Part 55
»Mitä kaikkea minä olenkaan uskonut!» sanoi Rossi. »Minä pidin Herran rukousta testamenttina kaikille kansoille. 'Lähestyköön Sinun valtakuntasi niin maassa kuin taivaassa.' Tuon rukouksen pohjalla olin valmis asettumaan koko maailmaa vastaan, niitä vastaan, jotka puhuivat taivaan valtakunnasta tyhjänä unelmana, ja niitä vastaan, jotka vastustivat kansaa sen taistelussa oikeuksiensa puolesta.»
Paavi sulki silmänsä ja kuunteli.
»Minä uskoin myöskin Rooman tulevaisuuteen. Tähän saakka se oli masentanut kaikki, jotka vääryydellä tahtoivat sitä vallita — keisarit, paavit, kuninkaat. Pelaajain tavoin he olivat Rooman voittaneet ja pelaajan tavoin he olivat sen menettäneet. Mutta Rooma odotti vain oikeata hallitsijaansa — kansaa — koko maailman kansaa, ja maailman tarkoituksia täyttäen se oli nouseva taas maailman pääkaupungiksi. Mikä hulluus!»
Joka lauseen lopussa Rossi nauroi katkerasti.
»Entä evankeliumi — uskoin siihenkin. Se ei ollut maailmaa kieltävä usko, kurjuuden usko. Evankeliumi julisti sodan maailman kurjuutta vastaan, se tahtoi perustaa yhteyden ihmisten kesken, joka ulottuisi niin pitkälle kuin ihmiselämä, niin syvälle kuin ihmishuoli. Evankeliumi! Miten saatoinkaan sitä ajatella!...
»Ja paavi! Minä uneksin paavistakin. Hän oli luopuva maallisesta vallastaan ja armeijoista ja keisarikunnista ja maallisten maiden omistuksesta, sillä hän oli huomaava, että ainoastaan sielujen hallinto oli jonkin arvoinen. Hänen kardinaalinsa olivat kaikista maailman ääristä tulleita hyviä ja suuria miehiä, ja hän oli syrjäyttävä kaiken sen filosofian ja valtiotaidon, jota kirkko on harrastanut keskiajasta alkaen. Hän oli oleva suuri kristitty, suuri kansalainen. Minä näin hänen seisovan maailman edessä työtä tekevän kansan pelastajana, heikkojen ja sorrettujen isänä. Minä uskoin, että tämä uusi vuosisata oli näkevä ihanteeni toteuttamisen, siksi että Jumala sitä tahtoi. Mikä unelma! Mikä pettymys! Ei ole mitään Jumalaa, maailma on kaaos!»
Pelästyen omia sanojaan ja tietäen ainoastaan tahtovansa tuottaa paaville kärsimystä Rossi oli kuin mies, joka murhaa oman lapsensa siksi, että sen äiti on hänet pettänyt.
Paavi, joka oli syvästi liikutettu, katsoi nuoren miehen tuskanvääntämiin kasvoihin tietämättä, että hänen omista silmistään virtasi kyyneleitä. Vanhat muistot heräsivät eloon hänessä, ja hän palasi omaan menneisyyteensä. Hän muisti ne päivät, jolloin hän itse oli raivonnut kamalan kohtalon iskun alla, kun hänen toiveensa ja uskonsa katkaistiin, niinkuin viikate leikkaa heinän. Mutta Jumala oli ollut hyvä. Hänen armonsa käsi oli parantanut haavan ja kääntänyt asiat hyvään päin.
Ottaen kirjeet taskustaan paavi asetti ne pöydälle sanoen:
»Nämä ovat teille, poikani.» Sitten hän kääntyi mennäkseen pois. Hänen rintaansa puristi, eikä hän voinut virkkaa sen enempää.
