Part 46

»Armaani olen hyvin sairas, ja koska sinä et voi tulla minun luokseni, täytyy minun tulla sinun luoksesi. Älä luule, että olen liian heikko ja naisellinen, vaikka olen luvannut olla voimakas ja uljas. Minä voin elää ainoastaan rakkaudesta, armas, enkä jaksa kestää sinun poissaoloasi. Sinä arvelit kai, että minun pitäisi tyytyä ainoastaan sinun kirjeisiisi, ja totta on, että ne ovat kalliita minulle. Mutta niitä on niin vähän ja ne tulevat niin pitkien väliaikojen perästä eikä niitä nyt näy tulevan ollenkaan enää. Ehkä minä itsekin sydämeni syvyydessä ajattelen, että sinun kirjeesi voisivat olla hiukan enemmän rakkauskirjeitten kaltaisia, mutta miehet eivät koskaan kirjoita oikeita rakkauskirjeitä, ja melkein kaikkien naisten tulisi tunnustaa, jos he tahtoisivat puhua totta, että he ovat hiukan pettyneet siinä asiassa.

Minä tiedän, että miehelläni on muita asioita ajateltavana, suuria asioita, korkeita ja jaloja päämääriä, mutta minä olen nainen vain huolimatta suurenmoisista yrityksistäni, ja minua täytyy rakastaa, muutoin kuolen. Eipä siltä, että pelkäisin kuolemaa, sillä tiedänhän, että jos kuolen, pääsen sinun luoksesi heti ja tämä julma ero loppuu. Mutta minä tahdon elää, ja olen varma, että paranen, kun vain saan olla muutamia hetkiä sinun luonasi. Siitä syystä laittaudun valmiiksi heti ja lähden aamun siivillä.

Älä hämmästy, jos näytän kalpealta ja laihalta ja rumalta. Kuinka voisin olla toisen näköinen, kun maailmani on ollut auringotta näin monta viikkoa? Tiedän, että työsi on hyvin tärkeä varsinkin nyt, kun niin paljon on tekeillä, mutta pane se kumminkin syrjään vähäksi aikaa, rakas, ja vie minut jonnekin Alpeille, jossa saan takaisin terveyteni ja onneni. Siellä me taas olemme pikku poikana ja tyttönä niinkuin ennen muinoin, jolloin sinä ajoit takaa perhosia minulle ja olit niin surullinen, kun minä, paha lapsi, musersin ne. —

Näkemiin, rakas! Olen sinun luonasi melkein yhtä pian kuin tämä kirje. Pelkään että suutut minuun, kun kiiruhdan luoksesi ja keskeytän työsi. Jos näytät sen, kuolen varmaan. Mutta olethan hyvä tälle lemmen toivioretkeläisraukalle ja lohdutat häntä! Hän ei ole hetkeksikään unohtanut sinua koko aikana — ei hetkeksikään. Tavallinen nainen, joka rakastaa tavallista miestä, ei kerro siitä hänelle, mutta sinä et ole tavallinen mies, enkä minä välitä ollenkaan siitä mikä itse olen.

Odota minua siis nopeimmalla junalla, joka lähtee huomisaamuna Roomasta, äläkä lähde Pariisista ennenkuin saavun.

Roma.»

Tuon kirjeen tekaistu syy ja peitetty vilppi saattoi Roman jonkinmoiseen kuumetilaan. Kun hän oli lopettanut sen ja pannut sen postiin, tunsi hän ensimmäisen kerran, että hän todellakin oli sairas.

Kuuro vanha vaimo, joka auttoi häntä panemaan kokoon tavaroita, puhui lakkaamatta Rossista ja Brunosta ja Elenasta ja pikku Giuseppesta ja vihdoin myöskin kuninkaasta ja hänen riemujuhlastaan.

