valkoinen kosto pian korjasi päälliköt molemmat pois.

— — —

Yöllinen aavistettu päällekarkaus tapahtui.

Vihollinen tungeksi sinne mistä ylipäällikkö oli puhunut... Mutta juuri siellä seisoikin nyt Norola uskollisena uskollisimpainsa kanssa. Urhoollisen ylimpänsä pyynnön hän tahtoi täyttää pyhästi. Kunnialla kantaa uskotun luottamuksen... Niinpä olivatkin Nestorin joukot seisoneet tamperelaisten ketjuissa siellä missä vaino uhkasi ja suurin vaara päälle painoi. Toisinaan tuli yöt läpeensä maata hangella matalien suojusten takana, joiden yli kuulat surisivat.

Pinnin sillasta uudelle sairaskodille, siinä missä ratalinja leikkaa hiekkaharjun, oli pohjoisesta päin hyökkääviä vastaan asetettu uskottu Norola. Ja kuten aavistettua ja todenperäistä oli, pyrki vainolainen tämän alueen asettamaan tulensa kohteeksi ja karkoittamaan punaiset pois tukikohdastansa. Yön pimeydessä painoivat valkoiset sitkeästi päälle. Jo voitostaan varmat hyökkääjät samosivat törmän jyrkännettä vastaan. Mutta siellä yhä sinkosivat puolustajien kuulat vaarallisina ja itsepintaisina. Punaiset tähtäsivät tarkasti ja piirtelivät pysyviä arpia valkoisten nahkaan. Tuholainen työnnettiin kerta kerralta takaisin. Jopa Norolan miehiin valahti uutta, entistä taistelun tulta. He syttyivät vihaan ja paloivat toiminnan halusta.

Edellämainitun sillan suunnalta etenivät viholliset useita kertoja, mutta aina heidät työnnettiin tappioin takaisin. Nyt he huomasivat kiertää niin, että saattoivat ampua suoraan leikkaukseen sivuilta. Sairaalankin puoleiselta puolen, vastaiselta taholta, työntyi santaharjulle taasen lakkaamatta tuhon tuojia. Kahdenpuoliseen ristituleen yllätettyinä urhoolliset puolustajat tuskin löysivät itselleen mitään suojaa. Peräytymiseenkään ei ollut mahdollisuutta. Punaisia kaatui kuin heinää... Ääntelemättä, valittamatta, mitään lausumatta vaipuivat sankarit maahan. Ahdistetuista osa sattui avoimessa tulessa onnistumaan vetäytyä harjun takana tehtaiden suojiin. Kolmannen osan päälle hyökkäsivät nyt valkoiset vimmoissa. Santaharjun pienessä leikkauksessa sukeusi lopulta käsikähmäinen kahakka. Taistelussa käytettiin aseina vierinkiviä. Kivääreiden ja taskuaseiden uudelle lataukselle ei ollut aikaa...

Tässä villissä tappelussa tuli Norolalle loppu.

Työväen ja köyhälistön asian ajaja sortui täysin tietoisena ja "katumattomana." Hänellä oli tämä tie ainoa pelastuksen tahi tuhon tie. Hänen eteensä oli kirkastunut suunta selvänä ja puhtaana. Taistelun tämän kautta vasta voi kansain kulku käydä lepoon ja rauhaisaan elämään. Vasta tänään aamulla kalpasi oiva soturi lepoa, lepoa syvää, kaiken tauontaa, tuokiota päättyneelle päivätyölle... Lepo oli tullut...

— — —

Muistamme Norolan kumouksen ensi kuukausilta.

Muistamme miehen suurena hengeltänsä jo syksyn suussa... Muistamme syksyn sunnuntain tyvenenä ja kumminkin koleana. Hän souteli poikinensa verkostamassa. Rauhan miehenä hän silloin kalaa koki. Toistaviikkoisen muonarengin elonkipeneeksi ei makupaloja montaa osaksi osunut. Vierellä leipäpalukan vajaan oli vuosikymmenet olla saanut. Perheen kolmihenkisen elinehtojen puolesta taisteli. Rantatupasessa vaatimattomina, kaikkien tieltä poissa koettivat olla. Pienen, oman suljetun maailmansa elivät ja salasivat.