Mennessään alas kapeaan käytävään, joka johti Angelon linnaan, ja nähdessään päivän välähdykset kapeista ikkunoista sekä kuullessaan leikkivien lasten iloiset äänet kadulta paavi sanoi itselleen, että hänen täytyi olla ankara Romalle. Ainoa asia, jota ei voinut parantaa, oli pääministerin surma, ja vaikka Jumalan käsi oli kääntänyt senkin kansan hyväksi, oli se asettanut ylipääsemättömän muurin noiden kahden onnettoman ihmislapsen välille.
»Lapsiraukka! Kukkaraukka, jonka kohtalon myrsky kaatoi! Mutta minun täytyy soimata häntä. Ennenkuin annan hänelle pyhän sakramentin, täytyy hänen tunnustaa ja nöyrtyä katuvaisena.»
VI.
Pyhän Angelon vanhassa linnassa, pitkän, hitaasti kohoavan tiilisen porraskäytävän päässä, joka johtaa laskusillan luota alhaalta keisari Hadrianuksen haudan ja useitten lukittujen koppien ohi yläkertaan, on kolme valoisaa huonetta ja loggia kaupungille päin. Nämä huoneet, jotka ennen muinoin paavillisen hallituksen myrskyisinä aikoina olivat paavien turvapaikkana, olivat nyt Roman vankilana.
Ylhäällä riippui linnan iso kello, ja sen yksitoikkoinen käynti kuului selvästi holvikaton läpi. Alempana olivat varustukset, joille oli asetettu se kanuuna, joka ilmaisi Romalle joka päivä keskipäivän hetken. Vallien edustalla virtasi Tiber, ja venemiesten äänet kuuluivat selvästi ikkunoiden ollessa auki. Alempana näkyi Capitolium, Colosseum, lukemattomien kirkkojen kupolit, Campagna, Albano-vuoret, Frascati, Tivoli ja Albano.
Roma makasi lepotuolissa freskoilla koristetussa huoneessa, joka oli ollut paavien salina. Hän oli puettuna valkoiseen pukuun, ja hänen otsansa näytti alabasterilta. Suurten sulkeutuneiden silmien ympärillä oli sinertävät renkaat, ja suu, joka oli ollut ruusuinen ja hymyilevä, oli nyt väritön kuin marmori.
Maallikkosisar mustan ja valkoisen kirjavassa puvussa liikkui hiljaa huoneessa. Se oli Brunon leski Elena. Hän oli se sisar Angelica, joka oli mennyt Pyhän Sydämen luostariin. Sinne hän oli haudannut omat huolensa, kunnes hän kuuli Roman sairaudesta, jolloin hän pyysi ja sai luvan mennä häntä hoitamaan.
Ovi aukeni, ja siniseen univormuun puettu upseeri astui sisään. Hän oli rykmentin lääkäri.
»Nukkuuko hän, sisar?»
»Nukkuu.»
»Raukka! Nukkukoon niin kauan kuin voi.»
Mutta samassa Roma avasi suuret, kauniit, väsyneet silmänsä ja ojensi pienen valkoisen kätensä. »Tekö täällä, tohtori?» sanoi hän hymyillen.
»Ja kuinka sairaani jaksaa tänä aamuna? Paremmin luullakseni.»
»Paljon paremmin. En tunne mitään tuskia tänään.»
»Hän ei koskaan sano tuntevansa tuskia. Ei hän koskaan valita», sanoi Elena, joka seisoi vuoteen vieressä.
»Väsynytkö, sisar?»
»Miksi minä olisin väsynyt?»
»Kun olette valvonut koko yön minun kanssani. Minä olen niin rasittava sairas, tohtori.»
»Ei saa puhua noin.»
»Jospa kaikki vanginhoitajat olisivat niin hyviä vangeilleen kuin minun vanginhoitajani minulle.»
»Ja jospa kaikki vangit olisivat niin hyviä hoitajilleen... Mutta minä kiellän kokonaan puhumasta tästä asiasta. Aivan kokonaan... Ja tässä tulee aamiainen.»
Suuri, kömpelö univormupukuinen sotamies liinainen takki yllään ja lakki päässä tuli sisään kantaen tarjotinta, jolla oli höyryävä astia. Tohtori maistoi lusikallisen siitä ja rupesi soimaamaan sotilasta.
