Part 25

Superiorjärven rannikkometsissä, Marquettesta Munisingiin kulki rautatie. Tämä ratalinja halkaisi hämärän aarniopyökkimetsän. Radan varrelle oli kertynyt muutamia vasta avatuita halkokämppiä. Yksi sellainen oli Rumley, toinen Damling. Täällä Damlingissa oli Aisakki tullut tuntemaan Kaula-Kanasen. Tämän kotoperä oli jostakin Oulunjärven ympärillä olevista pitäjistä. Miehen puheiden mukaan hänellä piti olla maatila. Kaula-Kananen ei pitänyt manttaaleja itse tietoinansa vaan kuulutti sen ulos julki sekä salaa. Jokainen kämpiköllä käväissyt tiesi tarkalleen, miten monta lehmää oli Ketara-Kaulassa ollut, montako rahtikuormaa Kaulan pihan läpi kuletettiin talvisin Kajaanista Ouluun; miten monta Vienan laukkuryssää sai kyydin kotipaikoilleen ja montako patteria "pellonvoidetta" muhi Kaulan kaikilla vainioilla. Myöskin kuinka monta syltä talon tupa oli toisin ja toisin päin; miten solakkana seisoi tallin takana miesmuistiin kaatamaton silpomännikkö; miten se siinä seisoi välkkynä ja salaperäisenä poronkelloa kaijuttaen kumeana kuutamoyönä. Se metsä se siinä jymysi ja jynkeili talon änkeätä asua... Hongikko kohisi oman talon maalla, kohisi omassa takana kuin paras kruununpuisto. Ja omasta metsästä sai rakentaa pytinkejä vaikka kymmensylisiä. Punahonkaa sitä oli oksatointa ja silkoista patsaita ja penkkejä, lauteita ja lavoja vaikka yksipuisia olisi pykäillyt. Niin sitä oli puuta, jotta köyhää hirvitti. Jouhipetäjien suilevaa, kynttiläoikosta runkoo seisoi kuin parasta juustoa. Itsensä keisarin sanotaankin sanoneen: "Että Puolangalla imaistavat hongistot, joista Rooman pyhä isä aikoo rakentaa Kittilään oman tuomiokirkon..." Niin oli Kaulan kuuluisa Kananen koko Danlingin kämpiköllä kuuluttanut... Tämä mennyt aika ja ajatus välähteli Aisakin mielessä.

Kaula oli sitten matkustanut vuosien kuluessa kotimaahansa... Sentähden johtui eräs vissi tuuma tässä hänen mieleensä. Tosin ei Aisakki koskaan ryyppysakissa puolustanut Kaulaa, jota muut aina yksissä neuvoin höyhensivät. Mutta toiselta puolen ei Aisakki ollut ottanut pilkantekoonkaan osaa. Juomingissa kehuivat toiset, toiset panivat vastaan. Se riippui vallan siitä miltä puolelta ryyppy kullakin kertaa kallistettiin. Imartelijoille, jotka lipakielin lähentelivät ja jouhen ja rikan takilta nyppäsivät, osti Kaulan isäntä rennosti olutta ja viskyä.

— — —

Ja kun aika joutui niin tie lyheni.

Eräänä talvisena tuiskupäivänä saapui kaksi ihmistä Kaulan talon kartanolle. Eivätkä Amerikan muistot ensi silmäyksillä olleetkaan ihan perättömiä... Tuossapa se huojui varteva petäjikkö. Tuossa jymyseinäinen pirttirakennus.

Ennakkolaskelmissaan oli Aisakki sattunut ottamaan oikeaan osuvan suunnan. Tiesihän hän entuudestaan mistä nuorasta tässä nyt oli vedettävä. Ensi silmäys osotti että hänen edessänsä oli kuin olikin aimo erämaan linna.

