Part 33

Vain yksi seikka tekee minut hiukan onnettomaksi. Kerronko sen sinulle? Kerron, sillä sinun sydämesi on niin uskollinen, ja kuten kaikki uljaat miehet, olet sinä hellä naisille. Se koskee erästä tyttötuttavaani, joka on hyvä, läheinen ystäväni ja joka on hyvin huolissaan. Vähän aikaa sitten hän joutui naimisiin hyvän miehen kanssa, ja he rakastavat toisiaan enemmän kuin elämäänsä eikä heidän välillään saisi olla mitään erottavaa asiaa. Mutta on olemassa hyvinkin vakava asia, josta ei kukaan muu tiedä kuin hän ja minä. Kuinka minä voin sen kertoa sinulle? Armas, kuvittele että pääni on rinnallasi ja että sinä et voi nähdä kasvojani, kun kerron sinulle ystäväraukkani salaisuuden Kauan aikaa sitten — tuntuu kuin siitä olisi hyvin kauan — hän joutui toisen miehen uhriksi. Se on juuri oikea sana, sillä tyttö ei koskaan antanut suostumustaan siihen. Mutta joka tapauksessa hän tuntee tehneensä syntiä eikä usko, että mikään maailmassa voi pestä pois sitä tahraa. Pahinta on, että hänen miehensä ei tiedä mitään siitä. Sen vuoksi hänen mielensä on pohjattoman tuskan ja katumuksen täyttämä. Hän tuntee, että hänen olisi pitänyt kertoa se miehelleen, ja hänen sydämensä itkee kyyneliä eikä hän ymmärrä nyt, mikä olisi hänen velvollisuutensa.

Arvelin kysyä sinun ajatustasi siitä, armaani. Sinä olet ystävällinen, mutta älä sääli häntä liiaksi. Minä en säälinyt. Hän tahtoi salata rikoksensa, mutta minä en antanut hänen tehdä sitä. Luullakseni hän tahtoisi tunnustaa kaikki miehelleen, avata hänelle koko sydämensä ja aloittaa elämänsä aivan uudestaan, mutta hän pelkää. Tietysti hän ei oikeastaan ole ollut uskoton, ja minä voisin vannoa, että hän rakastaa yksinomaan miestään. Ja hänen surunsa on niin suuri, että hän näyttää kuluneelta kaikesta valvomisesta, vaikka muutamat pitävät häntä kauniina. Se on oikein hänelle, koska hän on pettänyt kunnon miehen. Niin kai sinä sanot ja niin sanon minäkin joskus, mutta olen niin epävarma ystävä-raukkaani nähden, ja nainenhan saa ollakin epävarma, eikö niin? Sano minulle mitä minun tulee sanoa hänelle äläkä sääli häntä siitä syystä, että hän on minun ystäväni.»

Hän nosti kynän paperista. »Hän ymmärtää», ajatteli hän. »Hän muistaa edelliset kirjeeni ja voi lukea rivien välistä. Sitä parempi, ja Jumala minua auttakoon!»

»Hyvää yötä! Hyvää yötä! Olen kuin lapsi — aivan kuin vuodet olisivat vierineet taaksepäin, kuin elämä juuri olisi alkanut. Sinä olet herättänyt sieluni, koko maailma on muuttunut. Melkein kaikki, mikä ennen näytti oikealta, näyttää nyt väärältä, ja päinvastoin. Elämääkö? Se ei ollut elämää. Se oli vain olemassaoloa. Minä luulen, että joku vanhempi sisareni on kokenut kaiken tuon. Ajattelepa! Kun sinä olit kaksikymmentä vuotta ja minä vain kymmenen! Olen iloinen, että välillämme ei nyt ole niin suurta eroa. Minä saavutan sinut iässä — suhteellisesti tietysti. Jospa minä voisin todellisuudessakin saavuttaa sen! Mutta mitä turhia minä puhun! Huolimatta ystävä-rankkani surusta en voi olla puhumatta turhia tänään!»

