Part 18

Silloin menetti muija maltin. Kohotti nyrkin suonikkaan ja kuivan. Sitä pujoi ja sanoi: — Sinä katala mies!... Lapsesi murhaa halajat! Eläthän kuin villi ja peto... Ihmisiä ajat ja pieksät. Paatumus ja piru istuu sinussa... Varo huonoa elämätäsi... Kalpan sulle käypi, ellet pyörrä pahalta tieltä...

— Suu kiinni sinä kuiva kääpä!... Korppi ja karju saakoon sinusta ateriansa!... Sanotko... sanotko suosiolla!?... Sinä se syyllinen, ellet sano!

Selitti silloin vapiseva vaimo:

— Pahan pauloissa on immyt... Tapion riistan paimenella. Vuoren vaskisen onkalossa istuu... Istuu, vaan ei itke, eikä ikävöi. Vartijana on mies verraton voimiltansa...

Ennustelun kuultuansa herra heti siitä paikasta karkasi metsiin. Asemiehet hänen mukanansa samosivat saloille. Olipa sulhokin rautapaidoissa seurueensa kanssa. Kuuden ritarin kera ajoon antausi, sekä etsinnän johtoon innolla astui...

Kuinka kävi noidan? Hänet kytkettiin kahleilla kiviseinään... Juoru oli kerran herran korvaan tuotu sellainen, että noidan poika, joka miehistä oli sorjin varreltaan ja voimiltansa sukukunnan sekä tienoon suurin, oli mokoma uskaltanut ojan yli kantaa aatelisimmyttä käsivarsillansa. Vielä sitten kun tämän venonen oli ollut veden hädässä ja varma hengen hukka oli ollut edessä talon vierailla, pelasti sama poika pälkähästä. Tästä oli tyttö poikaa kiittänyt, ihaillen ylistellyt.

Juoru kiusallinen kertoi Kehityksen, että renki vallasnaista riiasteli. Tästäpä pantiin köysiin kaunis mies. Tallissa oli häntä raipoilla isännän käskystä isketty. Mies komein kävi kiusaksi piiskureille. Otusta ei ollut helppo voittaa. Ja vihdoin kun hihnat jo olivat ranteissa, silpoi ne siitä poikki paikalle juossut pojan ystävä. Nytpä tulivat iskijöille kalliit ja kuumat hetket. Vapautunut uros teki vimmoissansa tuhotyötä. Turmaan syöksi voudin sekä piiskurin pöyhkeän. Etsipä herraa itseäkin ja kaikki huoneet juoksi iltikseen. Asehuoneen oven sai säppiin... Mutta ei auttanut muu kapinaan nousseelle kuin metsiin synkkiin samota pakosalle. Palaamattomuuteen tuli painua hengen edestä. Se oli elämisen ehto.

Öillä sitten sanotaan varjon liikuskelleen muutamia kertoja kartanolla. Sanottiin immen yksin harhailleen, minne? Kuka sen tiesi. Myöskin metsiä oli rakastanut. Syysillan pimennot yksin takkatulella istui, tahi kulki tienovilla petoja ja pahantekijöitä pelkäämättä. Kummikseen oli kamarineito yön keskiyönä, emäntänsä vuoteelta löytänyt. Ei kuullut ovista kulkeneeksi. Kenties! oli ikkunasta pujahtanut pimeyteen monet kerrat.

Kihlausiltanakin pakeni tyttö synkkiin metsiin. Juoksi kauas, kauas ypöyksinänsä. Juoksi salojärven rantamille takaliston poikki peninkulmain päähän. Juoksi sinne missä miekkonen ja mielitietty asui yksin erakkona. Immyt urostaan etsi, sankaria, jonka käsivarret olivat voimakkaimmat. Etsi miestä korkeakasvuista ja soreata Tapiolasta.

Ja miten liikkui karkonnut erämaassa? Mitä piti itsellänsä elinkeinona, mitä osanansa? Sen yksin unhoitus ja ikävä tiesi, sekä myös sydän sorean immen.

