Part 56
Kuinka uljaasti hän oli vastustanut vihollisia! Tuo nuori, tulinen, viehättävä, onnellinen olento oli uhrattu tuskalle. Ja tuo hänen liikuttava salaisuutensa — kuinka suloisesti ja rehellisesti hän oli sen kertonut! Ainoastaan puhdas ja uljas nainen saattoi menetellä niin. Mutta hän, Davido Rossi, oli silmittömässä vihassaan ja mielettömässä raivossaan käyttäytynyt kuin alhainen tyranni ja pelkuri. Kuinka suurenmoisesti hän oli vakuuttanut rakkauttaan, kun hän luuli tuon loukkauksen koskevan toista miestä! Mutta kun hän sai tietää, että se koski häntä itseään, kuinka nopeasti hän oli muuttunut, ja hän oli kironnut vaimoraukkaa, joka oli luottanut häneen!
Mutta rakkautta ja katumusta voimakkaampana Rossia vaivasi ääretön epätoivo. Se ilmeni kapinana Jumalaa vastaan, joka oli sallinut sokean, julman kohtalon särkeä kahden syyttömän lapsen onnen. Kun hän haki turvaa Vatikaanista, oli hänellä kai pieni toivon kipinä jälellä. Se oli sammunut nyt, eikä maksanut vaivaa pyrkiä enää. Ihmisen mitättömyys taistelussa kohtalon kovuutta vastaan teki kaiken pyrkimisen mahdottomaksi.
Rossi oli soittanut kelloa pyytääkseen päästä hänen pyhyytensä puheille, kun ovi aukeni ja paavi itse astui sisään.
»Pyhä isä, olisin tahtonut puhutella teitä.»
»Mitä tahdotte, poikani?»
»Olisin tahtonut puhua itsestäni. Nyt ymmärrän, kuinka väärin tein pyytäessäni suojaa teiltä. Te luulitte minua viattomaksi, mutta minä en kertonut teille kaikkea. Kun sanoin olevani syyllinen Jumalan ja ihmisten edessä, ette ymmärtänyt mitä tarkoitin. Pyhä isä, tarkoitin että olin murhaan vikapää.»
Paavi ei vastannut, ja Rossi jatkoi, ääni väristen tuskallisista tunteista, jotka täyttivät hänen sydämensä.
»Totta puhuen, teidän pyhyytenne, en ole ajatellut sitä itsekään. Tekoni tein osittain henkeni puolustukseksi enkä pitänyt sitä rikoksena. Ja se, jonka surmasin, oli kurja mies, jonka sydän oli täynnä ilkeyttä, enkä minä tuntenut enempää katumusta hänen kuoltuaan, kuin jos olisin astunut myrkyllisen käärmeen päälle. Mutta nyt ajattelen asiaa toisella lailla. Tuloni saattoi teidät vaaraan. Pyydän anteeksi teiltä ja tahdon mennä pois nyt.»
»Minne tahdotte mennä?»
»Minne tahansa — en tiedä vielä.»
Paavi katsoi uurtuneita nuoria kasvoja, jotka kuvastivat pelkkää epätoivoa, ja hänen sydämensä suli.
»Istukaa, poikani. Ajatelkaamme. Vaikk'ette kertonut minulle murhasta, sain kohta tiedon siitä... Puolustaaksenne henkeänne, niinkö?»
»Niin, mutta en tahdo sillä puolustautua. Ja jos koettaisinkin puolustautua, ei kukaan muu sitä voi todistaa.»
»Eikö kukaan?»
»Ehkä yksi. Mutta se on vaimoni, eikä hän välittäne pelastumisestani enää, vaikka tahtoisinkin pelastua... Olen lukenut hänen kirjeensä.»
»Jos kertoisin teille, että asia ei ole niin — että vaimonne vieläkin on valmis uhrautumaan teidän tähtenne...»
»Mutta se on mahdotonta, teidän pyhyytenne. On paljon semmoista, mitä ette tiedä.»
