Part 19

Silloin lähestyi mannermaan rannalta tuolta rohina. Mustaa jään pintaa pitkin tuli sieltä joku. Aapon huomaamatta lähestyi ihminen. Edellänsä lykkäsi vaivatta venettä. Sen synnyttämää rahinaa saattoi tuskin kuulla, sillä liukuihan rauta-anturainen lipeästi kölin alla.

Aapo ei hoksannut tulijata. Polvillansa vain hääri ahkerasti ja laitteli pyydyksiänsä pimeän turvissa. Sillä pitihän joutua ennen parvien ennätystä, soitinpaikoillensa saapumista. Eikä Arvidin etsivä silmäkään saattanut tuota toista keksiä kun hän tuolla ylhäällä oli jäälle pälyillyt. Ehkäpä pimeys petti. Ehkä mustan pinnan peitto piti lymyssä salaista saapujaa. Mutta joka tapauksessa yllätti outo Aapon auttamattomasti. Pahanpäiväisesti säikäytti tulija toisen, sekä samalla itsensä. Muutaman sylen päässä katsoi kumpainenkin toinen toistaan. Kappaleen aikaa seistiin äänettä, tikahtamatta, kunnes Arvid kuuli Aapon karjahtavan:

— Kurppalako se siellä!?...

— Kurppalahan minä...

— Velikulta, tuletpas hieman varomattomasti, mutta oikealla aikaa kumminkin. Näet parhaat permoni ovat juuri menossa sulan suuhun. Veneesi on tässä tarpeen...

Tulija lykkäsi venettä lähemmäksi ja silloin jatkoi Aapo:

— Vasta eilen ne olin siihen asetellut, mutta tänään en pääse edes lähellekään... Mutta kukas sinut tänne tulemaan neuvoi?

Mitään ihmettelemättä tämä vastasi:

— Tulen lintulahtojen kanssa, kuten tuossa venheessä näet. Aluksen keskivaiheilla oli todellakin suuri kasa näreen keppejä ja haluttuja kuusen pitkäoksaisia latvuksia. Kaksi oksaa oli kuhunkin jätetty karsimatta. Latvahuippuun oli sidottu suuri kimppu urpuisia koivun vitroja. Samoinhan oli Aaponkin petliseipäissä...

Tämän kohtauksen odottamaton yllätys ei ollut vaikuttamatta. Kaikesta huolimatta ei Aapo ilmaissut maalla olevia, ei maininnut heistä mitään, vaikka luottikin täydellisesti tervanpolttajaan.

Vanha mies kertoi kauheista ihmisjahdeista. Kumminkaan ei itse ollut tohtinut mennä selvää ottamaan. Eipä hän tiennyt edes siitäkään, kuka oli voittajana sodasta selviytynyt...

Juuri tämä seikka epäilytti.

Hetken perästä asettivat he yhdessä ukon lintulahdot järven jäälle sinne ja tänne sointipaikoille... Sitten oli ukko liukunut hämäriin mistä oli tullutkin. Mutta Aapo kapusi varoen riukuja pitkin rantakivilöille.

24.

VERIKEVÄÄN LAULU TUHATJÄRVIEN MAASTA.

Ainoastaan rotkoissa asuivat enää lumiläiskät ja halla.

Pohjoisilla pimennoilla tohotti kuitenkin itsepintaisuus talvena. Routa istui siellä sitkeästi pesissänsä. Talven vallan uskollisimmat jälkijoukkojen vartijat olivat yöpakkaset. Epätoivoisesti ne vielä kopertelivat lätäköltä ja lampia... Ajateltiin: kunhan saapuu keskikesä, niin kyllähän talven valta kokonaan murtuu. Herttainen elämä ilmenee silloin ympärilläsi...

Korpien kätköissä syvällä, rahkasammaleen alla poreili pysyvä pakkanen, ehkä ikuinen jää yllätti alimmaisena kauneimmaksi uskotun elämän.