Mies oli astellut jousinensa, haaveinensa ja aarteinensa petäjikön pylväistössä... Vuotti päivät, vuotti yöt ja alinomaa vaaraa väisti. Vuotti riemuisin rinnoin sitä, mitä itsellensä ei tainnut tunnustaa, eikä uskaltanut...

Aatelmia ja kuvia hän uskoi kaunoisia Tapiolan sinipiiasta, unelmoi ja uneksi... Vetten vaiheilla asettuikse silmän kantamille, järven läikkyvän lainehien lähettyville. Vuotteli impeä vihreissä viidakoissa ja korkeilla kallioilla kurkki, hipohiljaa polkuloilla hiiviskellen. Hän katseli elokuun öinä kuutamoissa kuparinkirkasta veripunaista kehää yksin erämaassa. Katseli taivasten rantamia. Mielin määrin antoi aatoksien kultapilvien reunostoilla kiidellä... Kuunteli ja katsoi, kalpasi ja kaihosi, kuunteli rinnan rakkauden suvi-illan soittoja. Kuunteli ja katsoi kuuta kalpeata. Kotia muisti. Silloin kyynelten kasihelmet riippuivat ripsilöillä...

Mutta milloinkaan ei tullut immyt! Ei ilmestynyt vuoteltu ihme. Ei rukousten, ei tuulten kuiskausten kutsumana tullut. Kuusten kuulema kuihaus kaino ja salaisin ei toteutunut. Ei lorinassa pienoisen puron, ei tiaisen, ei tulituikun, ei satakielen kutsumanakaan tullut... Turhaan peippo, turhaan peukalolintu koetti lohduttaa ja ikävätä, kuuminta kaihoa lievittää...

Sitten soinnahti ilmojen kautta vapauden vilpoinen viesti. Tämän kuuli sekä ymmärsi mies. Se oli toista kuin orjuus alhainen kopean linnanherran alla. Vapaa oli mies! Vapaa metsä! Vapaa maa ja taivaan sini. Toisinaan pulppusi elämä suonissa vaahtoisana, nuorekkaana, voimaa uhkuvana. Toisinaan nousi mustana koston puheva pilvi. Salamat sinkoilivat silloin. Jäntereitä pakotti... Leveät harteet himoitsivat pakahtuakseen voimankoitoksille. Ja silloinpa hän kasakkana karkasi vyörinkivien kimppuun. Pauhinalla väänsi ne kuin karhu alas vuorilta. Karjasi kaksijalkainen metsän peto, karjasi toisen, jopa kolmannenkin kerran. Nyt himoitsi käydä taisteluun kangen kanssa kasakoita ja kypäröitä vastaan, huusi ja huitoi kuin vimmainen hullu. Väänteli poikki pienempiä puita, tahi paukahutti päätä suurempia kivenjullikoita vasten kallioita niin että savu kärysi ja korpi raikui.

Näin mekasteli yksinäinen mies. Henkipatto ajoi sisunsa kylmiin kappaleihin... Toisinaan oli toki hänen elonsa iloista, toisinaan suruista kudottu. Toisinaan tuskaisaa, mutta enimmät ajat kaihoisaa, kaipauksista kokoonpantu.

Mitä sitten tapahtui?

Erämaassa istui kerran kesäaamuna varahin ongella orjan poika metsälammen rantamalla. Kaatuneen rungon kontturalla istuikse kalastaja. Tähyili siinä Ahtolaan mies. Aurinko oli vasta pyörtänyt pohjolan piirin ja sätein kultaisin loisti vastaan laineikosta. Tämä oli kaunis ja verraton aamu. Sinisorsat soutivat salmiloissa, soutivat ja kaakattelivat. Leikki rannan kivellä västi. Kukahteli käkönen kuusen huimassa latvuksessa. Sunnuntaille tuntui tämä päivä. Luonto oli juhla-asussansa. Viri hengähteli hienona, jaksamatta kumminkaan pitkään puhallella. Yksinäinen korva erotti salon salaiset äänet. Niistä olivat toiset ihanat, toiset suruiset.