»Jos kertoisin teille, että olen juuri tavannut hänet ja huolimatta siitä, että te ette luota häneen, hän yhä vielä luottaa teihin...»
Epätoivon ilme alkoi poistua Rossin kasvoista ja hän huudahti ilosta.
»Jos kertoisin, että hän rakastaa teitä ja on valmis antamaan henkensä teidän puolestanne...»
»Onko se mahdollista? Sanotteko niin? Huolimatta kaikesta! Ja missä — missä hän on? Antakaa minun mennä hänen luokseen. Pyhä isä, jos tietäisitte —! Minä tahdon mennä pyytämään häneltä anteeksi. Minä kirosin häntä! Se on totta, että sokeassa, hurjassa raivossani minä... Mutta antakaa minun mennä hänen luokseen polvillani rukoilemaan anteeksi. Koko lopun elämääni tahdon käyttää parantaakseni, mitä olen häntä vastaan rikkonut.»
»Viipykää, poikani. Saatte nähdä hänet kohta.»
»Onko mahdollista, että saan nähdä hänet? Luulin, etten koskaan enää saisi häntä tavata, mutta Jumala määräsi toisin. Ah! Jumala on hyvä kuitenkin! Ja pyhä isä on hyvä myöskin. Hän on antava minulle anteeksi. Sitten me pakenemme jonnekin — Afrikkaan, Intiaan, minne tahansa. Me ryöstämme pari onnen vuotta, mitä muuta ihminen voi toivoa tässä maailmassa?»
Kiihoittuneena tuota ajatellessaan Davido Rossi näytti unohtavan kaiken — rikoksensa, työnsä, kansansa.
»Onko hän vielä kotona?»
»Hän on vain muutaman askeleen päässä täältä, poikani.»
»Muutaman askeleen päässä! Oi, antakaa minun mennä heti. Missä hän on?»
»Angelon linnassa», vastasi paavi.
Synkkä pilvi pimitti Rossin kasvot, ja hän huudahti hämmästyksestä.
»Siis... vankilassa.»
Paavi nyökäytti päätään.
»Miksi?»
»Pääministerin murhasta.»
»Roma?... Mikä hullu minä olin, kun en ajatellut, että niin saattoi tapahtua! Jätin hänet sen kuolleen miehen luo. Ja kuka uskoo häntä, vaikka hän kieltää surmanneensa paronin?»
»Hän ei sitä kieltänytkään. Hän myönsi.»
»Myönsi? Hän sanoi siis surmanneensa...»
Paavi nyökkäsi taas.
»Siis... siis... hän tahtoi siten pelastaa minut?»
»Niin.»
Rossin silmät kyynelehtivät. Hän oli kuin toinen mies.
»Mutta... tuomioistuin ei voi häntä uskoa.»
»Hänet on jo tuomittu.»
»Tuomittu? Sanoitteko niin? Rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt! Ja pelastaakseen minut! Pyhä isä, uskotteko, että viimeinen sanani hänelle... Mutta hän on enkeli. Viranomaiset ovat hulluja. Eikö kukaan epäillyt minua. Eikö kukaan tiennyt, että olin ollut siellä sinä yönä?»
»Yksi ainoa todistuskappale liitti teidät tuohon rikokseen, poikani. Se oli tämä.»
Paavi veti esiin vangitsemiskäskyn, jonka hän oli ottanut Romalta.
»Hänelläkö se oli?»
»Niin.»
Rossin liikutus kasvoi myrskyksi. Epätoivo, joka äsken oli hänet vallannut, näytti pieneltä ja mitättömältä mahtavan tunteen rinnalla. Mutta vähän ajan perästä hänen kosteat silmänsä alkoivat loistaa.
»Pyhä isä, tämä paperi on minun, ja teidän täytyy antaa se minulle.»
»Mitä aiotte tehdä, poikani?»
»Ei ole muuta kuin yksi tehtävä.»
»Mikä se on?»
»_Pelastaa hänet_.»