»Taas liian paljon suolaa! Enkö minä sanonut, että signoran liemeen ei saa panna niin paljon suolaa?»
Sotamiesraukan silmät kävivät kosteiksi. Hän oli kyllä aikonut panna vähemmän, mutta jos tämä ei ollut hyvää, niin...
Roma vakuutti, että se oli tänä aamuna parempaa kuin koskaan, ja kosteat silmät alkoivat loistaa.
»Olettehan Sisiliasta, vai mitä, kokki?»
»Olen, signora.»
Roma kumartui Elenaan päin ja sanoi hiljaa: »Sinnehän _hän_ on mennyt, eikö niin?»
»Niin sanotaan, mutta ei kukaan tiedä.»
»Eikö ole mitään uutisia vieläkään?»
»Ei mitään.»
»Sisilia on kai suloinen paikka, kokki?»
»Niin on, signora. Se on suloisin paikka maanpäällä.»
»Viime yönä näin niin suloista unta, tohtori. Joku, joka oli ollut poissa, tuli takaisin, ja kaikki kirkonkellot soivat hänelle. Luulin, että oli puolipäivän aika, sillä linnan suurella kanuunalla oli juuri ammuttu. Mutta kun heräsin, oli aivan pimeä; jotakin tapahtui kumminkin, sillä ihmiset kulkivat laulaen kaduilla ja soittokunnat soittivat.»
»Ah se... se oli vain... vain jatkoa pääministerin hautajaisiin. Rooma ei sure paroni Bonellin kuolemaa, ja viime yönä joukko miehiä ja naisia marssi pitkin katuja laulaen lauluja ja hymnejä aivan kuin karnevaaliyönä... Mutta nyt minun täytyy mennä. Katsokaa, sisar, että sairaamme ottaa lääkkeitä, kuten ennen, ja makaa hiljaa eikä rasita itseään. Hyvästi!»
Kun kokkikin oli lähtenyt, kohosi Roma olkapäittensä nojaan. »Kuulitteko, mitä tohtori sanoi, Elena? Paronin kuolema on muuttanut kaikki. Tuon miehen surmaaminen ei todellakaan ollut rikos, eikä kenenkään pitäisi saada kärsiä sentähden.»
»Donna Roma!»
»Ah, ei, en tarkoittanut sitä. Mutta miksi en olisi sitä tarkoittanut? Ja miksi te ette sitä myöntäisi? Hänhän surmasi Brunon ja meidän pienen Giuseppemme?...»
Elena itki. »En ajattele itseäni», sanoi hän.
»En minäkään ajattele itseäni», sanoi Roma, »enkä aio masentua yhdennellätoista hetkellä. Mutta Davido Rossin pitäisi tulla takaisin. Hän tulee takaisin. Olen varma siitä, ja silloin unelmani toteutuu.»
»Ja silloin te, Donna Roma...»
»Minä?»
Roma vaipui takaisin vuoteelleen. »Ei, minä en ole täällä silloin, se on totta. Mutta se ei muuta asioita. Ja jos Davido Rossin täytyy palata... minun... minun kuolleen ruumiini yli, kuten ehkä sanotte... kuka siitä tietää... tai välittää... paitsi... ehkä jonakin päivänä... kun hän...»
Roma koetti jatkaa, mutta Elena murtui kokonaan.
Ovi aukeni samassa, ja vahti ilmoitti, että Englannin lähettiläs tahtoi tulla sisään.
»Ah, Sir Evelyn, tekö täällä?»
Englantilainen herra tuli pää kumarassa. »Anteeksi, Donna Roma, että tunkeudun suruunne.»
»Istukaa! Tuokaa tuoli hänen ylhäisyydelleen, sisar... Ajat ovat muuttuneet siitä kun tutustuimme, Sir Evelyn. Minä olin ajattelematon, onnellinen tyttö silloin. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet, enkä toivoisi niitä takaisin.»
»Te olette uljas, Donna Roma. Liian uljas. Muuten olisi oikeusjuttu päättynyt toisin.»
