Part 34

Eräs asia on minun esitettävä tyttö-raukan puolustukseksi. Hän on ollut kuin aivan uusi olento siitä hetkestä lähtien. Se käännytti hänet. Se on kauheata, mutta totta. Minä muistan, että kun olin luostarissa enkä mennyt messuun, koska en ollut kastettu ja paronin kanssa oli sovittu, että minua ei kastettaisi, oli minulla tapana lukea pyhimyksien elämästä, että synnin pimeimmät hetket usein ovat pelastuksen hetkiä. Ken tietää? Ehkä juuri tuo seikka, jonka mukaan maailma tuomitsee sellaisen naisen huonoksi, on ollut syynä hänen kääntymiseensä. Minun ystäväni ainakin oli ennen turhamielisin olento koko Roomassa, mutta nyt hän ei välitä ollenkaan maailmasta ja sen turhuudesta.

Kuinka epävarma minä olen häneen nähden! Hänen siveellisen kohoamisensa syy on sama kuin minun. Rakkaus on herättänyt hänen paremman olentonsa. Mikä demokraatti lempi on! Se ei välitä mitään kaikista komeista neitosista, ja jos he tahtovat saavuttaa hänet, täytyy heidän laskeutua vaatimattoman paimentytön tasalle, jolla ei ole muuta kuin oman sydämensä sävel, millä lemmen voi kietoa. Se on suloista.

Siitä muistan, että sinä tietysti tulet tapaamaan loppumattoman paljon kauniita englantilaisia naisia. Minä muistan että ne ovat niin hirmuisen kauniita, nuo vaaleat, pehmeät olennot, joilla on iho kuin ruusun lehti ia siimat kuin kesäkuun taivas. Tietysti ne tulevat ihailemaan sinua ja juoksemaan jälessäsi ja sitähän minä tahdonkin. Mutta jos minun pitäisi ajatella, että joku toinen nainen on lähellä sinua minun ollessani näin kaukana, niin minä kuolisin. Lempi on niin täynnä vastakohtia. Sille ei ole koskaan opetettu logiikkaa.

Nyt minä taas puhun tyhmyyksiä, ja siksi minun pitää mennä maata. Kahden päivän perästä saapuu kirjeeni sinulle — voi miksi minä en itse voi seurata sitä? Rakasta, minua aina! Se kohottaa minut sinun tasallesi ja osoittaa sinulle, ettet ollut vallan järjetön rakastuessasi minuun. Minä en ole tänään niin vanha ja ruma kuin eilen, ja missään tapauksessa ei kukaan rakasta sinua enemmän kuin minä. Hyvää yötä! Minä avaan ikkunani sanoakseni viimeisen kerran hyvää yötä Monte Marion yläpuolella välkkyville tähdille, sillä siellä päin on Englanti! Kuinka kirkkaasti ne heloittavat tänä yönä! Kuinka kauniit ne ovat!

Roma.»

VIII.

Seuraavana aamuna kreivitär oli hyvin sairas, ja Roma meni heti hänen luokseen. Huone oli täynnä hyvää tuoksua, ja sairas vaimo vääntelehti tuskissaan puristaen kädellään kylkeään ja valitellen kärsimättömästi.

»Minun täytyy saada tohtori», sanoi hän. »On sydämetöntä, ettei ennen ole haettu tohtoria.»

»Täti Betsy», sanoi Roma, »tiedäthän hyvin, että aikoja sitten olisi tuotu tohtori tänne, ellet aivan jyrkästi olisi sitä kieltänyt.»

»Älä herran tähden nyt taas toru, vaan lähetä heti hakemaan tohtoria. Minä tahdon tohtori Fedin, sillä kaikki käyttävät nykyjään häntä.»

Fedi oli paavin henkilääkäri ja siitä syystä kallein muotilääkäri koko Roomassa.