No entinen amerikalainen halkojätkä, joka on ollut sentään proletaaristen kämmenten välissä hierottavana ei ole mikään turilas, eikä paksunahkainen piikkisikakaan. Isäntä näet otti harvinaisen vieraansa vastaan hörönaurulla. Hurmaavalla ja sydämellisellä riemulla hän tervehti tulijoita. Päällepäätteeksi, ennenkuin asioita alettiin kuihailla puoleen tahi toiseen, ilmoitti Kaulan ukko, "ettei hän ole mikään 'lahtari', vaikka hounat sitä huutavat."

Maitaan ja mantujaan kehuskellen ja näytellen entiseen tapaansa hän jutusteli:

— Köhjäkkeitä ovat nämä vanhanmaan isännät oikein maailmanmiehen rinnalla... Olen sen heille aikaa sanonut, että katsokaa raukat sääriänne!... Se on sillä lailla Junnan Kukkoo, että jos lapikasvarret kaikki nousevat tässä pohjanperällä ja tikkaavat yhtä jalkaa niin kissalta pääsee paha marina, jos kerta tavallinen mies "rokasta" kiinni tarttuu ja hännän nyrkille kietoo! Niin että sotakouluun sitä heidänkin päästä pitäisi jääkärin mallin mukaisesti...

Tähän tapaan haasteli rehti isäntä odottamatta ilmestyneille kaukaisille matkatuttaville. Ja todellakin pitkästä aikaa saattoivat Aisakki ja Henna huolista huuahtaa... Hetkessä hengittivät he hieman vapaammin.

Ruokapöydässä kun ihastelivat sai Aisakki aiheen puhua:

— Me Amerikan suomalaiset olemme omaa lahkoamme... Meitä toiset kenties eivät ymmärrä. Maailmankatsomus on meillä väkisinkin laajentunut. Ahdas, liian ahdas on vanhan Suomen ajatus...

Kaulan isäntä katkaisi:

— Sitä samaa sanon minäkin ja arvelen että jos Suur-Suomi, se tahtoo sanoa suomalaiset, virolaiset, inkerikot, karjalaiset, ulapantakalaiset, tsuhnat, kurkunleikkaajat, tverit, ituihmiset y.m. sullottaisiin samaan huhmariin, syntyisi siitä eri kihinä... Voisiko sitä sanoa Kalevan kansaksi?... Kyllä se voisi Väinön heimoa olla, mutta aatteet uudet ja vaikutteet luokkataistelun aikakaudella...

Kun oli jo myöhä ja vierassalin ikkunasta aikoja sitten tuli oli lakannut loistamasta, puhelivat Aisakki ja Kananen kauan kumpainenkin eri sängyistä toisillensa...

— — —

Muutamaa päivää myöhemmin eräänä yönä läksi Kaulan pihasta kolme poroa pulkat perässä viillättämään petäjikön halki itää kohden.

Ajaja istui kussakin kotissa. Niistä oli yksi nainen...

38.

RAATARI JA RUNTTE.

Se käsinväännettävä rullasukkula-ompelukone, joka oli syksyseltään Paakkolan peräkamarin pöydällä, sai nyt seistä ja ruostua... Sodan aikana se eniät sarkapakat kokoon kuroi. Pussihuosujen aika oli silloin tulinen ja tärkki. Mutta sittemmin oli mestari sen viran heittänyt hiiteen... Ilman kiusallista ompelutyötäkin eleli raatari. Eikä se virka koskaan niin kaksinen ja kehuttava ollutkaan. Eläminen neulan reijästä on samaa kuin inua mahon mullin poikimista. Toisinaan oli silitysrauta kuuma, silloin oli einettä ja apetta pöydällä. Mutta milloin liesi jäähtyi, jäähtyi puuropatakin... Muutoinkin eleli hän paljonkin huokeammasti. Kaikenlaista keinoa ja kaikenlaista serpaa saattoi sota-aikana kerääntyä, kun el kädet taskussa kulkenut. Talolliset erittäinkin höyssähtelivät. Ja miten mukavia emännät sentään aina olivatkaan olleet. Ja paljonkos tämä yksinäinen leskipoikamies sitten sujutti. Vaikka kyllä sitä yhteenkin suuhun omaisuutta uppoaa, jos on upotakseen. Saattaa sitä mennä, jos on mennäkseen. Raatari tiesi miten monen isäntämiehen kurkkuun ovat uineet kokonaiset puulaakien perämetsät. Niin ovat huilanneet alas, etteivät oksat edes kurkkua raapineet... Ja suoraan puhuen olivat mestarin menot sitä mukaa etukulossa, että harva se talo, jossa hänelle ei mahastaan kiinni olisi oltu... Oli sitä Paakkulastakin saatavaa, herra tiesi kuinka monilta vuosilta. Ja siksi se kone olikin etsittävä pois, mikä sinne neulomusretkillä syksyn suussa oli jäänyt.

