Part 45
»Olen kuullut siitä. Olen kuullut mitä teidän luonnolliset käskijänne ovat tehneet nöyryyttääkseen turvatonta naista. Hän on joutunut sydämettömän miehen uhriksi, ja tietäen tuon seikan teidän neuvonantajanne ovat kiusanneet ja kiduttaneet häntä. He kiduttivat häntä köyhyydellä, nöyryytyksillä, mustasukkaisuudella ja häpeän varjolla. Mutta pyhä Jumala vahvisti hänen rakkauttaan, joka oli herännyt hänen sielussaan, ja hän kesti kaikki kiusaukset.»
Ensi kerran paroni näytti joutuvan hämilleen.
»Olen myöskin kuullut, että tuon saman päämäärän saavuttamiseksi teidän vankilassanne äskettäin tapahtui häpeällinen juttu, joka on loukannut kaikkea sekä taivaallista että inhimillistä oikeutta.»
»Teidän pyhyytenne ei tule pitää totena kaikkea, mikä on painettuna nurkkalehdissä.»
»Onko totta, että sinne, missä kurja, avuton olento kärsi rangaistusta rikoksestaan, teidän käskijänne toimittivat poliisin, joka valepuvussa koetti saada häntä syyttämään toveriaan?»
»Nämä ovat valtioasioita, teidän pyhyytenne. En myönnä enkä kiellä.»
»Ihmisyyden nimessä kysyn teiltä, ovatko sellaiset käskijät saaneet rangaistuksensa vai vieläkö he istuvat sisäasiainministeriössä?»
»Epäilemättä viranomaiset menivät liian pitkälle, teidän pyhyytenne, mutta pitäisikö meidän tuollaisen viheliäisen hupsun tähden, joka kertoo kaikille eri juttuja, vetää viranomaisemme oikeuteen? Sellaisten henkilöiden sääliminen on vaarallista sentimentaalisuutta, teidän pyhyytenne, mitä voimakas ja valistunut hallitus ei voi kannattaa.»
»Jumala silloin hävittäköön kaikki sellaiset hallitukset sekä niitä kannattavat jumalattomat systeemit! Jos otaksumme, että mies oli viheliäinen hupsu, ei loukkaus koskenut häntä yksin, vaan hänen persoonassaan koko oikeuden henkeä. Mitä teidän käskijänne tekivät? He kiusasivat miestä käyttäen välikappaleenaan sitä rakkautta, jota hän tunsi vaimoaan kohtaan, hänen surmatun lapsensa muistoa, kaikkea sitä, mikä oli totta, jaloa ja taivaallista hänessä. He ristiinnaulitsivat Kristuksen tuossa avuttomassa miehessä, ja te seisotte tässä Kristuksen edustajan edessä puolustamassa noita tekoja!»
Paavi oli noussut seisomaan ja kohottanut toisen kätensä päänsä yli ruhtinaallisin liikkein. Tietämättään nuori kuningas, joka oli käynyt kalman kalpeaksi, vaipui polvilleen, mutta paroni pani käsivartensa ristiin ja seisoi entistä jäykempänä.
»Oletteko koskaan ajatellut tuollaisen väärän ministerin loppua? Ajatelkaapa hänen kuolinhetkeään, jolloin muisto kaikista noista nuorista olennoista, jotka hän on surmannut, kuolleista äideistä, yksinäisistä leskistä ja kyynelisistä orvoista häntä uhkaa. Ajatelkaa päivää jälkeen hänen kuolemansa, kun hän, joka vaelsi maailmassa Jumalan ruoskana, makaa maailman jaloissa eikä ole ketään niin kurjaa, ettei potkaisisi tuota häväistyä ruumista. Te tähtäätte korkealle, hyvä herra, mutta olkaa varuillanne, olkaa varuillanne!»
Paavi istui taas ja kuningas nousi häveten heikkouttaan.