Sirkan Tummike monesti antoi maitoa myöhään. Kenties! kyntteliksi vasikan kantoi. Vaatimukset sitä mukaa täällä unohtuneessa Pylväistön kuusitupasessa. Suu asetettiin säkin mukaan. Vähään aina tyydyttiin. Maidottomana aikana litkaistiin vettä. Silavan siasta sai perunalle painikkeena olla suola. Juhlapäivien jaoksi Sirkka papuvientelin kehruulla keresti. Perheen tyystä emäntä tyhjänpäiväisestä ihmeellisen aterian asetteli. Kasvitarhakin tuotti useana sotasyksynä melkoisen määrän. Olivathan ennenvanhaiset Leppävirran kokemukset joskus iloksi, jos taasen katkeruudeksikin...

Saapuipa sitten kumous. Se kutsui luokseen kärsineitä, raihnaisia ja ontuvia, jopa sokeitakin haastella halusi. Kaikki tylyn kohtalon ja kovaosaisten "onnen" alaiset kutsui kumous luokseen. Ihmisoikeuksien armo ja laupeus oli luvassa. Kohu kuului kaikkien kärsimyksien ja vääryyksien vihdoinkin oikenemisesta... Tuomari... punainen tuomari astui alas ihmisten keskuuteen. Köyhille ojensi käteen aseen ja osotti tien...

Norolan sydän sykähti. Hän punnitsi tarkoin ja kuunteli omantunnon ääntä. Syvällä povessa Sirkallakin oli uskovaisen vaisu tulkinta todennut tämän jumalan ääneksi. "Olkootpa sitten seuraukset mitkä tahansa", oli tämä Nestorille sanonut. Sälytetyn velvollisuuden päälleen ehdoin tahdoin otti...

Ja nyt... Nyt seuraukset siitä olivat tällä hetkellä näkyvissä.

Näkyvissä siinä nyt olivatkin uroot. Yksissä siinä seuraa toisilleen tekivät...

— — —

Aamun valjetessa vasta voivat valkoiset nähdä paikan ja tekivät tarkastusta hiekkaharjanteella ja leikkauksella. Valloittajat paraillaan miehittivät uusia asemiansa. Leikkaus joutui nyt tarpeelliseksi tukikohdaksi. Paikalle saapunut päällystö asteli erittäin röyhkeänä ja kohotteli olkapäitänsä teeskennellyllä itsetietoisuudella. Mukana tässä päällystössä sattui olemaan kapteeni Korpiokin. Muut silmäilivät etäisyyteen. Eivät ympäristöstä olleet tietääkseenkään. Korpio kumminkin katseli vainajia. Kuolleiden ruumiit peittivät melkoisen alan maata. Hiekkatöyränteen kokonaan kaatuneet täyttivät.

Tarkastelijan katse siirtyi sivumennen vainajasta vainajaan. Seassa siellä muiden näki miehen, pitkän ja laihan, joka oli ihmeellisessä asennossa. Kuollut katseli avoimilla silmillänsä paikalle saapujiin. Ken sen huomasi hänet eläväksi uskoi. Joku sanoi:

— Pitkäsäärinen punikki...

— Ja laiha.

— Huonot laitumet näin vielä kevätpälveillä.

— Saatanasti siinä sarvikarjaa...

— On siinä nutike löytänyt leposijan.

— Mutta älkääs... Pojat se elää?

— Eikä elä.

— Elää se...

— Elääkö?

— Eikä eläkään.

— Ei elä.

Joku takimaisista hapuili mauseria puisesta tupestansa ja kun oli saanut sen esille nousi aseen kanssa mahtavasti hiekkatöyränteelle päin puhellen:

— Koetetaanpasta tuota pojaat. Korpio komensi:

— Tuhmaa!... Vainajille tulee antaa toki rauhansa. Tämän tähden uhkaajalta jäi ampumatta. Mutta jääkäreistä yksi nousi sinne ylös, koska ei saanut katsettaan käännettyä kuolleen puolesta. Toiset nauroivat:

— Herra Korpiolle se taitaakin olla tuttu punikki...

— Tarkastakaa onko korvassa läpi vaiko lovi. Kuinka siellä teidän puolessa niitä nyt merkattiin?