»En välitä hallituksista, signora. Ne ovat samanlaisia nyt kuin ennenkin. Paavi kuolee, ja hänen sielunsa menee seuraavaan paaviin. Toinen paavi on ruma, toinen kaunis, mutta sielu on sama. En välitä muusta enää kuin että keittoni onnistuu, enkä välitä siitä, kuka verot kantaa, kunhan vain voin maksaa ne... Mitä sanot, Tommaso?»

Vanha garibaldilainen tuli yläkertaan hymyillen ja viitaten kädellään, jossa hän piti kirjettä. »Trinità dei Montilta», kuiskasi hän. Punastuen ja vavisten Roma otti kirjeen vanhan miehen kädestä ja meni omaan huoneeseensa.

»Mitä minä olen sanonut, Francesca? On hyvä olla kristitty näihin aikoihin, ja siitä syystä minä aina kannan terävää puukkoa rukousnauhassani.»

XVIII.

Kirjeessä oli Berliinin postileima.

»Oma rakas vaimoni! — Läksin Pariisista äkkiarvaamatta kolme päivää sitten ja saavuin tänne tiistaina. Syy tähän äkilliseen pakoon oli se, että näin Pariisin lehdissä ilmoituksen Rooman aikomista juhlamenoista kuninkaan valtaistuimellenousun muistoksi. Moinen häpeämätön kansan kärsimysten pilkkaaminen tällä suuren tuskan hetkellä näyttää vaativan viipymätöntä ja tuntuvaa vastausta. Siitä syystä oli viisainta kiirehtiä järjestämistyötä mitä voimakkaimmin...»

»Juna lähtee pohjoiseen keho 9.30», ajatteli Roma. »Minun täytyy lähteä tänä iltana eikä huomenna.»

»Jos joku kirjoittaisi kirjan kansakuntien hävityksestä', mikä varomattomuuksien ja valtiollisen tuhlaavaisuuden luettelo siitä syntyisi! Ensi maanantaina he kruunaavat kuninkaan kukkasilla, nimittävät häntä 'jaloksi' ja 'urhoolliseksi' ja 'oikeutta noudattavaksi' ja 'yleväksi' ja 'armolliseksi', tekevät hänet kuuroksi musiikilla ja laululla, tanssivat ja juhlivat sekä antavat samppanjan virrata, samalla kuin kansa kuolee nälkään eikä yhtään ääntä kuulu sen puolesta.

Voi rakas Romani, kun näen suuren rikkauden, tuhlaavaisuuden ja köyhyyden hirvittävät kärsimykset, en enää ihmettele köyhien luokkien kapinallisuutta ja rikoksellisuutta — ihmettelen ainoastaan niiden kärsivällisyyttä. Tänä päivänä sataa, ja kirjoittaessani kohotan silmäni ja näen pienen repaleisen pojan kävelevän tuolla alhaalla Friedrichsstrassella yhtä repaleisen vaimon vieressä. Äitiraukka ei valita, vaikka hänen pikku poikansa ei ole yhtä hyvin puettu eikä yhtä kylläinen kuin toisten vaimojen pojat, eikä pikku poika itke, vaikka hän on syntynyt repaleissa kulkevan äidin poikana. He ovat niin kärsivällisiä, niin äärettömän kärsivällisiä. Ehkä armollinen Jumala sulkee heidän silmänsä näkemästä repaleissa kulkevan hirveätä eroavaisuutta, jota nähdessä sydämeni on murtua. Mutta voi noita syviä kuiluja jalkaimme juuressa, täällä, tuolla, joka paikassa! Kun ajattelen sitä kaikkea, tahtoisin itkeä, mutta kun muistan, kuinka monta vaimoraukkaa ja lasta käy nälkäisenä tuon häpeällisen mässäysjuhlan tähden, joka aiotaan panna toimeen, täytyy minun _toimia_ — Jumalan nimessä minun täytyy...»

Roma lakkasi lukemasta. Hänen silmänsä olivat kosteat, hänen kurkkuaan puristi, mutta ylinnä kaikesta oli pelko — pelko Rossin puolesta ja epäluulo hänen aikeeseensa nähden.