Tätä konetta sitä raatari hakemassa olikin.

Tehden talosta poislähtöä istui hän jo Runtten rattahilla... Juontuivatpa silloin muistiin ne juhlalliset sotapuheet, joita yön aikaan pappilan agronomi vastavietetyissä iltahuveissa puhui. Oikein se nostatti uudestaan mieltä. Väkisinkin pani kertaamaan kuulemansa puhujan voimasanat:

Saksa on mahtava!... Saksa on suuri!

Saksassa Suomen suuren on muuri!

— — —

Saksa voittaa... Saksa kaataa!...

Kalevan karjut sodasta palaa...

— — —

Mestari väänsi tahallaan sanan "sankarit" karjuiksi, koska se hänen mielestään oli mojuvampi ja runomittaan sukevampi sana... Edelleen lausuili hän Kalevaisista kankahista ja kunnahista. Hänen pontevat sanansa kaikuiat todellakin kuivan kankaan välkyssä männistössä. Ja kun rattaat lotisivat rasvatussa akselissaan kuoppaisella tiellä eteni ajaja läpi metsän. Tämä hänen sanojensa pontevuus ja paatostaminen nostatti miehessä isien tunnelman... Ryhtinsä ylevyyttä asetellessaan siinä vilposkäryillä istuessaan tahtoi hän sekä sanoin että elein olla yhtäläinen kuin agronomikin. Hän paisutti ääntään ja muisteli samoja lauseita.

— Ystävät nyt isänmaalle saapuu!... Saksalaiset nousseet Suomessa maihin... Viisikymmentä sotalaivaa akkuroipi Hangossa. Viisitoistatuhatta teräskypärää keikkuu kulttuurin ja kunniamme puolesta... Oi von der Goltz!... Oi sinä huhtikuun kolmas päivä! Oi te baijerilaiset!... Terve Tillyn päiviltä, terve! Stålhandsken ja Hakkapelitan nimi on teille tuttu. Iskimmehän etelässä nekin ammoin. Iskimme Kustaan suuren ja jumalan puolesta. Pohjolan leijona polki ylpeän isänmaanne anekauppiaat. Ja kussa kulkikaan suomalainen keihäsmies kirveineen, siellä matala valakka ja tamma kavioita iski. Kuolemata kintereillä kuskasivat...

Sinäkin Runtte, puheli raatari hevoselleen, sinäkin Runtte olet sukua sotaista ja suurta, olet suomalaista! Sinä kolmikymmenvuotisen sodan sotaorhien polvesta olet lähtenyt ja varsoista viskattu... Ei sinussa ole ryssän rotua lyhkäistä... Jaa'ah, ryssän et ole hajua, et hanketta. Me olemme suomalaista sukua ja juurta!

