Part 2

"Poukkalan noita" oli Hämeen takamaiden pohjoisilla perukoilla. Tavallisesti tie Kivikirkolle kulki Poukkalan kautta. Kun näet hengelliset asiat oli ajettu, myöty nahkat, ostettu leivisköissä suolaa ja takorautaa, tarvitsi tulomatkalla tietäjän puheille poiketa. Kuka etsi tehostamista metsästystamineillensa, kuka kalaonnea kysyi. Kenen karjaan karhu tuiki taajaan tungeksi. Olipa kareensilmä katastanut katiskat, tahi porsaan purtilon pilannut. "Liika" oli tarttunut jotakuta jalkaan, sitä porotti ja poltti pakanasti. Sattuipa Hiisi hyväkäs hyyryläiseksi metsille ja maille, sotkien talon tavat. Emäntienkin asioille puuttui. Turhaan silloin kuka voita meinasi. Kalskuttaa kyllä kirnua aamusta iltaan turhan vuoksi sai, mutta voita siihen ei tullut. Eipä hyväkään viili happameen käynyt. Ja entäs sitten "pahasta päästö." Ihmisen viat ja vaivat kukapa ne parahiten pintehistä pelasti ellei Poukan muori. Kenen viikate "kärmeesti kihahti" ja kateettoman heinän katkaisi ellei Poukan sepän. Kukas varsaonnea varoi ja tallin tietäjän neuvonnalla napoi, oli sillä hepo hyvä.

Kussa kulki tietomies ja sukunsa suuri, siellä siunaus samosi ladulla. Tämän tiesi koko kansa. Koko heimo miehissä multiin mennehissä uskoi taionnasta apua... Uskoi apua ja tyydytyksen elämälle etsi... Mutta mikä menneheksi oli luotu, sepä mennä annettiinkin.

Koska kirkkokansaa ei ollut Poukan suku, vain nimeksi kansa kulki, kun siihen oli pakko. Muutoin täytti tarkoin tehtävät, lain mukaisesti verot maksoi. Jopa joulukynttelitkin lahjaks ruunuun seitsenhaaraiseen antanut miesmuistiin oli.

Kumminkaan kateenkorvan kuulematta ei mennyt iankaiken tietäjän työ. Kivikirkollepa saapui meren takaa uusi herra. Tämä ruhtinas paavin oli kätyri kärkkä. Pakanuus ja noituus tuli perinjuurin kiskoa kansasta, koska juuri Hämeessä pienenä pysyi seurakunta. Paatuneisuus paavin korviin asti kulki. Pirkkalan noidista juoru juontui ja pakanuuden musta maakunta oli uhkana entiselle työlle.

Uusi komento ja kopea tapa astui esiin. Noituus tarkoin tutkittiin ja paljon noitia otettiin kiinni. Noitaneuvoja myöskin kuormittain kuletettiin Kivikirkon kuuluun pappilaan, jonka pihalla ne kansan nähden poltettiin. Enimmin syylliseksi selvisi Poukkalan isä ja poika. Korkean kirkkoraadin edessä Poukka joutui häpeällisesti paljastetuksi. Hautausmaasta hän oli hankkinut kaikenlaisia välineitä, kuten kirstun lautoja, Kiesus madonnan kuvia, ristejä, pääkalloja, sääriluita, ruumiinkouria ja kuolleiden hikiliinoja. Tuotiin esiin kirnuja, joissa oli kaksi pohjaa, joiden väliin tehdessä oli asetettu elävä käärme. Pieksämällä muutamia Poukan parantamia ihmisiä saatiin tietää saunotuksesta, missä sairaan oli loikoiltava lauteella yhteen raasiin yhdeksän yötä, jonka jälkeen leini ja luusärky oli heittänyt uhrinsa. Jouluaamuna pimeässä olivat paholaiset huudelleet Poukan riihikoivuissa kirkkoon menijöille: "Pirkkalan pirut Poukan saunassa!"