»Oi Roma, Roma, rakas Romani, nyt ymmärrän isäsi ja nyt vihdoinkin olen samaa mieltä kuin hän. Hänen mielestään kuninkaanmurhakin joskus saattoi olla välttämätön ase ihmisyyden taistelussa, ja vaikka tiesin, että muutamat mitä suurimmista henkilöistä olivat samaa mieltä, pidin aina tuota kohtaa heikkoutena isäsi profeetallisessa kutsumuksessa ja hänen käsityskykynsä rajoituksena. Mutta nyt näen, että ainoa erotus meidän välillämme oli se, että hänen sydämensä oli suurempi kuin minun ja että hirvittävinä aikoina, jolloin kansa on avuton eikä voi aikaansaada mitään laillisin keinoin, revolutsioni eikä evolutsioni _näyttää_ olevan sen ainoa toivo...»

Roma kiihoittui yhä enemmän. Ei ollut epäilystäkään Rossin aikeesta.

»En kerro sinulle mitään varmaa suunnitelmastamme, rakas, osittain siitä syystä, että tämä kirje voisi joutua harhateille, osittain koska en pidä oikeana enkä tahdo rasittaa vaimoani sillä vastuunalaisuudella, jonka noin äärettömän pitkälle ulottuvan ja tärkeän ohjelman tunteminen tuottaisi. Kyllä tiedän, ettei hänen suonissaan ole tippaakaan verta, jota hän ei olisi valmis vuodattamaan minun tähteni, mutta sen syyn vuoksi hän ei saa panna pientä sormeansakaan vaaraan.

Lyhyesti, meidän tunnuslauseemme on 'yhdistymistä! yhdistymistä! yhdistymistä!' Heti kun suunnitelmamme on valmis ja kaikki yhdistykset Euroopassa saavat sanan yhteisen liikkeen aloittamiseksi, tuntevat tyrannit, jotka seisovat valtioiden etunenässä, että nuo vanhat temppelit ovat lahonneet ja valmiit sortumaan.

Pahimpana vaarana ovat vakinaiset armeijat, joilla suuret valtiot ovat itsensä ympäröineet. Se juuri oli syynä onnettomuuksiin helmikuun 1 p:nä. Siinä on nytkin vaarallisten seurauksien uhka, ja siitä syystä lähetän tässä julistuksen muistaen, että sinapin siemenestä voi kasvaa suuri puu. Pyydä vanhaa Pellegrinoa painattamaan heti 500 kappaletta ja anna ne jollekin, joka toimii nimessäni. Paras on kääntyä Malatestan puoleen, joka kuuluu meidän puolueeseemme ja tietää kuinka julistuksia saa jaetuksi kasarmeissa. Luullakseni hän on velkaa minulle sen verran, että voi antautua tuon vaaran alaiseksi.

* * * * *

'Sotilaat! — Yleisen rakkauden periaate, jota saarnattiin Öljymäellä, on vielä kaukana täytäntöönpanosta, vaikka maailma kulkee luonnonlain pakosta sitä aikaa kohti, jolloin sodat käyvät mahdottomiksi. Ne alkoivat raakalaisoloissa ja ovat eläneet persoonallisen, perhe-, kansalais- ja paikkakunnallisen sodan kehityksen. Ne ovat nyt tuomitut loppumaan siinä kansojen keskinäisessä liitossa, joka on oleva oikeuden loistava voitto vallasta. Mutta minä puhun teille kuin ainakin miehille, jotka ovat valmiit tarjoamaan henkensä uhriksi maansa hyväksi, ja pyydän teitä ajattelemaan, mikä vaikutus on eräillä teoilla, joita teiltä pyydetään, ja ovatko ne työt laillisia.

Sotamiehen tehtävä on taistella maansa vihollisia vastaan, eikä hänellä ole oikeutta taistella omaa kansaansa vastaan. Jos hän tekee sen, pettää hän omat herransa ja on siis kapinallinen ja kavaltaja. Tämä on päivänselvää, kuka voi sitä vastaan sanoa?