Ei tarvinnut kysyä kuinka. Paavi ymmärsi, ja hänen rintansa sykki ja paisui. Mutta nyt, täytettyään tehtävänsä, herätettyään nukkuvan sielun ja annettuaan sille toivoa ja uskoa ja rohkeutta astua oikeuden eteen, vaikkapa kuolemankin eteen, paavi tunsi äkkiä omassa sydämessään jotakin, mitä hän turhaan koetti tukahduttaa.
»Olkoon kaukana minusta rikoksen puolustaminen, poikani, mutta armollinen Jumala, joka käyttää meidän tunteitammekin omiin suuriin tarkoituksiinsa, on antanut tekonne loppua hyvin. Maailma vapisee tuntemattomien tapahtumien kynnyksellä, eikä kukaan tiedä mitä huomispäivä voi tuoda mukanaan. Odottakaamme hiukan.»
Rossi pudisti päätään.
»Totta on, että rikos on sama huomenna kuin tänään, mutta se kuollut mies oli tyranni, verenhimoinen tyranni, ja jos hän pakotti teidät oman henkenne puolustukseksi...»
Taas Rossi pudisti päätään, mutta paavi jatkoi.
»Teidän täytyy ajatella omaa elämäänne, poikani, ja kuka tietää, vaikka Jumala tahtoisi...»
»Antakaa minun mennä.»
»Aiotteko ilmaista itsenne poliisille?»
»Aion.»
Paavi ei virkkanut enää mitään. Hän nousi seisomaan. Hänen pyhimyskasvonsa osoittivat sanomatonta rakkautta ja ylpeyttä. Hän ajatteli vuosia, jolloin hän turhaan oli etsinyt poikaansa ja jotka nyt olivat päättyneet tähän yhtymiseen ja eroamiseen, ja hän olisi tahtonut pusertaa tuota nuorta miestä sykkivää sydäntänsä vastaan. Mutta hetken perästä sanoi hän entisaikoja muistuttavalla tyynellä, uljaalla äänellä:
»En hämmästy päätöstänne, poikani Se on nimenne ja sukunne arvoinen. Ja nyt, kun eroamme viimeisen kerran, tahtoisin kertoa teille jotakin.»
Davido Rossi ei vastannut.
»Minä tunsin äitinne, poikani.»
»Äitini?»
Paavi nyökäytti päätään ja hymyili.
»Hän oli uljas sielu ja sai kärsiä äärettömästi. Semmoiset ovat Jumalan tiet.»
Davido Rossi ei puhunut. Hän katsoi paavin väriseviä kasvoja ja koetti pysyä tyynenä.
»Tietysti ajattelette pahaa isästänne tietäessänne, kuinka paljon äitinne sai kärsiä. Eikö niin?»
Rossi kohotti toisen kätensä otsalleen ikäänkuin tyynnyttääkseen ajatuksiaan ja sanoi: »Kuinka minä saisin ajatella pahaa kenestäkään, minä, joka olen saattanut oman vaimoni kärsimään?»
Paavi hymyili taas arasti.
»Davido...»
Rossi ei voinut hengittää.
»Jos Jumala sallisi sinun tavata isäsi jossakin ja hän ojentaisi sinulle kätensä, tahtoisitko... olkoonpa hän missä tahansa ja kuka tahansa... _tahtoisitko puristaa hänen kättään_?»
»Tahtoisin», sanoi Rossi, »vaikkapa tapaisin hänet vankilassa ja vaikkapa hän olisi kurjista kurjin.»
Paavi hengitti syvään, astui askeleen eteenpäin ja ojensi ääneti kätensä. Seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi ja vanha paavi seisoivat käsi kädessä ja silmä silmää vastaan.
He koettivat puhua, mutta eivät voineet.
»Hyvästi!» sanoi paavi puoleksi tukehtuneella äänellä ja astui vavisten pois huoneesta.
IX.
Koko päivän Vatikaanissa oli ollut sama tunnelma kuin laivassa, joka pyrkii pakoon myrskyn alta. Papit kuiskailivat kalpeina toisilleen, sveitsiläisen kaartin upseerit vaihtoivat kiireellisiä sanoja, ja sanansaattajat kulkivat yhtämittaa majordomon ja maestro di cameran virastojen välillä. Myrsky uhkasi taivaanrannalla, merimiehet olivat kannella, mutta kapteeni viipyi alhaalla.