Tohtori Fedi tuli apulaisen kanssa, joka kantoi pientä instrumenttilaatikkoa. Hän tutki kreivittään rintaa, kylkeä, kainalon alla olevia rauhasia, työnsi alahuulensa pitkälle, pisti kaksi sormea kauluksensa väliin, käänsi päätään oikealle ja vasemmalle sekä ilmoitti, että kreivittärelle oli heti hankittava erityinen sairaanhoitaja.

»Etkö kuule, Roma? Tohtori sanoo, että minulle pitää heti hankkia sairaanhoitaja. Minä tahdon englantilaisen sisaren. Jokaisella on niitä tätä nykyä. He ovat muukalaisia eivätkä voi puheillaan aikaansaada hämmennystä.»

Sisar haettiin. Hän oli lempeä ja vieno olento ja hänellä oli yllään sinivalkoinen puku, mutta hän puhui yhtämittaa »johtajatar-äidistä», joka hymyili koko päivän, vaikka oli ollut vuoteen omana viisitoista vuotta. Tuo kiusasi kreivitärtä. Kun tohtori palasi, oli sairas huonompi.

»Sairaalle tulee hankkia herkkuruokia, jotka kiihoittavat hänen ruokahaluaan ja antavat hänelle voimia.»

»Kuuletko, Roma?»

»Koetan hankkia kaiken mitä tahdot, täti-kulta.»

»Hyvä. Minä tahdon mansikoita. Jokainen syö niitä sairastaessaan tähän vuoden aikaan.»

Roomassa ei ollut muita mansikoita kuin kasvihuoneissa kasvatettuja ja ne olivat siitä syystä kalliita.

»Sitä ei voi kestää kauan», sanoi tohtori syrjässä. »Tädillänne on sisällinen syöpä. Jos se olisi ajoissa tutkittu, olisi leikkaus ollut mahdollinen, nyt ei lääkäritaito enää voi auttaa.»

Mansikat ostettiin, mutta kreivitär tuskin koskikaan niihin, ja lopulta ne syötiin keittiössä.

Kun tohtori saapui kolmannen kerran, oli kreivitär hyvin nääntynyt, ja hänen ihonsa oli kuopalla ja harmaa.

»En menettelisi oikein, jos salaisin teiltä tilanne vaarallisuuden, kreivitär», sanoi tohtori. »Semmoisissa tapauksissa on mielestäni aina parasta, että sairas sovittaa asiansa Jumalan kanssa.»

»Oh, älkää puhuko noin, tohtori», valitteli kurja, kuihtunut olento vuoteellaan.

»Mutta tiedättehän, että niin kauan kuin on henkeä, on toivoa, ja nyt lähetän teille hiukan oopiumia tuskan lievitykseksi.»

Kun tohtori oli mennyt, lähetti kreivitär hakemaan Romaa.

»Tuo Fedi on hullu», sanoi hän. »En ymmärrä miksi ihmiset häntä kehuvat. Tahtoisin koettaa Ara Cœlin ihmeitätekevää pyhää lasta. Se tuotiin erään kardinaalinkin luo. Miksei siis minun luokseni? Sanotaan, että se on tehnyt ihmeitä. Se on ehkä kallis, mutta jos kuolen, kadut aina ellet tuottaisi sitä. Ellei sinulla ole rahaa, voit kirjoittaa kuuden kuukauden vekselin, ja sitä ennen tuo mielipuoli-raukka on kuollut ja sinä olet paronin vaimo ja...»

»Jos todellakin luulet, että pyhä lapsi voi...»

»Se voi auttaa! Tiedän sen varmaan.»

»Hyvä! Lähetän hakemaan sitä.»

Roma kirjoitti kirjeen fransiskaanien johtajalle Ara Cœlin luostariin pyytäen, että pieni Kristuksen kuva, jonka sanottiin parantavan sairaita, lähetettäisiin hänen kuolemaisillaan olevan tätinsä luo.

Samalla hän kirjoitti Via due Macellin varrella asuvalle huutokaupantoimittajalle pyytäen häntä luokseen. Mies tuli heti. Hänellä oli pienet kiiluvat silmät, jotka vilkuilivat ympäri huonetta ja näyttivät katselevan kaikkea paitsi Romaa.

