Part 16
»En mitään, kiitos Bruno. Anna tämä Francescalle, jotta hän antaisi sen sanomalehtipojalle, ja mene levolle. Joko Elena on mennyt?»
»Juuri äsken.»
»Ja Giuseppe tietysti myöskin?»
»Kolme tuntia jo ollut sikeässä unessa.»
»Suloinen pikku mies! Älä valvo enää minun tähteni, Bruno.»
»Onko varmaa, ettette enää tarvitse mitään?» sanoi Bruno hämillään.
Davido Rossi nousi ja alkoi astua hitain askelin.
»Sinulla on jotain sanottavaa, eikö niin?»
»Niin — olisihan minulla.»
»Mitä siis?»
Bruno kynsi tuuheata tukkaansa ja katsoi kuin apua anoen. Hänen silmänsä sattuivat kirjeeseen, joka oli avoinna pöydällä.
»Se oli tuosta. Minä tiesin väristä ja monogrammista, mistä se tuli.»
»No — ja entä sitten?»
Bruno rupesi näyttämään aralta, mutta sitten hän jatkoi kovemmalla äänellä, ja sanat pulppusivat hänen suustaan aivan kuin vesi pullon suusta:
»Suoraan sanoen, ihmiset puhuvat teistä.»
»Mitä he sanovat, Bruno?»
»Sanovat?... Tuskin on tunti siitä kun melkein löin murskaksi miehen siitä syystä. Hän oli humalassa, mutta viinapäissä puhutaan totta, ja jos se oli totta mitä hän sanoi, niin...»
»Jos mikä on totta?»
»Se, että jotain on tullut teidän ja kansan väliin.»
»Sanotaanko niin?»
»Sanotaan. Ja eikö näytä siltä, herra? Ainakin te annatte näyttää siltä. Kun te panitte alkuun sen tasavallan, toivoivat ihmiset paljon teistä. Mutta kuukausi on kulunut, ettekä te ole tehnyt mitään.»
Davido Rossi käveli pää kumarassa edestakaisin.
»Kärsivällisyyttä, sanon minä. Hitaasti, mutta varmasti, sanon minä. Se on kyllä hyvä, mutta valtio toimii nopeasti. Neljäkymmentätuhatta miestä on kutsuttu kokoon pitämään kansaa rauhassa, ja kun leipävero alkaa tulevan kuun ensi päivänä, tietävät pyhimykset yksin, mitä tulee tapahtumaan. Voihan mies kuolla yhtä hyvin pyssyn kuulasta kuin leivän puutteesta, ja kuusi jalkaa maata riittää jokaiselle.»
Davido Rossi ei vastannut, ja pelkästä pelosta Bruno toisti taas äskeiset sanansa:
»Kun te panitte alkuun tasavallan, toivoivat ihmiset paljon teistä. Mutta kuukausi on kulunut ettekä te ole tehnyt mitään. Ei mitään... ja kuukausi on kulunut ja...»
»Mitä ihmiset sanovat syyksi siihen, etten tee mitään?
»Syyksikö? Oletteko kuullut sananlaskua: aurinko paistaa silmiin, taistelu on menetetty? Siinä syy. Aurinko paistaa silmiin — te ymmärrätte, mitä se tarkoittaa. Huomis-iltana meillä pitäisi olla ensimmäinen johtokunnan kokous. Te kutsuitte itse sen kokoon, ja nyt lyödään vetoa, että te ette tule sinne. Missä te olette? Huonon naisen kodissa.»
»Bruno!» huusi Rossi jyrkällä äänellä, »mikä oikeus sinulla on puhua noin minulle?»
»Oikeus? Ystävän oikeus, ystävän, joka ei voi nähdä, että teitä petetään. Niin juuri, petetään. Petetään! Petetään! On tavallista, että koetetaan vetää puolue turmioon johtajan heikkouden avulla. Nainen pannaan astumaan miehen tielle. Tuo kepponen on yhtä vanha kuin maailma. Ettekö ole koskaan kuullut meidän roomalaisten sananlaskua: mies on tulta, nainen on tappuroita, sitten tulee piru ja vie ne yhteen.»