Tämä Suomen liian aikainen kevät vainusi takatalvea... Vaikka leppeät tuulet leyhyttelivät ja idän aamuaurinko rusoili sätelevänä läntisille vuorille saakka, niin piili jossakin outo epäilys. Jopa heijastui rotkoihinkin kuuleana punahohtoisa valo ja lumien äskeinen sulaminen paisutteli purot. Riemuiten ryöppysivät vedet ja ahtaissa uomissan lorisivat laaksoihin... Rannistot huuhtoutuivat poreiluihin. Pintapiit irtautuivat raudankovista kahleistansa. Mustanharmaa teräskansi hautoutui auringossa reikäiseksi, seulaiseksi sohjoksi... Länsi ja lounas ajoivat jätteet kasoihin, jotka tuhatpirstoina ja sirusina soittelivat jäähyväistänsä talven tuhosta... Kalliorannoilla, tahi hietikoisilla paljakoilla hilisivät väsyneiden maininkien kantamat kuorot.

— — —

"Tuhatjärvien maassa" oli taasen kevät.

Ennen aina oli se ollut odotettu ja kaihottu aika. Ammoin oli se tuonut tullessaan tälle kansalle vapauden tunteen ja tuulahduksen. Nokisten korsujen kattojen ja kurkihirsien alla asuneet ihmiset astuivat silloin aina valoon ja aurinkoon... Riemuiten sykähti silloin jokaisen sydän ja tervehti päivän kultaista pyörää. Keskitaivaan korkeudessa asui ikuinen sini. Ja tuo suunnaton kuulaus määritteli sekä avaruutta että ihmismieltä. Lumo ja lempi heräsi maan matosessakin, puhumattakaan luomakunnan herrasta...

Mutta kuka riemuitsi tänä keväänä?

Kuka kalpasi suloisuutta, kauneutta ja kuka siitä unelmoi?... Ken tätä luonnon viehkeyttä vastaanotti?... Jakoihan luonto sitä täysin käsin ja sylin ympärilleen. Mutta orvoimmalta esti kaiken rikkaiden viha, sammumatoin viha, joka kukoisti kalman ruusukimppuina köyhimyksen kuolinpaareilla... Työkansan povilla matelivat kylminä valkoiset kyyt. Kihisevinä turmankielinä pistivät ja polttivat pois tuhansilta rakkaimmista rakkaimmat.

Silloin sammui toivo... Sammui elämä.

Vuosisatoja vuotellun vapauden kevään kaivatulle tilalle tuli kirous ja musta veljeismurha... Julmuus, raakuus, petomaisuus ja parku asuivat vapaan miehen pihtipielessä. Valkoinen veli toi valkoisen terrorin...

Mutta rikkaiden kodeissa reuhasi riemu!

Hekuma ja nautinnonhuumo hallitsivat siellä intohimoja... Rajaton rakkauden ja pyhyyden raiskaus olivat saaneet vallan.

Tunnista tuntiin odottivat ja istuivat mataloiden majojen itkeneet orvot ikkunalla vuottamassa isää palaavaksi... Siellä valvottiin yöt, vahdittiin päivät pääksytysten. Kotiveräjän tielle tuonne uskottiin tulevan...

Perheen turvaa ei tullut. Rakkahin viipyi muualla... Missä lie, toimilla tyystin tärkeillä... Eikä uskaltanut äiti, vaikka aavistamaan aikoihin, riistää pienoisiltaan odotuksen himmenevää hiventä...

Viatoin pikkusydän sykki, uskoi ja uotti... Eivät aavistaneet orvot että tämän kevään heräävässä lintulehdossa laskettiin heille kallein veri vasta nousevalle nurmen nukalle...

— — —

Kuolema kurkisteli.