»Kaikki on hyvin näin, teidän ylhäisyytenne. Mutta onko teillä jotakin sanottavaa minulle?»
»On. Teidän tuomionne on herättänyt syvää osanottoa minun kotimaassani, ja koska kävi selville, että olette syntynyt Englannissa, pidin oikeutenani ryhtyä teidän puolestanne hakemaan muutosta asiassa.»
»Mutta minä en tahdo mitään muutosta, rakas ystävä.»
»Donna Roma, on vielä mahdollista vedota kassatsionioikeuteen.»
»Minulla ei ole mitään halua vedota siihen — ei ole syytä siihen.»
»On paljonkin syitä, jos vain tahdotte ottaa huomioon... On todellakin monta mahdollisuutta olemassa, ja kaikki ovat hyviä. Esimerkiksi...»
Englantilainen loi silmänsä alas.
»Mitä.»
»Italian laki säätää, että jos mies tahtoo käyttää rikoksellista väkivaltaa naista kohtaan, voi nainen surmata miehen joutumatta murhaan vikapääksi, syystä että mies on koettanut tehdä teon, joka on rikos Jumalan ja ihmisten edessä.»
Roma ei vastannut, mutta hengitti nopeasti ja kovaa.
»Donna Roma, teidät tuomittiin siksi, että muka olitte mennyt pääministerin kotiin surmataksenne hänet ja täytitte siellä aikeenne. Mutta jos nyt voitaisiin todistaa että _hän_ tulikin _teidän_ kotiinne ja että te _suojataksenne toista henkilöä, joka nyt ei ole oikeuden tavoitettavissa_...»
Roma kohottautui kauhistuen. »Mitä sanotte, teidän ylhäisyytenne?»
»Katsokaa!»
Englantilainen veti povitaskustaan ryppyisen valkoisen paperin.
»Eilisiltana kävin tyhjässä huoneistossanne Piazza Navonalla ja sieltä löysin tämän muiden selvien todistuskappalten joukosta.»
»Mikä se on? Antakaa se minulle!» huusi Roma. Hän melkein repäisi sen englantilaisen käsistä. Se oli vangitsemiskäsky, jonka Rossi oli heittänyt kädestään.
»Kuinka tämä paperi joutui sinne, Donna Roma? Kuka toi sen? Kuka muu henkilö oli luonanne sinä iltana? Kuinka hän selittää läsnäolonsa siellä silloin?»
Roma ei puhunut heti. Hän katsoi suurin, surullisin silmin englantilaiseen, kunnes tämä loi katseensa alas, eikä voinut sanoa mitään. Ei kuulunut muuta ääntä kuin paperin kahina Roman kädessä. Sitten hän sanoi hyvin hiljaa:
»Teidän ylhäisyytenne, antakaa minun pitää tämä paperi. Kuten näette, se ei merkitse itsessään mitään, ja ilman minun todistustani ette voi sitä käyttää. Minä en koskaan tule hakemaan muutosta tuomiooni, ja siitä syystä tästä paperista ei voi olla hyötyä kenellekään. Mutta siitä voi olla vahinkoa — eräälle, jonka nimeen ei saa tulla tahraa.»
Hän ojensi kauniin valkoisen kätensä ja kosketti englantilaisen kättä.
»Enkö minä ole tehnyt kylliksi paljon pahaa hänelle jo? Eikö tämä paperi todista sitä? Täytyykö minun mennä vielä pitemmälle ja saattaa hänet hirsipuuhun? Te ette voi tahtoa sitä. Ettekö huomaa, että poliisin täytyisi kieltää kaikki, ja jos pakotatte minut puhumaan, niin — minäkin kiellän kaikki.»
Hellä, uljas pelottomuus kaikui hänen äänestään. Englantilainen tuskin saattoi pidättää kyyneliään.
»Teidän ylhäisyytenne, Sir Evelyn, ystävä... antakaa minun pitää tämä paperi.»