Poukka itse ei ollut tunnustanut mitään.

Ei tämä mies pyytänyt armoa, eikä syyllisyyttänsä valeeksi ajanut.

Ankara Kivikirkon herra päät katkoi noidilta muilta, paitsi Poukan itsensä Turkuun laittoi. Kirjotti kamalan kirjeen tuomiokunnan kapituliin: "Tässä mukana seuraa kahlehdittuna emä-perkele, joka asuinsijansa oli ottanut tänne pimeään Härkämaahan. Visusti on häntä vartioitava. Kahleista kyllä ei irti pääse, jotka täällä olen antanut kinttuihinsa takoa vahvoilla rautasepän käsivarsilla ja herran jumalan voimalla, jolta kaikkinainen ylenpalttinen hyvyys tulee. Tämä mies on lähetettävä Tukholmaan ja sieltä itsellensä pyhälle isälle tutkittavaksi Vatikaaniin, jotta meidän kunniamme nousisi hänen silmissänsä. Ja että pyhä isä saisi nähdä itsensä perkeleen siinä haahmossa kuin se päällensä pukenut on... Kaikkinaisella nöyryydellä ja alistuvaisuudella..."

"Mutta muistakaa sentään yksi seikka. Älkää jättäkö linnan vankilassa avaimenreikää tukkimatta, mihin tämän tuomittavan suljette, sillä hän voi hyvinkin luikerralla käärmeenä matkoihinsa. Tämä on justiinsa se Vanha Mato, mistä edelläkävijät kirjoittaneet ovat."

— — —

Koskaan ei Poukka perille Turkuun tullut.

Eikä pyhä isä Roomassa saanut nähdä hämäläistä Pirkkalan noitaa. Turhaan lipoi kieltään uhrihimoinen Turun musta veljeskunta. Turhaan kuvitteli korskea kirkkoruhtinas Pirkkalassa maineensa kohoamista ja kuuluisuutta. Turhaan tämä kiukkusäkki puhkui ja puhisi pyhää vihaa...

Kun sekä kyytimiehet että kyydittävä oli taivaan tuuliin huvennut ja tietoja ei alkanut onnitteluista tulla, alkoivat perillä Pirkkalassa jäytää epäluulojen kiusalliset kyyt. Kevätholseen aikoina, jolloin vedet aukenivat ja kalastaja syti poreeseen tilaa pyydyksille, tuli toki jotakin selvää merkkiä salaperäisyydestä. Pappilan isäntärenki saapui Näsiselältä, Siilinkikarin kärjestä kalastamasta. Olallansa kantoi vempelettä, mikä muka kivenkovaan koko väen kera kinatessa kuului olleen pappilan valjaista ja juuri silloin matkaan asetettu kun noitaa Turkuun aijottiin. Asiaa papilta itseltään tiedusteltaessa kauhistui tämä sanattomaksi, eikä voinut selittää sitä seikkaa, miksi todella Turusta kenkään ei takaisin tule, ei viestiä tuo, ei luun surua matkueesta tämän mokomampaa kuulu. Olihan hän, herran mies, sekä sanoilla että töillä täysin kourin ruvennut raivaamaan herran viinitarhaa hämäläiseen korpeen. Oli ottanut ensi töikseen kiinni yhdeksän noitaa, joista päätäsuoraa seitsemän "tuliseen järveen" toimitti mestauskirveen ja pölkyn kautta. Yhden noidista, kavalimman, pääpahaksi uskoi. Poukan kodin kimppuun karkasi. Poltti poroksi "pirujen pesän." Savunkin pakoon ajaa aikoi, mutta sen juuret liian suuriksi ja syviksi osottausivat. Olisi pitänyt puolet Pirkkalasta pois ajaa jos mieli tarkoin noidan suvun seasta tämän kansan perata. Saarnoissansa kävi kiinni lakiin kuin leijona. Pahalla paikalla ja tulikiven käryllä uhkasi kaikkia niitä, jotka palvelevat epäjumalia, puita ja lähteitä. Kutka Tapiolan taikoja teettävät, Vellamon palvovat pyydyksiä hänelle horna ja kuolema valmiina oleman pitää.