Vasta Angeluksen jälkeen paavi suostui vastaanottamaan kardinaalisihteerin. Vihdoin kardinaali oli lähettänyt melkein käskevän sanan. Asia oli hyvin tärkeä. Oli mahdotonta enää viivytellä.
Kun kardinaalisihteeri astui paavin huoneeseen, näytti hänen suuri, kömpelö vartalonsa mustassa, punaisella kirjaillussa kaavussa vähemmän taipuisalta kuin ennen, hänen äänensä oli vähemmän nöyrä, hänen käytöksensä vähemmän kohtelias kuin ennen.
»Mitä nyt, teidän kunnianarvoisuutenne?» kuului paavin väsynyt ääni. Hän istui pienen uunin edessä, valkoinen viitta hiukan kohotettuna, ja lämmitti tohveleihin pistettyjä jalkojaan sinertävän tulen edessä.
Kardinaalisihteeri selitti. Kello kymmenestä saakka hänen oli täytynyt kysymättä hänen pyhyytensä neuvoa hoitaa erittäin tärkeätä kirjeenvaihtoa valtion viranomaisten kanssa. Tuntemattomalla tavalla viranomaiset olivat saaneet tietää, että eräs henkilö, joka oli vangitsemiskäskyn alainen, oli saanut suojaa Vatikaanissa, ja koska oli vaarallista yleiselle turvallisuudelle, että tämä mies oli vapaana, vaativat viranomaiset paavia heti paikalla antamaan hänet heidän käsiinsä.
»Ja mitä te vastasitte?»
»Minun vastaukseni oli se, että me emme tunnusta, että kysymyksessä oleva henkilö on meidän alueellamme, mutta jos hän olisi siellä, antaa Italian hallituksen lupaus pyhän istuimen suojelemisesta Vatikaanille oikeuden olla erityisenä valtiona, jolta ei mitenkään voi vaatia valtiollisen pakolaisen luovuttamista.»
»Ja mitä he vastasivat?»
»He vastasivat, teidän pyhyytenne, että turvalain 17:s pykälä selvästi kieltää Vatikaanilta oikeuden sellaisiin toimenpiteisiin, jotka sotivat yleistä järjestystä vastaan, ja paenneen rikoksellisen suojeleminen saattaisi paavin rikoslain alaiseksi.»
»Mitä te siihen sanoitte?»
»Minä sanoin, että turvalaki, jos sillä on mitään merkitystä, antaa paaville hallitsijan oikeudet, eikä hän hallitsijana voi olla toisen maan lakien alainen.»
»Entä sitten?»
»Sitten, teidän pyhyytenne, viranomaiset lähettivät varoituksen, että jos kysymyksessä olevaa henkilöä, jonka tiedetään olevan Vatikaanissa suojassa, ei toimiteta ulkopuolelle Vatikaanin rajoja päivän kuluessa, täytyy valtion, vaikka vastenmielisesti, lähettää väkeä pakolla vangitsemaan hänet.»
»Ja teidän vastauksenne?»
»Minä vastasin, että 7:s pykälä selvästi kieltää sotilaita astumasta Vatikaaniin ilman paavin lupaa ja että paavi kieltää sen ja aikoo vastustaa sitä.»
»Ja mitä he vastasivat?»
»Heidän vastauksensa... suvaitseeko teidän pyhyytenne katsoa ikkunasta?... Heidän vastauksensa siihen on rykmentti jalkaväkeä Borgon kasarmeista ja komppania tykistöä sekä yksi kanuuna.»
Kardinaalisihteeri ei voinut säilyttää tavanmukaista kohteliaisuuttaan, vaan puhui karkealla äänellä ja kulki levottomasti edestakaisin.