Davido Rossi seisoi Brunon edessä, joka kiihtyi kiihtymistään ja koetti nauraa katkerasti.
»Oh — kyllä minä tiedän mitä sanon. Pääministeri on kaiken pohjalla. Davido Rossi ei tule Donna Roman kotiin ilman että paroni Bonelli saa tiedon kaikesta. He kirjoittavat toisilleen joka päivä. Olen itse kantanut kirjeet postiin. Donna Roman koti on paroni Bonellin koti.. Vaunut, hevoset, palvelijat, livreat — millä varoilla hän ne ostaisi? Taiteellaanko? Kuvanveistollaan?»
Sielunsa syvyydessä Bruno vieläkin pelkäsi, mutta hän jatkoi puhettaan ja katkeraa nauruaan.
»Hän pettää teitä, herra. Eikö se ole päivänselvää? Te iskitte häntä kovasti, häntä ja vanhaa vampyyriä, silloin puhuessanne paavin juhlapäivän aamuna, ja nyt hän kostaa molempien puolesta.»
»Riittää jo, Bruno!»
»Koko Rooma tietää sen, ja kohta kaikki nauravat teille.»
»Riittää, Bruno. Mene nukkumaan!»
»Oh — kyllä ymmärrän. Sydämellä on syynsä, mutta se ei kysy neuvoa keltään.»
»Mene nukkumaan! Etkö kuule!» huusi Davido Rossi, ja Bruno vaikeni, sillä hän ymmärsi, että Davido Rossi nyt oli suuttunut täydellä todella.
»Eikö siinä ole kyllin, että sinun juorupuheesi saivat minut loukkaamaan tuota neitiä?»
»Minunko?»
»Niin, juuri sinun.»
»En kertonut mitään juoruja hänestä.»
»Sinä kerroit. Ellet sinä olisi kertonut hänestä kaikenlaista, ennenkuin minä tunsin hänet, ennenkuin olin ikinä nähnyt häntä, en olisi koskaan puhunut hänestä sillä lailla.»
»Hän ansaitsi kaiken, mitä sanoitte hänestä.»
»Hän ei ansainnut sanaakaan siitä, ja juuri sinun valheesi saattoivat minut panettelemaan häntä.»
Brunon silmät värähtivät aivan kuin häntä olisi lyöty. Sitten hän koetti nauraa.
»Iskekää vielä! Aasin nahka on tottunut piiskaan. Mutta älkää menkö liian pitkälle, Davido Rossi.»
»Älä sinäkään mene liian pitkälle valheissasi ja epäluulossasi!»
»Epäluulossa! Pyhä Neitsyt! Onko se epäluuloa, että hän on käyttänyt teitä ateljeessaan hankkiakseen hauskan päivän seurapiirilleen? Oi kaikki pyhät! Epäluuloa!»
Ja Bruno nauroi niin että huone kaikui.
»Jatka, jos se soveltuu sinulle.»
»Jos mikä soveltuu minulle?»
»Se, että syöt hänen leipäänsä ja parjaat häntä.»
»Se on valhe, Davido Rossi, ja te tiedätte sen! Minä syön omaa leipääni. Työni on omaani, ja minä myyn sen työnantajalleni. Mutta omatuntoni on Jumalan, ja sitä en myy kenellekään.»
Davido Rossin kalpeat, suuttuneet kasvot sulivat heti kuin lumi auringonpaisteessa.
»Olin väärässä sanoessani niin, Bruno, ja pyydän sinulta anteeksi.»
Vihainen tuli Brunon silmissä lauhtui heti.
»Niinkö sanotte, herra? Vaikka minä loukkasin teitä.» Davido Rossi ojensi kätensä, ja Bruno tarttui siihen. »Minulla ei ollut oikeutta suuttua sinuun, Bruno, mutta sinä olet väärässä Donna Roman suhteen. Usko minua, ystävä, sinä olet väärässä, hirveän väärässä.»
»Te luulette, että hän on hyvä nainen?»