Kumminkaan ei ylpeän papin ja pyövelin seurakunta kohonnut, ei laajentunut. Päinvastoin pakanuus ja entiset palvonnat likentyivät ja tulivat läheisemmiksi kansalle. Ihan kuin kimmalla mykistyivät nekin, jotka kirkkoa olivat liki. Maallisen vallan palvelijat joutuivat riitoihin ja ilmi tappeluihin. Tottelemattomuus vierasta orienteerausta vastaan kasvoi joka päivä. Salaperäisyys paistoi mykistyneen kansan kasvoista ja katseista. Vallan selvään näki siellä syvällä liikkuvan jotakin vastaista, jopa pelottavaa. Jumalattomuus ja uuden opin välinpitämättömyys ilmeni arkielämässä. Noituutta harjotti joka mies ja joka talossa. Pyhille puille ja paikoille lähetti kansa syvimmät huokauksensa. Papiston ponnistukset kilpistyivät teräspaitojen uhmaan, joita hengenvalta avukseen kutsui ja kalpasi. Väkivoima kumminkin sai aikaan toiselta puolen suuttumusta. Pakolla käydä kirkossa kuulemassa papiston haukuntaa, pakolla käydä pyhällä ehtoollisella ja pakolla luovuttaa kymmenykset kaiken verojen keralla tuntui paksunahkaisesta pakanastakin jo sentään liialta.

Kiihkeätä kirkollista edesottamista seurasi pahan vastapaino.

Pappilaan tuotiin pöyristyttäviä tietoja, kuinka pirut ovat riihineet kaikki pappilan aumat takamailla ruiskaskilta. Nauriskuopat ovat tyhjennetyt tuiki tarkkaan. Ja jäljistä päättäen ensi lumilla vallan selvästi saattoi nähdä, olivat kavio ja kenkä rikirinnan kaikkialla. Ja kun rovasti itse sattui liikkumaan sairaiden sielujen viimeistä hetkeä keventämässä, lentelivät pimeällä metsätiellä "noidannuolet" yltympärinsä. Ja kehno oli huudellut Kangasalan Haralan harjulta nuottamiehille: "Kerinkömä?!... Kerinkömä?!" Kaiken iltaa oli huuto uudistunut. Ja vaikka pappilan nuotturit vallan hyvin tiesivät, että paha se siellä itse huutelee, niin renki ei malttanut olla huutamatta että: "Keri nyt —kele!" Ja kun nuottavalkeilla siinä saaren kalliolla kuunneltiin mitä siihen vastaukseksi kuului, niin lakkasikin huutelemasta kokonaan. Mutta kuinkas olla aamulla, kun venheet selventyivät sumusta ja piti taasen mennä kalastusta jatkamaan, olivatkin molemmat nuotat neljällä kerällä. Työ oli tehty niin moitteettomasti, että jokainen solmu oli avattuna ja kiertyi nyt silkosten sileäksi keräksi.

Keskellä kiireintä heinäaikaa tuli isäntärenki ilmottamaan rovastille kuinka sama renki oli illalla kironnut huikeasti pappilan ruokia huonoksi. Oli heittänyt viikatteensa pehkoon ja huutanut: "Hiokoot nyt tuhannet pikkuäijät kaikkia pappilan viikatteita." Iltahämärissä olikin heinäväkeä vastaan tullut tien täydeltä ukkoja kovasimet käsissä, viimeisellä jo tahkon puolikaskin kainalossa. Rohkeni jo isäntärenki tältä ontuvalta äijältä kysyä: "Mihin sitä niinkuin on matkan määrä?" Ontui tämä sivu ja sanoi: "Kans' hivvoon! Kans' hivvoon!" Aamulla olivatkin kaikki pappilan yhdeksäntoista kallittua viikatetta hijoittuina hamaan pinniin saakka...

