Part 1

language: Finnish

IKUISET UHRITULET

Kirj.

Lauri Luoto [Bruno Sjögren]

Superior, Wis., Amerikan Suom. Sos. Kustannusliikkeiden Liitto, 1929

SOTA! MISSÄ SIVISTYS?!

Taistelu! ― ― ―

Erämaa raikui... ― ― ―

Yksinäisyyden suljettu syli kummasti kohisi. ― ― ―

Outous osan riisti rauhaa... vihaako? Kaunaa... ― ― ―

Komeroista korpimaille... kalliovuorilta kankahille, kajoi meteli, eteni melske... ― ― ―

Hiilloksena hohti rinta... henki hehkui... syttyi sydän. Rinnallasi käsikädessä kävi kuolema, kävi elämä.

* * * * *

... _Oli sota_!...

Oli ilmi ihmislahtaus ja murha!

Verikevään kumisi kello Tuhatjärvien maassa... Kumisi kolkosti kamala kaiku... Koskien kuohuisten partahilla kapsahti kuolemanratsun kavio. Satulassa sankarina Tuoni musta, tiellä murhe... Kauhunkannukset kylkiin iski, upposi säikeinä sieluun että ytimiin ihmisajovimma... Pelko että pakko ajoi joka miestä mukaan... Yksilöahneudessa himo saaliin käski saitaa. Osatointa orpous kutsui. Este elämän eteen asettui rauhanastunnalle.

Vuossatain vääryys versoi... Katkeruuden kyyt kypsyivät. Syttyivät salamat ja sinkosivat sisällissodan synkässä ukkospilvessä...

Päivä ja yö... rikas ja köyhä... ihmisyys ja petomaisuus... viisaus ja hulluus... yksinoikeus ja osattomuus, veljeskansassa versoi perintönä. Isäin perintönä...

Ihminen ihmistä metsästeli. Suku suvun seassa kavalana käyskenteli... valkoiset himosivat verta. Verta kaipasi kovaosaisenkin kalpa. Aseilla sekä käsikähmässä karkasivat kimppuun... miesten mielissä mitteli hulluus. Harmaana, lyijynraskaana virtasi verissä viha... Eläin ja peto astuivat ihmiseen. Saavutetut uhrit otuksina silvottiin. Luomakunnan korkein kohlittiin kuin kuollut kappale.

Viha katseessa, viha aikeessa. Voittajalla kuolana valui suusta vaahto. Sinkosi vasamina isäin sisu. Perintönä juutasteli härkä ja perkele... Sonnien oli se inu, sekä munuaisten pöyree mulko. Veresti katse, veresti tanhuu ja taivaanranta...

Mutta toki toiset osasivat olla pinnaltapiten tyveniä, kyllin ovelia auttamaan osattoman läkähdystä. Telottajat saivat hienoja huomautuksia. Osviittaus, silmäniskentä, "viatoin" vihjaus vain saattoi hengenoton olla merkkinä. Hymyt hirtehisten jäähtyi, jäykistyi... Toisinaan murhaajan sysimustaan poveen painui ikuinen kauhun haamu. Verityö saattoi hampaitaan kiristellä. Kammo kulkea kaikkialla yksinäisimmänkin pimeyden peitossa. Moni lahtari jahtautui omaan hirsipuuhun, omin käsin kuristi kirotun hengen. Kalpea saatana istui tahi teuhasi manttaalijehujen kenttätuomiotuvissa. Vaikerrus, valitus, itku ja kyyneleet olivat ainoa nardusöljy ja ihmeellinen voide emälahtarin sydämelle. Ja murhahekumaa ei suinkaan heinäsirkansylkynä tirkattu tämän maasammakon silmään.

― ― ―

Mistä syy?

Mistä seuraamus?

Mistä hirmuiset rikokset?... Mistä tuomio tämän karvainen esiin astui?... Oliko yleensä ihanteilla, sivistyksen ja raakalaisuuden olemassaolevaisuudella ollenkaan rajaa? Mitään merkitystä oliko menneisyydellä, historialla? Mitä olivat tuoneet kirjallisuus, runous, polemikot?... Mitä sivistystä olivat saattaneet filosofit, sanomalehdistö?... Mitä kansantaloustieteilijät, arvostelijat?... Mitä koulumestarit, tiedemiehet?... Mitä maanraivaus, viljelys?... Keksijät ja politiikot?... Mitä kaiken maailman uskonnot?...