Roomalaiset soturit, isien kunnian perilliset, kun teiltä vaaditaan sotalain täyttämistä, eikö mikään ääni sano teille, että taistelette veljiänne vastaan? Kieltäytykää sitä tekemästä. Jos armeijan kotkat taas käskevät teitä käyttämään hirmuvaltaa veljiänne kohtaan siitä syystä, että he vaativat oikeutta elää, niin heittäkää pois aseenne uljaina miehinä ennemmin kuin teette veljesmurhan.

Davido Rossi.»

Roma luuli näkevänsä kaikki, kuinka koko suunnitelma oli ajateltu — ensin tunnussana, sitten kapina, sitten kuninkaanmurha. »Juna lähtee 2,30, minun täytyy joutua siihen», ajatteli hän.

»Rakkaani, älä koeta vastata tähän kirjeeseen, sillä minun täytyy minä hetkenä tahansa olla valmis lähtemään Berliinistä joko Geneveen tai Zürichiin, en tiedä minne. En voi antaa sinulle mitään osoitetta kirjettä tai sähkösanomaa varten, ja ehkä on paras, että tuolla tärkeimmällä hetkellä en ole missään yhteydessä Rooman kanssa. Muutaman päivän kuluttua olen taas luonasi, eromme on lopussa, ja jos Jumala tahtoo, en koskaan enää ole jättävä sinua...»

Roman päätä pyörrytti. Rossi syöksyi surman suuhun, ja häntä oli mahdoton pelastaa. Oli kuin Kaikkivaltiaan mahtava käsi oli ajanut häntä sokeasti eteenpäin.

»Näen, että paavi on julistanut minut pannaan ja erottanut 'Ihmisten Tasavallan' jäsenet kirkon yhteydestä. Olen pahoillani, hyvin pahoillani, hyvin pahoillani niiden ihmisraukkojen tähden, jotka janoavat yliluonnollista uskontoa ja joiden nyt täytyy järjestäytyä ulkopuolella kirkkoa ja sen johtoa — olen pahoillani paavin tähden, jota kohtaan tunnen samaa kuin ennenkin, nimittäin syvää hellyyttä, tuomitkoonpa hän minua kuinka paljon tahansa. Oi jos tuo suuri sydän, joka säälii köyhiä, hellii joukkoja ja rakastaa naisia ja lapsia kuin Kristus, voisi unohtaa maallisen valtansa ja lakkaisi hakemasta hallintoaluetta, klerikalismin helisevää vaskea ja kiliseviä kelloja, mikä johtaja hän olisi, kun tämä uusi ristiretki pannaan toimeen!

Hyvästi, lemmittyni. Voi hyvin! Eräs ystävä kirjoittaa, että Roomasta tulleet kirjeet ovat lähetetyt Lontoosta tänne minun jälkeeni. Ne ovat varmaan sinulta, mutta ennenkuin ennätän ne saada, suljen sinut jo syliini. Kuinka ikävöin sitä hetkeä! Rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen, ja vaikka kirjeeni ovat olleet täynnä asioita, on minulla muuta sanottavaa sinulle, kun tapaamme. Älä odota minua ennenkuin näet minut omassa huoneessasi. Ole uljas! Nyt kysytään rohkeutta. Muista että lupasit olla sekä soturini että vaimoni — 'valmiina tottelemaan kapteenin käskyjä'.

D.»

Roma seisoi Rossin kirje kädessä, kasvot ja huulet kalpeina, ja hänen päätään pyörrytti, kun samassa koputettiin ovea. Ennenkuin hän vastasi, työnsi hän kirjeen uuniin ja sytytti sen tulitikulla.

»Donna Roma! Oletteko siellä, signora?»

»Odottakaa... tulkaa sisään.»

»Eräs munkki odottaa etuhuoneessa ja pyytää tavata teitä, signora.»

Se oli isä Pifferi. Vanhan miehen lempeät kasvot näyttivät huolestuneilta. Roma katsoi häneen läpitunkevasti ja pelokkaasti.