Englantilainen käänsi pois päänsä. »Se on teidän, Donna Roma — tehkää sille mitä tahdotte.»
Roma suuteli paperia ja piilotti sen poveensa.
»Hyvästi, rakas ystävä.»
Englantilainen koetti vastata. »Hyvästi! Jumalan haltuun!» Sanat eivät tahtoneet päästä esiin.
»Majuri!» kuului vahdin ääni. Linnan päällikkö astui sisään.
»Ah, majuri!» huudahti Roma.
»Tohtori sanoo, että olette parempi tänään.»
»Paljon parempi.»
»Minun velvollisuuteni — ikävä velvollisuuteni — on tuoda teille ikävä sanoma. Vallanpitäjät arvelevat, että teidän läsnäolonne Roomassa on omiaan kiihoittamaan kansaa ja siitä syystä he ovat päättäneet lähettää teidät Viterboon.»
»Milloinka?»
»Huomenna puolenpäivän aikaan.»
»Olen valmis. Mutta oletteko lähettänyt pyytämään isä Pifferiä tänne?»
»Tahdoin kertoa siitä myös. Sisar, poistukaa huoneeseenne hetkeksi.»
Elena meni ulos.
»Donna Roma, eräs suuri henkilö on pyytänyt saada tulla tänne isä Pifferin asemesta. Hän tulee tuosta ovesta. Se johtaa kauan suljettuna olleeseen käytävään, joka vie paavin asuntoon Vatikaaniin, ja se henkilö, joka tulee ja menee siitä, tahtoo olla tuntematon.»
»Majuri!»
Mutta majuri poistui kiireesti huoneesta. Hetken perästä paavi astui sisään puettuna mustaan papin viittaan.
VII.
»Nouskaa, lapseni! Taivas tietää pitäisikö pyhän isän antaa teille siunauksensa. Se, joka tekee rikoksen, joka vahingoittaa toisten elämää tai onnea, on kaksinkertainen rikoksellinen. Olkoon minusta kaukana se, että tahtoisin lisätä syyllisyytenne katkeruutta, kun löydän teidät tässä paikassa kärsimässä syntinne tähden. Oletteko yksin?»
»Aivan yksin, pyhä isä.»
»Istukaa. Pyhä isä istuu viereenne.»
Paavi istui Roman viereen. Hän koetti olla ankara. Se oli hyvin vaikeata. Hänen kätensä hiipi Romaa kohti ja tarttui Roman käteen. Jokaisen kovan sanan kohdalla tuntui hellä puristus.
»Lapseni, nykyhetki on synkkä, ja tulevaisuus on vielä uhkaavampi. Yhteiskunta on järkkynyt perustuksiaan myöten, ja Jumala yksin tietää mitä voi tapahtua. Mutta Jumalan käsi johtaa rajumyrskyäkin, ja Hän kääntää kaikki asiat hyvään päin. Mutta yhtä asiaa Hän ei voi tehdä — ei Jumalakaan voi palauttaa menneisyyttä eikä saattaa tehtyä rikosta tekemättömäksi... Tyyntykää, tyttäreni, tyyntykää!»
Roma oli täydellisesti tyyni, mutta paavi saattoi hädin tuskin hillitä itseään.
»Lapseni, ymmärrän nyt, että erehdyimme. Davido Rossin aikeet eivät olleet rikoksellisia, eikä hänen tarkoituksensa ollut väärä. Olen saanut tiedon siitä asiasta nyt ja näen kaikki toisessa valossa. Kaikki, mitä sanoitte miehestänne, on totta. Hän ei ole anarkisti eikä ateisti, vaan tosi kristitty, joka rakastaa ihmiskuntaa. Ja vaikkei ihmiskunta koskaan voisi saavuttaa hänen korkeita ihanteitaan, tulee sen pyrkiä niitä kohti. Niin, se oli suuri erehdys, lapseni, vaikka se oli luonnollinen ja ehkä anteeksiannettava. Ja ellei tätä kamalaa seikkaa olisi tapahtunut... Mutta emme puhu siitä nyt.»