Mitä kaikkea, sanalla sanoen, olivat nämä vaikuttaneet Suomen kansaan?... Sotainnostustako ne liehtoneet olivat? Intoisänmaallisuusko tässä ylinnä riekkui! Ja mistä kaikesta tämä haltioituminen...? "Rakkauden laeilla suojattu yhteiskunta" kultaisena sorsana ajan ulapoilla uiskenteliko? Tahi tuomittuko hukkumaan, kuten aaltojen alle vajonnut heinäsaari?

Kaikki tämä, ja paljon muuta pyyhkäistiin pois. Eihän tomuhiukkasen vertaa menneisyys painanut nykyisen "valistuksen" vaakakupissa... Sanakokoelmana vain helähtivät koko kulttuurikorut, ihmisyys, arvot, kunnia ja maine. Kaikella oli käyty turulla kauppaa isänmaan ja uskonnon puolesta. Armopalukoilla kärrytty kansalainen sai ottaa vastaan iskut, häväistykset, maata verissään valkoisten pakanain kalmantanssissa. "Paremmat ihmiset" hekumoitsivat hulluudessa. Ilmoille kajahti kokonaan uusi ilmiö:

"Isänmaanpetturit hirteen!"... "Kuoppaan ryssän kätyrit!" "Koirahaudoille kansankavaltajat!" "Kartanovarkaille kuulaa!" "Mäkeen maineettomat!" "Punikkipäällystölle kuolema!" "Pistimestä punaisille!"

Hurmion hihkutanssit jauhoivat. Ulvonta etsi oman korvansa. Mökämanttaalijekunat tököttivät. Kouhahtaneet mehentäjät eivät tarvinneet kahta käskyä. Punaniskaisille köyhien kynijöille vihjaus oman itsensä mustassa mielessä kuiski "viimeistelyä"... Saatikka sitten julkinen "suomalaisen sana ja miehuuden lupaus", kiersi änkyröiden ylvään mielen isänmaalle ylenpalttiseen uhrautuvaisuuden irveen. Eipä ihme, jos havuhattuiset voittajat näin runoilivat, että lauloivat:

"Raitti se oikeen rytkähteli ja raitti se oikeen rytkähteli! ― ―"

"Roiskuu rapa hyrrystä hei! Rumiskuormia kirkoolle tuaraan. ― ― ―"

"Niskasta kiinni ja puukolla selekään ellei se sinuhun suostu... ― ― ―"

"Sormia, korvia, kappalehia rumasilppua poijat lyärään! ― ― ―"

"Jumal'aut tämä maahan on turvaton tän' ymmärsi Hiiskoo kyllä! ― ― ―"

Isänmaalliset laulut olivat muuttuneet "taistelulauluiksi", joiden säveleet peräisin kolmikymmenvuotisen sodan ajoilta, vaikka sanat olivatkin teon, sekä nykyajan tapojen mukaiset.

