Part 26
— Kyllä, kyllä. Silloin se kansallinen sauna lämpiää leviämmästi. Aina itäisille aroille asti leviää sen suloinen tuoksu ja tuntu... Suur-Suomen vasta huiskuu kaikilla lauteilla ja kaikissa karsinoissa. Ja raitilla lauletahan poikaan nuatilla. Kuppihela hiljallensa huiskuu tasaisessa tahdissa. Kaikkien kansain silmät vartioitsevat meitä. Kyllä se kolmimiljoonainenkin kansa, vanha Suomen suku, mantsujen malliin, voipi vuorostaan vallan maanpiirin tällä tanhuulla ottaa. Oikeastaan liian paljon on annettu naapurin leventyä ja lemuta. Liian paljon on nuuskattu ryssäläistä jumalan suurusta... Minä en epäile ollenkaan, etteikö kerta koita aika, että tuhannet ja miljoonat matelevat jalkaimme juuressa. Kyllä ne vielä lahjuksia mailta kaukaisilta tuovat. Tyrkyttämällä tyrkyttävät kalliit mattonsa ja kultansa kuninkaamme jalkain juureen. Ja prinssit naivat meille miniöitä Tiipetin tyttäristä...
— Kuinka se mestari voipi näin kaikki hyvin lipelaarata? Kuinka ihmisjärki tämän voipi kaiken käsittää? Te olette, huomaan minä, syvästi oppinut... Mikä ylevä aate! Mikä suuri kansallinen aate! Ja kaiken tuon voisimme saavuttaa jos vain olisimme yksimielisiä...
— Totta mampselli!... Totta mitä sanoitte. Kyllä se on ihmeellistä. Olen ajatellut, miten viisaan mielikuvain siivillä saapi körötellä korkeuksiin ja kummallisiin maailmoihin. Halki arkipäiväisyyden voipi vuosisatoja eellehen katsella kansamme tulevaisuutta.
Keväinen isänmaan aurinko paistoi.
Ystävykset kulkivat samaan suuntaan.
39.
EPÄILYTTÄVIÄ ASIOITA.
Haapaniemen kahakoimisten jälkeen tuomari välitti viisi sotatoiminnoista. Hänelle ei enää ollut isänmaallisuus yhtä mielenkiintoista kuin Vilppulan rintaman taisteluiden aikoina. Toiminta-alueekseen tämä mies otti Tampereen ympäristön. Hämeen sisämaissa pani väsymättä toimeen kotitarkastuksia... Holhotin katoaminen saattoi hänelle raivoisia kohtauksia. Joskus ajoi hän vihansa perinpohjin syyttömään ihmiseen... Ja vaikka toiset riemuitsivat Tampereen valloituksesta, hukuttivat ikävänsä hurjiin juominkeihin, ei tuomarilla siihen ollut aikaa. Juhlimiset ja juhlapuheet olivat samantekevät. Tällä kertaa oli tuomarilla työnä käydä kyttineen sydänmaissa töllistä tölliin. Kadonneita lampaita etsittiin. Jopa kun kerta ylemmältä taholta haluttiin miehelle antaa mainetta ja tunnustusta, niin tämä vastasi kuivasti ja lyhyesti:
— Olen saanut kyllikseni.
Tämä vastaus synnytti pisteliästä ivapuhetta. Takana naurettiinkin. Yleisesti oli näet tiedossa Haapaniemen isännän antama pöksynmitta... Kumminkaan ei tuomaria pian kukaan kaivannut. Ei kukaan häntä tarvinnut. Eipä kenellekään juontunut päähän tarjota valkoisen ruusun ritarinmerkkejä. Muutamat lahtareistakin alkoivat häntä kohdella kylmäkiskoisesti. Kohtauksia, katseita ja keskusteluja vältettiin tuon verisen miehen kanssa. Vapaamielisemmät jo sanoivat: Tuomari on kolkko kaveri! Epämieluisat maineet menneiltä ajoilta vyöryteltiin mieluummin tuomarin niskoille. Syntisen miehen sanottiin "liian kirjaimellisesti perustuslakeja noudattaneen." "Siveellisissä" seuroissa puhuttiin "verikoiran edesottamisista." Toiset toki lohduttivat: sota on sotaa. Taisteluissa tapahtuu kaikkea... Ase tekee tehtävänsä. Kuolemahan on kapinoitsijan palkka...