Paavi taputti kättä omansa alla aivan kuin hän olisi tyynnyttänyt itkevää lasta.
»Vaikka olette tehnyt väärin, on rohkeutenne ja kärsivällisyytenne liikuttanut kaikkien sydäntä, tyttäreni, ja ellei tuota hetken työtä olisi tehty, olisi kaikki vielä mahdollista. Myöskin menneisyys olisi voinut tulla pois pyyhityksi, niinkuin Maria pyyhki pois syntinsä kyynelillään, joilla hän kostutti Mestarin jalkoja. Ja nyt, kun hallitukset sortuvat ja valtaistuimet vapisevat ja Davido Rossi ehkä palaa...»
Roma huudahti ilosta. Paavi kohotti sormensa varoittavasti.
»Ah! Sitä ette enää saa ajatella, tyttäreni — _te_ ette saa koskaan semmoista ajatella. Kiusauksenne oli kamala ja Jumala on viisaudessaan käyttänyt teidän tekoanne herättääkseen maailman omantunnon. Mutta kun nainen on syypää rikokseen, kamalaan rikokseen, joka erottaa syyllisen ihmisperheestä, silloin hän ei saa koskaan... En tahdo lisätä kiveä kuormallenne, lapseni... Mutta Davido Rossin täytyy pysyä erillään häpeästä, ei mikään tahra saa hänen nimeään himmentää.»
Romaa pyörrytti, kun hän huomasi paavin erehdyksen. »Hän ei koskaan ole saava sitä tietää», ajatteli hän.
»Sääli — kovasti sääli, mutta oi, toisin ei voi olla. Te ette koskaan enää voi yhtyä mieheenne. Rikos on välillänne nyt... Mutta minä tulin toiselle asialle. Oletteko aivan valmis?»
»Olen, teidän pyhyytenne.»
Paavi lausui muutamia kysymyksiä saaden selville, että Roma ollessaan luostarissa oli saanut tarpeellisen opetuksen, ja sitten piti Roman sanoa tavallinen tunnustus.
»Toistakaa sanat minun jäljestäni, lapseni.»
Roma polvistui ja pani kätensä ristiin.
»Oi Jumalani, olen murheellinen sydämestäni, koska olen sinua vastaan rikkonut...»
»Oi Jumalani, olen murheellinen, koska olen sinua vastaan rikkonut...»
»Sillä Sinä olet hyvä ja Sinä olet ollut minulle niin armollinen ja Sinä olet pelastanut minut helvetistä...»
»Sillä Sinä olet hyvä ja Sinä olet ollut minulle niin armollinen ja Sinä olet pelastanut minut helvetistä...»
»Armosi avulla en tahdo enää koskaan rikkoa sinua vastaan...»
»Armosi avulla en tahdo enää koskaan rikkoa sinua vastaan...»
Sitten Roma luki samalla tapaa uskontunnustuksen, ja sen jälkeen paavi kastoi hänet. Roma oli nöyrä ja harras. Kasteen jälkeen paavi sanoi:
»Kaste huuhtoo pois kaikki syntinne, tyttäreni, mutta jos sielunne rauhan tähden tahdotte tehdä täyden tunnustuksen ennenkuin annan teille pyhän sakramentin...»
»Onko se rippisalaisuus, jos kerron jotakin...»
Paavi nyökäytti päätään. »Te olette nyt kirkon lapsi, ja se, mitä sanotte, pidetään pyhänä.»
»Sitten tahtoisin tunnustaa, teidän pyhyytenne. Olen toivonut sitä koko ajan tämän oikeudenkäynnin jälkeen, ja siksi tahdoin tavata isä Pifferiä.»
»Tunnustakaa, tyttäreni, mutta muistakaa, ettette syytä ketään.»
Paavi siunasi häntä ja sulki silmänsä kuunnellakseen. Roma oli yhä polvillaan hänen jalkainsa juuressa. Hän aloitti tunnustuksensa.
»Isä, minä olen suuri syntinen, ja kun sanoin tuomioistuimen edessä, että surmasin ministerin, lausuin valheen suojellakseni toista.»