Mutta mitäs ollakaan... Kuuluiko laulua?... Oliko se ihmisen ääni?... Mikä vienoinen hieno ja viaton lie? Mutta ihminen se oli!... ihminen... Kunnes törähti sitten vaskinen jahtitorvi vaaran alta, sitten selvempänä laelta.

Sinne loi katseensa onkimieskin. Vetten vastaisella, tuolla vuorella se kuului. Jopas koiratkin kiidättivät siellä paljailla kallioilla kepeinä... Mutta mihin lienee häipynyt immen laulu?... Eipä kuulunut sen koommin? Ei vain ääntänyt enempää.

Onkija uskoi itsellensä pahaa viestiä tuotaman. Siksi metsän peittoon hankki. Mutta siinä samassa ilmestyikin impi lahden rannalle tuonne. Nainen oli liinattomana, riekaleissa. Kättä piti katsannon varjona. Suruisena tähyili sinne, tähyili tänne. Ulapan yli mittaili silmin matkaa. Salmen taakse saarelle pyrki kenties hänkin... Mutta kuinka? Alustahan ei ollut. Ja kuka on mies?... Kenties... kenties hän?...

Eipä muuta kuin voimin kaikin yltyi huutamaan avuton ilunislapsi:

— Ken oletkin miekkoinen siellä minua pakoon pääsemään auta! Saarellesi hae sinne jos voit! Oi auta! Näet vaara elinikäinen mulla on uhkanani. Ellet auta, Ahtolaan itseni työnnän!

Eihän ollut alusta uroholla, ei keinoa mitään mihin olisi käsiksi tarttunut. Hädissään huusi:

— Kuinka sinua auttaisin!?... Tunnen sinut Kaarinaksi kartanosta!

— Sama olen kuin arvaat!... Ja sinä, Heikki kulta, riennä luokseni... Ehdi ennenkuin tulevat!... Oi!... muutoin täytyy minun kuolla...

Tämä huusi vastaan:

— Tulen!... Kyllä minä tulen, hetken vain jos vuottaa jaksat!...

Ja kaatuneen kelohongan riuhtaisi latvoineen, oksineen myrskyn murroksesta voimanmies. Oksia katkoi tavilla, ruhjoi enimmät ja pisimmät, sitten sen järveen raastoi... Mutta hitaasti edistyi tämänlainen alus. Seipäällä kuohupäisti soutaen ei tulinenkaan mies kovinkaan nopeasti matkaa tehnyt. Ja ennenkuin viittäkymmentä syltä ulapalle edistyi, uudistuivat jo torventoitotukset. Lähempää kuului kaiku, likemmäksi astui etsijäin lauma. Ja vaikka Heikki kuinka ponnisti, tuskin välimatka lyheni... Silloin ratkesi jo Kaarina epätoivoon. Hätään hääntyi, itkuun irtausi pakosta. Jahtikoirat ulvoivat ympärillä rannan paljakalla.

Eipä silloin muu avuksi tullut itseä ehompaa eikä rohkeampaa. Suin päin veteen syöksyi. Vastaan uimaan läksi uskalikko... Ja vaikka voimat uupuivat, lyheni matka kumpaisenkin kohti toisiaan pyrkiessä. Vaan syvimmän kohdan kun saavuttivat, niin jo upahti vetehiseksi immyt. Heikki ehti siihen turvan tuoda ja kiinni tarttui ja kuin saalista selässänsä raasti aika-ajoin umpivedessä ponnistellen.

Kumminkin ui uros ulapalle... Vaan silloin saapui rannan paljakalle ritari, saapui toinen, kolmas — kohta kaikkikin. Ja kun selvän tästä saivat, ei heillä ollut mitään epäilystä. Kaukana siellä pyrki kaksi pakoon. Salmeen kannusti rautaratsut sulho ja kosiomies korskea komensi kutakin kohdastansa:

— Ellet mene, pääsi menetät!...