Nyt ei kiivas pappi enää jaksanut pysyä nahkoissaan. Antoi kruununmiesten vangita tämän kavalan rengin ja alkoi hautoa hänelle kauheata kuolemata. Hänet suljettiin samaan kellariin missä oli Poukkalan vanhin poika, se viimeinen niistä yhdeksästä, jotka talvella tieltä oli toimitettu.

Mutta tämä ei ollut kylliksi.

Noituus ja pimeyden ruhtinas itse oli uuden kerran irti. Nyt se alkoi riehua pappilassa, öillä oli riihissä ja saunoissa merkkejä siitä, että rienaaja mellasti täällä vallan julki. Väki voi todistaa omin silmin ja korvin kuulemansa. Ja vaikka "vihkivedellä" siveltiin kaikki pihtipielet, huiskittiin pyhääsavuä pirtin peräkarsinaan ja kaikkien sieramiin. Vielä kulkivat juhlapukuiset papit joka huoneen ja potsottelivat heprean ja latinan kielisiä värssyjä, ei mistään ollut apua. Nurinkätisyyttä huomattiin pienistä asioista alkain.

Poukkalan vanha äijä kummitteli kaikkialla. Toisinaan se ilmestyi lammaskarsinasta, tahi lehmäläävästä. Asettui tiepuoliin pitkillä taipaleilla ja pysäytti pappilan hevoset. Muuttihe itsensä kerta säkiksi ja kieriskeli hevosten jaloissa. Lenteli luutipuulla ja laulatti kaiket yöt pappilan kukkoa.

Visuista vartioimisista huolimatta päästi Poukkalan vanha äijä eräänä yönä kellarista poikansa ja rengin pintehistä. Irrotti koko talon karjan jouluviikolla kytkyimistä ja killitti yön selkään lumisen laitumen perälle. Noitui karhuja navettaan ja susia porraspieliin vahtikoiriksi.

Poltetun Poukkalan isä ja poika saattoivat jumalanmiesten aseman Pirkkalassa niin tukalaksi kuin mahdollista. Tätä ensiaikaista kristinopin juurruttamista tähän kansaan ja maahan alettiinkin katsoa melkein mahdottomaksi. Verinen viha virkamiehiä ja uskonnon apostoleja vastaan yltyi ilmiliekkiin. Noitien mestaus ja polttaminen ei raakalaiskansassa laisinkaan tehonnut. Aseellista turvaa tarvitsi papisto ja virkavalta. Niinpä käytiin monia verisiä taisteluita erämaan yksinäisyydessä. Poukkalan vanha noita oli päättänyt kostaa poltetun kotinsa ja vuotaneen veren ja taistella vapautensa puolesta. Kivikirkon tienoille kokosi hän hämäläisen metsämies joukkonsa. Kastetulta kiusattiin ja käskettiin luopumaan uudesta uskosta, tahi yhtymään vapaiden jousimiesten mukaan. Äkkinäisellä yllätyksellä valtasivatkin pakanat Pirkkalan kirkonkylän. Papiston kätyrit viime tingassa vaarasta varottivat ja pääsivät pakenemaan. Mutta voiton jälkeen Poukkala kokosi miehensä Kivikirkon suojiin ja nousi alttarille, jossa piti tämäntapaisen lyhyen saarnan:

— Te Pirkkalan pähkähullut pässit!... Kuinka kauan teillä kärsivällisyyttä riitti? Kiesus-Maarian loippatakit tänne ovat tulleet noituuttansa harjottamaan. Väinön vapaille kankahille kirkkojansa rakentelemaan. Kynivät aseen avulla oravia meiltä summat. Ilman nyhtävät näädän nahat, pilkkahinnalla saukot ja majavat! Korpikontion peijaiden pidot kyyrin kieltävät. Salojen sinisilmälle uhrata eivät anna. Vetehisille kieltävät loitsuja lukemasta, Tapion karjapaimenia lahjomasta... Ilmarisen tuliterälle taikoa tekemästä... Maahiselle maineestamme nimeämästä... Pohjantähteä ja Otavata ounastamasta, pahan kiroista päästämästä. Kieltää vielä vapahana kulkemasta — tietäjätä ijänikuista kumartamasta.