* * * * *

Gotlantilaiset merirosvot ammoin Itämeren aalloista nousivat kohden kainoina rannoillemme. Heillä oli ihmisyyttä, pesät ja pennut emorosvojen kanssa kotoisella saarellansa. Niille isät ase kourassa etsivät saalistansa. Osa heistä perusteli tännekin tukikohtia ja linnakkeita. Raastoivat ja ryöstivät kansaamme. Tappoivat ja teurastivat talonpoikia kuin karjaa ja jokaisen ken heille kaikkeansa ei antanut. Väkevämmän oikeudella ja aseen avulla asumaan jäivät. Linnaherroiksi heittäysivät. Veroilla alueet orjuuttivat. Rotunsa kumminkaan ei kyennyt summilta sikiytymään. Vuosisatain varrella rautapaidan ratkoi ruuti. Tiedoissa sekä taidoissa alakynteen joutuneet olivat. Kuningas sekä kansa lähentyivät. Pohjalaiset "seivässodassa" tyrehtyivät linnaherrojen ja huovien tapparoihin. Nyt aateliston entisten apajissa taasen isänmaanuskossa ponnistelivat... Metsäherroiksi ölvistyneitä parooneja puolustamaan kävivät, turpoutuneita tehdasturilaita, jotka naisten ja lasten hikeä imeneet olivat. Pankkiirien, koronkiskureiden itaria asioitsijoita, lakimiehiä, kansan kupista omin luvin litkijöitä tukivat, leveitä ja leuhkia manttaalimötköjä, suulaita suurtilojen omistajia, kiljunkeittäjiä, jonkalaiseksi roikaksi entiset linnaherrat ja rosvoritarit meidän maassamme muodostuneet olivat. Kas tämä roikka se asestautui "isänmaan puolesta", uskotteli mukaansa pohjalaisen talonpojankin tukemaan aseen avulla ryöstövaltaa, jota ryssän valtikan varjolla viimeisen vuosisadan harjottivat. "Vapaussotaa" ulvoivat ja sen nimissä ennen kauheudessa kuulumattomat Suomen kansan veritalkoot toimeenpanivat. Kärsimättömiä, helapäisiä Hansin-Jukkia alkoikin laputtaa herrain husuttamina. Kaikenlaiset kipuraudat ja linttapyssyt kainalossa työkansan niskaan. Vahvasti uskoteltu näet oli, että bolshevikit vievät muka omistusoikeuden maahan ja mantuun, ja että emännästä etanaan asti otetaan talot tavaroineen ja puille paljaille ryöstetään, että isännän selästä nyljetään monta nahkaa ja loppu ruoto myydään ryssille, suin päin Siperiaan, kaivoksiin ja korpiin kuolemaan... Tästäpä ei ihme, että isänmaan pyhät öökärit kauhtuivat... Seurasi Suomen historian ennen näkemätön aika. Poislähtemättömästi peittyy katkeruus, kosto ja huokaukset tähän sisällissotaan. Syyttömästi murhattujen huuto ja tyrehdysten epätoivoinen ääni asuu koirahautain läheisyydessä. Alta väkivalloin luodun mullan astuvat muistot mittaamattomat. Voitetut, osattomain edun puoltajat taistelivat sankareina, sankareina kaatuivat. Kiinni metsästetty, tulen uuden tuoja, mökkiläisvanhus, isä ja äiti koston kohteeksi joutui... Tapahtui rikos!... Synti saatanallinen sikisi!... Verityö tahraisin tahdottiin peittää kivikkoisen mäkitöyryn kamaraan... Läkähtyi uljain, uskalijain elämä! Oikeuden etsijä kaatui...

― ― ―

Suomen porvari.

Mikä on Suomen porvari?... Se on paatunut ja katumatoin. Vailla rehellisyyttä on tämä rotu!... Että peräytyisi, korjata käpälänsä sivuun veriseltä tieltä... Ei!... Sitä hän ei halua. Pikemmin peittää, pikemmin kavaluus uudessa muodossa keksiä. Jopa käsiänsä pestä tahtoo tekopyhänä ja uskonnollisena esiintyy. Hirmutöille homehtuneet lakipykälät eivät riitä. "Laillisuutta" etsii! Ei edes valjeta ymmärrä.

Voitaisi siitä rodusta kenties! uskoa jotakin hituista hyvyyttä. Ehkä jossain löytyisi siemen, joka lapsen lailla uskoisi "suomalaiseen rehellisyyteen" — kentiesi. Kenties! — huokaustenkin alta joku löytäisi kohoutumassa vastaisuuden valoa ennustavan häivän.

Villitys jälkimäinen onkin ensimäistä pahempi.

Paatunut porvaristo rypee saastassa ja "omantunnon puhtauteen" tulematta jatkaa astuntaansa aljetulla tiellä. Tietoisesti se yhä kasvattaa ympäristöänsä "isänmaallisessa" ilmakehässä. Haudankaivajan henkimaailmaa hengittää heidän hallitsemansa kansa. "Kulttuurin esitaistelijat" ovat lyhytkatseisia siinä suvussa. Kansamme kohtaloa ohjaavat herrat sokeaan vastaisuuteen. Tie edessänsä ojentuu uudelle tulivuoren kraaterille. Sotaorpoja koetetaan saada oppimaan inhoamaan isäinsä hautoja. Ja entäs vainajien muisto sitten?

Sehän pitäisi olla kuin laskeva illan rusko, joka kertoo millainen päivä on ollut. Sitä näkymätön kangastus ihmismielessä kaihoilee. Kuollut kuittaa kaiken elämän eronsa hetkellä. Mainettansa muistelee hengenheimolaisensa. Ja vihaisinkin vainolainen vaikenee. Ystävät kautta matkan ja tehdyn taipaleen heittävät katseen onko se ollut myrskyä vaiko myllerrystä, tavallista tuultako, rankkasateita ja tyveniä kuuropäitä, vaiko kauttaaltaan kaunista kuultavaa kulkua. Moni on puurtanut pysyvän, moni pysymättömän muiston, toinen iloisen, toinen suruisan sävyn. Historiasta häipyneet kansat kykenivät itsestänsä merkkejä jättämään vain ne, jotka kulttuurinsa korkealle olivat luoneet. Mutta aniharvoja on ollut uurtamassa vuosituhantisia poislähtemättömiä merkkejä jälkimaailmalle.