VI.

Kaksi päivää myöhemmin Nattalina tuli Roman makuuhuoneeseen, avasi ikkunaluukut ja sanoi:

»Tässä on kirje, siinä on vierasmaalainen postimerkki, teidän armonne, 'Sisar Angelica, portinvartijan huostaan'. Se vietiin luostariin ja portinvartija toi sen tänne.»

»Anna se minulle», huusi Roma kiihkeästi. »Se on vallan oikein. Minä tiedän kenelle kirje on menevä, ja jos muitakin kirjeitä tulee samalle henkilölle, niin tuo ne heti minulle.»

Melkein ennenkuin tyttö oli poistunut huoneesta Roma avasi kirjeen. Se oli kirjoitettu Sohossa.

»Rakas vaimoni! — Kuten näet, olen saapunut Lontooseen, ja nyt ajattelen sinua yhtämittaa sekä niitä kärsimyksiä, jotka ehkä ovat tulleet sinun osaksesi minun tähteni ja kuinka sinä mahtanet kestää ne kaikki. Älä vihaa minua kaikkien niiden surujen tähden, joita saat kärsiä. Kun ajattelen sinun oloasi siellä vihollistemme keskellä, saan uutta voimaa ja intoa. Odota vain! Joskin poissaoloni on tuskallista sinusta, on se vielä vaikeampaa minusta. Mutta kohta saan taas nähdä sinun armaat kasvosi, ja silloin kaikki surumme loppuvat. Rakasta minua, armas, niin voin tehdä ihmeitä. Se poistaa kaikki elämän vaikeudet ja saattaa ne mitättömiksi. Ainoastaan ne, jotka rakastavat, tuntevat tämän sydämen lain, mutta voi kuinka tosi se on ja kuinka kaunis!

Minä pääsin ulos Roomasta viinikuorman ajurina, joka palasi erääseen Campagnan kylään, ja muutaman tunnin ajan tunsin itseni kurjaa kurjemmaksi. Tiesin, etten ollut syypää Rooman yölliseen kauhuun, mutta kumminkin tunsin syyllisyyttä. Kuinka monta äitiä ja vaimoa olin saanut itkemään? Kuinka monta lasta olin tehnyt isättömäksi: Jos jatkan, mitä tulisi tapahtumaan? Jos pysähtyisin tähän, millä lailla parantaisin asian? Ja nyt minä pakenin kansani luota, Roomasta ja sinun luotasi! Oliko mahdollista, että olin väärässä ja maailma oikeassa? Oliko aatteeni unelma vain? Ylpeyskö minua oli johtanut ia voiton toive eikä Jumalan käsi?

Mutta kun nuo hirveät epäilykset saarsivat sieluani muistin, että monta muuta miestä ennen minua — ja yksi heistä oli herrani ja ystäväni — oli käynyt tämän Getsemanen läpi, niinkuin minä nyt, ja he olivat jatkaneet.

Sitten seurasi useita tapauksia, joista tuskin maksaa vaivaa puhua nyt. Sotamiehet tulivat rajalla junaan ja tutkivat joka vaunun. Yksi heistä tunsi minut, mutta ei ollut tietävinään. Euroopan armeijat ovat kansojen omia ja kun aika on tullut ja sana on julistettu, saa maailma nähdä mitä armeijat tulevat tekemään. Kun olin päässyt rajan yli ja lähettänyt sinulle sähkösanoman, ei muuta erinomaista tapahtunut. Ei kuulunut muuta kuin junan yksitoikkoinen jyske, kun se kiiti yön halki sivuuttaen joskus toisia junia ja pysähtyen siellä täällä, sekä makaavien ihmisten hengitys vaunuissa.