Eikä siinä auttanut palkkasoturilla siekaileminen... Veteen vain toinen, kolmas polskautti...

Mutta jo oli Heikkikin taakkoinensa loitolla salmen selällä kelohongan tyvellä. Aluksi työnsi uimalla alusta. Sitten pyörsivät sen päälle ja hajareisin hongan tyvellä istuen meloivat molemmat käsin sekä kangin. Hiiskuiko veden alla upellut oksainen runko ollenkaan? Etenikö vai seisoiko paikallansa lasti... Väsynyt pelastaja koetti lopen kaiken... Täytyi, sillä uhkasihan nyt kosto, kuolema kymmenkertainen siihen nähden kuin ennen... Tuolla takana veden päällä hänen turmansa tappara paljas jo välkkyi. Ei auta!... Yritys tässä on pelastukseen ainut tie. Voitto sitten tahi tuho ja turma... Maksoi nyt miehen yrittää. Maksoi menettää hengen, maksoi taistellakin. Kannustihan kantamus kultainen... Viekoitteli vapaus, viittoili oma elämä ja onni... Surman säilä välkkyili tuolla takana, valmiina väipähteli "metsävoron" varalle, "roiston", "naisen ryöstäjän" tuhoksi keikkui, joka kultaisesta kodista raasti korpiin saalistansa.

Raskas oli hevosella taakka. Ylen raskas uida kesälämpöisessä vedessä... Eläin painui ratsumiehen alla jo kerran pinnan alle. Ponnahti sieltä taasen takaisin hädin tuskin pelastuakseen. Upahti jo toisen ja kolmannenen kerran.

Kelorungolla sousi Heikki poloista pakoon. Katsoi vuoroin eteen ja taakseen, vuoroin mittasi välimatkaa. Kerkesi välillä ajatella mitä tästä ratkaisuksi tulee. Kangentaittiolla meloi mies, käsin auttoi nainen. Vaahtona virtasi vesi kumpaisellakin puolella... Eihän eimäinen ratsu etäällä ollut, päristeli vettä turvallansa... Välimatka lyheni. Ratkaisun hetki lähestyi. Selvästi oli tässä auttamaton vaara edessä... Tyttö aavisti turman, näki lopun olevan edessä... Uipa jo ratsu rinnalle, kypärään puettu pyrki aseen ulottuville. Kannusti läkähtyvää hepoa kuin maalla astuvaa. Mutta silloin tämä painui pohjaan ja vei miehen mennessään iäksi päiväksi ahtolaan...

Mutta eipä tässä kaikki. Takaa tuli toinen uimaan ajettu paremmalla onnella. Tämä kävi uhkaksi pakoon pyrkivälle. Hänen hevosensa oli kepeämpi, ketterämpi ensimäistä. Jo pyrki taisteluun, kiersi eteen ja yritti hongan tyvellä seisovaa sapelein sohia.

Mutta Heikkipä ehti ennen häntä... Tavin koholle nosti, iskun antoi tuiman. Hepo hätkähti ja läksi maata kohden ratsastajaansa kantamaan.

Heikki sousi kaikin voimin ja kerkisi saaren rantaan kuin kerkisikin. Vedestä kahloi Kaarinansa kanssa maalle...

Kaiken tämän näki kosija vastaisella rantamalla... Ajanut oli jo muutkin miehet veteen, vaan kun sen näki turhaksi niin takaisin kutsui. Keinon toisen keksi.

Hieman aikaa otettiin hengästykseen, vaan ei vieläkään oltu turvassa. Sanalla kahdella selvisivät Kaarina ja Heikki keskenään kysymyksistä ja sitten metsänpeittoon märissä vaatteissansa.