— — —
Salametsästys jatkui.
Olihan punaista riistaa viljalti. Metsissä samoilivat valkoiset, kerestivät kokoon pirstotun punakaartin rippeitä. Kodeista pakosalla olivat nekin, kutka tuskin olivat osaa ottaneet. Suin päin vain kauhu kaikkia ajoi. Antoivathan silminnähdyt tapahtumat osviittoja kovakouraisesti kaikille. Taisteluiden jälkeen, rauhan jo palattua, oli alettu miehiä nyppiä kotoa sieltä ja täältä. Periaatteen ja mielipiteenkin pohjalla vangittiin. Kapinallisille myötätuntoiset joutuivat ahtaalle. Yö vuoteille astui valkoinen mies. Vangitsi köyhän mökin miehen. Isän otti lasten keskuudesta. Perheen parkuvan keskestä raasti turvan. Metsään, suoraa päätä korven laiteelle kävi tie koirakuopalle. Kevätyö katsoi kauhuissaan ihmisteurastusta.
Epämääräisyys ja synkeys jatkui koko kevään. Seuraava kesä kuulutti onnettomuutta. Suojeluskuntain sunnuntaimetsästykset tulivat ihmisten ajossa tavallisiksi. Otuksia ilmeni eri paikoilla summat. Toisinaan niistä oli puute. Silloin täytyi tehdä syyllinen. Oman kylän työmies otettiin murhattavaksi. Kaikessa hiljaisuudessa kuljetettiin pois...
— — —
Monta tuulesta temmattua juttua tuotiin mielistelyn vuoksi valkoiseen esikuntaan... Kalliosaarellakin muutamat kalastajat kertoivat liikkeistä... Juttua kertoi koiranleuaksi tunnettu Kurppalan tervanpolttaja. Hän oli sitä kuullut Kekäleojan akkain kuiskivan... Hänen vilkas mielikuvituksensa loi sille siivet sivuun. Pitkäsiipinen ankka lentää leuhutteli maailmalle. Kerrottiin että muka kalaukon haamu rapusaksineen liikkui rannan kallioilla. Toisinaan kiiteli ilmi elävä Vilppo kirves kainalossa korpien rymeiköissä. Että kuulluksi tulleen noidan kämpässä rantakallion alla lahden pohjukassa kiiluilee kahdentoista aikoina öillä kummallinen tuli... Että rauhaton sielu saamatta lepoa mittailee manalan mailta takaisin maailman tanhuille. Että pakko kuuluu olevan ukolla pyrkiä päälle maan haluttuja kalastuskeinojansa harjoittamaan. Vissinä puheena tiesivät ruuhen laidat rantahaavistossa yökasin kastelemiksi. Aluksen laidat sanottiin laineissakin kastuneen... Verkkoja huiskautteli tuuli teikkiseipäissä. Katiskalle sanotaan kokijan yön usvissa ilmestyneen.
Joku toi tämän tarun suojeluskunnan kansliaan, kansakoulunopettajan peräkamariin. Päällikkö sattui olemaan taikauskoinen. Eipä hetikään mielinyt mokomaan saareen mennä. Tulipa kertomus toinen ja kolmas. Jopa oikein ylempää annettiin osviitta... Ja ilmestyipä itse tuomari vaatimuksin, jota kumminkaan suojelija ei tuntenut. Hän kiikutteli kammarinsa keinutuolissa ja rauhallisena katseli kaljupäistä miestä. Tällä liikkuivat pitkät ja luiset sormet levottomina, hermostuneina, kunnes alotti:
— Sallikaa minun saada muutamia miehiä kanssani, Asemiehiä tarkoitan, tutkimaan saarta, missä piileksii muutamia poliittisia vankeja. Vangit ovat karkuteillä ja syytteessä moninaisiin valkoisten murhiin...