»Minä tiedän sen. Ja jos olen sanonut toisin, peruutan sanani ja häpeän niitä.»
»Sepä kaunista! Jospa minä vain voisin uskoa häneen niinkuin te, herra. Mutta minä olen tuntenut hänet kaksi vuotta.»
»Ja minä olen tuntenut hänet kaksikymmentä vuotta.»
Brunon kasvot osoittivat hämmästystä.
»Kerronko, kuka hän on? Hän on vanhan ystäväni tytär.»
»Hänenkö, joka kuoli Elballa?»
»Hänen.»
»Sen hyvän miehen, joka löysi teidät ja ruokki teitä ja kasvatti teitä, kun olitte pieni poika Lontoossa?»
»Se oli Donna Roman isä.»
»Hän oli siis Volonnan prinssi?»
»Niin oli, ja ihmiset valehtelivat minulle kertoessaan, että tyttö oli kuollut ja haudattu.»
Bruno oli hetken ääneti ja sanoi sitten samealla äänellä:
»Miksette iskenyt minua kuoliaaksi, kun sanoin, että hän pettää teitä? Antakaa anteeksi, herra!»
»Annan anteeksi, Bruno, hänen puolestaan — en omasta puolestani.»
Bruno kääntyi pois hämmästyneen näköisenä.
Kun hän avasi oven, valaisi lamppu fonografin, joka oli toisessa huoneessa pianolla, ja osoittaen sitä Bruno kysyi:
»Tuoko sen teille kertoi?»
Rossi nyökkäsi päätään.
»Sekö oli lieriön sanoma?»
Taas Rossi nyökkäsi päätään.
»Kuolevan ystäväni sanat kertoivat minulle, missä tyttö oli ja mitkä vaarat häntä ympäröivät, sekä pyysi minua pelastamaan ja suojaamaan häntä.»
Bruno astui pari askelta takaisinpäin.
»Ehkä juuri tuo vei teidät... sinne?»
»Niin vei.»
»Ja toimittaaksenne tehtävänne te annoitte noiden pöllöjen loukata teitä ja nauraa teille?
»Niin.»
Brunon uskolliset silmät alkoivat loistaa ja vettyä.
»Unohtakaa, mitä sanoin Donna Romasta, herra.» Rossi istui ja tarttui kynään.
»En voi sitä unohtaa», sanoi hän, »enkä _tahdo_. En mene sinne enää.»
»Oletteko siis jo täyttänyt vanhan ystävänne pyynnön?»
»Jumala tietää! Olen koettanut parastani. Joka tapauksessa on kaikki nyt lopussa.»
»Aiotteko katkaista yhteyden hänen kanssaan?»
Rossi ei vastannut.
»Miksi niin tekisitte, jos hän on vanhan ystävänne tytär?»
»Bruno, oletko unohtanut, mitä sanoin sinulle sinä iltana, jona hän ensi kerran kävi täällä? Sanoin, että jos huomaisin välittäväni jostakin liian paljon, niin pakenisin pois hänen luotaan.»
»Mutta miksi... jos hän on hyvä nainen?»
»Muistatko Charles Minghellin käynnin?
»Muistan.»
»Hän tahtoi tehdä julkisen työnsä persoonallisten tunteittensa kanavaksi, ja minä ajoin hänet ulos ovesta.»
»Entä sitten?»
»Jos menen askeltakaan edemmäksi, joudun itse samaan asemaan.»
Bruno oli hetken ääneti ja sanoi sitten samealla äänellä:
»Ymmärrän. Jumala teitä auttakoon, Davido Rossi. Te aiotte astua yksinäistä polkua.»
Rossi veti henkeään ja valmistautui kirjoittamaan.
»Huomenna tulen kokoukseen, Bruno. Hyvää yötä!»
»Hyvää yötä», sanoi Bruno ja poistui silmät kosteina.
II.
Yö oli kulunut pitkälle, ja kaupunki oli hiljainen, kun Rossi vastasi Romalle.