Agronomin paatostamaa juhlapuhetta tapaillen hän jatkoi:

— Saksassa sivistys suuri! Kulttuuri kuulu!... Saksa on rautaa!... Saksa on rautaa!... Mikäs oli suurempi? Mikä oikeutetumpi? Mikä ylväämpi? Mikä isänmaallisempi?... Mikä oli onnellisempi Suomen valkoista ritaria?... Veli veljeä auttaa. Herra herran puolesta käy. Puolustaahan meitä Saksa... Rautainen Saksa! (Omiaan lisäten): Ylimystö Suomessa hihkui ja hurras, penikat piirti sanoja santaan: Saksa on rautaa! Saksa on rautaa!... Saksalaista kuka ylväämpi oisi, jääkärin mainetta mahtavampi? Käsillä heitä kannetaan. Heille hurrataan, lauletaan. Heille ulvotaan, imarrellaan, kuiskutellaan, kutkutellaan, raaputellaan, maanitellaan ja nuoleskellaan... Lipettiä lasketaan. Ah, palturia ja pötyä... Liköörija konjakkilekkerit, punssit ja sampanjat... Salakätköistä kaikki tyyni esiin vain... Entäs kilkkavat ja kalliit kuparit. Aina pässin kaulakulkusesta kahvipannuun, ovenriparenkaasta kirkonkelloon, kolmen komppanian kattilaan ja ruutisarveen saakka kootaan nyt Suomesta ryönä. Kokoutuuhan siinä saalista, sukeutuu ihan summittain kuin ennen Perman ja Aunuksen kalmistoryöstöillä. Kamaa siirretään laivanlastittain Saksaan. Eikä ihme, sillä olivathan nämä pesorkaajat samoja kamasaksoja, samoja viikinkejä, sukupuuttoon kuolemattomia merirosvoja. Heidän äpäränsä ovat tänne muniutuneet. Olihan rikos ja huoruus hautunut poikaan. Ja tästä itiöstä kekistyi kansan piiskuri, kotimainen konna. Veti veri muinaisen sivistyksen aateluuteen, jalosukuisuuteen. Ja tapahtui että kodin pyhyys poljettiin. Herrasperheen kunnia, äidin ja tyttären kainous riisuttiin. Ruhrik ja Romanov sukujen malliin aviovuoteet annettiin upseereille. Leijonalippu-roturoikan muinaiset vastalahjat avattiin "peräkamariin" saakka. Suomen porvarin kodissa avautuivat vuodekamareiden ovet avuntuojille... Hengen, miekan ja lihan kylvö toi tarkotuksella tullessaan uutta virikettä veijareille. Potivathan Suomen jalosukuiset verenheikkoutta ja pääluvun pienuutta... Lupa oli mässätä, lupa rienastella, hummata ja huolia.

Yksinäinen ajelija muisteli ja teki omia kummallisia johtopäätelmiänsä. Kerran oli hän Kiiskilän Konstan kuullut kovalla äänellä lukeneen lehteä Kekäleojan pihalla. Se oli ollut erittäin mieleenpainuva juotti. Sanomalehdessä seisoi jotenkin tähän tapaan:

"Siveelliset siteet ovat porvaristolla häilyväiset. Entinen jalosukuisuus kilpailee sotarosvojen häikäilemättömyyden kanssa. Aijemmin rehdiksi tunnettu, monikin vakaa isäntämies saattoi muuttua tylyksi, jopa kokonaan kavalaksikin ihmiseksi työläisiä kohtaan. Lupaukset ovat tulleet pettäviksi, kohtaukset ja puhuttelut ärtyisiksi." Ja niin totisesti se onkin. Ryssiltä peritty suunnatoin sotasaalis kiehtoi raatokärpäset kimppuunsa. Kapitalisteilta kansalle palautettu omaisuus joutui punakaartin haltuun, mutta häviön tultua lankesi valkoisille. Ja kun sitten metelin tauottua puhkesi halu jonkinlaiseen inventeeraukseen, varastojen valtiolle ottamiseen, huomattiinkin pesorkkaajien hummanneen tuntemattomat määrät omaisuutta. Mutta valtion hallussa eivät sotasaaliit olleet ollenkaan paremmassa tallessa. Salakähmäisyys ja kähvellykset astuivat päiväjärjestykseen. Jos valko-ryssät totisesti ennen ryöväsivät punaisten aikana ja lahtarit valkoisen valloituksen jälkeen avustivat kamasaksain ja merirosvojen apuna kansallisrikkauksien pesorkkaamista ja siinä olivat yksityisien omaisuuksien imemisessä ajeeranneet, niin nyt, nyt se vasta nousi huikea hivutus.