»Teidän majesteettinne», sanoi paavi, »päivä tulee, jolloin meidän molempien täytyy astua Jumalan eteen tekemään tiliä töistämme, ja minä, joka olen niin paljon edellänne iässä, ennätän varmaan sinne ennen. Mutta minä en uskaltaisi kohdata Tuomarin katsetta, ellen tänä päivänä varoittaisi teitä niistä vaaroista, jotka teitä uhkaavat. Jumala yksin tietää, miksi toinen ihminen määrätään kuninkaaksi, toinen paaviksi, toinen hänen vertaisensa tai häntä parempi kerjäläiseksi ja orjaksi. Mutta Jumala, joka määrää paavit ja kuninkaat, tahtoo, että he olisivat alamaistensa isiä eikä turmelijoita. Hallitsijalla voi olla mitä parhaimmat aikeet, mutta jos hän on heikko ja heittäytyy omavaltaisen ministerin valtaan, on hän huonompi kuin pahin hirmuvaltias. Ajatelkaa, teidän majesteettinne! Valtaistuin voi olla vetelä suo, johon mies saattaa elävänä hautautua.»
Nuori kuningas alkoi sopertaa katkonaisia sanoja, mutta kuuntelematta häntä paavi nousi lopettaakseen keskustelun.
»Te lupaatte minulle», sanoi hän, »että jos — minä sanon _jos_ verenvuodon ja rikoksen estämiseksi pyydän tuota nuorta naista todistamaan, että hänen miehensä on ennen tuomittu kapinallinen, te säästätte häntä ja armahdatte hänet, tapahtuipa mitä tahansa?»
»Pyhä isä, annan teille kunniasanani siitä.»
»Siis jättäkää minut! Antakaa minun ajatella!... Odottakaa! Jos hän suostuu, minne hänen on mentävä?»
»Ponte Ripettan luona olevaan virastoon ja — koska aika on täpärällä — kello kymmenen ensi lauantaina», vastasi paroni.
»Jättäkää minut! Jättäkää!»
Kuningas polvistui taas ja suuteli paavin kättä, mutta paroni ainoastaan kumarsi astuessaan hallitsijansa jälessä.
Avonaisesta ovesta kuului ääni, joka oli kuin myrskyn humina luolassa. Kirkossa oli Tenebrae alkanut, ja kansa lauloi Miserereä.
»Kuulitteko mitä hän sanoi, isä?» kysyi paavi. »Eikö siinä ole melkein tarpeeksi puolustusta Rossille, että hän on kohdannut tuollaisen tyrannin?»
»Puhutaan siitä huomenna», sanoi kapusiinilainen.
Munkki soitti kelloa ja palirenieerit palasivat kantotuoleineen.
XV.
Sakaristossa mennessään takaisin Pietarin-kirkkoon paavi puettiin uudelleen punaiseen viittaan ja hiippaan. Hänen ajatellessaan äskeistä tapahtumaa ja kuunnellessaan etäisen laulun hyminää täytti hänen sielunsa ääretön sääli kansaa kohtaan.
»Köyhät ravitaan ja he kiittävät Herraa.»
Kulkue järjestyi taas, mutta ilman ristiä ja ainoastaan kaksi kynttilää edellä. Paavi nostettiin kantotuoliin ja häntä kannettiin kiertelevien koridorien kautta.
Suuri sävelaalto vyöryi häntä vastaan hänen astuessaan kirkkoon, viidenkymmenen tuhannen ihmisäänen kaiku. Se oli kuin lukemattomien aaltojen loiske, kun ne särkyvät pelastusveneen kylkiin tämän lähtiessä satamasta aavalle merelle. Paavi kantajiensa olkapäillä oli kuin kapteeni, joka yöllä kiirehtii pelastamaan haaksirikkoisen laivan väestöä.