»Lapseni!» Paavi oli noussut seisomaan.
Hetken äänettömyys. Sitten paavi istuutui taas vavisten ja sanoi nopeasti:
»Jatkakaa.»
Roma jatkoi tunnustustaan. Hän kertoi kuinka hän oli aikonut surmata ministerin, kun tämä oli pakottanut häntä syyttämään miestään. Hän kertoi kuinka hän oli valmistautunut tuohon tekoon. Hän kertoi tuosta kamalasta yöstä, jolloin hän oli lähtemäisillään kamalalle asialleen.
»Mutta samassa paroni tuli huoneeseeni ja silloin...»
»Teidän omaan asuntoonne?»
»Niin, ja se oli syynä kaikkeen.»
»Kuinka?»
»Joku toinen tuli sisään jälkeenpäin.»
»Joku...»
»Eräs ystävä.»
»Yst... ystäväkö?»
Roma pisti kätensä poveensa ja veti esiin vangitsemiskäskyn.
»Tämä», sanoi hän.
Paavi otti paperin. Se kahisi, kun hän avasi sen. Ei kuulunut muuta ääntä kuin hänen syvä hengityksensä.
»Ettehän tahdo sanoa... syyttää...»
Paavin silmät harhailivat ympäri huonetta, mutta ne palasivat taas noihin hänen jalkainsa juuressa oleviin kasvoihin.
»Ei, ei! Ettehän tarkoita sitä, lapseni. Sanokaa, että olen käsittänyt teidät väärin ja tullut väärään johtopäätökseen.»
Roma kosketti paavin viittaa. »Anteeksi, pyhä isä. En voinut kuolla valhe huulilla, mutta minä aioin tunnustaa isä Pifferille ja niin...»
Paavi nousi taas ja seisoen Roman edessä hän tarttui hänen olkapäihinsä. »Kieltäkää se!» huusi hän. »Minä käsken teitä kieltämään sen! Te tahdotte minua uskomaan, että hän teki tuon rikoksen, ettekä te! Että hän on murhaaja —!»
Hän työnsi Roman pois luotaan, ja Roma vaipui taaksepäin peittäen kasvonsa käsillään. Sitten paavi kohotti kätensä otsalleen aivan kuin pyyhkiäkseen pois pilviä, jotka olivat siihen kokoontuneet, ja sanoi sitten murtuneella äänellä hiljaa: »Oi Jumala, Sinä tunnet heikkouteni! Minä olen kurja ja puutteellinen. Armahda minua, Herra! Herra! Älä peitä kasvojasi palvelijaltasi, sillä minä olen suuressa tuskassa.»
Roma itki, ja hetken perästä paavi huomasi sen. »Lapseni! Lapsiraukkani! Teidän täytyy kärsiä minua. Olen vanha mies nyt. Heikko, vanha mies vain, joka on kokenut paljon suruja.»
Roma nousi ja suuteli paavin kättä. Paavi piteli vielä vangitsemiskäskyä.
»Mistä saitte tämän?» kysyi hän.
»Englannin lähettiläs toi sen tänä aamuna. Hän oli löytänyt sen asunnostamme Piazza Navonalta.»
»Nyt muistan. 'Sen heitin pettäjäni jalkoihin', sanoi hän. Mutta ajatukseni ovat sekaisin. Kaikki on hämmentynyt päässäni. Teidän omasta huoneestanneko se löydettiin?»
»Niin, sillä siellä, eikä ministerin kotona, kuten poliisit sanoivat, kaikki tapahtui.»
»Lapseni, teidän täytyy antaa minulle tuo paperi.»
Roma nousi säikähtäen. »Ettehän aikone antaa sitä viranomaisille!» huudahti hän. »Sitä Sir Evelyn tahtoi, mutta minä sanoin hänelle, että jos hän käyttäisi sitä todistuksena erästä toista henkilöä vastaan, kieltäisin kaiken. Paitsi sitä, pyhä isä, se, minkä olen kertonut, on rippisalaisuus, ja ettehän ilmaise sitä kenellekään.»