»Tahtoisin myydä huonekaluni», sanoi Roma.

»Kaikkiko?»

»Kaikki, paitsi mitä on tätini ja hänen hoitajansa huoneessa ja paitsi sellaisia keittiössä ja palvelijain huoneissa sekä omassa makuusuojassani olevia esineitä, jotka ovat aivan välttämättömiä nykyisessä asemassani.»

»Hyvä on. — Koska?»

»Viikon kuluessa, jos se on mahdollista.»

Pyhä lapsi tuotiin kahden hevosen vetämissä vaunuissa, ja kansa kadulla lankesi polvilleen sen kulkiessa ohi. Yksi munkeista puettuna messupukuun kantoi sitä laatikossa, jonka kansi oli auki, ja kaksi ruskeapukuista munkkia kulki edellä kynttilät kädessä.

Mutta kun tuo muumiota muistuttava purppuraan ja jalokiviin puettu lapsen kuva tuotiin synkkine seurueineen kreivittären huoneeseen sekä asetettiin hänen vuoteensa ääreen, kauhistui hän ja huusi.

»Viekää pois se!» kirkui hän. »Tahdotteko peloittaa minut kuoliaaksi? Viekää pois se!»

Synkkä, aavemainen kulkue meni pois. Koko käynti oli kestänyt noin kolmekymmentä sekuntia ja se maksoi sata frangia.

Kun tohtori tuli seuraavan kerran, oli ryppyisen peitteen alla makaava kreivitär muuttunut melkein luurangon näköiseksi.

»Te ette tarvitse pyhää lasta — vaan pappia», sanoi tohtori, ja kurja kuolevainen, joka yhä vielä pelkäsi kuolemaa, alkoi valittaa.

»Hyvä sisar», sanoi tohtori hoitajalle, »koska kreivittärellä on niin kovat tuskat, voitte antaa hänelle kaksi kertaa enemmän oopiumia kuin tähän asti.»

Samana iltana sisar meni kotiinsa pariksi tunniksi, ja Roma istui siksi aikaa vuoteen ääreen. Sairas oli itsekkäämpi ja vaativampi kuin koskaan, mutta Roma oli ruvennut tuntemaan sääliä tuota kärsivää raukkaa kohtaan ja koetti tehdä kaiken voitavansa.

Oli hämärä, ja kreivitär, joka juuri oli saanut kaksinkertaisen määrän oopiumia, ei tuntenut tuskia, vaan tahtoi pukeutua. Roma toi hänelle yöpöydän ja peilin, punamaalia, puuteritöyhdöt, pensselit ja kaikki muut esineet, jotka kuuluivat kreivittären toalettilaatikkoon. Ja kun tuo heikko olento, jonka multa kohta oli peittävä, oli asetettu istumaan tyynyjen nojaan, alkoi hän maalata ryppyisiä kasvojaan aivan kuin hän olisi aikonut mennä tanssimaan menuettia kuoleman kanssa. Ensin mustat renkaat silmien ympärillä valaistiin, sitten harmaat posket punattiin ja vihdoin lyijynväriset huulet ja sieraimet saivat terveyden ja nuoruuden ruusunvärin.

Roma oli sytyttänyt sähkövalon, mutta valo rasitti sairasta, joten Roman täytyi vääntää se sammuksiin taas. Yö oli alkanut, ja ainoa valo huoneessa tuli pienestä lampusta, joka paloi pyhimysarkun edessä.

Oopiumi alkoi vaikuttaa ja ensimmäiseksi se hellitti vanhan naisen kielen. Hän alkoi puhua papeista ylenkatseellisella ja ilkkuvalla äänellä:

»Minä vihaan pappeja», sanoi hän, »enkä siedä heitä lähelläni. He ovat aina tekemisissä kuoleman kanssa. Heidän mustat kauhtanansa saavat minut ajattelemaan hautajaisia. Minä voisin pyörtyä nähdessäni hautausmaan. Paitsi sitä papit ja tunnustukset kuuluvat aina yhteen, ja miksi minun pitäisi tunnustaa, jos voin sitä välttää? Kun ihmiset tunnustavat, täytyy heidän luopua siitä asiasta, jonka he tunnustavat, muutoin he eivät saa anteeksiantoa. Fedi on hullu. Luopua siitä! Yhtä hyvin voisin luopua tästä vuoteestani.»