Talvellisten taisteluiden ajoilta paljastuivat hankien alta ammuttujen isien ruumiit. Kuusikoista, teiden vieremiltä, ojista, avannoiden ympäriltä, talvellisten vedenottopaikkain läheisyydestä kurkisteli kuolema... Kalman haju asui kalevaisella maaperällä. Korppien nokkimat ihmiskasvot irvistelivät kaikkialta vastaan. Kallojen kireät hampaat pureutuivat avoimilla poskilla. Murheen mainetta julistivat kuoleman ja koston tuomiokellot. Puhjenneen pihkalehvistön kohinassa kuihi näkymätön kuiskaaja:

— Katsokaa murhia... Katsokaa kauheuden töitä, joiden tekijät vielä elävät!...

Kevään tullenkaan eivät murhat olleet Suomessa lakanneet.

Taisteluaikaisen huumeen himoon liittyivät jälkiseuraukset. Salamurhaajan musta käsi teki työtään... Vieraan voimalla ja avulla teutaroi porvaristo... Tarpeekseen piti juopua... Viikkoja ja kuukausia lepäsi koston käsi työläisten tuomion uhkana. Ihmisistä vikisivät uskomattomat vaistot... Valkopaholainen kakisteli kiimaisena. Harakkana roikotteli nokassaan korpiin kamalia kantamuksiaan.[1]

Näin ei saisi kirjoittaa!

Pitäisi toki osata vaijeta. Pitäisi osata salata "kansallisen maineen ja kunnian vuoksi"... Pitäisi äänettömyydellä hyväksyä valkoinen vääryys jumalalliseksi laiksi ja esivallan ilmaukseksi pitäisi verityöt pimittää... Tahdottomaksi naudaksi pitäisi työläisen alistua... köyhien paariaisluokaksi, orjiksi, ei ihmisiksi...

Pitäisi lakata etsimästä totuutta, muutoin hukkuu!...

— — —

Ja köyhälistö hakattiin maahan ja masennettiin.

Aseen avulla se oli ehkäisty etsimästä totuutta... Verissään voitetut pakenivat korpiin ja erämaihin. Piilopirteille, maakuoppiin, vuorenluoliin ja rotkoihin lymysivät.

Verikevään laulu valmistui.

Saunalahden takaa, Pajavuoren alta se pusertui ilmoille

VERIKEVÄÄN LAULU.

Pää pystyyn nainen ja mies vaikka särjetty kotisi lies. Ja hongiston kummuille käy, siellä urhosi näyttäy.

Sinä äidin laulavan kuulet kun hän soutaa kätkyttään, tai tulen räiskeessä muuten urhon jatkavan haastettaan.

Ja muistista silloin kirpoo tuhannet sankariteot, ja totuus henkihin virkoo ja konnien tihutyöt.

Verikevään ankea aika, vaino, sorto ja turvattomuus, ja jälkehen jääneillä aina palaa mielessä aika uus.

Eivät urhomme jää unhoon, heidän työtään ei peitä yö. Eivät hurtat jää siihen uskoon, vaan kesken meillä on työ.

Tuhatrantain tienoolla teuhas usulahtari, syöttiläs maan. Isä töllin ja työn oli teuras, uhrilunnaaksi äitikin saa.

Ja verisenä temmelsi tihu, raasti armotta asujaa. Täyttyi määrä, nousi sisu, vihdoin köyhäkin ponnistaa. Pian kankailla kalske ja huuto ja taistelun tiimmellys soi. Ja "Kalevan portailla luuto", niinhän porvarit ilkamoi.

Ja Väinölän ahoilla parku, savu tuprusi, tappara kaas. Kotiriena iski ja karhu sotasaralla — katsokaas.

Ja teotoonin koulusta parvi lihamiestä ja Vöyriä myös; Härmän iikat, kupeella sarvi alkoi möyriä murhissa myös.

Hei apuun raatajaheimo, vuosituhanten palaa työ. Se ainoa tehokas keino, millä murtaa sortajan yö.

Osa parhain kansasta kaatuu ja juoksevat hurmeiset vuot. Yhä uusia joukkoja saapuu, vaan enemmän sortaja tuo.

Tätä maailman kansat katsoo, rusoloistetta hankien maan. Ja povet ne kuumeesti kohoo vaan riennä ei auttamaan.