Tyttö ei kumminkaan jaksanut kauan juosta, mättähälle vaipui korven kuusistossa. Sanaa lausumatta kantoi Heikki häntä vahvoilla ja voimakkailla käsivarsillansa, kantoi kuten kerta ennenkin. Nyt köykäisenä kuten karhu toi kontuunsa tänne saaren luolaan... Paadelle tuohon sanotaan hänen asettaneen neidon. Sammalvuotehelle oli vaivuttanut ja silmiin häntä kauan katsellut. Suori kastuneet kiharat, oikoi somat suortuvaiset, kosketuksin hellin hoiti. Pikemmin uskoi häntä Tapion sinipiikaseksi, tahi vetten alta Vellamon neidoksi notkeaksi, joka itse hänelle syliin pyrki suuren vaaran ajamana...

Polvistui poika tuossa, läheltä katsoi kaunotarta, hellää, hentoista, jopa jumalaista. Katsoi, kun ei tohtinut ilmaista ajatuksiaan ja niitä ilmi haastella. Silloin avasi silmänsä jo Kaarinakin, urohon näki, näki tämän ottavan askeleen ja loittonevan. Mutta kutsuva katse tahtoi takaisin... Mikä uljas mies... Mikä peloton ja vapaa metsän ritari hän on... Ei orja kurja ole tämä mies... Karhuksi kooltaan ja voimiltansa luulisi, mutta hirveksi liikunnalta... paremmin kuin uskoisi ihmiseksi. Nyt hän teki lähtöä ja sanoi kurikkaansa heilutellen:

— Minä taistoon lähden!... Sinä pysyttele tässä onkalossa... Jos palaan, luoksesi pyydän tulla... Jos minut kuolleena löydät, niin rannan santaan kätke tuonne hietikolle missä loiskaa laineen ääni. Sen säveltä tahdon levossa kuulla... Jos minua taasen ei kuulu niin unohduksen kirjaan nimeni piirrä. Yön koskeen, unelmiisi muiston maille kätke. Jätä minusta maininta... Päivä tämä on kohtalokas. Ratkaisuun ja kamppaukseen se vaatii...

Immyt katsoi ja kuuli. Kevyenä kohosi istualle. Kädet ojentuivat ikimuistoiseksi hyvästiksi. Aukeni syli, aukeni sydän. Suudelman painoi karkealle parralle ja korvaan kuiski:

— Heikki!... Sinä ritareista suurin, oikeudenmukaisin, muista... Miksi et voittoosi luota? Miksi tuhoosi tuijotat?... Mene taisteluun, mene! Mutta palaa voittajana!... Sankarina sinut jälleen tahdon nähdä, ylväänä sieltä takaisin astuvan!... Kuule, Heikki!... Tuhat suuteloa annan sulle, tuhat kertaa sinut syliini suljen, tuhannesti käteni kaulaasi kiedon!... Syliin tulen sinulle, olen sinun. Ota silloin minut. Ota kaikki... rakkauteni ja lempeni ensimäisen... Katse ja kaiho, silmä ja sydän palakoon meiltä yhteen kuten palaa kynttilän lieska!... Mene taisteluun!... Palaa voittajana... Mutta luokseni sinut haluan saada vaikka kaatuneena kalman kartanolta. Tuhosi on muutoin myöskin minun tuhoni!...

Pään kutrikiharaisen painoi tyttö uroon leveätä, rautaista rintaa vasten. Sen huumaavan tuoksun tunsi uros, sulki sulottaren rautaiseen syliinsä ja päästi hänet sitten kuten päästetään lintu rautahäkistä...

Rohkeana astui metsän villi mies sitten luolastansa täynnä itseluottamusta. Tällä kertaa kävi työhön, jonka veroista tuskin kerrotaan.

— — —

Kuinka kahakassa kävi?...