— Sitäkö saarta, jossa... jossa suinkaan ei voi olla yhtään mitään...
— Sanotte liian vakuuttavasti.
— Mutta minä vakuutan ja vastaan... niin totta kuin istun tässä teidän edessänne.
— Ettekö sitten tiedä edes julkisistakaan puheista?
— Olen niiden juttujen takia liian paljon vaivautunut. Kahtena sunnuntaina olen samonnut kaikkialla kumminkaan mitään löytämättä. Ei merkkiä edes huomattu... Ja siksi toiseksi, olisko se oikein suotavakaan... Tarkoitan, sehän oli ukkovainaan yksityinen rauhoitettu alue ja kansa vielä nytkin vähemmällä syyllä sinne haluaa.
— Juu, minä vaadin. Katsokaa tämä korttini, olkaa hyvä. Toinen otti ja tarkasti lappua, johon oli kirjoitettu: "Suomen valtiollinen poliisi."
— Jahah, jahah. Nöyrimmästi täytän arvoisan anomuksenne. Siinä suhteessa minä olen heti valmis... Kumminkin, pelkäänpä Kurppalan tervanpolttajan eksyttäneen teitä. Hän nimittäin kuuluu kalastelevan nykyisin niillä ukon pyydyksillä.
— Omat silmäni eivät suinkaan petä...
— Teidän omat silmänne?... Tekin siis olette ottaneet siitä selvää?
— Kyllä, kuten sanoin.
Molemmat miehet sopivat mieskohtaisesti illan tullen ottavansa asian omakseen.
— — —
Kevätyö pimeni hitaasti.
Taivas kumminkin vetäytyi kello kymmenen aikana pilviseksi. Idästä alkoi tuulla rajusti. Puhuri nostatti sadetta. Ukkonenkin kaukana hiljaisesti jymisteli. Tuulen yltyissä eivät he voineet suoraa päätä saarelle soutaa. Tuli karttaa korkeita laineita. Tuli kahlata rantapengermillä ja pensaikoissa. He saapuivat vihdoin sille puolen saarta, mikä oli tuulelta suojattu. Tuulen alta mielivät molemmat korkeissakin laineissa uskaltaa ulapalle. Talven kahleista vapautuneet aallot loiskahtelivat valtoimina ja vallattomina. Vihuri puhalteli puissa ja rantapensaikossa. Synkkä havumetsikkö henkäili pitkään ja yhtäjaksoisesti. Toisinaan se pelotti, toisinaan rauhotti. Kalpea ja laiha mies vapisi. Olosuhteita ei ollut monia oppinut näkemään tässä tilanteessa. Soutaminen oli hänelle kokonaan tuntematon taito, jopa tuulella mahdoton. Suojelija kehoitteli hoikkaa miestä istumaan venheen perälle. Itse oli airoilla peränpitäjälle suunnan asettaminen vaikeata. Tuli pitää perää, että sopii soutaa alahangalla. Alinomainen taakse katseleminen kiskoi niskaa ja vaikeutti ponnisteluja. Suojelija sanoi silloin:
— Emme kenties lähteneet oikealla aikaa.
— Ja miksi emme? — Uskoinpa ilman yön päälle yltyvän... Salamat siellä vain leimahtelevat...
— Toivokaamme päästävän. Määräni oli ratkaista asian selvyys tänä yönä. Hinnalla millä hyvänsä on meidän nyt saatava asiasta selvä.
— Tehkäämme parhaamme. Minua kumminkin surettaa lopputulos. Raukeavathan yrityksemme tyhjiin. Johan yksistään jo sekin on selvää, kuinka talvesta saakka pakoilijat voisivat piileksiä juuri täällä avoimen ulapan keskellä, sillä niitä karanneita kai se herra tarkottaa, joiden sanottiin kirkon taistelusta...