Roma istui vuoteen ääressä kuunnellen tarkasti, vaikka hän samalla tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta kuunnella. Oopiumi juovutti nopeasti kreivittären, joka jatkoi puhettaan aivan kuin joku toinen olisi ollut huoneessa.

»Pappi kysyisi heti kaikenlaista tytöstä. Minun täytyisi kertoa hänelle, miksi paroni asetti minut tänne vartioimaan häntä, ja sitten pappi lavertelisi sakramenteista ja käskisi minua luopumaan kaikesta.»

Kreivitär nauroi kovaa, pahaa naurua, ja Roma tunsi kuin jäisen väristyksen.

»'Minä olen sidottu', sanoi paroni, 'mutta teidän pitää katsoa, että hän odottaa minun. Kaikki riippuu teistä ja jos asia loppuu hyvin...'»

Vanhan vaimon kieli kävi paksuksi ja hänen silmänsä muuttuivat elottomiksi ja lasimaisiksi.

Roma istui liikkumatta ja ääneti katsellen suurilla silmillään tuota irvistelevää syntistä, joka kertoi liitosta Roman vangitsemiseksi ja turmelemiseksi. Sillä hetkellä hän vihasi tätiään, tuota saastaista, ilkeätä, säälitöntä olentoa, joka oli myrkyttänyt hänen sydämensä hänen omaa isäänsä vastaan ja koettanut tukahduttaa kaikki paremmat tunteet hänen sielussaan.

Pirullinen, käheä nauru kuului taas, ja sitten paholainen, joka oli irroittanut kuolevan naisen kielen oopiumihumalalla, saattoi hänet tunnustamaan sielunsa pahimman salaisuuden.

»Miksi minä annoin hänen kiusata itseäni? Sillä hän tiesi jotain. Se koski lasta. Etkö tiedä, että minulla oli lapsi? Se syntyi mieheni poissa ollessa. Hänen piti palata kotiin ja minä olin hädässä.»

Valo sattui kuihtuneille kasvoille. Roma istui varjossa, ja hänen korvansa kumisivat.

»Se kuoli ja minä menin tunnustamaan... Luulin, ettei kukaan tiennyt... Mutta paroni tietää kaikki... Sen jälkeen tottelin kaikkia hänen käskyjään.»

Paksu ääni lakkasi. Ei kuulunut muuta kuin pienen kellon naputus. Kreivitär oli nukkunut. Koko hänen turhamielisyytensä, vehkeilynsä, halunsa, syntinsä ja kärsimyksensä peittyivät unen viattomuuteen.

Roma katsoi noita viheliäisiä, ryppyisiä, punatulta kasvoja, joihin hiki ja musta väri silmäkulmista oli vetänyt viivoja, ja sitten hän nousi hiljaa mennäkseen pois. Hän tunsi itse syyllisyytensä, joka alensi hänet kuin syvään kuiluun.

Kreivitär heräsi. Hänellä oli taas tuskia ja hänen äänensä oli muuttunut.

»Roma! Sinäkö siinä olet?»

»Minä, täti.»

»Miksi sinä istut pimeässä? Minä tunnen kauhua pimeässä. Senhän tiedät vallan hyvin.»

Roma väänsi sähkönappulaa.

»Olenko puhunut mitään? Mitä olen sanonut?»

Roma koetti vastata kierrellen.

»Sinä et puhu totta. Sen tiedät itsekin. Sinä annoit minulle oopiumia saadaksesi minut kertomaan salaisuuteni. Mutta se ei ollut totta, mitä kerroin. Sinun ei tarvitse luulla, että vaikka olet kuunnellut... Se oli valetta, kuuletko...»