Niillä kullakin kädet täynnä; oma sortaja sydäntä syö. Ja vaikkakin halua näyttää, niin kuitenkaan ei hetki lyö.

On taistelu omasta kohden ja petturit jäytävät myös. Ja itäinen aamun hohde viel' sammuvi lännessä yöks.

Siks ennen aamun koittoa punaurhojen sammui lies, vaan taistelu ilman voittoa kumoukselle tuttu on tie.

Se painuu takaisin korpeen ja tehtaitten raadantaan, ja takoo ja nostavi jälleen joukot uudelleen taistelemaan.

Siks' äidin laulavan kuulet hänen soutaissa kätkyttään, ja tulten räiskeessä tuulet tuovat viestejä urhoiltaan.

Ja sankarit nuosevat uudet ja valitsevat taistelun tien. On tehtävät heillä suuret, kunnes horna sortajan vie.

Verikevään muistot raskaat heille uutta intoa luo. Sorakuopista huutavat vainaat: uusi päivä voiton tuo.

Siks' taistele, uhmaa ja iske kunnes kirpoovat kahleesi nuo. Älä vaivojas vaikerra, itke, sulle taistelu voiton tuo.

Ja vaikka päiväs on harmaa ja yö sitä synkempi lie, niin se on ainakin varmaa että taistelu voittoon vie.

Sen melskeen jo kuulet kaukaa; sua kutsuu ja viittaa se luo. Siksi älkäämme olko arkaa; se viihtyä rintaamme suo. AAA {[1] Tässä ohella on syytä viittailla muutamiin seikkoihin. Lahtarit itsekin säikähtivät tihutöillensä kauheutta ja koettivat, ja vieläkin yhä koettavat hämätä ja kaunistella jälkimaailmalta ja vierailta kansoilta pahoja tekojansa. Kohauttelivathan toki ulkomaalaisetkin lahtarit olkaansa moiselle ennenkuulumattomalle piiluamiselle. Häveten ja inholla ne kirjoittelivat "valkoisesta terrorista Suomessa 1918."

Ruotsinkielellä ja sittemmin ulkomaillakin ovat leviämisen toivossa lahtarit kyhänneet teoksen, jossa yritetään tuoda mahdollisimman räikeä kuva siitä: "Mitä punaiset ovat päiviltä pois ottaneet. Ei taisteluissa, mutta rintaman takana", sanotaan kirjassa "on väkivaltaisesti kuoleman seuras tuotettu isänmaan puolustajille: 193 maanviljelijää, 141 koululaista, 129 insinööriä, konttoristia, liikemiestä tahi pankkiiria, 66 työläistä, 43 nimismiestä, konstaapelia ja virkamiestä, 25 opettajaa ja pappia, 17 lääkäriä, apteekkaria ja naista y.m. sekä kymmenen merimiestä. Siis yhteensä 624.

Valkoisesta terrorista, taasen kirjoitti tiistaina 25 p. helmikuuta 1919 pietarilainen "Vapaus", jossa käyttää apunaan tilastoihin vetoavia numeroita, m.m. ottamalla Suomen 500:sta pitäjästä vain seuraavat viisilmmentä; "Ei taisteluissa, eikä sen yhteydessä, mutta vasta viikkoja ja kuukausia jälkeen 'punakapinan' kukistumista, ottivat valkoiset väkivaltaisesti hengiltä seuraavissa paikoissa työläisiä: Riihimäki 600, Varkaus 450, Lahti 2,000, Forssa 400, Hanko 100, Jämsä 400, Vihti 300, Viipuri 4,000, Tampere 600, Hyvinkää 300, Lohja 200, Karhulan tehdas 76, Seinäjoki 70, Kokkola 100, Nurmijärvi 80, Kolho 600, Helsinki 400, Lammi 300, Turku 200, Lappee 600, Jokioinen 40, Pälkäne 17, Jokela 10, Karja 10, Asikkala 27, Tervoo 14, Käkisalmi 15, Kajaani 11, Kytäjärvi 10, Hirvensalmi 10, Lavia 10, Virolahti lö, Perkjärvi 39, Reitholli 20, Ätsäri 38, Jyväskylä 10, Korpilahti 30, Kemi 50, Eurajoki 14, Lieksa 48, Kiikain 10, Karisalmi 13, Voikkaa 114, Kymi 24, Huopalahti 45, Kokemäki 60. Yhteensä 10,000."