— Jaa, paljon on tehty työtä näiden veijarien takia. Juuri heidän on alote ja juoni, joita kiinni tavoitamme. Heistä riippuu monen asian ajo... Onhan pidätetystä kirjeestä saatu selville juonen ja säikeen alkuvaihe. Itse olen minä sen jäljessä viikottain näillä mailla samoillut. Jo talvesta asti olen ollut asiasta vakuutettu... Hämeessä piilee yhäkin pahin vihollinen valtoimena... Talonpojat ovat epäluotettavia.
Siinä puhellessa käänsi tuulenpuuska venettä äkkiä laitaselle ja luiskasi vettä sisään. Vene vapisi vihurissa. Peränpitäjä pelästyi kokonaan. Veti melankin pois ja istui kokonaan paatin pohjakaarelle. Soutajakin jo hätäysi ajamaan äyskärillä vettä ja sanoi:
— Ettekö näe miten käänsitte?...
Tottumaton melankäyttäjä hämmästyi kokonaan. Ei hän osannut tehdä mitään, sillä kaatumisen pelko tarttui häneen. Jopa nyt kiellettiin liikkumisensakin. Siksi istuikin hän aluksen pohjalle...
Vaikeiden ponnistelujen voittona saapui vene saaren suojaan. Päivän hämäryys oli jo aikoja sitten lakannut tuntumasta. Kiihtyvältä sateelta etsivät he rantapiistä suojaa kaaristuvien kuusten alta, minne vene vedettiin. Sakeimpainkin puiden oksien alatse solisi vesi puolta suurimpina pisaroina putoillen ja putkahdellen ja kuplia tehden. Oli yhtä jos oli paljaan taivaan alla taikka suojassa.
Soutajan oli pakko työntyä etsimään uutta ja parempaa paikkaa. Hän seisoi aluksessa ja työnteli sitä airolla hitaasti ja varovasti. Mainingit huojuttivat suojaisaa, tyventä lahdelmaa. Molemmat katsoivat kohtaa rannan tiheiköistä. Laineiden alla lepäsivät ammoin kaatuneet hongat jurmuisella hietikolla. Paatin pohja juuttui usein likomärkään liekoon. Soutajalla oli tällöin työtä päästä yli. Tuli nousta kokasta ja potkaista paatti pieksun avulla väljille vesille.
Siihen asettui taasenkin eteen ahtolasta oleva jykevä honka. Mahtavan puun latvaharkit nousivat kaukana tuolla jyrkän syrjällä pinnan päälle. Koska kaatunut lieko oli veneen pohjan tasalla, tuli kiertää latvuksen ympäri, tahi kiskoa alus rupurungon yli. Suojelija asettui jo tässä tarkotuksessa puun päälle, kun siinä samassa molemmat huomasivat veden kalvon valossa venheen. Äänetön solina selkesi rannikon yli ulontuvan pensaikon takaa. Aluksessa saattoi olla kaksi olentoa. Toinen heistä kinnasteli kiinteelle vastapainetun rysän aitaseivästä. Soutajan takana nousi seisomaan kalpeakasvoinen mies. Iski luiset kyntensä kiihkeällä vaistolla toisen käsivarteen, hoki, huohitti, tärisi:
— Johan minä sen sanoin... Johan minä sanoin... Katsokaa tuonne... tuolla... Siinähän hän on. Siinä, siinä. Kas sitä minä täältä juuri haenkin... Kuiva mies kihisti kurkustaan kummallisia sanoja. Toisti taukoamatta samallaisia suhjauksia kuin "sulho" kuumimmassa kiihkossa:
— Siinä hän on... Siinä hän on.
Soutaja ajatteli: pöllö hän on.
Mutta toinen sopotti korvaan läheltä, kuuma hengitys kiusasi, iletti ja inhotti. Kärsimättömänä hän sanoi:
— Kuulee tuon nyt vähemmälläkin vohotuksella... Kyläläisiähän he, kalastajia, eikä suinkaan muita...