Ottaapa otuksina meijän tietoniekat, ottaa kiinni kuin kurjan karitsan. Minutkin otti. Olisinpa nyt etelän mailla, Rooman mailla olisin ilman teitä, veljet. Olisin pyynä paavin pivossa. Olisin Pirkkalan paistettuna piruna. Mutta nyt vallan ja vapauden uuesti itselle otamme. Pois ajamme herjat hosarit näiltä mailta. Jälleen heimon uros olkoon ohjaksissa. Partaniekka viisahin ja vanhin peräsintä pitäköön. Pysyköön vapisematta valta itsellämme, kuten on pysynyt esi-isien ikipäivistä asti. Aseilla vierasta hosukaamme. Väkivalta väkivaltaan vaipukoon. Tällä tanhualla ja tantereella mitellään miesten voimat. Ylhäisen ukon avulla käsivarsin vahvoin seistään. Kalevan urohot kalpojansa kalskeessa kirkastaa. Eikö paasinen maja tässä tämä, käsin omin ole tehty? Se oivallinen olkoon meille paikka. Huippukatto ja risti ales riisukaamme. Tehkäämme tämä pirtiksi pyhäksi tietomiesten. Mutta pappipakana ja Kiesus kaukana pysyköön. Hämeen härkämiesten maine, voimasta ja pelosta viholliselle polkemaan panee maata... Mikäs meillä ollaksemme, oman koin, oman kurkihirren alla...

— — —

Kuuta kaksi Pirkkalassa seisoi Väinämön vanhan valta.

Vanhat tavat ja taijat vapahasti esiin astuivat. Ei kenkään entiselle elolle estettä asettanut. Mutta perästä tuli toista. Tuima tieto ja käsky asemiesten kera Turkuun tuli: "'Pirkkalan pirut' on kiireimmiten kukistettava!" Eikä kestänyt kauan kuin tuta saivat jousimiehet rautapaitain tapparata. Verisesti viikingit hakkasivat metsäihmiset maahan. Viaton luonnonlapsi paremman puolesta vastaan pani. Hartiavoimin ja käsivarsin kiviin rysynä kiinni kärkäs. Paiskoi vastaan juurakolta. Kanget korkealla kävi kahakkaan. Meteli ja myrä Kivikirkon ympärillä päivän kesti, kesti yönkin aamuun asti. Tantereella makas miestä molemmin puolin, makas pakanoita kasalla, taljat hajalla häiskin. Mutta makasi siinä myöskin monta rautapaitaa, ritaria kuulua, ulkoista urosta. Poukka poikineen väkensä kanssa vastaan oli pannut tulisen tuimasti. Vihdoin taidossa ja tässä työssä etevimmän oli voitto ja hajalle lyödyn joukon kanssa hädin tuskin pakoon korpien kätköön pääsi Poukka.

Vavisten vihasta vaimeni hämäläisten viime vastaanpano väkivallan ja voiman edessä. Isketty korven kontio verisenä makasi maassa. Pakolla täytyi katsoa vääryyttä ja sallia vapaan elinohjeen vieraalle raakalaiselle. Pakolla ottivat mitä ikinä irti saivat. Orjikseen ja alamaisikseen asettivat. Maan ja metsät, järvet ja joet omistivat. "Armosta" elinkeinonsa etsiä veroa vastaan luvan sai synnynnäinen kansa. Jopa joukkueissa mokomata pakoon pyrki niskurimmat. Siirtyivät synkille saloille pois pohjolaan. Samosivat itää kohden kymmenissä peninkulmissa tiettömässä taipaleessa. Aina Vienan ja Karjalan maille monet menivät. Mutta Poukkalan vanhan äijän neuvoa noutivat toiset, koska tämä jäämään paikoilleen pyysi. Ja päivän uuden ennusteli ukko, joka kerta koittaa ja kamasaksat karkottaa. Sotasovun edessä on aina aseettoman alistuttava. On varrottava aikaa parempaa oikeuden hankinnalle.