Lahtauksien sanotaan tapahtuneen "saksalaisilta saadulla luvalla." Tilastosta puuttuu 450 kuntaa, mutta joinmoisenkin käsityksen saa siitä, että valkoisen hallituksen virallisen tiedonannon mukaan otettiin punavankeja 80,000 vankileireihin, joissa nälällä tapettiin 15,000.

Yksistään Tammisaaressa 4/6—23/10 välisellä ajalla surmattiin 2,750 vankia. Yksityisiä, laskemattomia ilmiantoja sanoo mainittu lehti olevan Valkosesta terrorista siihen asti ilmoitetun 163:lta eri paikkakunnalta.

Sangen kuvaavaa on m.m. Varkauden tehtaallakin toimeenpantu joukkotelotus. Se puhuu puolestaan sentähden, että aseissaaan ei koko paikkakunnalla ollut kuin sata miestä, mutta siitä huolimatta tapettiin 450. Aseettomien murhaamista toimitettiin kokonaisen viikon aika.

Ylläolevien numeroiden perusteella, joitten todenperäisyyttä ei suinkaan saata epäillä, koska valkoiset niin ilmottavat, vei punainen terrori 624, kun taasen valkoinen terrori 30,000. Siis punaisten piti maksaa viisikymmenkertaisesti tästä verivekselistä. Eräs itävaltalainen upseeri kirjoittaa sattuvasti: "Jos Suomen porvariston täytyy maksaa viisikymmenkertaisesti, vaikkei korkojenkaan kanssa, niin heidän rotunsa ei mitenkään siihen riitä..."

25.

YKSINÄISYYDEN ILMESTYS.

Arvid ja yksinäisyys olivat ystäviä.

Useat yöt hän istui saaren kukkulalla. Hänen vartioiva katseensa harhaili harmaassa, yöllisessä ympäristössä. Hänen luonansa asusti kaihoisa ajatus enimmän aikaa. Kaukainen unelma elämää kangasteli hänelle. Toisinaan nousivat kuvat kauniina ja lupaavina, toisinaan synkkinä, sysimustana saavuttamattomuutena... Hänen elämän tiensä ojentui hänen jäljissänsä, monivaiheisena, varjoisana hongiston polkuna, minkä poikitse aniharvoin päivän kultainen pyörä pääsi paistamaan... Sitten saapui toki valoisampaa, avarampaa, mikä kumminkin peittyi pian uusiin, entistä synkempiin usviin.

Näin oli aina yksinäisyys ainoa lohduttaja.

Yksinäisyydessä hän kuunteli keväisen myrskyn kuohuvaa huminaa... Tyveninä iltoina kajahtelivat toki kaukaiset äänet. Salojen syvissä sumennoissa soinnahteli sulous... Sinisellä taivaalla lauloivat leivo ja kiuru... Sorsat saapuivat salmien suihin... Halki hämärän aamuavaruuden viillättivät villihanhien laumat... Pyhyys, puhtaus ja majesteetti, joutui joutsenparin mukana sinilaineiden selälle... Matkalla pohjolaan kuuluttivat kurjet ja kuovit lounaan leppeätä tuulta.

Ensi kertaa loiskahtelivat laineet taasen vapaina Kalliosaaren kaikilla äärillä... Ensi kertaa saattoi kulkea sinne minne itse halusi sulaneella selänteellä... Nyt eivät enää jäljet näkyneet lumella...

Arvid oli päättänyt pistäytyä ukon majalla... Mökkihän köhjötti tuolla saaren kainalossa, eteläpäässä, suojaisan kallion alla.