— Myrskylläkö... pimeälläkö?... Kas tuopa ei olekaan talonpoika. Tahdotteko tietää kuka hän on? Vedetään vene ensin maihin. Ja huolimatta siitä, että veneen vieressä oli vettä yläpuolelle polven, laskeusi tuomari ennestään jo likomärkänä kiskomaan alusta rannalle... Jopa saivat sen pajupehkon suojiin. Alkoivat odottaa noiden kahden maihin tuloa.
— — —
Luolaihmiset olivat tulleet ilmi.
Heiltä oli riistetty oikeus elämään.
40.
HAAKSIRIKKO.
Viluinen metsä varisti vettä hurteiltansa.
Maassa rapisivat pisarat pudonneihin lehtiin. Syksyn sade oli ne riisunut ja yli talveinen aika haalistanut... Männikkö kohahteli taaskin salaperäisesti kalliovuorella. Nuori näreikkö riehui tuulen taivuttamana. Vanhat hongat seisoivat yksin kankeina, itsepintaisina paikallaan jöröttivät.
Katarina halusi tietää Oskarin keinoja rapujen saksiamisessa. Siitä asti kun sakset oli saanut, tämä joka aamu ja ilta urkki kalalokkina rannikoilla. Ja paljon poika niitä olikin saanut, sillä "saksijaakot" kipusivat heti jäiden jälessä katsomaan maailmaa ja kevättaivasta... Muutaman päivän perästä olivat ne kuitenkin tipotiessään. Turhaan Osku niitä haki, kunnes kyllääntyi ja meni Katarinan kera kalastustouhuun.
— — —
Tänään olivat illan tullen muut lähteneet luolasta paitsi viimemainitut. He parsivat kuntoon jäiden murtamaa pyydystä, kunnes se valmistui ja kyytivät sen sitten veteen. Tuuli tempoili venettä, mutta poika tahtoi olla miehevä. Ei antanut airoja "akoille", tempasi uhalla ulommaksi.
Suojeluskyttä ja tuomari näkivät otuksen ulontuvan ja juuri kun Oskari käänsi katseensa rannikolle, huomasi hän vieraan venheen kallistuneen kuusen alle. Poika lakkasi soutamasta, nosti airon ja osotti äänettömästi kohtaa. Katarina huomasi heti jotakin outoa ja muitta mutkitta karkasi töyrään takaa kaksi olentoa alas äyrään alle, missä mainingit keinuttelivät outoa alusta. Katarina jaksoi kestää. Kirkaisu ei tullut kuuluville asti... Säikähdyksestä suoriutui poika ja sousi tuulen suuntaan. Vene ryöstäysi karien kaiheesta yhä tuulevalle aavalle. Laineet kuohuivat vaahtopäinä. Vene keinui. Katarina voi vaivoin tulla tasapainoonsa. Joka hetki oli hän säikähdyksestä syöksymäisillään yli laidan. Aavistuksensa sanoi kohta kuka urkkija oli. Soutaja mahtoi alukselle tuskin mitään. Peränpitäjälle hän sanoi:
— Kääntäkää!... Melokaa!... Muutoin laitainen voittaa... Ja pian sousi perässä istuja kaikin voimin.
Rannalta suorivat kytät myöskin jälkeen:
Toinen seisoi airo kourassa. Toinen käänsi venettä.
Siellä huudettiin ja hätäiltiin:
— Jos vain pakenette ammumme... paikalla ammumme!...
Oskari arkaili ja katsoi kysyvästi, mutta Katarina sanoi:
— Eivät ammu... Souda!... Ja ampukoot, saman tekevä. Pois, pois! Pakoon, jumalan tähden...
— Mutta täti laskee liiaksi ulapalle... Soutakaa syvän puolelta.
— Vaikka mihin kun vain pääsemme!...
— Ei, ei!... Myrsky on kova! Kaadumme! Maalle meidän on päästävä!
— Maalle!... Hukassa kai me sielläkin olemme!... Oi meitä onnettomia...