Vakaa päällikkö ei oikeastaan pitänyt tällaisesta puheesta. Hän meni kuin menikin sinne ylös ja jäi katselemaan kuollutta.

— Tunnen minä tämän miehen...

— Vai tunnet?!... Taitaa työmiehesi oma olla? Vai renkikö lie? Tarkkailija tuli yhä tyynemmäksi ja jatkoi totisena: — Sotapäälliköksi tunnen tämän...

Toiset katsoivat. Mutta edellinen jatkoi:

— Entinen köyhtynyt tilanhoitaja Niels Nordessen on hän.

— Kuinkas sen arvaatte?... Että olisi ollut...

— Rikas aikoinansa.

Tovin hiljaisuuden jälkeen kompuroi joku sinne ylös ja Runebergin sanoja tapaillen sanoi:

— Tasan ei käy onnen lahjat, niin se luojan sääntö on...

— Sinne sosialistien helmaanhan ne kaikki muutkin köyhtyneet talojensa juojat juoksevat...

— Ehkäpä ukko olikin katkeroitunut kovaosaisuudestaan?

— Siitä kai ne muutkin katkeroituvat...

— Mutta ei sitä kaikki taloansa juo...

— Toiset taitavat syödäkin itsensä putipaljaaksi, jopa nurkkakiviä myöten syövät. Syömällä ne sosialistit paljo taloja ovat hävittäneet.

— Ja mitä syömiseen tulee, niin ryssä se justiinsa paraillaan syö koko valtakunnankin paljaaksi, eikä taloja yksin. Syöneet ovat herrain hovitkin keisariin asti. Kaupungit ovat syöneet. Nyt siinä sivussa kaluavat jo naapurimaita kun kotona limppu ja kaali on loppu. Niin että kyllä se köyhä sitten syö!

— Ainahan se köyhä syö...

— Syö se...

— Syö laiha paljon enemmän kuin lihava.

— Ja jos taas siitäkin asiasta puhutaan, niin se laihojen saki se siihen junttiin kulkeekin, että rikkaita syö. Mikä piru lieneekin siinä sosialistien roikassa, että mikään niille ei piisaa. Ei ne ruokaansa tunne. Se on kuin riisitautinen. Mahaa sillä on punikilla ja syödä ahtaa kuin onneton. Mutta ruoka ei ota tuntuakseen. Niin se kasvaa karva päähänpäin karrilleen, kaula on kuin elämänlanka josta hautaperuna ja silakka vaeltaa vaivalla... — Siinä on rasvan puute. Sama se on elukan niinkuin ihmisenkin, kuinka sitä ruokitaan...

— Koira kalvaa luuta. Köyhä kalvaa rikasta...

— Ja mato kalvaa vainajaa... Ja, ja...

— Piru kalvaa perkelettä. — Ukot nauroivat ja laskivat leikkiä.

Totinen Korpio ei ottanut keskusteluihin osaa. Katseli vain äänettömänä kivi kouraan kuollutta miestä, jonka olivat ympäröineet mahakkaat manttaalijekunat. Silmäili sitten muita maassa lepääviä siellä ja täällä, kunnes puhkesi puhumaan:

— Tunnen tämän vainajan elämäkerran. Sattumalta sen olen kuullut. Mulla uutinen olisi ollut miehelle ilmaistavana eläissänsä. Kentiesi hyvinkin suosiollinen. Kukaties! olisi lauhtunut kiukustaan kun olisi kuulla ehtinyt. Tämä mies omaisten sekä lähimmäisten avun puutteen takia sortui. Näette asentonsa tuossa kuoliossakin kiivaanlaiseksi. Kateissa olleet lapsensa, ihmettelen, että vasta äsken olivat kotiutuneet. Villejä olivat. Ulkomailla olivat pahuutta oppineet. Ja pahuutta tahtoivat täälläkin kylvää. Mitä on isä, sitä on kakara. Eipä lastu kannolta kauaksi lennä. Kuka olisi uskonut Katarina Saloheimon?... Kuka olisi uskonut häntä Pylväistön muonarengin tyttäreksi? Ja kuka tiesi heitä paremmiksi ihmisiksi. Merkillinen on heidän elämänsä juoksu. Merkilliset luonteet muutamilla. Kuinka tyytyväisinä elivät?! Ei arvot, ei omaisuus, tiedän ma, viimeisenä tätä miestä ilahduttanut. Eipä suunnasta poikkeamaan pois... Niinpä niin. Kärsivät aikansa, sitten sodan nostivat. Kuka kerta on parempaa saanut maistaa, ei sen jälkeen hevin huonoon osaan tyydy.