Me saavuimme Lontooseen aikaisin aamulla, kun tuo harmaa, vanha kaupunki juuri alkoi toipua unettoman lepoaikansa jälkeen. Olin sähköttänyt tulostani seuramme johtokunnalle ja huolimatta aikaisesta hetkestä oli pari sataa meidän puoluelaistamme minua vastassa Charmi Grossin asemalla. He luultavasti hämmästyivät nähdessään miehen astuvan ulos puettuna campagnalaisen viininkuljettajan pukuun, sillä minulle ei ollut ilmaantunut tilaisuutta vaihtaa pukuani. Mutta ehkä se toiselta puolen auttoi heitä paremmin ymmärtämään asemaa, sillä he järjestyivät heti juhlakulkueeksi ja marssivat Trafalgar Squarelle aivan kuin olisivat unohtaneet olevansa vieraassa maassa.

Minua se liikutti kovasti. Sumu vaappui huntuna suuren kaupungin yllä, kalpeat tähdet tuikkivat yläpuolenamme päivä alkoi koittaa, etäältä kuului heräävän elämän humu, englantilaiset työmiehet seisahtuivat katsomaan meitä mennessään työpaikoilleen, ja meidän joukkomme jossa oli mustapartaisia miehiä, siirtolaisia ja maanpakolaisia, lähetti sydämensä hellimmän tervehdyksen veljilleen etelään. Kun astuin Gordonin patsaan juurelle ja puhuin kasvot St. Martinin kirkkoa kohti, olin näkevinäni valkohapsisen isäsi kirkon portailla, sylissään pieni tytär.

Sinä et hämmästyne kuullessasi, että Rooman sähkösanomatoimisto on ollut kyllin kauan hallituksen valvonnan alaisena, joten Englanti on täydellisesti myrkytetty virallisilla sähkösanomilla. Siis ainoa käsitys täällä helmikuun 1 päivästä on se, että se oli anarkistien toimeenpanema meteli, jota oli johtamassa joukko kauheita rikoksellisia, mitkä tahtoivat hävittää kaiken järjestyksen sekä inhimillisen että taivaallisen. Ei tiedetä mitään hallituksen väkivaltaisuuksista ja sorrosta, ja sanomalehdet soimaavat äänekkäästi minua, vakuuttaen, että minun ohjelmani ei tarkoita muuta kuin yläluokkain hävittämistä. Omituinen ja säälittävä kohtalon leikki, että maailman sanomalehdistö, joka on kansojen ääni, sanomalehdistö, joka on kansojen parlamentti, on ensimmäisenä vastustamassa kansojen liikkeitä ja melkein viimeinen niihin liittymään.

Kirjoitan taas parin päivän perästä ja kerron kuinka asiat edistyvät. Pyydän sinua painattamaan tähän liittämäni julistuksen ja antamaan naulata sen julkisille paikoille. Vie se vanhan Albert Pellegrinon luo Trevin Stamperiaan. Pyydä häntä ilmoittamaan hinta, niin lähetän maksun. Käy Piazza Navonalla katsomassa Elenaa. Vaimo-raukka! Bruno-raukka! Ja pikku lemmikkiraukkani!

Pidä huolta itsestäsi, armaani. Ajattelen sinua alati. On hirveätä, kun ottaa kantaakseen lainhylkiön, maanpaossa olevan miehen kohtaloa omanaan. En voi olla moittimatta itseäni. Oli aika, jolloin käsitin velvollisuuteni sinua kohtaan toisella tavalla, mutta lempi tuli kuin hirmumyrsky ja pyyhki pois kaiken velvollisuudentunteen. Vaimoni! Oma Romani! Sinä olet uhrannut kaikki minun tähteni, ja kerran on se päivä koittava, jolloin minä jätän kaikki sinun tähtesi.»