Raatari myönteli itselleen: Hanttapulien sakki se parhaillaan hamuaa julki ja salaa. Ei pysty lain kirjain kulasseihin. Asetakki ja pussihousut riittää. Heillä kun on univormu ja terästä suolilla, niin äläpäs mene lähelle, tahi kynnet rävähtää. Katsele vain kauniisti siinä sivulla, katsele kuinka pala painuu pedon kurkkuun toinen toistaan suurempana. Kyllä luulisi jo Paakkulan rusthollarinkin näkevän mistä sitä isänmaata leikataan... Ja mitämaks, jos tässä taasen punikiksi mielipiteensä muuttaisi ja ajattelisi Rajavaaran tapaan näin: Jospa pakanat puliveivaavat. Jospa nuljuttavat selvään silmään keskellä päivää niin kauan että tässä jääpi isänmaasta ruoto rukkaseen. Ja entäs nämä sota-ajan nousukkaat sitten? Äkkilihavat änkyrät ja lököpöksyt, mahakkaat rahtyärit! Miehet, joita sattuma on siunannut tuhatkertaisesti ovat sikamaisuudella markat miljooniksi muuttaneet. Tunturimaisilla mahoilla luhmastelijat, hamlaaminen on kaiken kesää käynyt isänmaan kavaltajien takaa-ajon kanssa. Työläiset ja punikit lymyilevät erämaissa. Musta kuolema ja murhavimma vinkuu nurkissa. Aloite maassa ja taivaissa on vain valkoisilla. Ylpeys, intohimot ja irstaisuus ovat ihmisruokana. Myötään mennyt aika ja vastaisuus kuiskii ja suhisee siivekkäistä valkoisista. Surut ja murehet maailmasta astukoon kerrankin ikimuistoisaa aikaa.

Raatari syventyi äänettömäksi. Hän muisti Mikon-Rinteen lukukinkerien ruutuja. Silloin sitä Huikurin keisarin (Huikurin talo Kuorevedellä, jossa 1850 vaiheilla isäntää kutsuttiin "keisariksi.") huikeasta juomingista oli kansa kertonut. Tästä johtui ajatus itsepintaiseen huutoon, joka kerskui Suomen kuninkaasta. Herrat hihkuivat: "Hallitsija sitä omasta takaa pitää säätämän! Meneväthän päätökset päin istumapattereita, jos niitä kaksisataa ammattihaukkujaa siehtoo ja seuloo. Valtiopäiviä ei tarvita. Kansalta ovat vain päiväpalkkoja kynimässä ja nylkemässä vuosikaupalla. Velhot siellä suutaan ruukaavat. Jos yksi on hyvä, on toinen kahta parempi. Monta kertaa hyväkin asia sorvautuu pirunkaulalle. Kitaläpiurheilijat pieksävät kieltä. Sosialistienkin suusta tulee jo mitä hyvänsä ja milloin hyvänsä. Kilpahaukuntaa se on kuin koirain kirkonmenossa..."

Juurakkoniemi kuvitteli huvikseen edessään olevan kaksi sataa koiraa. Koirista olivat toiset rotukoiria, toiset pystykorvia sydänmaan lintupiskejä. Oravakoirat olivat kipparahäntäisiä, korvesta tulleita luimistelijoita. Mutta annappas olla, ei sitä karvaan ole katsomista. Sisua sitä löytyy. Tuokin valkoinen massatehtaan patruunan aristokraatti Mänttästä, joka käpälät kankeina kävelee köyhää ihmistäkin vastaan, saatikka sitten toista koiraa, jonka kanssa ei kävele saman tolpan juureen, ei nosta käpälää eikä haista. Ja sitten jos ne vuoron perään haukkuisivat...