Oli hämärä, ja ainoastaan nuo suuret ääriviivat jättiläiskuvapatsaineen erottuivat pimeässä. Suunnattoman suurena, yön peittämänä, siellä täällä savuavan, sammuvan tulisoihdun valaisemana häämötti kirkko ja tuolla tuikki punertava valo levon kappelista. Tuossa näyssä oli jotakin kamalaa, se oli kuin kokonainen maailma, joka ensin oli luotu ja sitten taas hävitetty ja joka nyt sydänyönä huokaili ilmoille kaiken tuskansa ja kaihonsa.
Paavin kulkiessa kansanjoukon läpi se jatkoi Miserere-lauluaan. Kasvoja ei näkynyt, paitsi silloin tällöin kynttilän valon sattuessa niihin. Useimmat olivat polvillaan ja kaikki olivat uskonnollisen tunteen vallassa. Korkealla alttarilla ei ollut ainoatakaan koristusta, ja sen risti oli peitetty mustalla harsolla, sen kauneus ja majesteettisuus oli hävinnyt. Paavin valtaistuimeltakin oli poistettu kunniakatos eikä siinä ollut vaatteen palastakaan, johon hän olisi saattanut panna jalkansa. Kolmihaaraisessa kynttiläjalassa ei ollut tulta, ja ainoa palava kynttilä oli piilotettu alttarin taakse.
»Armahda minua Jumala suuren armosi tähden!»
Äänten valitus kohosi ja laski tuossa suuressa, pimeässä holvissa, ja paavi peitti kasvonsa ja itki ajatellessaan sitä hirmuista tapausta, jota tämä Tenebrae kuvasi, taivaallisen kärsimyksen salaisuutta, tuota pimeää hetkeä kaksituhatta vuotta sitten, jolloin vuoret halkesivat ja haudat aukenivat ja temppelin esivaate repesi kahtia. Ja sitten hän muisti tuon viimeisen tuskanhuudon: »Jumalani, Jumalani, miksi minut ylenannoit?» ja kuinka maailman valo hetkeksi muuttui haudan pimeydeksi.
Oliko se valo vieläkin piilossa, nyt kun despotismi on ainoa vastaus kärsimyksiin, kun siveellisyys ja hartaus ovat viranomaisten mielivallan määrättävissä, kun kaikki sivistyneiden valtioiden voimat ovat epäkristillisten käsissä, kun kamala harhauskon aalto peittää parlamentit ja hallitukset, kun anarkia kulkee hävittävää kulkuaan maailman valtakuntien läpi!
»Vapahda minua, oi Jumala ja Vapahtajani!»
Miserereä laulavan kansan valitus pimeässä kirkossa tuntui paavista tällä hetkellä koko ihmiskunnan sielun tuskanhuudolta vääryyttä vastaan — äärettömän, mutta avuttoman ihmisperheen huudolta Jumalan puoleen, tuon etäisen olennon luo, jota ei voi saavuttaa eikä liikuttaa muulla kuin itkulla. He olivat kuin pieniä lapsia yksin yössä, jossa kaikki oli pimeätä ja kuollutta!
Vanha maestro Mustata lauloi viimeiset surun sävelet, ja Miserere loppui. Sitä seuraavassa suuressa hiljaisuudessa kuului matala koputus aivan kuin battitorien lyönnit vankilakopeissa, sitten vyöryvä ääni, aivan kuin raskas rautaovi olisi kääntynyt saranoillaan. Kirkas valo leimahti alttarin puolella, ja vihdoin levisi hehkuva valo suuresta rististä, joka riippui katosta.
Se oli ylösnousemuksen vertauskuva, ja paaville se oli myöskin kirkon vertauskuva. Kirkko ei ole kuollut. Se on Kristus, eikä se voi kuolla. Sitä eivät tyrannit eikä epäusko eikä anarkia eikä mikään kiihko voi voittaa. Se on ihmiskunnan toivo ja ankkuri ja ikuisen elämän kuva.
Paavi vaipui polvilleen rukoilemaan.