Mutta mitä minä näenkään tuolla ylempänä?... Eikö se siinä makaa Runnilan Aleksi?... No ompas tietenkin... Vai siihen päättyi sinunkin äijä elämäsi juoksu!

No! Ei se ihme hänelle, ei ihme. Mutta ukkorukka, pahoin olet takkisi saveen sotkenut. Ja lakkisi on lentänyt tuonne loitolle.

Korpio otti askeleen, pari ja kankeasti vaivautui ottamaan lakkia ja asetteli sitä ähisten kuolleen lakuaiselle puhellen:

— Ohhoh äijänkakkula... Eipä eukkosi Lovisa varmaankaan pidä moisesta mekastuksesta, jossa nuttu tahriintuu ja lakki rapakkoon lentää... Kukas käski sinun muuttaa suuntaa? Olisitpas isänmaallesi ollut uskollinen. Eipäs kenties! kalpaten olisi käynyt. Hunttien roikassa saa huntin suuruksen. Sutta lyödään selkään jos vatsaankin... Näen teidät siinä. Kuski, tallimestari, kuhun asti oletkaan isäntääsi kuskaillut?... Vai siinä se Pirkkalan pinteillä teillä hollitupa ja kestikevari?... Kevari, viimeinen kevari...

Jääkäreistä kysyi joku sävyisältä, tällä kertaa kummalliselta Korpiolta:

— No, heh, eivätkö olleet punaisia?...

Tähän ei jäykkä päällikkö vastannut mitään. Kääntyi vain kuin ovi, joka kääntyy toiseen suuntaan saranoillansa. Koko asiasta ei sen enempää tiennyt, tähyili vain kaukoputkellansa kauaksi notkelmaisen esikaupungin ja vainioiden taa metsään. Sitten suuntasi kiikarinsa kohden kaupunkia ja Pyynikin harjanteita. Joku joukosta haasteli enemmän itselleen kuin muille:

— Vai punikkipäällikkö?... Vai päällikkö? Johan niitä päälliköitä aletaan kaatamaan, koska jo kolmas kaatuneen kuului...

— Ketäpäs ne muut...?

— Kertovat tiedustelijat Hugo Salmelan saaneen surmansa...

Keskustelun kestäissä oli yksi ja toinen ottanut kiikarit laukuistansa ja alottanut Korpion esimerkkiä seuraten kaukaisen tarkastelun asemista, missä parhaillaan kuului kiihkeätä ammuntaa. Joku ylpeäliikkeinen teeskentelevä nuori upseeri puhui huonoa saksaa:

— Mitäs pojat arvelette jos hivautamme häkkärit tuolta ryssänkirkon katolta...? — Kukaan ei vastannut. Nuoremmat katsoivat hymyillen vanhempiin. Mutta joku lisäsi matalalla, kumminkin kiihoittavalla äänellä:

— Hivautetaan...! Puhe kääntyi suomeksi:

— Hivautetaan perkkiis... Ja minä annan merkin pojille, jotta vitraavat tähtäintä hieman.

— Vai hivautammeko?

— No, jos kerta hivauttaa, niin hivauttaa sitten...

Molemmat viiksettömät vintiöt juoksivat patterille päin ja huusivat tykistön apumiehille:

— Hei siellä töyräällä!... Siellä kaupungin laidassa näette ryssänmuskoon. Veistäkää sen himmelit sillä kuusituumaisella. Herrat eivät oikein "reiruun" näe, koska se kaihtaa.

Tämä huuto huvitti tykkimiehiä. Patterin päällikkö ei kumminkaan sattunut olemaan siinä. Kuitenkin miehet hieman arvellen kävivät toimeen. He avasivat sulkulaitteen ja työnsivät paalunpaksuisen panoksen siitä sisään. Kun sitten sotakone seisoi kuono pystyssä ja valmiiksi "sihdattuna" ja sirkilöitynä, ei laukaisijalla riittänyt ominpäin "ruutia" kiskaista narusta. Mutta molemmat vintiöt viittelöitsivät ja näyttivät käsin kuinka kiskaista. Mutta sittenkään ei tykki lauennut. Jostain edempää asteli siihen pohjalainen ruskeissa lapikoissaan ja asettui hajasäärisenä tykkimiehen viereen kehoitelien:

— Kiskaase hitoohna äläkä mykyytä!