Sisar tuli samassa kotiin, ja Roma meni huoneeseensa. Hän ei tapansa mukaan kirjoittanut Davido Rossille sinä iltana. Sen sijaan hän polvistui Elenan pienen Madonnan eteen, joka oli pöydällä hänen vuoteensa vieressä.

Hänen oma salaisuutensa kiusasi häntä. Hän olisi tahtonut ilmaista sen jollekin naiselle, joka lohduttaisi häntä. Mutta hänellä ei ollut äitiä, ja hänen kyynelensä vuotivat viljalti.

Silloin hän rupesi ajattelemaan koko maailman äitiä ja muisti rukouksen, jonka hän oli kuullut tuhat kertaa, mutta jota hän ei koskaan itse ollut rukoillut.

»Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän syntisten puolesta nyt ja kuoleman hetkellä — amen!»

Kun hän nousi taas, oli hän kuin lapsi, joka on itkenyt ja saanut lohdutusta.

IX.

Muutamia päiviä tämän jälkeen talo oli vallan nurin. Joukko miehiä, päässä punaiset lakit, joissa seisoi »Casa di Vendita», puuhaili irroittaen mattoja ja kantaen pois huonekaluja sekä pannen merkit niihin. Luettelo laadittiin ja ulkopuolelle katu-ovea kiinnitettiin ilmoituksia, joissa yleisölle annettiin tieto, että myydään »vanhoja ja uusia taide-esineitä Appartamento Volonnassa». Sitten seurasi »Grand Esposizione» eräänä sunnuntaina, ja seuraa vana päivänä oli huutokauppa.

Roma laittoi kammionsa pakopaikakseen. Sen hän muutti samalla makuu- ja työhuoneeksi. Sinne hän saattoi kuulla kokoontuneen joukon askeleet viereisestä salista. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä, kun joku koputti ovea. Se oli commendatore Angelelli vaaleassa puvussa ja silkkihatussa. Nöyryyden ilme hänen kalpeilla kasvoillaan peitti sillä hetkellä ylpeyden ilmeen.

»Hyvää huomenta, Donna Roma. Sallitteko että...»

»Astukaa sisään.»

Pitkä ja laiha herrasmies heittäytyi mukavasti tuolille ja alkoi ilmaista salaperäistä asiaansa.

»Paroni oli kovin pahoillaan pulastanne ja on lähettänyt minut sanomaan, että teidän vain tarvitsee pyytää, niin tämä sopimaton näytelmä lopetetaan. Minulla on totta puhuen valta toimia hänen nimessään — tuntemattomana ystävänä, ymmärrättehän — ja lopettaa nämä puuhat yhdennellätoista hetkellä. Sanokaa sananen vain — yksi ainoa sana — niin kaikki järjestetään mielenne mukaan.»

Roma oli hetken vaiti, ja commendatore päätti, että hän oli myöntynyt. Joku koputti taas ovea.

»Sisään», huusi commendatore komeasti.

Huutokaupantoimittaja astui sisään. »Nyt on aika aloittaa, signorina. Onko mitään muita käskyjä?» Hän katsoi Romaan ja sitten Angelelliin ymmärtävin ilmein.

»Minä luulen, että armollinen neiti tahtoo sanoa jotain», sanoi Angelelli.

»En ollenkaan mitään. Jatkakaa toimitustanne», vastasi Roma.

Huutokaupantoimittaja hävisi, ja Angelelli pani hatun päähänsä.

»Teillä ei ole siis mitään vastattavaa hänen ylhäisyydelleen?»

»Ei mitään.»

»_Bene_», sanoi commendatore ja poistui viheltäen hiljaa.

Huutokauppa alkoi. Pöydän ääressä lavalla, jossa ennen oli ollut piano, istui huutokaupan toimittaja rautavasara kädessä. Samanlaisen pöydän ääressä istui hänen apulaisensa. Kun punalakkiset miehet toivat esiin tavaroita, kertasivat molemmat toimimiehet toistensa tarjoussanat, aivan kuin näyttelijät ja kuiskaajat italialaisissa teattereissa.