»Oi taivaallinen Isä, auta minua näinä pahoina päivinä ylläpitämään taivaallista virkaani. Vehkeilyjen ja salaliittojen keskellä ole Sinä minun voimani ja vahvista minua Pyhällä Hengelläsi. Oi Herra korkeudessa, joka täytät taivaan ja maan, Sinä tiedät kuinka viholliseni vartioivat tekojani, mutta älä anna palvelijasi heikkouden vahingoittaa pyhää kirkkoasi. Sinä tiedät, että olen vanha ja heikko, mutta älä anna sieluni pettää minua. Sinä tunnet sisimmän sydämeni, mutta älä anna minkään salaisen pelon tai säälin heikontaa minua. Kosketa minua tulisormellasi, vuodata päälleni armosi parantava virta ja vaikka minua vaadittaisiin katkaisemaan oikea käteni, älä anna lihani heikkouden nöyryyttää kirkkoasi.»
Kulkue oli muodostunut taas, ja siinä astuivat kamariherrat, bussolantit, papit, sveitsiläinen kaarti ja ylimyskaarti. Mutta paavi ei noussut polviltaan, ja joku kuiskasi:
»Pyhä isä on sairas.»
Odotettuaan kauan eräs kamariherroista kosketti paavin olkapäätä, ja hän kohotti katseensa ja nousi. Sitten kantajat toivat tuolin, mutta hän viittasi heitä astumaan syrjään ja läksi kävellen kirkon läpi. Hän kulki heikoin, mutta päättävin askelin, ja hänen kasvoistaan loisti valo, joka näytti tulevan sisältä. Kansa ei tervehtinyt häntä huudoin, kuten ennen. Se polvistui ja taivutti päänsä.
XVI.
Seuraavan päivän, joka oli pitkäperjantai, paavi vietti hengellisissä katselmuksissa, joita ainoastaan mitä välttämättömimmät toimet keskeyttivät. Pyhän messun jälkeen hän istui työhuoneessaan rippi-isän kanssa, sillä aikaa kuin mustapukuinen pappi kulki varpaisillaan yksityiseen kappeliin ja kamariherrat väsyneinä eilisistä juhlamenoista torkkuivat odotushuoneessa.
Päivä oli kirkas, mutta huone oli pimeä, ja noiden kahden vanhan miehen mieli oli raskas. Paavin kasvoja pimitti huolen pilvi, ja kapusiinilainen näytti juhlalliselta, miltei synkältä. Munkki istui vanhanaikaisessa nojatuolissa paljaat jalat pistäen esiin ruskean viitan alta. Paavi makasi lepotuolissa, molemmat kädet valkoisen villaviitan taskuissa.
»Teidän pyhyytenne ei voi hyvin tänään.»
»Ei aivan hyvin, isä Pifferi.»
»Teidän pyhyyttänne häiritsi sakaristossa pidetty keskustelu. Mutta teidän ei pitäisi enää ajatella sitä. Ministerin ehdotus oli joka tapauksessa mahdoton, ja siitä syystä teidän täytyy poistaa se mielestänne. Jos pyytää vaimoa ilmaisemaan miehensä salaisuudet, on se pahempaa hirmuvaltaa kuin piinapenkki. Paitsi sitä se olisi epäkanonista, eikä teidän pyhyytenne voi ajatella sitä.»
»Kuinka niin?»
»Eikö teidän pyhyytenne luvannut, että olipa tuon tyttöparan tunnustus mitä laatua tahansa, pitäisitte sen pyhänä kuin ripin?»
»Entä sitten?»
»Mikä on rippi, teidän pyhyytenne? Se on tuomioistuin, jossa pappi on tuomarina ja tunnustajana on syyllisyytensä tunnustanut vanki. Pitääkö papin kutsua esiin todistajia todistaakseen muita rikoksia? Hänellä ei ole oikeutta eikä valtaa tehdä sitä.»
»Mutta jos tunnustaja itsetietoisesti tai tietämättään on toisen rikostoveri, mitä sitten, isä Pifferi?»