Ei, mutta kuinkas se asia oikein menikään keisarista koiriin. Se oli kysymyksessä näet se Suomen monarkia, se yksinvalta. Se on niin että kun yksi mies sanoo että asia on niin, niin se sitten onkin. Ja jos yksi mies sanoisi että asia ei ole niin, niin se ei sitten saisi olla niin. Ja koko kansa tottelisi mitä hän sanoisi. Monet turhat juonittelut ja asian haaskaus säästyisi. Valtiokin vapautuisi maksamasta mokomia lainlaatijain palkkoja. Ja elämä kulkisi paljonkin vähemmällä funtieraamisella. Ja mitäs sen kansan sitten tarvitsee tietää? Ei muuta kuin tee työtä, syö ja makaa, ole rauhassa, äläkä vimmastele... "Jalosukuisuus ja ritarius heräisi uudestaan henkiin" oli Paakkulan rusthollari sanonut. Nykyaikaisuus onkin yksitoikkoista, äärettömän tyhmää ja riitaista. Puoluekinat ja kukkotappelut kaikkialla. Jokainen kuluu kannollansa seisoessaan onteloksi ja tyhjäksi kuin ontto puu... Mitäpäs siinä, kuningas vähintäin, ellei keisari olla pitää. Komea sana se on _keisari_... Aikakirjat näyttävät että Roomassa pitivät valtikkaa keisarit. Ja mitä loisteliaimmin siellä jumalanpojan elinaikana jytästettiin. Koko maailman hollikangessa huiteli sama jässi! Ja entäs Napoleon? Mikäs muu hän sitten oli ellei keisari. Kansa vapisi vyyhtenä hänen varpaittensa alla. Ja mihin maahan vain se huima mies viitsi sylkäistä, seurasi siitä ankara prosessi. Ryssät!... Kukas näitä partajessikoita, aron virsujalkaisia vantkoja olisi aisoittaa voinut, ellei keisari? Tuhannet miljoonat ovat heidän edessänsä tomussa ryömineet. Keisarin sanahan se painoi, tahi muutoin viuhuili solmuruoska ja pamppu. Hirttohirret könöttivät tantereilla. Onnettomat ihmiskaritsat, jotka vain vastaan harasivat, niin ne tuulessa kuivattiin. Vaivanpaikoissa kävi kitinä ja kätinä. Päitä räätiköitiin ja vastaanpanijoista luhmittiin "lankunkantajia." Piinapenkki ja pölkky seisoi kaikilla toreilla kansan kurina ja kauhuna ylenaikaa... Keisaria huutavat herrat: "Se Suomelle pitää saaman" ne sanovat. Saksa! Mikä olisikaan vaivainen Saksa ilman keisaria? Ilman Wilhelmiä se olisi viheliäinen nurkka. Berlin olis ranskalaisten frakkirakkarien, muotimampsellien perukki ja pitsitehdas. Harjoittaisivat alushametriminausta neljännentoista Ludvigin malliin. Keisari... mikä uljas nimi. Eipäs ihme että kukkoa sanotaan keisariksi. Oikea vertauskuvallinen astunta ja liikenteet ovat sillä kuin keisarilla. Turhaan eivät kuoreveteläiset vanhaa Kulkuria sanoneet keisariksi, Kulkurin keisariksi.

— — —

Juurakkoniemi oli päässyt hevosineen ahteen päälle.