»Teidän pyhyytenne suvaitkoon muistaa, että varoitin teitä. Jos, silloin kun tuo mies lausui julkean toivomuksensa saada suojaa, teidän pyhyytenne... Mutta teidän pyhyytenne puhe oli kaiken pahan alkuna. Se todisti jonkinmoista heikkoutta, jota hallitus kiirehti käyttämään hyväkseen, ja nyt...»
Paavi teki kärsimättömän liikkeen.
»Meidän täytyy toimia nopeasti, teidän pyhyytenne. Sotamiesten saapuessa sveitsiläinen kaarti sulki pronssiportin, minkä jälkeen piirittäjien kapteeni lähetti sanan, että ellei porttia avata tunnin kuluessa, hän antaa tykkiväen ampua sitä.»
Paavi nousi uunin äärestä. Vihdoinkin hän oli herännyt. Katsoen ikkunasta hän näki sotamiehet piazzalla. Sitten hän mutisi itsekseen astuessaan lattialla: »Oi Sinä, jonka kädessä maailman kohtalot on... Sinun tahdostasi me hajaannumme kuin kärpäset myrskyssä... Mitä minun pitää tehdä? Mitä minun nyt tulee tehdä?»
»Jos teidän pyhyytenne kysyy minulta mitä teidän pitää tehdä, sanon — ei mitään.»
»Ei mitään?»
»Antaa heidän ampua rikki pronssiportti. Se on ainakin osoittava katolilaisille ja katolisille valtioille, kuinka mahdoton paavin ja hänen ministeriensä nykyinen asema on.»
»Te neuvotte tekemään vastarintaa?»
»Niin paljon vastarintaa kuin tarvitaan, jotta maailma näkisi, että me olemme väkivallan uhreja.»
»Ja veri, joka sitten ehkä vuotaa...»
»Se... teidän pyhyytenne... jos niin onnettomasti kävisi...»
»Poistukaa, teidän kunnianarvoisuutenne. Tahdon ajatella. Antakaa minun ajatella.»
706
707
Muutamia minuutteja kului. Paavin oven edessä oli kiihkeätä, vaikka äänetöntä liikettä. Sotilaat asettuivat paikoilleen ladatut revolverit ja paljastetut miekat kädessä. Huoneessa oli kiihkeä tunnelma. Maestro de camera tuli sanomaan, että puutarhapaviljonki oli järjestetty paavia varten. Sitten majordomo ilmoitti, että paavin vaunut olivat Fondamentan ovella ja että Santa Monican puistokäytävä oli pimeä ja tyyni. Vihdoin Cortis levitti mustan viitan, jota paavi oli käyttänyt käydessään Angelon linnassa, ja puhui jotakin paosta.
Paavi oli palannut uunin ääreen peittäen valkoista patalakkia käsillään, kun piazzalta kuului kova torvien toitotus. Se oli järjestyksen valvojan merkki. Paavi tiesi, mitä se tarkoitti, ja nousi seisomaan. Vakavin askelin hän astui ovelle ja avasi sen. Soturit ulkopuolella hämmästyivät sanattomiksi.
»Hyvät herrat», sanoi paavi, »jos tahdotte seurata meitä, käskemme teitä panemaan pois aseenne.»
»Teidän pyhyytenne!» huudahtivat kaartin upseerit, mutta tottelivat heti.
Paavi kulki pitkien käytävien läpi sotilaitten edellä. Hän astui alas portaita suureen saliin. Komppania sveitsiläistä kaartia seisoi aseilla varustettuna pronssiportin edessä, joka oli suljettu rautatangoilla ja pölkyillä.
»Hyvät herrat», sanoi paavi, »me käskemme teitä heittämään pois pistimenne ja pyssynne.»
»Teidän pyhyytenne!» huudahtivat soturit, mutta hekin tottelivat.
»Avatkaa nyt portti», sanoi paavi.
»Teidän pyhyytenne!»
»Avatkaa se!»
Pronssiportti avattiin.