Kuinka se taisteltiin?... Siinä ei näkijänä ollut vieras silmä... Sanaa ei kenkään saattanut kartanoon... Ei tuulen mukanakaan retkueesta milloinkaan tietoa tuotu... Turhaan vuotti väki asemiehiänsä, sulhasmiestä, isäntäänsä, immyttä palaavaksi päivät ja yöt. Uumoivat viikotkin vielä ja vikkelinä juoksentelivät varpaillansa. Kuukaudetkin turhaan kuulosteltiin. Jopa kävivät etsimäänkin. Mutta kaikki turhaa. Luun sirua, ei puolinaista sanaa kussaan. Ken mitä kertoi, se keksittyä, korvan kulkupuhetta. Ei yksikään ollut nähnyt kunne joutui kosiosakki rautapaitoinensa, kavionkapseinensa, kussa korskuvan kopukan kantamus, kussa pöyhkeä röyherinta? Erämaa mykkeni. Salaperäisyys peitti sekä kätketyn avun että avuttomuuden, koston, että kaiken lopun... Peitossa uinui yhä eloon jäänyt otus, tahi makasi maassa alempana matalintakin mätästä... Toisinaan todistaja tapahtuman näkee. Tästä ei jäänyt tietämään muut kuin yksi, Heikki. Ja se jolle hän tapauksesta niukalti kertoi, vaikeni.

Oliko se ollut noidan kosto julma?

Herran huovit olivat ämmän ottaneet ja tervaskantoon köyttivät. Pilkkehiä röykkiön pinoivat ympärille kärkeviä, tuiki hajuavia ja sitten palamaan pistivät. Kuulunut oli kirkuva huuto:

— Hiisi ja piru huppuun ottakoon herrat ja huovit! Periköön paha kartanot ja rikkahat kerran! Nimi ja maine kirouksena kulkekoon ja synkkä yö sen suvun saakoon! Kiro kahleiden kytkijöille! Tuho piiskureille tulkoon. Hurtat omantunnon tuskiin hirttykööt! Taistelu orjan osapalan puolesta nouskoon ennen kuulumatoin. Lakkaamatta aamusta iltaan soikoon viattomien valitus korvissansa. Taistelu elämästä, taistelu kuolemasta taukoamaton!...

Kas, tämä taisto jatkuu... jatkuu...

— — —

Kertoja oli lopettanut kuulijain mielestä liian aikaisin. Tovin äänettömyyden jälkeen tiukkasivat:

— Palasiko uros?...

— Yksinkö jäi impi elämään?

— Kaikkiko kaatuivat?

Arvid viimeisteli:

— Sankari palasi, vaan ei omin voimin... Kolmen päivän kuluttua löysi Kaarina hänet henkihieverissä hietikolta. Miekan lävistämänä makasi mies kuolleiden keskellä, rautapaidan kyljen alla... Nyt kävi impi vuorostaan urhoa hoitamaan ja onnistuikin. Vuoden kuluttua oli mies entisissä voimissaan, mutta paljonkin entistä hiljaisempana ja vakaampana. Hänen silmistänsä loisti nyt leppeys ja kaino. Kuten siskoansa Kaarinaa kohteli. Sen jälkeen kävi työhön kuin karhu. Otuksia aina etsi. Jousi parvittain pyitä. Koppelot keltakenoset kokosi. Näädät kultarintaiset kotiin kantoi. Haki riistaa lakkaamatta. Samosi soilla. Kiiteli suksillensa karhun ajossa Kalevan kankahilla. Keihäillensä ketusti hirvet ja peurat. Nyt innoin kymmenkertaisin kulki kuin ennen. Ylön tulkitsematon onni asui hänen askelissa ja ympärillänsä... Herkempi oli nyt korva, herkempi metsä, herkemmät olivat äänetkin. Kirkkahampi silmä salon kaukosineä. Linnut suviset laulelivat sulommin. Taivas korkeampi, kuulakampi. Pilvissä rusot kultaisemmat, ilmanpieluksilla päärmeet ihanammat. Vedet viitakeiden rantamilla vihertyivät vienoisemmin... Silmä etsi salista tästä viimeistelyä... Kuvana kaikista kauneimpana kukoisti Kaarina. Ehompana immyt nyt kuin koskaan ennen. Katse kertoi sen mitä ei sanoilla tulkita saata... Siitä huolimatta pysyi mies ujona... Aatostansa ääneen ilmaisematta, uskaltamatta. Katse arka raisun metsävohlan. Kas tämä käski enimmän immyttä etsimään urohon turvaa ja voimakkuutta... Jopa uskoi miehelle sanat. Lupauksen lausutun tahtoi täyttää. Sanat ennen aatellut puhkesivat itsestänsä. Yksin ja kahden saaren selänteellä havuhytissänsä puhkesi itkuun auttamattomaan immyt. Ilmaisun siitä sai sanoiksi:

— Etkö... etkö Heikki huolikaan?... Etkö tahdokaan rakastaa? Nyt sähköhti miehevä sydän. Heräsi unelmana ollut ajatus. Aatoksen alta vastasi:

— Tottakai minä rakastan...