Yöt yleensä puuhattiin elinkipeneen etsinnässä. Mutta päivät oli visusti lepakkoina lymyttävä... Vartiovuorot olivat nyt kokonaan jääneet Arvidin yksinoikeudeksi kun toiset muualla puuhasivat...

Eräänä yökautena hän sitten astui sisälle matalaan majaan. Huone oli pimeä. Kolea ja kylmä väristys puistatti menneitten muistojen mukana miestä. Selvänä piirtyivät esille talven tapahtumat, tuima yhteenotto... Muistui ukko mieleen... Muistui ukon kuolema ja Kassu... Hämärä maja kammoksutti muistoineen, sekä autiutti apeuden ja vaisun mielen.

Käsittämätön kammo asui mökin matalan laipion alla.

Siinähän se oli koskemattomana ukon vuode. Huiskin haiskin tavarat tuolla... Tyynyssä saattoi näkyä syvennys. Vainajan pääntilan kuoppa ja kuolinvuode... Naulassa tuolla roikkui joitakin renttuja. Selvimpänä siinä näkyivät polvilta koukkuiset kalahousut. Reisimyksillä kiilteli kiinnikuivaneita suomuksia... Perkkauspuukko pysyi pistettynä siltäseltään seinänraossa, minne sen ukko itse oli asettanut... Pöydällä oli lähinnä lamppu ja tulitikkulaatikko... Kaikkialle oli laskeutunut tomu. Vahvana vaippana se peitti pintoja... Lattialle olivat unohtuneet vasara ja hohtimet. Vierellä joukko vääristyneitä rautanauloja. Ne olivat jätteitä aselaatikon avauksesta. Saman laatikon, jonka tyhjään uomaan ukko leposijansa löysi. Rajavaara oli armon tullen hänet täältä hakenut, kominkannen kiinni naulannut, ja vainajan puupalttoineen rekeen kantanut, sitten manan majoille taivalluttanut...

Uunin edessä tuolla ja täällä oli rasvaisia tappuroita... ja...

Hänen katseensa kierteli hämärässä tupasessa. Yölliseen valoon tottunut silmä huomasi kohta kaikki kohdat.

Korvaan kuului kaksi kopahdusta, tuskin kuuluvaa, käsittämätöntä. Ulkoa, rantahaavikostako liikettä?... Se hämäsi syvän rauhan ja hiljaisuuden. Pihan sorainen polku rohahti... Kumahteli jämerä kunnas. Tasainen, arkaileva astunta läheni.

Kumminkaan ei enempää liikettä kuulunut. Kaikki vaikeni...

Arvid uskoi Oskarin ehkä siellä olleeksi. Kentiesi oli joku edennyt onkalosta ulos astumaan... Mutta ei. Heillähän oli jokaisella tekemistä. Eikä sieltä sisältä tänne voinut tulla.

Mies vaipui taasen mietteisiinsä. Marttaansa muistelemaan uupui. Olihan tämä hänellä ajatuksissa alinomaa ollut asumassa. Kohtalokas murheen muisto ei häntä hetkeksikään jäänyt. Ei yksikään ennen eletty unelma joutunut unohduksiin. Milloin kiusasi ylenpalttisena, milloin ajatusten selkeyttä painosti... Nytkin palasi selittämätön hämäryys tässä yksinäisyydessä. Ei tosin synkkänä ja valottomana, vaan tällä kertaa hellänä ja rakastettavana tunnelmana...

Olivathan nämä hetket aniharvoja, vain virvoittavia onnettomassa elämässä. Viihtyihän hetkeksi epätoivoinen ajatus. Ikävyys kiisi pois unohdusten valoisille maailmoille.

Mutta askelten ääni uudistui.

Nyt ne kuuluivat portaissa...

— Katarina, ajatteli Arvid. Miehen askeleita ne eivät olleet... Ehkä ovat tulleet etsimään. Noin vain ei tahtonut näyttäytyä. Äkisti hypähti Arvid ylös ja pujahti riippuvien vaatteiden taakse.