»Siinäkin tapauksessa on selvästi kielletty vaatimasta toisten nimiä sen varjon alla, että sillä estettäisiin pahaa. Teidän pyhyytenne tietää, että Benedictus XIV laati säädöksen sen estämiseksi määräten, että se, joka sanoo sellaista menettelyä lailliseksi, julistetaan pannaan, jonka ainoastaan paavi itse taikka kuolinhetkellä toimiva pappi saattavat poistaa. Kuinka te siis voitte pitää tuon nuoren naisen salaisuutta pyhänä ja kumminkin pyytää häntä syyttämään miestään?»
Paavi nousi, kasvoissa tuskan ilme, astui kirjahyllyn luo ja otti sieltä kirjan. »Kuunnelkaa, isä», sanoi hän ja alkoi lukea:
»Jos tunnustajan olisi pakko kuolemansynnin painon alla ilmoittaa rikostoverinsa yleisen onnettomuuden välttämiseksi, väitän toisia jumaluustieteilijöitä vastaan, että rippi-isä ei silloinkaan voi pakottaa häntä tekemään sitä.»
»Kas niin!» huudahti kapusiinilainen. »Mitä minä sanoin? Gaume on viisas. Mutta kutka ovat ne toiset jumaluustieteilijät?»
»Mutta», jatkoi paavi kääntäen lehteä ja kohottaen yhden sormensa, »hän _voi_ pakottaa tunnustajan ilmaisemaan rikostoverinsa toisille henkilöille, jotka voivat estää pahan, ja hänen täytyy se tehdä.»
Kapusiinilainen hengitti syvään. »Niinkö pyhä isä aikoo tehdä tässä tapauksessa?»
»Hän _voi_ ja hänen _täytyy_», vastasi paavi. Ja hän palasi lepotuolilleen ja peitti kasvonsa.
»Tyttöparka! Lapsiraukka!... Mutta oletteko aivan varma siitä, että hänen miehensä suunnittelee liittoja rikoksellisessa tarkoituksessa? Muistakaa, että me olemme kuulleet tuon ainoastaan ministeriltä.»
»Ja hänen omasta vapaaehtoisesta tunnustuksestaan.»
»Mutta tuo tyttöraukka puhui kiireessä ja hämillään ja voidakseen todistaa, että Rossi ennemmin oli kuninkaan kuin paavin vihollinen. Jos hän nyt tyynempänä voi osoittaa, ettei hänen miehensä ole kapinallinen...»
»En tahdo mennä edemmäksi», sanoi paavi.
»Tai jos hän on vakuutettu siitä, että hänen miehensä on sekaantunut puuhiin, jotka voivat aikaansaada ainoastaan yleistä onnettomuutta, ja hän itse keksii keinon sen estämiseksi menemällä hänen luokseen...»
»Siinä tapauksessa», sanoi paavi, »sanoisin hänelle: Mene, lapseni, ja Jumala olkoon kanssasi. Jos voit varoittaa miestäsi ja johtaa hänet pois aiheestaan, eivät mitkään voimat maan päällä tai maan alla voi saattaa minua tuottamaan huolta omalletunnollesi.»
»Mutta ellei hän voi tehdä kumpaakaan, pyhä isä?»
»Silloin... en voi auttaa sitä... minä _voin_ ja minun _täytyy_», sanoi paavi.
Kapusiinilainen otti nuuskaa ja kuivasi kosteita silmiään.
»Se murtaa hänen sydämensä. Tähän saakka hän on vastustanut kaikkea muuta painostusta, mutta täytyykö hänen nyt... pyhä isä?»
»Mitä?»
»Mistä tiedämme, ettei tuo mies — ministeri — käytä teitä viimeisenä aseenaan tuota nuorta naista vastaan? Hänellä voi hyvin kyllä olla kaksi tarkoitusta. Valtiolliset syyt ovat hyvin usein läheistä sukua persoonallisten intohimojen kanssa. Ja jos kävisi selville, että te olette ollut apuna pyydystäjälle, joka koettaa saada linnun ansaansa...»