Ulkopuolella seisovalla kapteenilla oli täysi työ rohkaista miehiään. Taistellen italialaista taikauskoaan vastaan he näyttivät levottomilta ja epäluotettavilta. Kerran he luulivat näkevänsä paavin ikkunan läpi ja olivat huutamaisillaan eläköötä hänelle. Aselepo ei tuntunut koskaan loppuvan, päivä laski ja pimeys kävi yhä synkemmäksi. Mutta vihdoin järjestyksen valvoja antoi merkin ja kapteeni lausui komentosanan. Silloin miehet liittyivät riviin ja marssivat pronssiportille.
Sillä hetkellä se avattiin.
»Valmiit!» huusi kapteeni, ja miehet tarttuivat aseisiin valmistautuakseen rynnäkköön sisältäpäin.
Seuraavassa silmänräpäyksessä valkoinen olento ilmestyi avonaiselle portille lyhtyjen valaistessa hänen kalpeita, kuluneita kasvojaan. Se oli paavi. Pyssyt putosivat miesten olkapäiltä ja he huokasivat syvään.
»Sotilaat», sanoi paavi, »miksi olette tulleet tänne? Ampumaan Vatikaania? Ovi on auki ja te saatte astua sisään. Miksi teillä on pyssyt ja kanuunat? Teitä ei vastusta kukaan muu kuin heikko, vanha mies.»
Sotilaat seisoivat äänetönnä.
»Tahdotteko hakea ja tutkia tarkoin tämän talon? Hakekaa. Ryöstäkää se, jos tahdotte. Mutta muistakaa, että se on Jumalan huone ja hän suojelee sitä armonsa siivillä.»
Sotilaat alkoivat vetäytyä pois.
»Eikö sydämenne sano, että te kohotatte aseenne isäänne vastaan? Heittäkää ne pois, poikani, ja Jumala antakoon teille anteeksi!»
Sanaakaan sanomatta sotilaat heittivät pyssynsä maahan. Kapteeni huusi jotakin, mutta ainoastaan paavi välitti hänen sanoistaan.
»Menkää herranne luo ja sanokaa hänelle, että tästä päivästä alkaen pyhä istuin luopuu kaikesta valtiollisesta kiihkosta. Ei saa sanoa enää, että paavi on kuningas, jolla on hovi ja armeija. Ei saa sanoa, että paavin maallinen valta yhdessä ainoassa pienessä kaupungissa on koko maailmaa käsittävän henkisen valtakunnan riippumattomuuden välttämätön ehto. Sielujen hallinto riittää pyhälle isälle, mutta hänen valtaistuimensa on Kristuksen kalliolle rakennettu eivätkä helvetin portit voi sitä voittaa.»
Kapteeni oli kääntynyt pois ja hiipi miesten ohi.
»Menkää pois te kaikki ja kertokaa kaikille, että Herran käsky, että Hänen sanansa julistajan tulee luopua kaikista maallisista tavaroista, on vihdoinkin toteutunut hänen kirkkonsa historiassa. Poikani, taistelkaa oikeuden puolesta vaikka kuolemaan asti, ja Jumala on masentava teidän vihollisenne.»
Kaikki sotilaat olivat nyt heittäneet pois aseensa, ja kapteeni oli hypännyt hevosen selkään ja ratsastanut pois.
X.
Sotilaslääkäri, joka ei ollut tyytyväinen Roman sairauden kehitykseen, määräsi lääkkeen, joka aina auttoi — toivon. Se oli hyvin onnellinen keksintö. Menneisyys näkyi kokonaan hävinneen Roman tietoisuudesta, ja hän eli kokonaan tulevaisuudessa. Hänen silmänsä säteilivät kuin kaunis aamun koitto.
Se auringonnousu, jonka Roma näki, oli tämän elämän tuolla puolen, mutta hänen ympärillään liikkuvat ystävälliset olennot eivät tienneet mitään siitä. He kertoivat hänelle kaikkea, mitä he arvelivat hyviksi uutisiksi. Ja he luulivat arvanneensa, miksi hänen kauniit, kalpeat kasvonsa näyttivät loistavan onnesta, kun he, kuninkaan soturit, kuiskivat vallankumouksesta, ja he pitivät sitä suurimpana palkintonaan.