Kuka astui sisään? Ei tämä ollut Katarina. Mieskö se oli vai nainen!? Nainen se oli, miehen tummassa takissa. Kynnyksellä seisoi. Askeleen otti, vaan ei astunut. Vaivutti jalan höyhenen hitaasti alas. Seisoi liikkumatta, hengittämättä outo... Kiinteästi vuodetta viisoi. Sitten uunin edustaa, lattiata, pelokkaasti katsoi pimeätä karsinata. Kuin henki, niin hän liikkui, kuin olisi ilmassa astunut. Jakkaralle itsensä johti, sitten kuului kuiskaus vieno kuin hengähdys:

— Äidin muisto... Äidin muisto... Suruni suurin... Minulle ei missään lohtua löydy... Ei uskottua olentoa, ei ystävätä maailmassa... Veikot, siskot, kaikki... kaikki menneet ikipäiviksi pois... En kuulu oi... En kuulu millään sitehillä tähän maahan... Pois kalpaa mieli mulla päästä.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen kuuli Arvid taasen:

— Tupaa tätä ikävöin aina nähdä... Ja kun saavuin on autius kammoisa vastassani... Ukko, kultainen ukko. Pois on siellä vanhus. Muistosi suo mulle lohdun lempeän, sulohetken...

Hän huomasi pöydällä lampun, näki tikut... Useata tulitikun raapaisua seurasivat sinkoilevat kipeneet. Pian paloi tuli tuikkusessa... Tämän valossa hän katseli kirjahyllyä. Se oli pieni ja mustaksi tomuttunut kokoelma. Puukansiin ja nahkaan oli nidottu iso raamattu ylinnä. Tarkotuksellako hän nosti raskaan kirjan pöydälle? Sitä selaili sitten hetken. Lehtien välistä sieltä löysi kellastuneen, kokoonkäärityn paperin. Kuinka se olikaan taitoksistaan kulunut. Luvun merkkinäkö lie ollut kirjassa. Ajattelematta mitään piti paperia käsissään ja sai sen noin vain ilman muuta avoimeksi. Kellastunut, kulunut oli liuska, kellastunut kirjoituskin. Se laskeusi äänettä avoimelle kirjalle ja yksinäisyyden etsijän korvaan kuuluivat lukijan sanat:

— "Sillä meidän taistelumme ei ole taistelua lihaa ja verta vastaan, vaan hallituksia ja valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailman valtiaita vastaan... pahuuden henkiolentoja vastaan..."

Katse kulki raamatun lehdeltä kellastuneelle paperille:

— "Kalliosaaren onkalossa, suuren paaden luona, vasemmalla seinässä, näet syvennyksen. Kielekkeen alle maahan on kätketty se kirottu, se katkeruus, mikä onnettomuutta sai aikaan... Jospa joskus palaat niin olkoon tämä tietonasi. Leppävirran asiapaperi————–. (Tuhrautunut paikka.) Olen sitä säilyttänyt Pentin kometossa. Hävitä, jos niin tahdot. Sinähän sen sanoit kerran, kauan sitten olevan saastaista. Joka päivä sinua täällä Hiidenonkalossa odotan. Katseeni vartioipi siniselle järven selälle. Oi että pakoni on pitkä ja loppumatoin. Kirjoitan tätä lerjantai-iltana, huhtikuun 3 päivä, verkon laskua jän jälkeen 1821.

"Sinua ijäti muisteleva Signe."