Kenellä heistä on pyramiideja, kenellä multakumpuja, kenellä koottuja ihmisluista poltettuja tuhkakunnaita jälellä ammoin unohtuneista eläjistä ja sukupuuttoon kuolleista roduista. Tuhatvuotisilta taipaleilta saattaa olla jälellä vain raunioita, tomua ja tuhkaa. Kenties! tyhjä aro ja sileä seutu siinä, missä kukoistavat kaupungit satoine tuhansine ihmisineen iloisina sykkäilivät. Egyptiläisistä kivikasoista, kurkanilaisista polttokunnaista, meksikolaisista simpukankuorivuorista, ranskalaisista luolista, Kalevalan aikaisista uhripyhätöistä ja kivikodista, lukemattomista muista löydetään todistuksia tuhansista miljoonista ihmisolennoista, jotka tuonelaan ovat taivaltaneet. Mongolian kivipaadet, kreikkalaiset rauniot ja taide, roomalainen maailmankausi meille kouraan tuntuvasti johdattavat tien unhoitusten yöhön. Keskiaika jo meille paljonkin yksityiskohtaisemmin monistuneet muistomerkit tarjoo ja tulkitsee. Tapaamme kokonaisia säilyneitä kalmistoja ja yksityisiä hautoja mitä moninaisimmissa määrin. Ihmisluonne on kaikkina aikoina pyrkinyt luomaan kalmistonsa tuonelan tuntuun, sekä taiteen, että elävän silmän ja hengen palvelusta varten.

Meidänkin päivinämme vainajien lähimmät ystävät, puoliso, omainen ja toveri on vainajan haudalle rakentanut rauhallisen kappelin, tunteiden tyyssijan — ehkä yksinkertaisen tarhan erottanut lehvesistutuksineen, kukkaisineen, kapuaitoineen, portteineen ja pienine penkkeineen. Täällä moni hellä käsi on huolien hoidellut kukkaispengermät. Ajatusmaailmassa, vaiteliaisuudessa viettää yksin jäänyt hitaasti loittonevaa muistoa. Monikin levoton ja lohduton henki löytää rauhan täällä, paikassa missä uskoo asuvan mielikuvain luoman yhtymäkohdan. "Ihminen haluaa keskustella vainajien kanssa" ja siirtyy ajatuksissaan muistojen maille. Uudelleen käy läpi pois painuneita päiviä. Vuodet ja tapahtumat vilisevät sielun silmäin editse. Kauneimmat, merkillisimmät niistä pysähtyvät kauemmaksi aikaa aatoksiin. Herkät ja ihanteelliset tunteet tuppautuvat esille illan hämärissä, milloin päivä sammuu ja elämäkin muistuttaa tuonelata. Jalavien lehvekset liikkuvat, yötuuli yksin uskaltaa henkäistä hautausmaan yli... Ja lepattava lehti kertoo vainajien muistolle. Yksinäinen huokaus kohoaa sieltä ja täältä. Milloin kyynelin, milloin kirkastunein katsein ja toivein kalpean kuun puoleen aatoksilla siitä, että lepo meitä lähestyy ja rauhan palkkaan saa kertakin laskeutua raihnas rinta...

— — —

Kertoo historia miten Viikingit purjelaivoillansa seilasivat Itämeren halki Suomenlahden poukamaiseen perukkaan, samosivat Nevajoen nietoksien ja uomien kautta Laatokalle ja nousivat veneillänsä pennalaisten kuuluisille kalmistoille saakka rikkautta riidalla hakemaan. Tällä matkallansa ryöväsivät haudat ja kulottivat kaiken kalleuden pois. Ja sittemmin kaikkialla sen jälkeen ja sitäkin aikaa ennen on tunkeutunut hautoihin ajan hammas. Luvaton käsi koskettanut ja vainajain mukaan annetut esineet ja arvot pois korjannut. Nykypäiväisiin aikoihin asti ja sotien yhteydessä on ruumiidenryöstö vauhdikkaasti edistynyt.