Myötäliitetty paperi sisälsi julistuksen kansalle:

_Roomalaiset!_ — Taivas on synkkä, me kuljemme myrskypilvien alla, mutta tulipatsas kulkee edellämme. Te olette todistajina siitä, että sanoin teille, ettei väkivaltaa voi kukistaa väkivallalla ja että muuta kestävää vallankumousta ei ole olemassa kuin siveellinen vallankumous. Mutta ollut on ollutta enkä minä tahdo vetäytyä pois. Otan vastuunalaisuuden tapahtuneesta kantaakseni ja kiitän Jumalaa, että ratkaiseva hetki vihdoinkin on tullut. Joskin sydämeni on murtua ajatellessani teidän kärsimyksiänne, iloitsen teidän marttyriutenne kunniasta. Te käytte pyhää sotaa, ja vanhurskauden Jumala on uskonut teille pyhän tehtävän. Se, joka on sorrettujen, hyljättyjen, ylenkatsottujen seassa, on Kristuksen valtakunnassa. Se on suurin ja mahtavin valtakunta maan päällä.

Veljet, älkää alistuko! Vaatikaa kokoontumisoikeutta, sillä se on vapauden kulmakiviä. Älkää pelätkö uhkauksia! Ne eivät ole muuta kuin vihollisen pelon ilmauksia. Hallituksen sydänjuuriin on satutettu, ja se tietää sen. Kunnioittakaa omaisuutta, kunnioittakaa uskontoa, uskonnon vertauskuvia, kirkkoja, pappeja. Älkää tuomitko ankarasti sotamiehiä, he ovat ihmisiä kuten mekin, joilta oikeudet on riistetty ja jotka ainoastaan tekevät velvollisuutensa. Pankaa pois miekka ja dynamiitti, ne turmelevat ainoan luotettavan aseenne, yleisen mielipiteen. Eläkää suuren aatteenne voimasta, jonka päämääränä on _Yhteys!_

Vaimot, tukekaa miehiänne! Äidit, tukekaa poikianne! Vaikka he kärsivät nyt, tulee kerran palkinnon päivä. Jos he kaatuvat, kokoaa Jumala heidän verensä. On jotain, joka on enemmän kuin Piazza del Popolo, enemmän kuin jokapäiväinen leipämme. Se on ikuinen oikeuden henki, ja siitä täytyy äitien pitää kiinni, jotta lapset kerran voisivat tuntea sen.

Roomalaiset! Älkää luulko, että olen paennut pelosta, vaikka en nyt ole luonanne. Tähdettömänä sydänyönämme, kun maanpakolaisten enkeli sanoi minulle »Seuraa minua», se tiesi, että tuhat kertaa ennemmin olisin tahtonut antaa elämäni. Mutta korkeampi voima määrää kaiken, ja kerran on koittava se päivä, jolloin palaan taas. Odottakaa sitä päivää, veljet, sillä kun tulen silloin, en tule yksin. Takanani on oleva voima, joka avaa vankilain ovet ja panee hallitsijain valtaistuimet vapisemaan.

_Davido Rossi_.»

VII.

Vanha Albert Pellegrino, laiha, pesemätön olento, valkoinen esiliina kaulassa, päässä paperilakki ja silmälasit sekä varjostin silmien edessä, seisoi kirjasinlaatikkonsa vieressä, pitkän, kapean työhuoneen päässä, kun Roma toi hänelle julistuksen. Niin paljon kauneutta ja suloa oli tuskin ennen nähty tuossa pimeässä kopissa, joka tuoksui painomusteelle ja jota keltainen kaasuvalo valaisi. Vanha mies sieppasi lakin päästään ja kumarsi hämillään. Roma sanoi asiansa, ja kirjanpainajan kasvot kävivät hyvin totisiksi.......

»Sallikaa minun katsoa sitä», sanoi hän, ja pitäen paperia hyvin lähellä silmiään hän luki sen. Sitten hän katsoi hetkisen Romaan silmälasiensa yli ja vaikeni.

»No?»

»Kirjanpainaja, joka painaa tämän, saa valmistautua vastaanottamaan seuraukset», sanoi vanha mies.