»Pyhä isä tahtoisi tavata teitä taas», sanoi munkki.

»Tahtooko hän... minua vahingoittamaan miestäni?» sanoi Roma vapisevalla äänellä.

»Ei, tyttäreni. Päinvastoin hän pyytää teitä pelastamaan hänet.»

Roma ajatteli hetken ja sanoi sitten: »Hyvä, menkäämme siis.» Ja hän palasi huoneeseensa pukeutumaan. Viimeinen jäännös kirjeestä paloi uunissa.

XIX.

Roma läksi Vatikaaniin kapusiinilaisen kanssa. Hän näki taas samat komeat portaat ja salit, samat soturit, kamariherrat, bussolantit, monsignorit, saman keisarillisen palatsin leiman. Mutta pienessä, vaatimattomassa huoneessa, jonne he nyt astuivat matoilla peitetyn, kapeaikkunaisen salakäytävän kautta eikä valtaistuinsalin läpi, kuten ennen, paavi seisoi odottaen kuin vaatimaton pappi, puettuna valkoiseen villaviittaan.

Roman lähestyessä hän hymyili surumielistä hymyä, ja hänen väsyneet silmänsä kuvastivat ääretöntä sääliä aivan kuin lääkärin silmät ennenkuin hänen on pakko ryhtyä leikkaamaan turvatonta eläinraukkaa hyödyttääkseen työllään ihmissukua.

Roma polvistui ja suuteli paavin sormusta. Paavi kohotti hänet ylös ja asetti hänet istumaan lepotuolille, istuutuen itse nojatuoliin ja yhä vielä pidellen Roman kättä omassaan. Kapusiinilainen seisoi ikkunan ääressä vetäen uutimen hiukan syrjään ja katsellen piazzalle.

»Ettehän usko, että pyhä isä on lähettänyt teitä pyytämään tehdäkseen pahaa teille?» sanoi paavi.

»Olen varma, ettei hän sitä tahdo, teidän pyhyytenne», vastasi Roma.

»Ja vaikka en hyväksy miehenne toimia, tiedätte, etten soisi hänelle mitään pahaa.»

»Pyhä isä ei suo kenellekään pahaa, ja minun mieheni on niin hyvä ja hänen aikeensa niin jalot, ettei kukaan, joka tuntee hänet, voi suoda hänelle pahaa.»

Paavi katsoi Romaa kasvoihin. Ne loistivat pelokasta iloa, ja paavin kävi häntä sääli.

»Teidän rakkautenne mieheenne on suloinen ja kaunis, tyttäreni, ja pyhän isän sydämeen koskee, kun hänen täytyy tuottaa teille huolta. Mutta se on hänen velvollisuutensa ja hänen täytyy se tehdä.»

Roma kohotti taas kainosti katseensa, ja taas paavi näki tuon äänettömän, rukoilevan katseen.

»Tyttäreni, teidän miehenne vaikuttimet eivät ehkä ole huonoja. Ne ovat ehkä hyvät ja jalot. Niin on laita usein hänen kaltaisissaan miehissä. He näkevät rikkauden ja köyhyyden ristiriidan, ja heidän sydämensä on täynnä suuttumusta ja sääliä. He kuulevat elämän uumenissa suuria kysymyksiä, jotka vaativat selitystä. He tuntevat kärsivän ihmiskunnan rauhattomuuden, joka valmistaa ihmissieluja niihin muutoksiin, jotka varmaan tulevat. Mutta lapseni, he eivät tiedä, että todellisia ja pysyviä parannuksia, semmoisia, jotka koskevat koko ihmisperhettä, voi Jumala yksin aikaansaada pyhän kirkkonsa ja paavinistuimensa avulla ja että niitä parannuksia on pyhän Pietarin kello julistava maailmalle.»

Paavin puhuessa puna kohosi Roman poskille aivan kuin vaaran lippuna. Hän katsahti avuttomasti kapusiinilaiseen. Nuo äärettömästi rukoilevat silmät näyttivät kysyvät milloin isku lyötäisiin.