Saaren nenäkkeet jäivät taakse. Valtoin laineikko ryösti aluksen yhäkin ulommaksi. Lastuna vaivaisena keinuili vene. Aaltojen harjat nousivat ja laskivat lakkaamatta.
Mutta roistot ajoivat takaa ja huusivat:
— Älkää soutako!... Älkää soutako!... Palatkaa! Palatkaa!...
Seisoallaan oleva hosui ja huitoi soutajalle:
— Oikeaan!... Oikeaan kääntäkää!... Vasemmalle!... Enemmän vasemmalle!... Taas oikealle! Oikealle, oikealle, jyrkästi oikealle!... Kuuletko sinä pöllö, jumaliste?... Enemmän oikealle!
Karjuva mies keikahti veneen laidalle istumaan ja veteen. Olipa vähällä vajota, avunhuudot pulputtivat suun selittämättömänä. Työläästi kiskoi toinen kaatuneen ylös alukseen. Viskasivat sisäänloiskuneen veden pois. "Peränpitäjä" asettui polvilleen pelokkaana paatin pohjalle ja lakittomin päin hosui ja huusi:
— Käännä velikulta vasemmalle... Käännä oikealle! Soutaja oli voimakas mies. Hän teki tuomarin tahdon mukaan. Punnisteli ja pinnisteli paatin kaaripuusta tasajalkaa jäntevillä säärillänsä. Mutta aina kun edellä pyrkiviä oli päästy lähelle, heitti vastalaine holtittoman, perääpitämättömän veneen takaisin laitalaineelle ja tuuli väänsi sen poikkiteloin. Olihan väkevän soutajan pakko hankapeukaloiden puutteessa istua ainoalla "alasella", soutotuhdolla. Airon vintrausvoima oli sangen vähäinen. Pitkä veneen köli heitteli tukipisteen takana ja edessä tuulessa sinne tänne. Kontallaan oleva kaljupää huomasi kölin olevan yhtämittaa pois suunnasta. Se pyöri perin itsepintaisesti kuten magnettineula... Sotapäälliköksi tottunut, mutta venettä tuiki tuntematon konttoripäällikkö komensi nyt kutistuneen armeijansa ainoata miestä. Äänen ärtyisyys todisti tämän yrityksen onnistumisesta riippuvan koko elämän olemassaolon. Yhtämittainen oikealle, vasemmalle huuto kuului veden kuohinassakin. Soutajan oli pakko kaksin käsin tarttua milloin toiseen, milloin toiseen airoon, ja kisko sinnikkäästi yhtä puolta siksi kunnes köli taasen kääntyi ja laine viskasi sen vastatuulessa vasemmalle. Pakoon pyrkijöillä, vaikka heillä olikin heikommat voimat, oli se yhdenmukaista kummankin soutajan kesken. Pieni vene saattoi nuottapaattia pakoon puikkia iltikseen aallon harjalta toiselle... Ja jo puhelikin poika miehevänä:
— Pitävät huutamalla perää. Siitäpä on meille etua.
Katarina vastasi:
— Pidämme viistoon vastalainetta. Siitä saattaa olla etua. Molemmat alukset kantautuivat myrskyn mukana saaren pitkinpäistä sivua, pääsemättä kumminkaan paljonkaan paikaltaan tarkoitettuun suuntaan.
Äänet ja huudahdukset olivat kuuluneet ylös ja saivat hereille hajamielisen Arvidin. Tapansa mukaan tämä piti vahtia sateesta ja myrskystä huolimatta. Minkä takia mies seisoi siellä saaren töyränteellä oli itsesulkeutuneelle yksin selvillä... Keväisessä yössä vaaleni toisinaan taivas. Toisinaan ilma kantausi humisevaan huppuun. Raskaasti satavat pilvet kulkivat pauhaavan ulapan yli. Kaukaisella rannalla kuului kohina. Saaren puut huokailivat ja hoippuilivat harvoin kuten tällä kerralla.