Kristinuskon maallinen valta voimistui nyt entistä ripeämmin.

Vaikutus ja seurakunta laajeni pohjoiseen. Kangasalle rakennettiin miespolvea myöhemmin myöskin kivikirkko. Samoin herran temppeleitä rakennettiin puusta maakuntiin jo monioita. Asutus vaurastui maanviljelyksen ohella. Mutta kauan kitui rahvas henkisen orjuuden kahleissa. Maallisetkin vastoinkäymiset kirouksena kiersivät sotien ja levottomuuksien yhteydessä. Hallat haaskasivat pelloilta sadon. Metsäpalot kaskimailta karkasivat ja kulottivat peninkulmittain kartanoherrain metsiä. Maa koko kihlakunnassa jaettiin suurtilallisten kesken niin että "vapaakin" talonpoika oli tavalla tahi toisella riippuvainen veroherrasta. Riistaa, siivinlentävää tuskin tapasi muualla kuin sisämaassa, "jonne sen Tapion tietäjät kuskasivat." Järvissä kävi kalakato yleinen. Nuottaa monissa taloissa vuosiin ei kastettu ja mätänivät ne talailleen rannoille. Nelijalkaiset, viirusuuta myöten koipelsivat muiden muassa pois koko tanhuilta. Kaakkoisella ilmansuunnalla soittusivat sodat yhteen menoon monia vuosia. Papisto ja kartanoherrat hallituksen kanssa yhdessä kerestivät miestä taisteluun. Sotaverojen varjolla nyljettiin koko maakunta putisen puhtaaksi. Vieraskieliset kamasaksat, asiamiehet, verovoudit ja huovit ottivat kukin osansa vuorolleen. Kansa köyhtyi köyhtymistään. Nälkä ja taudit raivosivat. Talonpojan hapuileva aatos ja katse kurkki pelastuksen hienoa häivää. Oljenkorteen ja petäjän kuoreen lukemattomat kerrat eineen etsinnässä oli turvauduttava. Kivikirkolta kuolinkellojen kumina ei lakannut kuulumasta...

Näennäisesti hämäläisen kamarankansan itsepäisyys tällä tieneen näytti nujerretulta. Itsepäisenä ja sanattomana kulki pinnalta pitäen, kuin kylmä kappale oli tämä ihminen. Kuin mikään ei olisi häneen tehonnut, ei vaikuttanut. Vaati vuosisatoja aikaa tässä hitaimmassa miehessä ennenkuin se jaksoi koota voimia, ennenkuin sen sisu uudelleen paisui härjän sisuksi.

Mutta meillä tämän päivän elänehillä on tilaisuus tarkastaa vuosisatain takaa kuinka sentäänkin seisoo juurillaan tämä raataja. Kuinka kivisen maansa on perannut viljaviksi vainioiksi. Mutta myöskin meillä on ikävä kokemus siitä, että samaiset kartanoherrat ovat virkavallan keralla sikiytyneet harvinaisen voimakkaiksi. Ja kylläännys raatajarahvaassa pulpahtaa esiin meidän päivinämme. Sisäinen sota ja taistelun temmellys käydään samoilla Pirkkalan tanhuilla. Taasenkin vuotaa veroherran herjan, jos talonpojankin veri. Kivikirkon ympärillä taistelevat taaskin kamaran sankarit viime taistelunsa. Asianansa ovat samat, suunnitelmat samat, samat ovat päämäärät kuin vuosisatoja sitten. Vapauteen!... Vapauteen pyrkii tämä kansa, vaikka se kulkisi vuosisatain vastaisuuden ja tulen ja tuhkan kautta.