— Pomo ei ole paikalla...

— No jos ei ole niin ei... Aukaase vain taivahan portit.

— Enkä aukase.

— Anna tänne naruu!

— Enkä anna! Herra päällikkö on sanonut...

— No herrahan sitä sanookin, että verä!

— Ei se ole minun herrani.

— No ja mitä he halajavat?

— Ampumaan kirkkoo...

— Kyllä se tärvelöö herran huonehen.

— Sitä kai ne meinaavatkin.

— Mutta minä kehootan, että verä! Verä pakanaa! Verä helekkunas, jotta nährähän kuin siliitetähän Tamperon puoloosten kisukorsteinia. — Ei ole käsketty kosken taakse ampua...

— Mutta kirkoostahan nyt on kysymys, inttää lapikasvarsinen, hajasäärinen, ja lisäsi:

— Vai eikö he sitä tarkoittanutkaan?

— Tarkoitti tahi ei... Ja jos mielesi tekee, niin mene ja kysy. Pieksujalkainen huusi ylös:

— Oikeinko tuota monaasteria se herra ylipäällikkö pyytää lohkomahan?

Päällystö kumminkin oli syventynyt johonkin tärkeään kysymykseen ja tarkastuksiin. Ei nuori piimäpartainen jääkärikään ottanut kysymystä kuuleviin korviinsa. Mutta miehet patterilla riitelivät innokkaasti asiasta. Heitä kiinnosti nähdä tuhoisan laukauksen seuraukset. Laukaisemiseen väitti toinen olevan kivenkovaisen pakon. Pohjalainen selitti:

— Tuo päällikkö tuoliako sitä sanoi, että laukaise?

— Ei se ole minun herrani...

— Mutta ettekös te tierä että ylipäälliköt ovat herroojen herroja. Niitä määräyksiä laimin ei saa lyörä.

Tämä pieksujalkainen el kuulunut edes koko patteriin, mutta kumminkin hän hioi kynsiänsä yhä lähemmä laukaisunuoraa.

— Kissa syö sinut, ellet avaja tulta.

— En minä laukaise... Jumalat ja pirut lopunikääni korvissa marisevat.

— Missä...?

— Ryssän kirkossa...

Pieksujalkainen oli hiissaillut nuoraan käsiksi, josta yht'äkkiä tempasi:

— Antaa marista ja miristä! Ulvahti unkea otus ja puski savua sanomattomasti. Piimäparta oli seurannut tapausta ja kohotti kiikarinsa juuri sillä hetkellä. Tutki tuloksia ja sanoi äkkiä:

— Sivuitse, herra kapteeni! Mutta aseman edustalla rakennuksiin sattui!

Käänsi Korpio päänsä hitaasti ja katsoi kummastuksella ales tykkimiehiin, sitten lausujaan ja sanoi:

— Mitä tämä merkitsee?... Kukaan ei kysymykseen vastannut.

Kaupungista vastattiin seitsemällä peräkkäisellä pommilla. Tuiskuna pölisi multa ja kivet rautatien leikkauksella, sillä punaisten tykinkuulat kyntivät vakoja ylt'ympärinsä sen paikan missä Nestori Norolan tie oli päättynyt. Lahtarit hätkähtivät ja juoksivat ruumiskasojen keskitse ales töyränteeltä ja asettuivat uusiin suojuksiin.

Vastanoussut kevätaurinko kultaili idästä paksunevia pilviä, joita tuuli kantoi lännestäpäin idän taivaalle.

Tykistötaistelun huomattiin alkaneen siellä ja täällä ja keskeytymättä kulettiin kohti edessä olevaa ratkaisua. Ilmassa ikäänkuin kuului ääni: Minä olen vallankumous, sinä olet sankari!

6.

ULOSMURTAUTUMISET — ANTAUTUMINEN.

Valkoisten rautarengas vahvistui keskeytymättä.