Mutta onko koskaan kuultu, että vainajien muistoa eivät jälkeenjääneet saa kunnioittaa?!... Onko koskaan nähty, että manalle menneiden haudoille pystytetyt merkit, kukkalaitteet ja seppeleet kiskotaan pois ja törkeästi häväistään? Että ihminen on kuin itsensä täyteen syönyt härkä sontineen ja sorkkineen, joka jalkoihinsa tallaa ja tunnottomasti rypee ruusupenkerettä?... Ja onko milloinkaan ennen nähty niin tökerötä vihan törmäystä, joka haudan taakse ylettyy ja käy kalmistojen kostantaan? Mitä kaikkea tämä tarkottaa? Ja mikä "kulttuuri" tämä onkaan?

Se on valkoisen Suomen manttaalimötköjen yninää. Se on ylöskammatun ja saksetun pystytukkaisen sarkatakin tohloa pökötystä. Se on metsäherrojen hounaa kalman kihoilemista, joka holtittomasti haltioituneena möyrästää sarvet syvällä oman sukunsa sontatunkiolla.

Kas tämän sivistyksen sotilaat eivät kunnioita haudalle polvistuneen äidin kyyneleitä. Valkoinen mies "ottaa niskasta kiinni ja puukolla selekään, ellei se sinuhun suostu!" Mistä joukosta kuului taistelulaulu: "Roiskuu rapa hyrryistä hei! Rumiskuormia kirkoolle tuoraan?" Tehtaan työläinen, vaatimaton, köyhä ja yksinkertainen, kunnioittaa ja pyhittää aatteensa edestä taistelleiden sankareiden muistoa. Ja kuten alhainen ja suora, veistelemätön hengeltä ja mieleltänsä, niin myös vaatimatoin ja karkea on köyhän hautakivi. Vasta sellaiseen on osanoton uhrannut ja palkkapenningit likoon laittanut. Matkaansaattanut yhteisen muiston punasankareiden kummulle, mikä vaatimatoin ja mykkä... Kivi... Suuton, sanaton. Kas...

Kas sitäpä ihaillen yhtä sanattomasti, katsellen ja myhäillen kulki kalmiston ohi työkansa. Mutta kuinkas kävi yökautena eräänä? Saapui valkoinen mies ja pyhän paaden muruiksi moukaroitsi!

Häväistys oli tapahtunut! Kas siitäpä sana saapui kautta tehtaiden ja työpajain, jopa pelloillekin ehti. Ja kansa vaelsi seuraavana sunnuntaina kalmistolle... Ja mitä tästä sanoi tyyni työmies? Suunsa sanattomana sulki... Katsoi... Katsoi kiven kirpaleita hetken. Tovin seisoskeli, lakin lujaan puhumatta painoi ja takaisin kotikorsuun ääneti astui. Mitä mietti? Mitä tehdä aikoi? Sitä maailma tuskin tiennee.

Onko valkoinen mies arvellut mitä tauontansa tarkottaa?

Mikä mykkyys mielessänsä? Ja mikä katse pojassa polven korkuisessa, jonka tapetun isän haudalla on tällätavoin teuhattu...

Taikka mikä valkoisella oli ajatus vangita avuttomia ihmisiä kymmenin tuhansin ja unohtaa heidät nälkäkuolemaan? Veretön murha verisen seuralaisena. Vaiko valkoisen oman heimon ja hengen murha?

— — —

Astelipa vastaani kalpea mies. Tammisaaren yhdeksän vuoden asukas.

— Minkätähden istuit vankilassa näin kauan?

— Olin punakaartin rivimies, jossa toimessa en ampunut yhtään laukausta.

— Mutta ettehän ollut punikki? — En ollut silloin vielä, mutta nyt sitä olen. Hengitän ilmaa elääkseni taistelua varten.

Silmiensä outo leimu kätki polttavaa kuumetta.

Mietinpä kaikkea, kunnes muistan erään talvisen tammikuun illan pimeässä Siperiassa. Silloin istuin karkoitetun Kalle Forssin kämpässä. Juttujansa kuunneltuani tulin johtopäätökseen, että viisikymmenvuotinen vankeus oli ennen kuulumattomalla tavalla miehen sisua kärmistänyt. Puheensa loppulauseen vieläkin muistan:

— Ja kun lepoonmenemiseni hetki minulle koittaa, on testamenttini maailmalle kolkko kirous. Suomen virkavalta riisui minulta sukuni ja kansani silmissä kunnian ja ihmisyyden.