Englantilainen sisar tuli sanomaan, että kreivitär pyysi tavata Romaa nyt heti. Sairas, joka oli hyvin heikkona, ei enää jaksanut istua, vaan makasi pitseillä koristetuilla tyynyillään. Hän hypisteli luisilla sormillaan kukallista peitettään ja Roman astuessa sisään hän koetti huutaa hänelle raivoisan vihaisesti. Mutta hänen äänensä oli kuin huuto tuulisella kentällä ja kuului tuskin selvemmin kuin huutokaupantoimittajien ääni seinien takaa.

Roma istui tuolille vuoteen ääreen ja silitti kissaa, jonka kaulasta oli otettu kultaristi pois, ja kuunteli sekä huoneesta että sen ulkopuolelta kuuluvia sanoja, kun ne vuoroin sattuivat hänen korviinsa.

»Roma, sinä kohtelet minua häpeällisesti. Minä makaan täällä avuttomana, ja sinä panet toimeen huutokaupan — oikean huutokaupan — aivan huoneeni ovella.»

»Camera da letto della Signorina! Sänky, jossa on on runsaasti hedelmä- ja kukka-aiheisia koristeita.» »Viisikymmentä!» »Kiitos, viisikymmentä.» »Viisikymmentä.» »Viisikymmentä viisi.» »Viisikymmentä viisi.» »Eikö kukaan tarjoa enempää?» »Hyvät herrat, mitä te ajattelette? Kauniin tytön kaunis sänky, ja siitä tarjotaan ainoastaan viisikymmentä viisi!...»

»Jos tarvitset rahaa, olisit pyytänyt paronilta, tai ellet tahdo tehdä sitä, olisit kirjoittanut kuuden kuukauden vekselin, kuten sanoin. Mutta ei! Sinä tahdoit nöyryyttää ja alentaa minua. Siinä kaikki. Se on onnistunut, ja minä kuolen häpeästä....»

»Pähkinäpuinen kirjoituspöytä! Ajatelkaapa, arvoisat naiset, mitä salaisuuksia tämä pöytä osaisi kertoa, jos sillä olisi kieli! Kuinka paljon tarjotaan?» »Kuusikymmentä liiraa.» »Kuusikymmentä.» »Kuusikymmentä viisi.» »Kuusikymmentä viisi.» »Pähkinäpuinen kirjoituspöytä, jonka ääressä juuri on kirjoitettu lemmenkirjeitä, ja ainoastaan kuusikymmentä viisi tarjotaan!...»

»Semmoista se on, kun nuori tyttö tahtoo kulkea omia teitään. Hienosto ei vaadi paljoa, mutta se kostaa kovasti, jos sen sääntöjä rikotaan. Ja tekee oikein! Sääli, ettei rikkoja ole ainoa, joka saa kärsiä! Hänen ystävänsä ja sukulaisensa ne vasta oikein saavatkin kärsiä, kuten minä nyt...»

Kreivittären ääni vaipui heikoksi kuiskaukseksi. Roma nousi mennäkseen. Silloin hän tapasi Nattalinan, joka toi huoneeseen tavallisen mansikkalautasen. Marjat olivat maksaneet neljä frangia naula.

Hetken perästä Roma istuessaan kirjoituspöydän ääressä kammiossaan kuuli askelten siirtyvän alas kiertoportaita. Väki meni alas ateljeehen. Nyt kuului huutokaupantoimittajan ääni kuin haudasta.

»Paljonko tarjotaan tästä suuresta ja etevästä nykyaikaisesta taideteoksesta?»

Nyt seurasi pilkallista naurua.

»Suihkukaivo, joka valmiina tulee kilpailemaan vanhan Rooman mestariteosten kanssa.»

Yhä kovempaa pilkallista naurua.