Hän ajoi alamäkeä varovasti, koska käsinväännettävä "ompelukone" keijotti käyttämättömänä siinä hänen edessänsä... Jykevä männikkö ja yksinäisyys irtautti aatokset lentoon. Mielikuvittelut kiipesivät sinne minne ne parhaiten halasivat. Mietelmiänsä hän jatkoi tähän tapaan: Huhu sittenkin kai päättyy jonnekin. Saksan Villen pojasta voi vääntyä meille hallitsija... Ja kyllä se niin onkin. Maalaisrotuinen ei tule kysymykseenkään. Sellaisia ei kannata ottaa laskuihin. Historian taivalhan sen todistaa. Onko majesteetti milloinkaan innostunut valkoruusuttareihin tahi pohjanneitoihin tässä maassa? Ei ole. Eikä löydy tarkoitusta vastaavaa kantakirjaakaan. Kuninkaallisen veren virtausta ei voida suomalaisen suonissa todistaa olevan, ellei nyt oteta sattumoiksi tapahtuneita karhun ja hirven metsästysreissuja huomioon. Niinä aikoina on kyllä kannetointa vakkaa alitse irtoneulaisen kuusikon kannettu... Raatari mietiskeli lihallisia asioita, oli erittäin hyvällä tuulella ja hurautti kuninkaallisen kehtolaulun:

Mälar järven rantoja ma sousin. Oi Mälar, Mälar, kätke minut oi!

Manskiven rokkomampselli ajeli raataria vastaan.

Tällä oli kyytihevonen, koska kierteli pitäjällä kevätkautena taasen rokonistutushommissa. Hän oli juuri kääntymäisillään Kiiskilän kulman tielle kun kuuli loilotuksen. Kyytipoika tunsi kaukaa Runtten ja raatarimestarin. Tämäkin tunsi heidät. Mestari ihastui, sillä hän ihaili erittäin mykevävatsaista rokkomampsellia. Monet kerrat oli hän istunut hänen kanssansa aterioimassa Paakkulassa... Mampselli kuunteli mielellään ja suvaitsi tuota höyliä, matlakkaa miestä. Mestarin silmäniskut ja taputtelemiset veivät hänen suunsa siirapille. Silloin kiertyivät räätälimestarin mieleen paratiisin kielletyt hedelmät. Juurakkoniemi laskeusi vilposilta alas tervehtimään:

— Mikä mainio sattuma!...

— Mistä te sellaiseksi runolliseksi... Oikeenhan se mestari aatelislauluja...

— Kuninkaasta nyt puhutaan, ajatellaan ja lauletaan.

— Mistä kuninkaasta?

— Suomen kuninkaasta...

— Suomen?...

— Suomen keisarista... piti sanoakseni.

— Ah!... Siitä saksalaisesta prinssistäkö?...

Raatari innostui: «

— Saksalainen keisari Suomessa on ennen kuulumatoin. Maailmata se mullistelee... Tietääkö mampselli, että silloin on Rooma pohjolassa. Augustus ja Rooma! Perikles ja Atena!... Aasia ja Aleksander! Ludvig ja Versailles... Ajatelkaas meidän leijonata, jolla on rautainen liittolainen. Ryssät silloin ruimitaan edemmäs omille aroille. Ja eikö se ole historian laki, että niin tapahtuu? Vuosisatainen kehityksen painopiste kulkee kiertävätä rataansa niinkuin sen Suottalan vaari sanoi, joka koulut korkeat kävi, mutta jonka kirjat viina vei kaivoon. Niin hän sanoi että Egypti, Assyyria, Babylonia, Kreikka ja Rooma, Kartago ja Gallia, Anglosaksia ensin, sitten Skandinavia... Ja sitten...

— Suomi!...

— Ihan paikalle sanottu! Suomi!

— Sittenkö seuraa ryssä? Mutta eikös ryssän aika ole ollut ja mennyt?

— Saapi se minunkin puolestani, mutta en sitä tarkottanut.

Rokkomämpselli intti kiusalla:

— Mutta eikös se suomalainen kulttuuri juuri kohonnutkin Ruotsin loistoaikoina ja yhdessäolossa ryssän kanssa?...