Pelkäänpä että Kalle Forssin testamentin olemassaolo ei koskaan kulu umpeen, eikä vanhene, vaan tulee kuulluksi kotimaassa ja että siitä perillisille tavalla tahi toisella tieto kulkeutuu.

— — —

Punaisen työkansan tappio tässä maassa merkitsi vuosisatojen aikana ryöstetyn rikkauden rosvoille edelleen jäämistä. Valko-varjagilais-huliganismi yhä elää ja hallitsee. Suomalaiselle maaperälle vielä kerran lujitettiin puoliveristen vierasheimoisten veroherrojen valta, voima ja kunnia. Merirosvojen äpärille annettiin uudelleen tilaisuus iskeä leijonankyntensä kansan säkeen ja satulaan. Nämä kansallisten aatteiden ja ihanteiden ryövärit, palleamahaiset porvarit, suomalaisen työläissuvun raiskaajat, ovat ottaneet itselleen koko lauteet ja karsinan kalevaisessa pirtissä. Isäntinä ylvästelevät, metsäpohattoina pakanat puhisevat. Pankkiirina ja tehdasparoonina kiskovat kansalta varoja ja työvoimaa... Samat suutarit ovat kansallisia, — isänmaallisia herra paratkoon!

Sanovat _rakastavansa_ isänmaata, vaikka eivät vaivaseen launaan ikänä kuokaniskua sen kamaraan ole iskeneet, vielä vähemmin sitä suojelleet. Mutta vieraan vallan tukijoina kyllä tämän maan talonpoikaa ja rahvasta nylkeneet. Milloin on tarvittu miestä sotatantereille, veroja ja nahkoja linnanherralle ja kuninkaalle, keisarille ja ruhtinaalle, kyllä porvari apua on antanut kansan kuristamisessa, mutta itse aina lämpimällä liedellä istunut ja kodin kissana pankolla pysynyt.

Kuka voisi sanoa toisin tästä roturoikasta?

Kenen syy muiden, ettei Suomi ole nyt _suuri ja vapaa?!_

Kuka tässä on isänmaata myöskennellyt ja kansaa kavaltanut?

Kuka poikkiteloin edistyksen tielle astunut ja yksityisedut alhaiset syliinsä ahminut? Kenellä tässä kansan kohtalo kalliimpana kumottaa, ruokottomalla ahkiollako, vaiko poloisella työläisellä?... Kenen taskussa ne sadat tuhannet pullottavat, ja manttaalimäärät metsiä kasvaa jytistää? Kenellä kartat ja rajapyykkilinjat ainoana vaivannäkönä? Kenellä valtavat kosket ja tehtaat kehrää? Mutta kuka asustaa mäkimökkiläisenä kartanon tallin takana kallion kupeella? Tahi kenellä perunamuru tupakkipelto? Verotaakka ja orjan työ?

Joka näistä oloista Suomessa ei tiedä, hän ei käsitä luokkasodan syitä 1918, joihin vaiheisiin myöhemmin palaamme.

Se oli _verikyynelten kevät,_ josta koskaan ei vaimene äänet multihin maan...

2.

PIRKKALAN PAHOLAISET.

Pirkkalan pitäjä, ja "Kivikirkko", olivat jo ammoin 1300 luvulla tunnetut hämäläisenä keskuspaikkana. Tämä oli alunpitäen ainoa kuulu kohta koko heimon pohjoisilla Tapion tanhuilla ja hallitsi se Suomen saloja hamaan pohjolaan saakka. Kristinopin saatua jalansijaa tämän "pakanallisen" kansan keskuudessa kävivät kymmenet penikulmat kirkkomatkoilla kerran vuodessa kevään kerstänneillä ja hankien kantoaikana Hämeen pakanat. Suurena miehen mullikkana hiihti kolmikymmenvuotias "poika" kivikirkolle herran pyhälle kasteelle. Isät poikineen yöpyilivät, jopa viikotkin viipyivät ja samalla sakramentin, pyhän ehtoollisen nautitsivat. Tekivät kauppaa tuomillaan nahkakimpuilla. Pitivät markkinoita porolaumoineen etelän asujanten kanssa. Sekä henkinen että maallinen meno oli kanssakäymisessä keskenänsä. Paitsi että liikettä tehtiin kirkon ja vaihtokaupan muodossa, asui Pirkkalassa kuuluisia noitia ja tietäjiä, joista yksinomaan kansa tiesi ja avun moninaisille taudeillensa sai. Korjasi pahan pureman asian, "jopa lennätti kiron sinne, mistä se oli tullutkin", vaikka se useimmiten menikin syyttömän henkilön nilkkaan, teki luoman lapaan.