Mutta tähystysmännyn kupeelta hypähti vartija kuin vauhko vuohi. Sanomattakin hän aavisti mistä oli kysymys. Tajunnassaan tunsi hän merkin. Ulkoasusta aavisti toisen veneessä olijan. Itsekseen hän huusi:
— Ihmispeto!... Kirottu peto!...
Keksimättä mitään pelastuksen neuvoa juoksi hän rannalle, hääri ja huusi sinne tänne. Hän katseli silmillänsä maalla olematointa alusta. Noitui, repi tukkaansa. Alus oli tosin toinenkin, vaan ei tässä. Sillä oltiin saaren vastaisella taholla. Ja mitäpäs apua matalalaitaisesta lotjasta, jonka ensimäinen aalto viskaa nurin. Ei muuta kuin hän yltyi huutamaan, antamaan neuvoja kumppaneille:
— Hoi sinne!... Käännä Katarina saareen! Käännä saareen!
Vainolainen hosui:
— Vasemmalle! Vasemmalle! Kuuletko sinä? Vasemmalle... Näethän että edessä on kallio ja kari!... Nyt se törmää...
Soutaja pinnisti viimeiset voimat, riipaisi yhtärintaa airolla oikealle, joka katkesi eriään poikki. Katkennut kaista kantautui pois... Nyt yritti perämieskin avustaa, haparoitsi airoansa, mutta sitäkään ei ollut veneessä. Melakin oli jo mennyt. Nyt painoi tuuli kumminkin veneet lähekkäin. Olipa tuomari vimmoissaan vähältä saada kokasta kiinni. Mutta Katarina kerkisi ennen ja iski yrittäjää kynsille. Tästäkös tuo ihmispeto raivostui ja hapuili ampuma-asettansa. Mutta vaikka hän sen löysikin, niin laukaisematta hän sen kumminkin antoi olla. Hän huusi hulluna soutajalle:
— Hei rinnalle! Rinnalle sanon minä! Maan puolelle pitää päästä! Pääsevät saarelle ja siellä on heillä koko punikkiarmeija...
Tätä taistelua katsottiin rannalta päin.
Kilpasoutaminen kovassa myrskyssä ja hengen uhassa näytti tehottomalta paikallaan pysymiseltä. Eikä saareen saatettu kunnolleen nähdä oliko kaikki jo ratkaistu. Joko pakenijat antautuivat. Ja että menetys tässä jokatapauksessa oli esillä. Pakeneminen oli kokonaan turhaa. Kumminkin huudettiin saarelta yhäkin:
— Tulkaa rantaan!... Tulkaa tänne!... Vaikka mitään turvaa siellä enää tuskin saattoi olla. Eihän tässä aseellisille vainolaisille vastaanpantavata ollut. He näkivät miten laineet kantoivat kuohuina veneitä. Uusiutuvat saderyöpöt saapuivat yhä toistaan vihurimpina. Miehevät Oskarin kädet väsyivät. Katarinakin oli läkähtymäisillään, hiukset hajalla tuulen piestävinä ja likomärkänä. Hänen poskensa paloivat ylimääräisistä ponnisteluista ja kauhusta. Hiki virtaili kummankin ruumiista. He molemmat panivat parhaansa liikkeelle.
Toisairoinen soutaja seisoi nyt. Rohkeana ja päättävänä meloi hän kahtapuolta ja villinä pyrki Oskarin aluksen rinnalle. Tuomari tarroi laitaan, mutta iskuja satoi uudelleen. Nyt teki kalpea mies viimeisen yrityksen. Hän viskautui suoraa päätä pakenijain alukseen. Soutajat menettivät tasapainonsa. Paatti kaatui. Toinen kumoutui karinkiviä vastaan ja kaikki olivat veden varassa. Rannalla katselijat voivat vain nähdä hukkuvat vaikerrellen kykenemättömyyttä, joka heitä ei apuun päästä.