»Katsotteko sen olevan vaarallista?» kysyi Roma.

»Hyvin vaarallista. Kuninkaallinen komissaari on vankeuden uhalla kieltänyt kaikki kapinalliset julistukset.»

»Onko tämä teistä kapinallinen?»

»Katsokaa sitä», sanoi vanha mies osoittaen mustalla sormellaan julistuksen viimeistä riviä, »se uhkaa kuninkaan valtaistuinta».

»Joka tapauksessa se on painettava», sanoi Roma.

»Koska painaja on vaarassa...»

»Ymmärrän mainiosti. Olisiko kaksinkertainen maksu...»

Vanha mies nyökäytti päätään hyväksyvästi.

»Mutta sitten seuraa lähettäminen. Se on hyvin vaarallista myöskin. Se on toimitettava yöllä ja se on jätettävä semmoisen miehen tehtäväksi, joka uskaltaa katsoa vaaroja silmästä silmään.»

»Antakaa hänelle nelinkertainen palkka, ja pankaa hänet työhön heti», sanoi Roma aikoen poistua.

»Hetkinen vielä. Herra Rossi on itse rehellisyys ja häneen voi kyllä luottaa, mutta ei kukaan ihminen tiedä, mitä voi tapahtua ja...»

»Te tahdotte rahanne heti? Kuinka paljon?» kysyi Roma ottaen esiin kukkaronsa.

Mies mainitsi suunnattoman maksun. Roma maksoi sen ja läksi talosta. Raittiin ilman tuoksu ja loistava auringonpaiste lehahti häntä vastaan, kun hän käänsi selkänsä vanhan miehen ahtaalle asunnolle ja astui kadulle.

Roma läksi nyt Piazza Navonalle. Hän kulki pitkin kapeita katuja Piazza Colonnalta. Puodit olivat nyt auki, kaupungin silmät liereillään, ja ellei sotilaita olisi seisonut joka kadunkulmassa, olisi kaupunki ollut aivan tavallisen näköinen. Mutta monissa ovenpielissä oli keltaisia ilmoituspapereita, joissa ilmoitettiin talot myytäviksi, ja Monte di Pietàn lähistössä olevan valtion panttilaitoksen edessä oli joukko väkeä kantaen kaikenlaisia myttyjä, sekä juutalaisia panttilainaajia, jotka ostivat maksettaviksi langenneita panttilippuja. Köyhemmillä kaduilla ihmiset tekivät etusormellaan liikkeen, jonka tarkoitus oli osoittaa, että he olivat nälkään kuolemaisillaan, ja kaikkialla on surullinen, painava ilma.

Talo Piazza Navonan varrella oli täynnä murhetta. Portinvartijan kommakossa ei ollut ketään, kun Roma kulki siitä läpi, ja mennessään Davido Rossin asuntoon hän tapasi molemmat vanhukset portailla Elenan oven edessä onnettoman näköisinä ja koettaen lukea kirjettä, jota he pitivät kädessään.

»Meidän tyttö-raukkamme on mennyt», sanoi garibaldilainen. »Kello kahdeksan tänä aamuna hän läksi ulos yksin. Minä arvelin hänen menevän messuun ja toivoin sen tyynnyttävän häntä. Ja nyt. katsokaa tätä.»

Roma luki kirjeen. Se oli Elenalta.

»Rakas isä ja äiti! — Sydämeni on murtunut, minun täytyy mennä pois. Kun tämä kirje saapuu teille, olen paikassa, jonne ette voi minua seurata. Älkää siis koettako saada selville, minne olen joutunut. Kaikki on hyvin, älkää surko.

Avaimet herra Rossin huoneeseen tuotiin eilen poliisilaitoksesta. Teidän pitänee viedä ne Donna Romalle. Se säästää teiltä vastuunalaisuuden, ja te voitte kumminkin päästä lintujen luo niitä syöttämään. Tahtoisin antaa Donna Romalle pienen Madonnan-kuvani. En tarvitse sitä siinä paikassa, jonne menen.