»Mitä hän siis tekee, tyttäreni? Välittämättä kirkosta, joka hellän äidin lailla tahtoisi kantaa ihmisheikkouden ja kärsimyksen taakkaa, hän julistaa uutta evankeliumia, semmoista, joka alentaisi ihmiskunnan pahempaan raakalaisuuteen kuin se, mistä Kristus meidät pelasti. Ansaitseeko hänen menettelytapansa teidän rakkauttanne, lapseni?»

Roma katsoi kainosti paaviin vastatessaan:

»Minulla ei ole mitään tekemistä mieheni mielipiteitten kanssa, teidän pyhyytenne. Minun tulee ainoastaan olla uskollinen hänen ystävyydelleen minua kohtaan ja rakkaudelle, jota tunnen häneen.»

»Lapseni», sanoi paavi, »kysykää itseltänne, mitä miehenne tekee tällä hetkellä. Hän ei tyytynyt siihenkään, että on kylvänyt eripuraisuutta parlamenttiin ja sanomalehdistöön, hän vaeltaa nyt ympäri Eurooppaa kooten kaikki seikkailijat, jotka työskentelevät pimeässä, ja hautoo kapinanhanketta, jonka seurauksena voi olla täysi anarkia koko maailmassa.»

Roma veti pois kätensä paavin kädestä ja huudahti vastustaen.

»Ah, kyllä tiedän mitä tahdotte sanoa, tyttäreni. Hänen aikomuksensa ei ole luoda anarkiaa. Sitä sellaiset miehet eivät koskaan aio. Mutta kun he kerran ovat aloittaneet vaarallisen liikkeen, johtavat tietämättömät joukot sen loogilliseen päätökseensä. Niin käy aina. He alkavat evolutsionilla ja päätyvät revolutsioniin. He alkavat rauhalla ja päätyvät väkivaltaan. Ja ainoa seuraus miehenne toimista voi olla järjestetyn yhteiskunnan, valtion ja kirkon hävitys.»

Roman sormet olivat kouristuksenomaisesti pusertuneet. Hän kohotti kainot, tunteelliset kasvonsa sanoen:

»En tiedä mitään siitä, teidän pyhyytenne. Tiedän vain, että hän on vakuutettu velvollisuudestaan ja että hänen sydämensä on puhdas ja jalo.»

»Tyttäreni, miehenne voi olla hengeltään ja mieleltään suuri isänmaanystävä, mutta siitä huolimatta hän on niitä tämän onnettoman ajan rikoksellisia ja haaveilevia opettajia, jotka pettävät tietämättömiä joukkoja lupauksilla, joita ei koskaan voida täyttää. Anarkia, sekasorto, uskonnon ja siveellisyyden hävitys, oikeuden, ihmisarvon surma, kodin puhtauden turmelus — siinä ainoat mahdolliset hedelmät siitä siemenestä, jota hän kylvää.»

Kainot silmät alkoivat salamoida. »En ole tullut tänne tätä kuullakseni, teidän pyhyytenne.» Paavi pani lempeästi kätensä Roman kädelle.

»Muistakaa, lapseni, mitä itse sanoitte edellisellä käynnillänne.»

Roman pää vaipui alas.

»Viranomaiset tietävät tarkoin kaiken.»

»Pyhä isä!»

»Se oli välttämätöntä.»

»Siis... joku on heille kertonut.»

»Minä sen tein. Pyhä isä ei kertonut enempää kuin oli välttämätöntä hänen omantuntonsa rauhoittamiseksi ja rikoksen estämiseksi. Oma kielenne teki loput, tyttäreni.»

Paavi kertoi mitä oli tapahtunut pääministerin virastossa, ja Roman rintaa puristi. »Ei se tee mitään», sanoi hän vihdoin, kasvoissa sama pelokas ja tunteellinen ilme, »Davido Rossi on valmistautunut kaikkeen, siis tähänkin».