He kertoivat hänelle, kuinka Vatikaania oli aiottu ahdistaa ja kuinka se yritys oli päättynyt — armeija sekasorrossa, Borgon kasarmit suljettuina, sotilaat kantaen tasavallan merkkejä ja marssien käsi kädessä, hallitus avuttomana ja Kvirinaali epätoivossa.
»Sääli nuorta kuningasta», sanoi Roma, »mutta kumminkin...»
Korkeampi voima oli vaikuttamassa käyttäen sokeita välikappaleita. Rossi oli tuleva takaisin. Hänen toiveensa, jotka olivat melkein rauenneet, toteutuisivat vihdoinkin. Ja jos, kuten Roma oli sanonut Elenalle, Rossin täytyisi kulkea hänen kuolleen ruumiinsa yli, olisi siinäkin oikeudenmukaisuutta... Se olisi säälittävä, mutta kumminkin loistava kohtalo. Elämässä ja kuolemassa on salaisuuksia, ja tämä oli yksi niitä.
Roma oli viehättävä ja nöyrä kuten ennenkin, mutta hetki hetkeltä hän kävi yhä rauhattomammaksi. Tämä saattoi sotilaat uskomaan, että hän odotti jotakin. Huolimatta siitä, että hänet oli julistettu syylliseksi, hän ehkä odotti vapauttamista tuossa yleisessä sekasorrossa.
»Minä koetan täyttää kaikki määräyksenne, tohtori. Mutta älkää unohtako pyytää prefektiltä, että saan viipyä Roomassa huomispäivän yli. Ja sisar, muistakaa herättää minut huomenna aikaisin, sillä olen varma, että jotakin tulee tapahtumaan. Olen uneksinut siitä kolme kertaa.»
»Kuinka sääli!» ajatteli tohtori. »Hallitukset voivat vaihtua, valtaistuimet sortua, mutta oikeuslaitokset pysyvät entisellään ja tuomioistuimen päätös on pantava toimeen.»
Joka tapauksessa hän lupasi puhua prefektille. Hän aikoi sanoa, että katsoen vangitun terveydentilaan matka Viterboon voisi johtaa mitä vaarallisimpiin seurauksiin. Kun hän seuraavana aamuna läksi asialleen, tapasi hän Elenan etuhuoneessa ja kuuli häneltä, että Roma pukeutui mitä huolellisimmin sinä päivänä.
»Omituista! Luulisi hänen odottavan jotakin», sanoi Elena.
»Hän odottaakin», sanoi tohtori. »Eikä hänen vieraansa tule kauan viivyttämään häntä.»
Sotamies, joka toi Romalle aamiaisen, toi samalla uutisen, joka näytti maistuvan paremmalta kuin ruoka. Rossi oli palannut Roomaan! Eräs miehistä oli nähnyt hänet kadulla eilisiltana. Hän astui Piazza Navonalle päin, eikä kukaan ollut yrittänyt vangita häntä.
Roman silmät loistivat kuin tähdet, ja hän pyysi, että majuri sallisi hänen tavata sotilasta, joka oli nähnyt Rossin.
Se oli suuri, kömpelö mies, mutta Roman silmissä hän oli kaunista kauniimpi. Roma teki miehelle satoja kysymyksiä, mutta mies ei ymmärtänyt asiasta mitään.
Tohtori palasi Roman luo hymyillen. Prefekti oli suostunut siirtämään Roman muuton rangaistusvankilaan epämääräiseksi ajaksi eteenpäin. Tuo hyvä tohtori luuli Roman ihastuvan kovasti siitä.
»Ah, epämääräiseksi ajaksiko? Minä vain pyysin saada viipyä tämän päivän yli täällä. Sitten kyllä olen valmis lähtemään.»