»Nyt on papiston vastustajien vuoro. Hyvät herrat, älkää kaikki puhuko yht'aikaa. Joka päivä ei ole juhlapäivä. Kuinka paljon? Eikö mitään? Ei penniäkään? Sepä hullua. Taide itse on oma palkkansa.»

Yhä uutta naurua, ja sitten askeleet siirtyivät taas ylös portaita. Sitten kuului tuttu ääni portailta — se oli prinsessa Bellinin — »Madonna mia! Kuinka huono se on!»

Sitten kuului toinen ääni — se oli rouva Sellan — »sitä minä ajattelin jo silloin, kun sitä yksityisesti näytettiin ja kun hän käyttäytyi niin solvaisevasti rakasta paronia kohtaan.»

Sitten kuului sanomalehdentoimittaja Olgan ääni: »Sanoinhan minä, että kyllä paroni vielä kostaa, ja niinpäs on käynytkin. Ennenkuin tämä päivä on lopussa, on hän rahaton ja katoton.»

Roman pää vaipui pöytää vastaan. Vaikka hän kuinka koetti säilyttää mielenmalttinsa, olivat nöyryytyksen aallot nyt vallan tukahduttaa hänet.

Joku kosketti hänen olkapäätään. Se oli Nattalina, joka toi sähkösanoman: »Kirjeesi saapunut, huoneistoni maksettu kesäkuun loppuun, mikset käyttäisi sitä?»

Siitä hetkestä lähtien hän ei välittänyt mistään. Äänet salissa hävisivät hänen kuuluvistaan eikä kuulunut muuta kuin huutokaupantoimittajan ja hänen apulaisensa huudot, jotka kajahtelivat kuin rummun lyönnit autiossa huoneessa.

Kello oli neljä. Avattuaan ikkunan Roma kuuli soittokunnan soittavan. Silloin vastustushalu syttyi hänessä, ja hän puki yllensä hatun ja päällystakin. Kun hän kulki tyhjän salin läpi, sanoi huutokaupantoimittaja, joka juuri laski seteleitään, kuivalla, konemaisella äänellään:

»Tulos on varsin hyvä, neitiseni — parempi kuin uskalsin toivoa.»

Saavuttuaan piazzalle Roma huusi ajurin. »Pinciolle!» käski hän ja istui vaunuun. Palattuaan tunnin perästä hän istui kirjoittamaan tavanmukaista kirjettään Davido Rossille.

»Suuri päivä tänään! Olen toiminut omin päin ja saanut loistavat tulokset! Kaikki tavarani myyty, paitsi mitä tarvitsen omiin tarpeisiini. Kuinka moni liikemies voi kehua tällä lailla, ja minä olen kumminkin aivan vasta-alkaja!

Vakavasti puhuen, olen myynyt kaikki. Koska aion jättää tämän huoneiston, en tarvinnut noita turhia huonekaluja ja arvelin siis, että on paras erota niistä hyvissä ajoin. Paitsi sitä, mikä oikeus minulla oli pehmeään vuoteeseen ja hienoihin liinavaatteisiin, kun sinä olet maanpakolaisena ja nukut taivas ties missä? Ja sen lisäksi tätini joka on hyvin sairas, tulee sangen kalliiksi. Siitä syystä on saliparkani ollut viime viikon niin meluisa kuin sammakkolammikko auringonlaskun aikaan, ja sunnuntaiaamuna ihmiset takoivat minun pianoraukkaani aivan kuin se olisi ollut jonkin pikku kapakan posetiivi.