Tyhjyyden etsijä ei tämän luettuansa osannut sanoa mitään. Antoi paperin taittua takaisin laskoksille. Asetti sen takaisin Biblian väliin. Käänsi sitten kirjan kiinni, nojasi kyynärpäähänsä ja jäi tuijottamaan himmeän lampun onnettomaan lieskaan... Pitkän ajan päästä vasta saneli taasen itsekseen:

— Mitä on siellä ollut?... Mitä tietäisi sammunut ihmisikä ja elämä? Ijäisen vaipan alla outo asustaa... Kuulumattomien huokausten aika se on ja ilmaus, kaipaus ja kyynel tulva tuntematon... Kaipausta, tuskaa vain ovat kulkijat saaneet kestää... Sitä ennen, samaa nytkin... Tulevaisuus tuoko toista? Pälkähänkö vaiko paremman on aika?... Ken on kerran nähnyt päivän, on myöskin näkevä yön... Ken elämään on astunut, se kuolemaan on käynyt. Onnen osapaloja on viskottu harvoille... Etuileminen, susien saalistamista on ollut tämä enemmän kuin ihmisten elämää.

Nainen nousi kumarasta asennostaan, astui oviseinälle uunin luo... Astiahyllyltä otti kuivaneen limpun. Katseli sitä hetken lampun valossa ja sanoi:

— Pylväistön leipätörppä... Tunnen sen... Vai tässä ne nyt ovat. Kaksi niitä oli... Vain toisen on vanhus kentiesi syömään kerinnyt...

Otti lampun outo, sen kanssa koppeliin astui. Raosta väikkyi reuhkan valo.

Arvid ajatteli kivettyneenä seistessään: Olenkohan ilmi unessa?... Kuinka voisin tästä päästä totuuteen?... Oi, että tämä uni kestäisi kauan... Unta tämän täytyy olla, ei täyttä totta.

Poloinen koetteli purra huuliansa... Mitä ihmettä, kipeätä niihin teki.

Mihinkään mystiikkaan ei hänellä milloinkaan ollut ollut taipumuksia. Ei ollut yliluonnollisia koskaan uskonut.

Mutta varmuus Martan kuolemasta oli hänellä päivän selvä. Se oli niin selvä kuin että hän itse seisoi tässä...

Mutta mitä puhui tämä ilmestys?... Ja vaikka hän koetti kuinka luonnollisiin käsityksiin sovittaa kaikkea sekä mahdollisuutta, että mahdottomuutta, niin toiseen tulokseen ei hän siitä voinut tulla kuin että: Martta on kuollut!... Martta on kuollut!...

Öljytakin takaa katseli Arvid valoviirua lattialla. Astuako esiin? Ilmaistako kaiken?!... Mutta voipihan tämä kaunis uni silloin häipyä pois ja siinä sitten seisot ypö yksinäsi, pakolaisena, kalastajamajan henkipattona asukkaana.

Olento palasi takaisin tupaan, pysähtyi katselemaan tahraa lattialla, survotuita hiiliä, jotka uunista tuhkan mukana olivat pölynneet ja tuvan mustanneet...

Oli Arvidilla vaikeus pidättäytyä. Hän seisoi ja tärisi joka jäseneltänsä. Kylmä hiki virtaili kautta koko ruumiin. Ja hän päätti syöksyä esiin, sulkea olento syliinsä, tahi sitten...

Hänen olemuksensa ei kumminkaan ollut tahdonvoimalle alttiina. Täytyi katsoa noihin ihaniin, uskomattomiin, liidunvalkoisiin kasvoihin... Niissä oli ihmeellinen loittouden voima. Kuin kahlinnut olisi ilmestys ja erillään pysymään käskenyt... Kumminkin olivat piirteet laihtuneet. Ne olivat ilmeiset Martan piirteet, mutta näyttivät läpikuultavalta, marmoriin muovailtuilta.

Oi sitä onnea jota Arvid itsessään tunsi!... Sydän sykähteli valtavana, vuoroin ahdistavana. Hänen suonissansa virtain toisinaan polttava tuli, toisinaan jäytävä jää... Riemuako tämä? Huimaavaa onnen ylhäisyyttä! Onnen huippujen ääretöntä liitelemistä. Ah, mikä pelko, mikä jyrkkyys ja jännitys jyrkänteen ulommaisella louhanteella... Päistikkaako tästä syöksyä alhoon ja onnettomuuteen, vaiko ijäiseen elinaikaiseen onneen?!...