Hyvästi, rakas isä ja äiti. Antakaa anteeksi, jos tuotan teille tuskaa.

Elena.»

»Sen toi eräs lähetti, joka sanoi erään itkevän naisen antaneen sen hänelle kadulla.» Garibaldilaisen punaiset silmät kyyneltyivät.

»Hän on lopettanut elämänsä — niin hän on tehnyt», sanoi vanha vaimo esiliina silmillään. »Nämä surut ovat vieneet hänen järkensä, ja nyt on Tiber hänet ottanut.»

»Älkää puhuko niin», sanoi Roma. »Eihän sitä kukaan tiedä. Ehkä hän on mennyt maallikkosisarena johonkin luostariin eikä tahdo sanoa minne, koska pelkää, että te koettaisitte estää häntä.»

»Mitä sanottekaan, signorina?» huudahti vanha vaimo ja asetti ryppyisen kätensä korvansa taakse.

»Luostariin», huusi garibaldilainen. »Hän sanoo, että tyttö-parkamme...»

»Pyhät teitä siunatkoot, signorina, te olette itse pyhimys», sanoi vanha vaimo.

»Missään tapauksessa ei nyt voi tehdä muuta kuin odottaa», sanoi Roma. »Älkää sanoko enempää kuin on välttämätöntä kenellekään, ja ennen kaikkea, älkää puhuko poliisille.»

»Jumala teitä siunatkoon, signorina! Millä minä voin sen palkita, että toitte lohdutusta vanhan vaimon sydämelle? Tyttö-parkahan pyysi, että ottaisitte hänen Madonnansa. Ottakaa se! Ottakaa se nyt heti. Ja lohduttakoon pyhä Neitsyt teidän omaa sydäntänne ja olkoon apunanne, kun tarvitsette äitiä.»

Kello neljä iltapäivällä Roma istui peilipöytänsä ääressä, jolle oli levitetty kauniita jalokiviä, jotka hän aikoi myydä. Tuossa oli vanha kamee roomalaisessa kultakehyksessä, jalokivillä koristettu kellohaka, vanha lapis-lazulinen ja helmillä ympäröity risti, timanttinen kaulakoriste, timantti-diadeemi sekä samanlainen rintasolki ja rannerenkaat, vanha, emaljilla ja rubiineilla koristettu lipas, josta riippui helmiketju. Paitsi näitä esi-isien jalokivikoristeita, jotka paroni oli ikäänkuin Roman isoäidin perintönä antanut hänelle, kun hän täytti 21 vuotta, oli paroni itse antanut muutamia uudenaikaisia koristeita. Siinä oli sormus, johon oli kiinnitetty rubiineja ja timantteja, timanttiristi, turkooseilla ja timanteilla reunustettu kaulakoristus ja helmivyö.

Jalokivet hohtivat ja kimmeltelivät, ja Roman naissydäntä kouristi, kun hän ajatteli, että hänen täytyi luopua noista aarteista. Hänen silmänsä kiilsivät, kun hän katsoi edessään olevaan peiliin, ja sitten ne täyttyivät kyynelillä. Lopettaakseen kiusan hän kokosi koristeet ja pani ne lippaaseen, sulki kannen ja väänsi avainta.

Hän oli juuri sitä tekemäisillään, kun Felice tuli sisään tuoden kirjeen paronilta.

»Rakas Roma! — Kuulin hämmästyksekseni ja surukseni, että aiot myydä esivanhempiesi jalokivet. Italian laki ei estä sinua tekemästä sitä, mutta yleisö tulee mitä ankarimmin tuomitsemaan sellaisen teon, elleivät hyvin pakottavat olosuhteet ole siihen syynä. Semmoista välttämättömyyttä ei ole olemassa niin kauan kuin minä olen valmis sitä estämään. Sinun ei tarvitse muuta kuin sanoa sana, niin minä kuuntelen, ei muuta kuin pyytää, niin saat. Pyydän sinua vielä kerran luopumaan kaikesta väärästä häveliäisyydestä, kaikista petollisista unelmista, niin olen pitävä ilonani ja onnenani palvella sinua nyt ja aina.