Mutta oh, kuinka typerä tämä maailma on! Ihmiset luulivat, että koska myin sellaiset tavarat, joita en tarvitse, olin kokonaan mennyttä kalua. Sinä olisit nauranut, jos olisit kuullut heidän huomautuksiaan. Puhuakseni totta olin niin typerä, että melkein itkin, mutta juuri pahimmalla hetkellä tuli sinun sähkösanomasi kuin enkeli taivaasta — ja mitä arvelet minun tehneeni? Vanha Aatami, tai sanokaamme uusi Eeva, valtasi minut, ja heti kun ihmiset olivat menneet, vuokrasin ajurin — tavalliset roomalaismalliset ajurinvaunut, joita repaleisen ajajan hoputtama koni vetää viimeisillä jalkaraukoillaan — ja sitten läksin ajelemaan Pinciolle! Tahdoin näyttää tuolle hienolle maailmalle, etten ole ollenkaan lopussa, ja minä näytinkin! He olivat kaikki siellä, joka-ikinen, kaikki rakkaat ystäväni ja entiset imartelijani, jotka vuosikausia ovat ahdistaneet taloani rukoillen sitä tai tätä suosiota ja palkiten ne mitä imelimmillä hymyillään. Näytti vallan siltä kuin kohtalo olisi koonnut heidät kaikki sinne minun nähtäväkseni, enkä minä päästänyt ainoatakaan sielua pakoon.

Näkivätkö he minut? Ei ainoakaan! Minä ajoin heidän keskellään ja heidän seassaan ja he kumartelivat kaikkiin ilmansuuntiin, ja minä olin näkymätön kuin Asmodeus, heidän kasvojensa ilmeestä päättäen. Olinko nöyryytetty? Vai hämillänikö? Vai murtunut? Oh, taivas, en vähääkään! Olin ylpeä! Tiesin sen päivän tulevan vahan kohta, jolloin heidän täytyy koettaa unohtaa tämä ja uskotella itselleen, ettei tällaista päivää ole ollutkaan, ja jolloin he minun itseni tähden, niin, minunkin tähteni, mutta ennen kaikkea sinun tähtesi tulevat takaisin nöyrinä, äärettömän nöyrinä ja peloissaan.

Annoin heille nyt hyvän tilaisuuden. Olin ylpeä enkä säästänyt ainoatakaan. Ja kun aurinko alkoi laskea Pietarin kirkon taakse ja soittokunta lakkasi soittamasta ja me käännyimme pois, tiesin kuka meni kotiin onnellisimpana ja ilman häpeän tunnetta. Oh, Davido Rossi! Jospa olisit ollut siellä!

Minun täytyy nyt kertoa muitakin asioita. Kerron pienen uutisen. Asianajaja Napoleon käy yhä vielä Regina Cœlissa tapaamassa hämmästyttävää Brunoa ja hän näki Charles Minghellin siellä vangin vaatteissa! Jos Jumala, joka sukupuolet määrää, olisi arvannut tehdä sinun vaimostasi kenraaliprokuraattorin, niin ajattelepa, kuinka toisenlaiselta maailman historia näyttäisi! Pahinta on, ettei hän ehkä samalla olisi luonut sinua naiseksi, ja koska nyt asiat ovat näinkin hyvin järjestetyt, luulen etten tahtoisi ollakaan mies. Tuulen mukana lähetän sinulle lämpimän suudelman!

Roma.

P. S. — Ystävä-raukkani on yhä vielä huolissaan. Vaikka hän ei ole uskonnollinen, on hän ruvennut joka ilta lukemaan »pyhää Mariaa» mennessään levolle, ja ellen pelkäisi, että hän lopettaa päivänsä (niin kamalasti häntä vaivaavat mielikuvat, että hän joskus ajattelee itsemurhaa), en sanoisi mitään. Olen sanonut hänelle, kuinka väärin olisi itse lopettaa elämänsä jo hänen miehensäkin tähden, joka on poissa. Enkö kertonut sinulle, että hän on matkustanut pois äskettäin? Koskisihan sinuun kovasti, jos _minä_ kuolisin ennen takaisintuloasi, eikö niin? Olen niin kovin utelias tietämään mitä sanot hänestä. Kirjoita! Kirjoita! Kirjoita!»

X.

Kun kauhujen kuningasta ei enää voinut estää tulemasta, lähetti kreivitär hakemaan pappia. Ennen hänen tuloaan kreivitär tahtoi välttämättömästi pukeutua aamutakkiin, jota hän oli käyttänyt ilon ja voiman päivinään vastaanottaessaan tuttaviaan.