3.

TAMPERE.

On koittanut uusi päivä...

Kahdeksan vuosisataa vierähtänyt...

Missä ovat Pirkkala ja pirkkalaiset?...

Missä Kalevan kansa ja Hämeen heimo?...

Missä sijaitsevat savupirtit, pitkät prikonat ja pihamaat?...

Missä uhkeat umpiset aarniometsät?... Missä kylät ja kaivonvintit?

Kussa porot ja koiralaumat? Markkinamäki missä?... Missä huoneentarpeen myllyt? Matalat majat ja maakunnan tiet. Ja turkkitamineissa kansa kussa?... Heimon miehet ja naiset, mihin onkaan uponnut ammoin ollut usko ja tapa tämän kansan... Kussa Poukkalan tietomiehet, taikaintekijät ja takojat? Missä Kivikirkko, paavin käskynantaja, röyhkeä pappi... herranhuone, joka nousi kuin kumma korkeana rojona yli turvetupien ja kyläryhmän, kalmiston ja koivumetsän... kussa?

Kainona ja häpeissänsä hieman viittoo uusi aika: Kas tuolla... Tuolla Messukylän puolla... notkelmassa nojallansa... Ja kun katsot sinne niin tosiaankin siellä seisoo maatuneena, matalana, pikkuikkunaisena vanhuksena lääpällänsä kivikirkko. Ahah!... Vai siinä sun nyt näen!... Vai siinä sinä nyt nuokut? Olitkin ennen uutena aikoinasi röyhkeä! Röyhkeä olit!... Polvillensa vaadit eteesi pakanat. Pihallasi tuossa verta vaadit! Pyövelisi poltti ja murhasi. Uhrit, ihmisuhrit sun alttarillesi Moolokki, kannettiin! Kuolleet, sekä elävät, rahat että tavarat hamusit. Siinä lepäät luukasasi keskellä kuin koira. Vieraan väkivallan edustajana tähän maahan tulit. Et autuuden, vaan mammonan ja saaliin himoissa. Viikingin ja linnaherran keppihevosena kuljit... Min' siunauksen mukanasi tänne tuonut olet?... Et siunausta, et sopua, mutta kirousta ja eripuraisuutta kyllä. Yksityisomistuksen alkujuurena itusi siemen on kamalan sadon kantanut. Et mestarin sanaa, suoraa ja korutointa köyhille kantanut, vaan paavin ja paholaisen, aatelin ja ylimyksen, verovoudin ja virkaherran vierellä sun papistosi kulki.

Syytit siitä muita mistä itse olit vikapää... Saatanan töiksi sanoit ikitaikojen tekijätä. Revit raa'asti alas ihanteet ja kauniin uskon. Itämaista tekopyhyyttä ja luostarimuurien tomua nielemään tyrkytit. Ansiosi kuulla kentiesi on raskas, mutta miespolville raskaampi kantaa on se kylvö, jonka veren ja kyynelten kautta tulla on tarvinnut. Kykenetkö kaiken sen rikollisuuden kantamaan, josta seuraukset vastaisuudessa yhä suurenevat?...

Pysyy mykkänä menneisyys. Mutta historialliset johtopäätelmät meillä aina ovat näkyvissä.

— — —

Kohoovat kivimuurit Tammerkosken partahilla.

Ihmisneron tulokset ovat sanomattomat... Kehräämöt ja valimot, tehtaat ja kutomot, paperimyllyt ja kirjapainot. Rakennustaide ja kulttuurin kiireinen kulku riehuu nykypäiväisessä Tampereessa. Kadut ja kaupunki laajenee ja leviää Pirkkalan pitäjän joka suuntaan. Väestö lasketaan puolessa sadassa tuhannessa... Rikkauden ja varallisuuden pitäisi kohota ja olosuhteitten kehittyä kaikille siedettäviksi.