Tyttö sanoi:

— Sitten jään ikipäiviksi tänne!...

— Likeni mies, omansa otti...

— — —

Vaiteliaisuutta...

Kukaan ei kysellyt mitään... Tuulen kaatama kuiva kuusinen karahka räiskyi oksineen nuotiossa. Sen molemmat päät kytivät kaukana, keskusta poikki palaneena. Aapo kohensi kekäleitä kasalle ja kokoili viimeisiä nappuloita lähemmä liettä. Kipunat kirposivat ja räiskyivät uudelleen. Singahtelipa sinne ja tänne poukka mustalle maapermannolle. Tällä aikaa oli Oskari jo nukkunut istualleen. Poika kypertyi kiveä vastaan. Katarinakin silmiltänsä laukuin ja pää nuokahti hiljaa sairaan veikon olkapäälle... Hiljaisuuden vallitessa kysyi Arvid kuiskien Aapolta: — Mitä ajattelet tästä loppujen lopuksi?...

— Tästä kohtalostammeko?... Siitä en ajattele yleensä mitään. Sen kun silmäin edessä kulloinkin näkee, rakentuu meille määrä ja pää...

— Mutta pakoa minä tarkoitan,

— Siihen en löydä vastausta... Valkoiset kumminkin joutuvat voittajiksi.

— Eipä siinä suinkaan epäilemistä.

— Turha taitaa olla vaiva varrota paluuta punaisilta?

— Turha...

Hetken perästä sanoi aatosalta:

— Oli se taistelu, jota ei oltu ennen nähty...

— Jaa se kirkon taisteluko?

— Se.

— Oli se.

— Kummallisesti se sinä säilyit.

— Enhän ilman sinua velikulta tässä olisi ja istuisi.

— Vähät siitä, mutta naarmuakaan et saanut nahkaasi.

— Mikä minut tuupersi, en vieläkään voi käsittää...

— Kuinkahan se oikein tapahtui?...

Aapo ei vastannut mitään, vaan käveli ovelle ja puikahti ulos. Vauhkona vainusi vaaraa joka taholle... Korkeat kelot kohisivat kunnaalla. Jäykkänä ja taipumattomana seisoi hongisto.

Onkalon asukkaat nukkuivat.

23.

AAMUN KOITTEELLA.

Kevään tuulet kuluttivat lumen.

Aikaisin paljastuivat saaren selänteet. Eteläinen rinne uhosi mustalta maalta... Arvid käveli sulaneella liepeellä mielellään. Iso mies hyppeli Oskarin kera kilpaa. Joskus taasen liidättelivät kiviä... Milloin pitivät iloja sai poikamaisuus vallan, kisailtiin ja kellittiin... Mutta milloin mieli murheelle muuttui, silloin kovan kohtalon ajatus viilensi hetken ilon pulpahdukset.

Ukkovainaan majalle paloi usein mieli. Mutta tuolla notkelmassa asetti syvä lumi jyrkän esteen... Miettipä vaikka mitä keinoa tahansa, ei sitä jäljen jättämättä saattanut lähestyä edes lähimaillekaan.

Joka päivä tehtiin huomioita. Sulan siirtymistä pidettiin silmällä. Kumminkin eteen tulleet yökylmät siirsivät toiveitten toteutumista yhä tuonnemmaksi... Jos tänään oli ollut suojainen sää, saattoi pohjoinen puhuri sen jälkeen puhaltaa pari viikkoa. Uusi routa pureutui ja sinnitteli talven taittumatonta selkää, näytteli hampaitansa ja urisi kuin koira.