_Bonellisi_.»

Felice seisoi vielä ovella: »_Riposta Eccellenza_?»

»Ei tule mitään vastausta», vastasi Roma.

Tuntia myöhemmin hän kirjoitti Davido Rossille.

»Kirjeesi sisar Angelicalle tuli hyvästi perille ja sai aikaan enemmän ihmeitä hänen luostarisydämessään kuin ikinä mikään 'pyhä lapsi.' Ennen sen tuloa ajattelin yhtenään: 'Missä hän nyt lienee? Saako hän aamiaista? Vai onko hän päivällisellä, koska aika ja pituusasteet ovat meillä erilaiset?' En tiennyt muuta kuin että matkustit pohjoiseen päin, ja vaikka päivä ei tavallisesti laske siihen suuntaan, hohti pilvi Monte Marion yläpuolella aina minun erityiseksi ilokseni kuin uuden Jerusalemin portit.

Sinun kirjeesi ovat niin kalliit, että pyytäisin, ettet täytä niitä tarpeettomilla asioilla. Älä käske minua rakastamaan sinua. Onpa sekin keksintö! Enkö sanonut, että ajattelen sinua aina? Niin teen! Ajattelen sinua illalla levolle mennessäni, ja se on kuin jalokivilippaan avaaminen kuutamolla. Ajattelen sinua nukkuessani, ja silloin unelmien näkymätön siltä yhdistää meidät. Ajattelen sinua aamulla herätessäni, ja silloin tuntuu kuin joukko laululintuja alkaisi laulaa rinnassani koko päivän.

Mutta sinä tietysti tahdot tietää, mitä täällä Roomassa todella tapahtuu, ja siis sinun oman erityisen edustajasi on pakko lähettää raporttinsa vastapainoksi virallisille ilmoituksille. »Ei saa kulua päivääkään aivan kirjoittamatta», ja siis minun kirjeeni on kuin kirjallisessa pippurimyllyssä jauhettu sanatulva. Salli minun antaa raporttini tähän päivään saakka.

Sotilasvalta on kovempi kuin koskaan, ja köyhyyttä ja kurjuutta on kaikkialla. Reservisotilaitten perheet ovat nälkään nääntymässä ja johtavat kaupunkilaiset pitävät kokouksia auttaakseen heitä. Kuningas on lahjoittanut rahasumman, samoin »mustat» pyhän Pietarin hyväntekeväisyysseurassa. Papitkin lähettävät roponsa, jotta kukaan ei epäilisi heidän hyvää tahtoaan. Työtoimistoa ympäröi lauma työttömiä miehiä ja sitä vartioivat karabinieerit. Kansa syö maissia polentassaan ja granturcossaan tietäen varmaan, että sairaus seuraa. Punaisen ristin yhdistys on järjestetty kuin sodan aikana, ja moni sairas ja haavoitettu on piilossa rakennuksissa.

Semmoinen on asian synkkä puoli, mutta täällä on paljon ilon aiheita myöskin. Puodit ovat avoinna kuten tavallisesti, ja ilmoituspilareille ilmestyy teatteri- ja konsertti-ilmoituksia. Tanssiaisiakin odotetaan, ja naiset valmistelevat pukujaan aivan kuin helmikuun 1 päivää ei olisi koskaan ollutkaan. Voi näitä roomalaisia hetkenlapsia, jotka aina elävät nykyhetkessä vain! Voi Davido Rossi! Kun ajattelen mitä teet ja mitä olet tehnyt, kysyn itseltäni, kuinka kaikki on loppuva. Mutta en nyt tahdo ajatella sitä. Miksi minä koettaisin johtaa sinua siveelliseen erämaahan?