»Viranomaiset tiesivät jo enemmän kuin minä saatoin heille kertoa», sanoi paavi. »He tiesivät, missä miehenne oleskelee ja mitä hän toimii. He tietävät, missä hän on nytkin, ja ovat valmiit vangitsemaan hänet.»

Roma kiihtyi yhä enemmän, ja kaino katse muuttui puolustavaksi.

»Minulle on sanottu, että hän on Berliinissä tällä hetkellä. Onko se totta?»

Roma ei vastannut.

»On sanottu, että viralliset ilmoitukset aivan selvästi todistavat, että hänellä on kapinallisia hankkeita.»

Roma ei vieläkään vastannut.

»Sanotaan salassa, että kapinan tarkoituksena on vallankumous ja kuninkaanmurha. Onko se totta?»

Roma puri huultaan ja vaikeni.

»Ettekö voi luottaa minuun, lapseni? Ettekö tunne pyhää isää? Antakaa minulle pieni toivo vain, että nuo huhut ovat perättömiä, niin pyhä isä on valmis vastustamaan kaikkia teitä vastaan tähdätyltä yrityksiä ja vaikkapa asettumaan koko maailmaakin vastaan.»

Roman päätä pyörrytti. »En tiedä... en tiedä», mutisi hän.

»Oletteko vähääkään epävarma, tyttäreni? Jos teillä on pienintäkään syytä uskoa, että nuo tiedot ovat valheellisia ja ilkeätä panettelua, sanokaa se minulle, ja minä olen käyttävä miehenne hyväksi teidän epäilystänne.»

Roma nousi seisomaan, mutta hän piteli kiinni pöydästä vavisten ja äänetönnä. Paavi katsoi häneen suurin, väsynein silmin ja jatkoi lempeästi:

»Jos te, onnetonta kyllä, ette voi uskoa muuta kuin että miehenne on sekaantunut vaarallisiin hankkeisiin, ettekö voi estää häntä niistä?»

»En», sanoi Roma taistellen kyyneliään vastaan, »se on mahdotonta. Olkoon hän oikeassa tai väärässä, en minä ainakaan voi häntä tuomita. Paitsi sitä, kauan aikaa sitten, jo ennenkuin olimme naimisissa, lupasin hänelle, etten koskaan asetu hänen ja hänen työnsä väliin, enkä voi sitä koskaan tehdä, en voi!»

»Mutta jos hän rakastaa teitä, lapseni, eikö hän tahtoisi teidän tähtenne välttää vaaraa?»

»En voi pyytää sitä häneltä. Minä käskin hänen lähteä ajattelematta minua ja lupasin pitää huolta itsestäni, tapahtuipa mitä tahansa.»

Hänen silmänsä loistivat kyyneleisinä. Paavi taputti hänen kättään pöydän reunalla.

»Ettekö voi edes mennä hänen luokseen varoittamaan häntä sallien hänen päättää itse, tyttäreni?»

»Niin... se on nyt mahdotonta.»

»Miksi niin, lapseni?»

»Minä en tiedä, missä hän on, enkä voisi löytää häntä. Kirjeessään hän sanoo, että on parempi, etten tiedä hänestä.»

»Hän on siis erottautunut teistä kokonaan?»

»Aivan täydellisesti. Minä saan tavata hänet vasta Roomassa.»

»Ja toistaiseksi, estääkseen vihollisiaan saamasta selkoa hänestä, hän on lopettanut kaiken yhteyden ystäviensä kanssa, niinkö?»

»Niin.»

Paavin kasvot kalpenivat huomattavasti ja sisäinen ääni sanoi hänelle: »Siinä on Jumalan käsi. Kuolema odottaa sitä miestä Roomassa, ja hän astuu sokeana sitä kohti.»

Suuret surulliset silmät katsoivat tunteellisesti Roman väriseviin kasvoihin. »Sitä ei voi auttaa», ajatteli paavi. Hän tunsi puserruksen omassa rinnassaan jo.