»Mitä?» Paavi nousi seisomaan.
»Eikö ole vanha asia, että mies, joka on tehnyt vääryyttä naista kohtaan, käyttää aikaansaamaansa pahaa välikappaleenaan tehdäkseen hänelle uudestaan vääryyttä? Jos tuo nuori nainen syyttää miestään, olkootpa hänen vaikuttimensa mitkä tahansa, tulee mies varmaan hylkäämään hänet. Entä sitten? Sitten tuo toinen mies, joka ei tunnusta miksikään hänen kirkollista avioliittoaan...»
»Taivas sen estäköön!» huudahti paavi.
»Hänen kohtalonsa on Tamarin kohtalo, teidän pyhyytenne, ja Amnonin toinen paha teko voi olla suurempi kuin ensimmäinen.»
»Mutta jos ministeri on Amnon, voi hänen miehensä olla Absalom — ja tuleeko pyhän isän seisoa toimetonna katsomassa Absalomin rikosta?»
»Koska Tamar oli hyvä nainen ja repi vaatteensa ja paljasti salaisuutensa, pitääkö pyhän isän, joka on kaikkien hyvien naisten vartia maailman himoja vastaan...»
»Kaikki on Jumalan kädessä, isä. Meidän täytyy jättää se Pyhän Hengen huostaan.»
Kapusiinilaisen pää vaipui alas, ja nyt seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana paavi astui hermostuneesti edestakaisin huoneessa.
»Lapsiparka», sanoi kapusiinilainen, »ehkä hänen sydämensä on ollut liian paljon kiintynyt ihmisrakkauteen».
Paavi huokasi.
»Mutta uskallammeko me, joiden sydämet ovat suljetut maalliselta rakkaudelta, määrätä rajoja ihmislemmelle?»
»Emme kyllä», sanoi paavi.
»Oletteko huomannut kenen näköinen hän on, teidän pyhyytenne?»
Paavi seisahtui ja katsoi ikkunaan päin.
»Sama vieno ääni ja säteilevä hymy, sama epäjumaloiva rakkaus mieheensä, sama...»
»Pyhän Sydämen nunnat ottavat hänet turviinsa, kun kaikki on lopussa», sanoi paavi.
»Ja myöskin miehellä, olkootpa hänen erehdyksensä mitkä tahansa, on sellainen sielun ylevyys, joka korottaa hänet kaikkien noiden n.s. valtiomiesten yläpuolelle, jotka oikeastaan eivät ole muuta kuin vanginvartioita ja poliiseja, sivistyksen pyöveleitä...»
»Hänen täytyy palata Amerikkaan ja aloittaa elämänsä uudestaan», sanoi paavi.
»Kuulkaa, pyhä isä», sanoi kapusiinilainen vetäen taskustaan suuren keltaisen paperin, josta hän luki:
»Minä uneksin kirkosta, joka ei huoli maallisista oikeuksistaan, mitkä houkuttelevat sen jakamaan ihmiset kahteen luokkaan, rikkaisiin ja köyhiin, moneen kansakuntaan, ystäviin ja vihollisiin. Minä uneksin kansojen pyhästä isästä, joka tehdään maailman henkiseksi hallitsijaksi, ei siten, että Pyhä Henki vaikuttaa seitsemään kardinaaliin suljettujen ovien takana, vaan siten, että se vaikuttaa koko maailmaan taivaan valossa. Se on se korkea kirkko ja korkea paavi, josta uneksin, ja jos Jumala tahtoo, olen ne myöskin kerran, näkevä.»
Paavin silmät punoittivat ja hänen poskensa olivat kosteat. »Oi miksi», huudahti hän, »miksi ei kukaan ottanut tuota miestä johtaakseen ennenkuin oli liian myöhäistä? Kun hän oli nuori ja turmeltumaton, kun hänen sydämensä oli puhdas, hänen elämänsä tahraton, miksi, miksi, miksi? ... Mutta nyt hänellä on väärä periaate, väärä menetelmä, väärä oppi. Hän peittää päänsä anarkismin verisellä lakilla ja koettaa hävittää yhdessä paavin pyhän arvon kanssa itse kirkonkin vallan — mitä paavi voi tehdä muuta kuin panna jalkansa sellaisen miehen niskalle ja musertaa hänet?»