Nyt kerron hiukan persoonallisista tapahtumista. Julistuksesi on toimitettu perille, maksettu ja huomisaamuna se naulataan julkisille paikoille. Kirjanpainajan luota menin Piazza Navonalle ja löysin siellä kaikki surun vallassa. Elena oli mennyt pois jättäen jälkeensä epäselvän kirjeen, joka saattoi vanhukset uskomaan, että pojan ja miehen kadottaminen oli saattanut hänet lopettamaan päivänsä. Minä olin ajattelevinani toisin ja varoitin heitä puhumasta mitään tyttären katoamisesta peläten, että Bruno voisi kuulla siitä ja ruveta epäilemään entistä enemmän.

Asianajaja Napoleon F. on tavannut mies-paran taas ja kävi täällä kertomassa käynnistään. Se tuntunee sinusta uskomattomalta. Hän puhuu »petoksesta» ja »kuninkaan anteeksiannosta». Napoleon F. arvelee, että camorra on vaikuttanut häneen ja kertoi kuinka rikoksellisilla Italian vankiloissa on rikosyhdistys, jolla on kapteeninsa, korpraalinsa ja sotamiehensä. Minä luulen, että camorra tässä tapauksessa on yhtä kuin hallitus, ja ainoa tarkoitus on saada petoksella kiinni »suuremmat rikokselliset, joita ei vielä ole vangittu». Tahtoisin tietää, missä Charles Minghelli on tätä nykyä. Ei kukaan näy tietävän.

Mitä itseeni tulee, niin arvaapa mikä oli viimeinen urotekoni? Minä olen myynyt jalokiveni! Eilen lähetin sanan eräälle strozzinille, ja tuo vanha Shylock saapui tänään ja petkutti minua armottomasti. Vähätpä siitä! Mitä minä teen jalokivillä ja komealla talolla ja palvelijoilla juoksemassa kantapäilläni aivan kuin olisin kardinaali? Jos _sinä_ tulet toimeen ilman niitä, niin kaipa minäkin. Mutta sinun ei tarvitse sanoa, että olet levoton minusta. Minä olen niin onnellinen, koska rakastan sinua, ja siinä kaikki.

Yksi asia vain huolestuttaa minua — sen tyttö-raukan asia, josta kerroin. Hän seuraa minua kaikkialle ja on täällä alati, joten minusta tuntuu kuin hänen salaisuutensa saattaisi minut vallan ymmälle. Pelkään, että vielä ilmaisen sen jollekulle. Minä luulen, että säälisit häntä, jos näkisit hänet. Hän koettaa uskotella itselleen, että koska hänen sielunsa ei ole koskaan myöntynyt, ei hänessä ole syytä. Mutta niinhän naiset aina sanovat. He vetävät tuon rajaviivan silloin, kun on liian myöhäistä, ja koettavat sillä peittää virheitään. Kyllä minä toruin häntä! Minä sanoin hänelle, että hänen olisi tullut ajatella sitä ajoissa ja ennemmin kuolla kuin suostua. Oli kyllä kaunista puhetta tuo selittely hetken heikkoudesta— ruumiillisesta heikkoudesta, ei siveellisestä, mutta maailma ei ymmärrä tuommoisia hiushienoja erotuksia. Jos nainen on langennut, niin hän on langennut ja sillä hyvä, eikä siinä ole kysymys ruumiista eikä sielusta.

Voi, voi, kuinka hän itki. Kun näin hänen punaiset silmänsä, tuntui minusta kuin hänelle pitäisi antaa anteeksi. Enkä minä ole aivan varma, pitäisikö hänen kertoa siitä miehelleen, koska se varmaan tuottaisi miehelle hyvin paljon tuskaa. Tyttö arvelee, että kun on tehnyt väärin, on parasta, ettei puhu siitä. Sitä sietää ajatella.