Ikimuistoisista ajoista aikain asuivat hämäläiset Pyhäjärven ja Näsijärven ympärillä ja yhtymäkohdassa. Synkät salot olivat saalista täynnä. Järvissä lukemattomissa kalaa ja vesieläintä. Maanviljelyksen alkuajoista asti kieputti pahanpäiväinen vesiratas jalkamyllyjä Tammerkosken kuohuisten kivien kaltailla. Mutta vasta sangen myöhään, kuningas Kustaa III aikanansa käytyään Pirkkalassa päätti perustaa tänne muutamia tehtaita. Pian sitten tämä Pirkkalan kirkonkylän taaja markkina-asutus siirtyikin vähin erin lähemmäksi kosken vaiheita ja muodostui jo sitä aikaa ennen kaupungiksi. Hämeen ja Satakunnan pellava-, hamppu- ja villatuotanto kehittyi ja antoi raaka-aineita, kumminkin vähäisessä määrin. Vasta kun Ruotsin yliherruus Suomessa oli muuttunut Venäjän valtikan alle antoi keisari Aleksanteri I Tampereella käyntinsä muistoksi kaupungille vapaakaupan oikeudet. Tämän määräyksen mukaan saatiin Tampereelle tuoda ulkomailta tullivapaasti kaikkia koneita ja raaka-aineita.

Varsin myöhäisiin aikoihin asti, vielä pari miespolvea sitten, oli kansan puhekielessä vanhat tavat ja nimitykset. Maanteitse kun matkaa tehtiin oli hollituvissa laajalti puhuttu "Kivikirkko." Kivikirkolta alkoivat virstat ja penikulmat. Ja Kivikirkolle ne päättyivät. Mutta myöskin Pirkkalan "punaiset pirut" kiersivät huudossa ja maineessa. Suusta suuhun kulki kertomuksia ja legendoja, mitkä olivat yhteydessä Kivikirkon vallan ja paholaisen kanssakäymisessä. "Pirkkalan piruja" saattoi olla pitkilläkin matkoilla ja voivat ne ilmestyä yllätyksenä siellä missä niitä ei voitu aavistaakaan. Jos Pirkkalan piispa ajoi korskuvilla hevosillansa, oli kannaksilla tavallisesti Pirkkalan piru. Näkymättömässä muodossa tietenkin. Mutta tietäjät ja noidat, joiden valtaa eikä silmää voinut vääräksi kääntää, he yksin kertoivat kuinka piru astuu häntä solmussa jokaisen "mustatakin" kannaksilla. "Piru ja pappi ajaa samalla kyydillä", on vanha pirkkalainen sananlasku.

Paitsi että papisto kulki ehtoolliskaluineen maakunnissa sairaiden luona, lukukinkereillä, raamatunselityksillä, kirkkoonottamisja vihkimysmatkoilla, tahi palkkojen kokoomisissa ja verojen kiskonnassa. Ei se tyytynyt omien tehtäviensä täyttämiseen.

Papistolla oli vastassa siihen aikaan "paha saatana", joka kujeili ja koukkuili, heitteli verkkojansa apajalle keskellä pyhintä seurakuntaa ja veti sieluja uistinkaupalla.

Kuten hengellisessä työssä yleensä, oli maallisena edustajana taivaan asioilla lihallistuneessa muodossa papisto. Pahan asioilla taasen touhusi tavallinen rahvaan mies, tahi nainen, se joka oli oppinut tietämisen ja taikojen salaperäisen käsitteen siitä, mikä järjen kannalta oli hyvä, mikä paha. Tietäjät olivat vaikutusvaltaisia henkilöitä. Hänen sanansa saattoi painaa enemmän kuin koko papiston ja virkavallan yhteensä. Sentähden ei ollutkaan ihme, että mahtavat kirkonpylväät varsin myöhäisinä aikoina vielä saattoivat löytää edestänsä hämmästyttävän kovakouraista ja niskottelevaa vastarintaa, varsinkin jos se koski maallisia ja taloudellisia etuja.