»Jumala silloin armahtakoon pyhää isää», sanoi kapusiinilainen, »jos hän estääkseen poikaa musertamasta isäänsä musertaa pojan!»
Kaksi tuntia myöhemmin isä Pifferi meni noutamaan Romaa, ja paavi istui syömään päivällistään. Huone oli hyvin rauhallinen, ja kun kirkonkellot eivät kajahdelleet, tuntui kaupunki aivan äänettömältä. Cortis seisoi paavin tuolin takana, ja kissa istui toisella puolen pöytää.
Hengelliset ja maallikkokamariherrat odottivat etuhuoneessa, ja sveitsiläiskaarti, ylimys- ja Palatinon kaarti sekä _palfrenieerit_ olivat suurissa saleissa.
Mutta pyhimyksen kaltainen vanha mies, jolla oli palatsi, mutta ei kotia, palvelijoita, mutta ei perhettä, armeija, mutta ei valtakuntaa, mies, joka oli kaikkien ihmisten isä, mutta joka ei enää tuntenut ihmiselämän tavallisia iloja ja suruja, istui yksin pienessä, yksinkertaisessa huoneessaan ja söi vaatimatonta päivällistä.
XVII.
Roma oli viettänyt koko viikon valmistellessaan veistokuvaa. Hänelle oli taas uusi ilo, kun hän muisteli Rossin kasvonpiirteitä ja antoi niille eri ilmeitä. Tuntui kuin mies olisi puhunut hänelle ja hän odotti vastausta. Mutta tuo kaikki toi hänen mieleensä alinomaa myöskin vaarat ja tuskan, ja Rossin marmorinen kuva kidutti häntä. Kirkkaat kyyneleet kiilsivät alituiseen hänen silmissään, kun taltta oli hänen kädessään, ja nähdessään hänen kosteat silmäripsensä ja kalpenevat huulensa hänen naapurinsa samassa talossa alkoivat käydä levottomiksi.
Vanha Francesca kertoi kaikenlaisia kertomuksia sodasta puhaltaessaan tulta hiiliin, joilla hän aikoi keittää ruokaa, tai siivotessaan huonetta pappien vuotuista tervehdyskäyntiä varten.
»Me asuimme silloin Trasteveressa, signora, ja aina kun oli ollut taistelu, saimme kuulla siitä kadulla. Ihmiset istuivat portailla ja kuuntelivat, kun sotamiehet kertoivat uutisia. Me naiset pesusaaviemme ääressä emme tienneet, ketä isku kulloinkin kohtaisi, ja siitä syystä seisoimme ääneti ja peloissamme, kunnes isku sattui, ja silloin se, johon se oli sattunut, pyyhki paljaat käsivartensa, veti huivin päähänsä ja meni pieneen kirkkoon. Siellä oli viileätä ja tyhjää, ja usein siellä ei ollut muita kuin ehkä joku toinen vaimo, joka myöskin oli kadottanut miehensä tappelussa ja joka luki nyt helminauhaansa. Ah, Gesu buono! Paljon sain pelätä noina päivinä, mutta ei minulle mitään tapahtunut, ja olisin vallan hyvin voinut hiukan syödä ja nukkua ja luottaa Jumalaan. Tulkaa, pikku sisko, syömään, tässä on tuoreita herneitä ja paistia.»
Roma kuuli »taistelun kulusta» joka päivä ja joka tunti. Tiistaina hallituksen sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia aiotusta kuninkaan riemujuhlasta sekä äänekkäitä ylistyksiä anteeksiannosta. Keskiviikkona vastustuspuolueen lehdet olivat aivan yhtä täynnä salaperäisiä viittauksia johonkin onnettomuuteen, joka luultavasti tulisi seuraamaan tuota häpeällistä juhlimista. Torstaina seinät olivat täynnä julistuksia, joissa ilmoitettiin kuninkaallisesta ohjelmasta, ja perjantaina ilmoituspilareissa oli kuvia, joissa nähtiin pääkalloja ja ristiin asetettuja luita.