Tätä puhetta ei toinen tahtonut kuullakaan, vaan alkoi kuvitella uutta ja mahtavaa hallitsijaa tähän tapaan:

— Ja sitten kun tämä uusi ponssari alkaa täällä katsella ympärilleen, näkee hän oikeaan ja vasempaan, Skandinaviaan ja Kuolaan, Vienaan ja Karjalaan, Aunuksen, Inkerin ja Arhanskelin aika on tullut ja Itämeren pottutarhureitten. Kas nämä ne leijonamaata pulskistavat ja paisuttavat... Onko mampselli koskaan lukenut sitä Tolstoin ennustusta, jonka tämä ylen viisas ihminen näki hengen silmillänsä? Ihmiskunnan tulevaisuuden ikkunasta hän tarkasteli ja sanoi: Suomessa nousee kerran hallitus, joka on julmaan verenkarvaiseen petoon Bibliassa verrattava. Tämä käy kamalasti perkkaamaan parrakkaita. Ottaa ja anastaa itselleen koko kaalimaat. Eikä sipulin oraskeittoa syödä sen koommin tällä puolen Tonavan. Kansat ja kaupungit hakataan maan suolaksi. Valloitetaan Venäjä ja Muskoo. Potsottajat ajetaan Baktrian mäille, Kaspian taakse karjapaimeniksi, tahi pannaan ankaraan orjantyöhön rakentamaan suomalaista kulttuuria ja valtaa Väinön avartuvalle aholle. Ja eikä sen erän perästä paitaa nähdä pöksyjen päällä... Sarkatakki ja lapikas liituaa tien suomensukuisille. Syrjäänien orvoille antaa kerrankin oman osansa. Oman kansan perintöosan...

Rokkomampselli kuunteli ja katseli hämmästyksellä tätä tiellä tapahtunutta esitelmää. Hän ihmetteli sen lennokkuutta ja kostikkaisuutta. Hän katsoi pitkään raatarin arvokasta olemusta, jossa saattaa olla tämänkaltainen historian tuntemus. Jopa hänkin huudahti enemmän toiveessa kuin täytenä totena:

— Tosiaankin!... Kuinka huimaava ajatus! Jospa se puoliksikin toteutuisi... Ja kuka onkaan tämän oivallisen ohjelman laatinut?

— Jaa!... Varjaagien veriheimoa on sen täytynyt olla! Siinä se on yhtäkaikki aate. Sen korkeus raapii vanhan taivaan sinistä lakeutta. Siinä on ei enempää eikä vähempää kuin suur-Suomen levereeraus. Siinä on "läämäältään pohja" yhtä tarkasti kuin Mustanniemen Akustin saunan perustuksella Muhujärven rantamalla.

[Mustanniemen Akustin älykkäisyys oli aikanaan huudossa kautta lähipitäjäin. Kauaksi kuultu mies mestaroitsi puusta ja raudasta mitä maan kyntäjä kulloinkin tarvitsi. Rakensi myllyt monet, rusnaili rattaat ja separaattorit. Ratkaisi vastoinkäymiset sellaiset, joista muut miehet saivat olla syrjässä. Töllinsä sijaitsi Muhujärven kivikkoniemessä kaukana Hämeen takamaassa. Henki oli sanonut hänelle: Rakenna saunasi perustus ja pohja kymmentä syltä syvälle aaltojen alle ja sinä olet perivä ajallisen onnen ja autuuden. Akusti rakensi, perkoi ja pöyhi kiviravit ja rauniot pelloksi. Kivikasat kuletti ja käänteli niemen nokalle, minkä äkkijyrkästä huilasi kymmensyliseen selkäveden pohjattomuuteen. Ajan kanssa edistyi työ. Pelloista kuokitut kivet kohousivat vuosissa pinnan peitoksi. Saunan perustus valmistui suunnitelman mukaisesti. Kylpy rakentui uutena ja uhkeana aaltojen päälle. Ja kansa tietää, että ajallinen onni asettui tähän tölliin. Akusti oli rakentanut hikihelmien ikuisen muistomerkin itsestänsä. Aherrus ja orjantyö uppoamattomana kurkoittuu ylös ilmoille ulapan ylle. Se nousee yhtä onsiokkaana kuin egyptiläisten pyramiidit Afrikan hiekasta. Mustanniemen Akusti elää.]