Tämä urina kuului yhtenään nälkäkuoleman rajoilla ja vilussa värjöilevien pakolaisten kasvojen edessä.

— — —

Viisi viikkoa oli kulunut tulopäivästä.

Keväinen sää alkoi joka tapauksessa voittaa. Järven selänteellä hohteli kohonnut teräksenharmaa pohjajää. Pilvisinä päivinä se paistoi mustana ja harkkoisena... Rantaporeet irtaantuivat. Kovasta ja väkivaltaisesta talven kahleiden kureesta vapautui vedenpinnan peite yhtäkkiä. Nyt se jäälakeus yleni kohoveden keralla melkoisen paljon yläpuolelle rantapiin rajaa. Nyt ei jalkamies enää uskaltanut jäälle. Kukaan ei ainakaan ilman riukuja keinotellut kelin kannalle. Tuntuipa tämä aika saarelaisista turvallisemmaltakin. Ulkoisia nuuskijoita tarvitsi tuskin pelätä. Valkoinen kyttä oli heidän saarella olemisestaan kukatiesi kokonaan vailla vihjaustakaan.

Kaukaa sydänsaloilta lentelivät teeriparvet aamuvarahina.

Sarastuksen sinisinä hetkinä viipottivat vieraisille Kalliosaaren kuuluville... Kuhertelevat lintulaumat kuhahtelivat lahden mustalle jäätikölle. Panivat siellä toimeen joka-aamuisia talvileikkejänsä. Jopa saapui metsojakin männistön mökäpuiden korkeimpiin, mukavimpiin oksiin. Laululintujen aikainen ryhmä varpusten ja rastaiden kanssa laajensi joka päivä suurenevaa kuoroansa. Pian oli Tapiolan karja valtoimena valloittanut koko pienen maan. Täällä sijaitsi nyt luomakunnan salaperäinen, rauhoitettu paikka... Moni makea paisti saattoi siinä olla kädenottavalla. Mutta pyssyn ja petiin puutteessa ne pysyivät kielen koskemattomissa.

Eipä Aapo sitä leikkiä kumminkaan kauan toimettomana katsellut... Mietiskeli hetket isältä opittuja keinoja, metsänkävijän monia metkuja tuumiskeli. Kaikkein suurin vaikeus oli tässä tuumassa permilankojen puute. Jäällä tepastelivat siinä mustat motkot nokan edessä, punasilmät, kenokaulat, kaaripyrstöt kuhertelivat. Paidanvalkoista liepukkata näyttelivät. Tämä otuksien kiemailu sekä kiinnosti että harmitti. Poloinen Aapo tuli sairaaksi pelkästä tyytymättömyydestä. Ei voinut rakentaa rihmoja saaliin saamiseksi tuiki tukalaan tarpeeseen. Turhaa kokeilua kiertää vaatteesta purjettua punennaista. Turhaa lutsakkeen laitto. Eräs ajatus selveni kyllä miehelle kun muistuivat mieleen jouhet... Hevosten taljajouhista hän näet nyt punoi petlet. Pelit laittoi polkuloille ja ennen pitkää hämmästytti taitava Aapo toisia saaliillansa. Ensi aamun valjettua toi jo kolme otusta.

Sitä seuraavana yönä hän sitten punoi jokaisen jouhen paulapuihin.

Lisäksi vielä sipoi Katarina koppelon pyydystä varten hiussortuvan. Pitkän, pikimustan palmikkonsa avasi näet tyttö ja antoi Aapon ihmeeksi siitä uroholle osan sanoen:

— Tästä saadaan lipevin ja liukkain silmu noille otuksille.

— — —

Eräänä aamuna oli Aapo taasen pauloillansa järven jäällä.

Ennen sarastuksen suuta, päivänkoiton kehkeytymistä oli metsästäjä riukuja pitkin maalta käsin mennyt jäälle. Olihan ranta upotuksille altis.