Silloinpa nähtiin karilla mies. Hän koetteli pysytellä kiinni kallion tylsässä hampaassa. Laineet olivat korkeat. Ne loiskivat yli kivikon ja miehen. Molemmat alukset kelluivat kyljittäin pois. Tuokion näkyi toisella niistä kaksi ihmispäätä. Sitten ne loittonivat näköpiiristä yön märkään myrskyyn ja pimeyteen. Taistelu kahden joukon kesken oli loppunut. Laineikko kuohui pitkinpäin soikion saaren rannikon ravia. Arvid juoksi siihen suuntaan, mutta vyöryvät vaahdot saivat uutta virikettä lännestä ja kiisivät kumotulta aluksia harteillansa. Rankkasade pieksi laineita ja rannikon raakkuista leppämetsää. Vellamon valkoiset varsat ärtyivät, urisivat, nostivat harjojansa...
— — —
Arvid tunsi jääneensä yksin.
Orpous osatovereista autiutti. Ilotoin yksinäisyys astui synkimpänä hänen vierellensä. Avoimien tunnelmien ajatelmat eksyivät surun syliin. Pää painui alas ja kirkas kyynelkarpalo kiilui hänen ripsillänsä.
41.
LIIAN MYÖHÄÄN.
Kun hän nosti katseensa aution saaren yksinäisessä päässä kuului hänen korviinsa jotakin käsittämätöntä. Tuulen seassa se selkeni ja oli vihlovaa avunhuutoa. Toisinaan huuto katkesi, toisinaan se kuulosti suoraan koiran ulvonnalta. Arvid käveli siihen suuntaan saarta. Jopa kuuluivat sanatkin:
— Oi auttakaa!... Kuolen!... Minä kuolen!...
Kuka se huutaa?... Tästä oli saatava selvä.
Lähimmälle rannan paadelle asti hän asteli sille puolen missä kari oli. Ja mitä siellä näkyi?... Siellähän se olento oli vedenalaisen karin kupeella. Hänen molemmat kätensä ulottuivat tuskin pinnan päälle... Laineet loiskuivat yli olkain. Ihminen riippui kiinni elämässä... Hyökylaineet vyöryivät säännöllisesti. Niiden väliajat olivat tarkoin saman mittaiset. Ne peittivät karin ja keskeytymättä vyöryi kuohu hyrskyen paljakan sannikkoon...
Luonto itse oli kohtalon koston valmistanut. Kivi tuolla ei ollut tosin kaukana rannasta, vaan uimataitoiselle saavutettavan matkan päässä. Arvid tunsi tuomarin. Tuhanten muiden joukosta sen silmä olisi keksinyt. Piirteet nuo olivat kaukaakin omansa tuomaan kauhun tunteen... Kenenkään muun pää ei noin luihuna aalloista esiin olisi ylentynyt. Ilmeinen ihmiskoira oli uponnut auttamattomaan kuiluun, kuiluun jota oli muille kaivanut... Mutta kun hukkuva huomasi ihmisen, korosti hän yhäkin ääntään:
— Apua, apua herra-jumala!... Tuokaa jotakin. Kuolenhan minä!... Te näette... kuolen! Kuolen, kuolen!... Taivaan ja maan autuuden kautta, auttakaa... a-u-t-t-a-k-a-a...
Viimeinen sana sammui kauhuun ja läkähdykseen...
Hetken ajan kuluttua näytti siltä kuin laineet rauhoittuisivat ja hukkuva saavutti taasen tasapainonsa. Nyt hän katsoi sanattomana. Äänettä hän odotti jotakin. Hän oksensi vettä suustaan, oihki ja voivotti. Hietikolla katselija lausui silloin ääneensä:
— Minulla ei ole mitään alusta... Luoksesi en saata tulla. Sinun kohtalosi on saapunut. Ympärilläsi on rakas isänmaasi. Tuhatjärvien sini sinua nyt suutelee. Sinua pestään nyt valkoiseksi, perin valkoiseksi, ettäs karitsan häihin kutsuvieraaksi tulisit. Rauhoitu veliseni!... Anna aatteellesi ja maallesi otollinen uhri, jota se sinun persoonassasi vaatii. Ei milloinkaan sinunlaistasi ennen ole tarittu.