Paavi ei näyttänyt kuulevan. »Herra, Herra!» huudahti hän hiljaa. »Anna minun syödä tuhkaa leivän asemesta ja sekoittaa juomani kyynelin.»
»Ja sitten, pyhä isä, on vielä jotakin, mitä en sanonut. Hän, joka surmasi ministerin, teki sen puolustaakseen itseään. Se oli vahinko, mutta ellei niin olisi tapahtunut, olisi ministeri surmannut hänet.»
Hän oli polvistunut taas ja kosketti paavin viittaa.
»Minä olen ainoa varsinainen syyllinen, sillä minä olin aikonut sen rikoksen tehdä. Mutta jos _hänen_ kätensä oli välikappaleena ja minä sen tähden saan kärsiä, niin pidän sitä sovituksena. Minähän hänet petin, ja vaikka tein sen rakkaudesta enkä vihasta, ovat seuraukset samat, ja hänen sydämensä on murtunut.»
Paavin valkoinen pää oli hyvin kumarassa.
»Enkä minä voi kärsiä enää kauan. Olen sairas — hyvin sairas — eikä tuskani kestä kauan.»
Hänen suuret, kauniit silmänsä loistivat.
»Ja jos, kuten sanotte, Jumala on kääntänyt kaikki asiat parhain päin, tahtoo Hän ehkä ottaa minut pois jonkun toisen asemesta, jonkun toisen, joka on parempi ja jalompi ja tarpeellisempi.»
Hänen huulensa värisivät, hänen äänensä tukehtui ja hän pyyhki pois kyynelen.
»Näin unta siitä viime yönä, pyhä isä. Luulin, että mieheni oli palannut Roomaan ja kaikki kellot soivat. Se oli unta vain, ettekä te kai usko sellaisiin lapsellisuuksiin. Mutta minusta oli suloista ajatella, että kun en ole voinut elää mieheni hyväksi, voin edes kuolla hänen puolestaan ja siten parantaa rikokseni.»
Paavi ei voinut kestää enempää.
»En saa soimata teitä, tyttäreni. Tulin tänne tapaamaan Maria Magdalenaa, ja minä löysinkin itse Jumalan äidin sielun.»
»Siunatkaa minua, pyhä isä.»
»Minä siunaan teitä, lapseni. Mutta vanha mies, joka on siunannut monta, tarvitsee nyt itse teidän siunaustanne.»
VIII.
Davido Rossi istui koko päivän huoneessaan Vatikaanissa lukien niitä kirjeitä, jotka paavi oli hänelle antanut.
Ne olivat samat kirjeet, jotka Roma oli lähettänyt Lontooseen, Pariisiin ja Berliiniin.
Hän luki ne yhä uudelleen, ja paitsi kellon naksutusta ei tuossa suuressa huoneessa kuulunut muita ääniä kuin Rossin syvät huokaukset. Mitä erilaisimmat tunteet risteilivät hänen sydämessään, ja hän tuskin ymmärsi, oliko hän iloinen vai surullinen siitä, että näin myöhään, kun kova kohtalo jo oli tehnyt tehtävänsä, nuo rauhan sanomat olivat saapuneet hänelle.
Noista hienoista, läpikuultavista paperilevyistä näytti huokuvan esiin henki, joka tunkeutui koko hänen olemuksensa läpi. Kun hän luki nuo sanat, joskus iloiset, joskus surulliset, milloin täynnä riemua, milloin tuskasta valittavat, kohosi eloon kokonainen maailma helliä tunteita, jotka poistivat kaikki mustat intohimot.
Hän saattoi nähdä itse Roman, ja hänen sydämensä sykki kuin ennen Roman suloisen, sanomattoman tenhovoiman alla. Nuo rakkaat kasvot, nuo ihanat silmät, tuo ääni, tuo hymy — ne ilmestyivät taas hänelle kiduttaen häntä rakkauden ja katumuksen kidutuksin.