Roman pelko Rossin puolesta oli kasvamaisillaan kauhuksi. Päivä päivältä tuo vakaumus syveni hänen mielessään, että Rossi oli osallisena vaaralliseen salaliittoon, ja vähitellen hän sai todistuksia siitä, kuinka poliisi vartioi ja odotti Rossia. Roma tunsi olevansa voimaton häntä suojelemaan. Oli aivan sama kuin jos Rossi olisi ollut vaarallisesti sairas ja Romaa olisi ollut kielletty lähestymästä häntä. Se häntä kumminkin hiukan tyynnytti, että huoli matta kaikista seurauksista hän aina saattoi paeta miehensä luo varoittamaan häntä.
Pitkänäperjantaina hallitusmielinen lehti ilmoitti virallisessa osastossaan, että myöhään edellisenä iltana kuningas oli sisäasiainministerin seurassa aivan odottamatta käynyt katsomassa rahapajaa, joka on Via Fondamentan varrella, jolle kadulle päästään pyhän Pietarin kanoniikin asunnon ohi kulkevaa hiljaista käytävää pitkin. Romaa hämmästytti tuo selittämätön ilmoitus, kun vanha John, jota Rossin oli tapana auttaa, koputti hänen oveaan. Hänen kasvonsa ja huulensa olivat kalpeat, ja kun Roma tarjosi hänelle rahaa, työnsi hän sen syrjään kärsimättömästi.
»Älkää luulko, että kultainen vasara avaa taivaankin portit, teidän armonne», sanoi vanha mies.
Sitten hän kertoi juttunsa. Kuningas oli tavannut paavin salassa edellisenä yönä, ja jotakin oli tekeillä herra Rossia vastaan. John tiesi sen, sillä hänen pojanpoikansa oli lähtenyt Roomasta tänä aamuna Chiassoon ja toinen salapoliisi oli lähtenyt Modaneen. Jos Donna Roma tiesi herra Rossin olinpaikan, oli paras kirjoittaa hänelle ja kieltää häntä palaamasta Italiaan.
»Parempi olla metsälintuna kuin häkkilintuna», kuiskasi hän.
Roma kiitti uutisista ja käski häntä olemaan varovainen, koska hän oli aivan riippuvainen pojanpojastaan ja tämän vaimosta.
»Ei tee mitään _nyt_», sanoi hän.
Edellisenä yönä hän oli nähnyt unen. Hän oli olevinaan voimakas mies taas, kaikki lapset ympärillään, kenestäkään riippumaton. Kuinka onnellinen hän oli ollut! Mutta kun hän herättyään huomasi, ettei se ollutkaan totta, vaan että hän oli vanha ja heikko, tunsi hän, että tätä oli mahdoton enää kestää.
»Minä jo vien ruuan lasten suusta, teidän armonne, tätä ei voi kestää kauan», sanoi hän vapisevalla äänellä, hymyillen hampaattomin suin ja nyökäyttäen hiukkasen päätään poistuessaan.
Roman levottomassa mielessä yksi asia vain tuntui selvältä. Hänen miehensä oli vaarassa eikä hänen tullut astua rajan yli. Mutta kuinka se oli estettävissä? Vaikeudet olivat äärettömät. Jos Rossi olisi vastannut hänen kirjeeseensä sähköttämällä, kuten hän oli pyytänyt, olisi hän ehkä keksinyt jonkun keinon, jonka avulla olisi voinut lähettää sanan hänelle. Vihdoin eräs ajatus juolahti hänen mieleensä ja hän istuutui kirjoittamaan kirjettä silmät loistaen ja mieli hehkuen.