»Otaksukaa, lapseni... otaksukaa, että voisitte estää kaikki pahat seuraukset. Tahtoisitteko tehdä sen?»

»Olen nainen, pyhä isä. Miten nainen voi mitään estää?»

»Kansojen historiassa on joskus tapahtunut, että nainen on voinut pelastaa henkiä ja varjella yhteiskuntaa nostamalla vain pienen kätensä.»

Paavi nosti Roman vapisevat sormet pöydältä.

»Jos voin tehdä jotakin, teidän pyhyytenne, rikkomatta lupaustani ja pettämättä miestäni...»

»Se on hirvittävä kiirastuli, lapseni. Jumala tietää kuinka hirveä se on vaimolle, kuinka hirveä.»

»Vähätpä siitä! Jos se pelastaa mieheni... Sanokaa se minulle, teidän pyhyytenne.»

Paavi kertoi hänelle pääministerin ehdotuksen ja kuninkaan lupauksen. Hänen äänensä värisi. Hän oli kuin mies, joka haavoittaa itseään joka sanalla. Roma katsoi häneen sanatonna, kunnes hän oli lopettanut.

»Te pyydätte minua _syyttämään_ miestäni?»

»Se on ainoa tapa, jolla voitte pelastaa hänet, tyttäreni.»

Roma katsoi ympäri huonetta avuttomasti, ja hänen silmänsä uhkuivat äänetöntä armon rukousta. Sitten siunatut kyyneleet tulivat taas, eikä hän koettanutkaan estää niitä.

»Pyhä isä», sanoi hän nyyhkyttäen, »sitä hänen vihollisensa ovat koko ajan pyytäneet minua tekemään, ja kun olen kieltäytynyt, ovat he koetelleet minua köyhyydellä ja häpeällä. Ja kun tulen teidän luoksenne hakemaan suojaa ja turvaa uskoen, että isälliset kätenne varjelevat minua, te... myöskin te...»

Hän vaikeni aivan kuin äkillisen ajatuksen iskemänä ja sanoi: »Mutta se on mahdotonta. Hän on mieheni, ja siitä syystä en voi todistaa häntä vastaan.»

»Sydämeni vuotaa verta tähtenne, lapseni, ja minua hävettää väittää vastaan. Mutta vala ei ole välttämätön syytökseen, ja vaikka olisikin, ei tämän epäkristillisen valtakunnan laki tunnusta teitä Rossin vaimoksi.»

»Mutta hän tietää, kuka häntä on syyttänyt. Minä olen ainoa ihminen maailmassa, jolle hän on kertonut salaisuutensa, ja hän on vihaava minua ja eroava minusta.»

»Te pelastatte hänen elämänsä, tyttäreni.»

»Mitä se merkitsee, että pelastan hänen elämänsä, kun kadotan hänet iäksi?»

»Tekö noin sanotte, lapseni — te, joka olette uhrannut niin paljon jo? Eikö korkein rakkaus ensin ajattele rakastetun onnea ja viimeksi itseään?»

»Niin, niin. En tiennyt mitä sanoin. Mutta hän on kiroava minua siksi, että estin hänen työnsä.»

»Hänen työnsä on estyvä joka tapauksessa. Se on tuomittu nyt jo. Ja kun hänen haaveilevat suunnitelmansa ovat murtuneet ja kaikki on turhaa ja kadotettua eivätkä kyyneleet voi uudestaan herättää menneisyyttä...»

»Mutta hänet ajetaan maanpakoon, enkä minä saa koskaan nähdä häntä enää.»

»Se on pienempi kahdesta pahasta, lapseni», sanoi paavi. Ja juhlallisella, värisevällä äänellään, joka kaikui Roman korvissa kuin Rossin ääni, hän lisäsi: »Joka vuodattaa ihmisen verta ihmiskäden kautta, hänen verensä on vuotava.»

Nuoren naisen värisevät, tunteelliset kasvot jäykistyivät taas, ja paavi kuvasi matalalla äänellä häpeällisen kuoleman syvää kurjuutta.