Mutta eipä ollut sisältä sitä kuin mitä se päältä näytti. Ammoin irti laskettu ahneus ja yksityisomistus maahan ja tuotantolaitoksiin oli täällä koonnut kuumia hiiliä köyhälistön jalkain alle. Ja kun Suomen kansan verikevät koitti, astuivat historialliset Pirkkalan haamut ylös Tammerkosken kuohuista... Nokinen tehtaantyömies ja -nainen kävi vallankumoukseen. Tiilikirkkojen kylvö oli liian komean verilaihon kasvattanut. Tilanherrat olivat liian paljon kopeutuneet. Tehdasparoonit ölvästyivät änkeiksi. Pankkiherrat ja rahanvaihtajat uinuivat prosenteilla koottujen kultakasojensa äärillä. Virkavalta vallesmannia myöden pöyhisteli ja röyhisteli valkoryssäin kesyttäminä riikinkukkoina...

Ja kun sisällissodan lieskat pohjoisella rajalla tammikuun päivinä 1918 leimahtivat, sinne riensivät kuulun Pirkkalan ja Tampereen miehet.

— — —

Tehtaiden savupiiput eivät tupruttaneet.

Kaupunki kuhisi kansaa täynnä. Työmiehet pitivät taasenkin valtikkaa, kuten kerta kauan sitten... Nytkin oli kuskattu virkavalta ja kopea porvari pellolle...

Äänettöminä ja leppoisina laskeusivat suuret lumihiutaleet talvipäivinä kaduille... Poliisia ei näkynyt. Järjestystä valvoi punakaartilainen punaisine nauhoilleen... Silloin tällöin marssi reippaasti pääkaduilla patrulli. Toisinaan konttiselkäiset joukko-osastot lapikasjalkaisina ja sarkapukuisina, porilaislakit päässä, kiväärit olalla, astelivat rivakasti rautatieasemalle päin... Elintarveviranomaiset hoitivat sota-aikaista tehtäväänsä tarmokkaasti... Punakaartin ravintolat kaikille oli sijoitettu sillankorvaan T:n teatterin taloon. Työläisnaiset valppaina ja ahkerasti jakoivat annoksia aamusta aikaisesta iltaan myöhään. Jopa yölläkin antoivat rintamalta palaaville joukoille "kuumaa suuhun." Mutta kauppatorilla päivisin käytiin markkinoita maalaisten tuotteiden kanssa.

Muutamilla välinäytöksillä oli kulunut kohta kahdeksan viikkoa sodan alkamisesta.

Kansa alkoi siihen tottua...

— — —

Valkenipa verikevään maaliskuussa 20 päivän aamu.

Tampereen kaikilla kaduilla ahtui ihmistungos. Valtakadun varrella seisoi kansaa taajana ja tasapäisenä ja katseli tulvailevaan ihmispaljouteen kuin virran rantamalla, jonka sivu kevään jäätikkö voimakkaana hyökkää. Tammelan puolelta Kyttälän sillan kautta Hämeenkadulle ruhka solui. Valtaisassa uomassa siellä täällä roikkui ilmassa mustapäärteinen punalippu. Huudahduksia eikä ääniä ei kuulunut. Syvä sanattomuus kätki kaiken.

Tämä ennen kuulumaton kansanliike oli surusaatto.

Olkapäillä kantausi hitaasti ja varoen kantopaareja. Vallankumoussankareita siinä hautaan vietiin. Punaisten ja mustain arkkujen loppumatoin jono kulki halki kaupungin. Soittokunnat puhalsivat suruvoittoisia säveleitä, mitkä selventyivät sieltä ja täältä hiljemmin tahi mahtavammin. Tunnelma tuli syvältä tuonen tuvilta.

Tämä päivä oli murheen musta juhla.

Vilppulan rintaman perääntyminen ja kaatuneiden, ennemmin tuotujen hautaus sattui yhteen... Kohtalon vastoinkäymisen ilkamoivat korpit konkottivat ja lensivät laumoissa tästä kautta ilman halki.