Mutta tohtori toi toisen uutisen, joka saattoi Roman mitä suurimpaan kiihkoon. Sekä senaatti, että parlamentti oli eilisiltana kutsuttu kokoontumaan tänä päivänä aikaisin. Huhu kertoi, että kuningas oli lähettävä tärkeän sanoman molemmille. Parlamenttitalon ympärillä oli vilkasta liikettä, ja julkiset lehterit olivat täynnä yleisöä. Tohtori itse oli hankkinut itselleen pääsylipun, mutta hänen oli mahdoton päästä koridorissa kulkemaan tungoksen läpi. Siitä huolimatta hän oli kuullut jotakin, kun istuntosalin ovet kuumuuden tähden avattiin. Noin viisi minuuttia hän oli kuullut erään suuren puhujan äänen.
»Oliko se... oliko se...»
»Se oli hän.»
Taas nuo suuret silmät säteilivät kuin tähdet.
»Kuulitteko hänen puhuvan?»
»Joka tapauksessa kuulin hänen äänensä.»
»Hänellä on ihmeellinen ääni, eikö ole? Se tunkee sielun syvimpään asti. Ja te kuulitte sen tosiaankin? Onko se mahdollista? Voi, voi, kaikki loppuu hyvin. Saatte nähdä.»
Elena, tuo surullinen olento keskellä näitä ilon ilmauksia, luuli, että Roma ajatteli omaa yhtymistään ja sopimistaan Rossin kanssa. Hän viittasi siihen suuntaan, ja silloin ilo noilta kalpeilta kasvoilta katosi.
»Ah, en ajatellut sitä, Elena.»
Hänen rakkautensa oli niin suuri, ettei siihen olisi mahtunut persoonallisia ajatuksia.
»Mutta se on ihanaa», sanoi hän. »Kun ajattelen, että melkein saatoin hänet perikatoon, ja lopuksi tuosta syytöksestäni seuraa hänen riemuisa voittonsa! Jumala on tehnyt kaiken. Hän johtaa kaikki asiat, vaikkemme väliin sitä usko.»
He auttoivat Roman loggiaan. Päivä oli lämmin, ja raitis ilma virkisti häntä. Hän loi hellän katseen kaupungin yli, ensin Piazza Navonalle päin, sitten Monte Citorion torniin päin ja vihdoin Trinità dei Montiin päin, missä oli tuo neljän ilmansuunnan talo. Mutta hän näki kaiken semmoisena, miltä se tulisi näyttämään, kun hän oli lähtenyt pois, ei Viterboon, vaan paljon pitemmälle matkalle.
»Elena?»
»Mitä?»
»Luuletko, että hän saa koskaan tietää totuuden?»
»Syytöksestännekö?»
»Niin.»
»Luulen varmaan.»
»Miksi sen tein, mikä sai minut siihen ja... ja kaiken?»
»Varmaan hän saa sen tietää.»
»Luuletko, että hän ajattelee minua silloin ystävällisesti ja antaa minulle anteeksi?»
»Olen varma siitä.»
Omituinen loiste ilmestyi kalpeille kasvoille.
»Vaikkei hän koskaan täällä saisikaan tietää totuutta, on hän tietävä sen sitten. Etkö usko, Elena, että kuolleet tietävät kaiken?»
»Ellen uskoisi sitä, en jaksaisi kantaa suruani Brunon tähden.»
»Niin, se on totta. Kuinka itsekäs minä olen! En ajatellut sitä. Me olemme samassa asemassa muutamissa asioissa, Elena.»
Tulevaisuuden toivo loisti hänen kauniista silmistään kirkkaasti kuin auringonnousu.
»Rakas Elena!»
»Mitä?»
»Luuletko, että odottamisaikani käy hyvin pitkäksi?»
»Älkää puhuko noin, Donna Roma.»
»Miksi ei? Eihän sitä voi kestää kauan enää, vai mitä?» Elena kääntyi pois, ja Roma vastasi itse itselleen.
»Minä luulen, että se tapahtuu kuin unelma — aivan kuin menisi maata illalla ja heräisi aamulla. Ja sitten me molemmat yhdymme — siellä.»
Hän hengitti syvään, ja hänen kasvonsa osoittivat ääretöntä iloa.