»Rakas Roma! — Teillä ei ole mitään kaduttavaa siinä suhteessa, mitä minä olen tehnyt tai koettanut tehdä. Se oli tarpeellista, ja jos rangaistukseni olisi ollut sata kertaa kovempi, en suinkaan sitä valittaisi. Paitsi teidän toivomustanne minulla oli toinenkin syy, salainen syy, ja jos olisin katolilainen, niin ehkä minäkin tunnustaisin, vaikken odottaisikaan rangaistusta. Nähtävästi kaikki on käynyt hyvin, sekä Teidän että minun suunnitelmat, nyt kun jäljet minun loukkauksestani Teitä kohtaan ovat hiukan poistetut ja oma päämääräni jossakin määrin saavutettu. Ja nyt huomaan olevani asemassa, jossa velvollisuuteni sekä Teitä että itseäni kohtaan vaatii, että lopetan meidän seurustelumme.
Kuten sanoitte, työni odottaa minua. Julkinen toiminta vaatii joka hetken, eikä aikani ole enää omani. Mutta minä en olisi rehellinen enkä tunnustaisi omia tunteitani, jos sanoisin, että se on ainoa syy meidän eroomme. Siihen on toinenkin syy, jota en voi selittää niin suoraan kuin tahtoisin. Kirjeenvaihtoni postitse ei ole koskaan ollut varma, ja vaikeata, melkein mahdotonta on lähettää kirjettä kädestä käteenkin, koska palvelijoihin ei voi luottaa, ja siksi Teidän tähtenne en uskalla selittää.
Emme voi olla ystäviä siitä syystä, että minä rakastan erästä henkilöä, joka on Teille liian läheinen, ja siksi että tuon henkilön ja minun välilläni on esteitä, joita ei voi voittaa. Se tekee minulle kunnianasiaksi, että Te ja minä emme näe toisiamme enää. Jokainen käynti Teidän luonanne todistaa yhä selvemmin, etten voi niitä enää jatkaa, vaan minun täytyy luopua niistä kokonaan.
Kiitos, tuhat kertaa kiitos niistä onnellisista hetkistä, jotka olemme viettäneet yhdessä. Ei ole Teidän syynne, että minun täytyy koettaa peittää unhoon niiden muisto. Tämä ei tarkoita sitä, että me emme voisi kirjoittaa toisillemme, jos syytä sattuu ilmaantumaan. Ajatelkaa minua veljenänne — veljenänne, joka on etäällä — ja jonka voi kutsua silloin kun tarvitaan. Ja olkaa varma, että tulen, jos kerran kutsutte.
Tätä en sano ajattelematta enkä myöskään miettimättä, mutta minun täytyy vastustaa kiusausta, joka käskee minua menemään Teidän luoksenne nytkin, vaikka ensimmäisten käyntieni syitä ei enää ole olemassa.
Se, mitä sanotte tärkeistä asioista, saa minut ajattelemaan, että olette saanut tiedon jostakin, joka koskee minua ja vallanpitäjiä. Mutta kun mies on elänyt koko ikänsä äkkijyrkänteen reunalla, ei hän huomaa uhkaavia vaaroja, ja minä pyydän, että ette olisi levoton minun tähteni. Tuo kaikki on vain palanen sitä vaaran ilmaa, jota aina olen hengittänyt — jäätikkö, jossa aina olen liukuillut — ja »ellei se nyt minua tapaa, tapaa se myöhemmin — aina täytyy olla valmis». Hyvästi! Taivas Teitä siunatkoon! Teidän D.»
III.
Seuraavana päivänä Davido Rossin vastaanottohuone oli mitä hurjimmassa sekasorrossa. Vanha garibaldilainen ja hänen vaimonsa asettivat tuoleja riviin, ja Elena ja pikku Giuseppe kantoivat lisää tuoleja makuuhuoneesta ja kyökistä. Kun he olivat lopettaneet, oli suuri pöytä seinän vieressä ja rivi erilaisia tuoleja oli asetettu pitkin seiniä valokuvien alle. Vastaanottohuone oli nyt valmis johtokunnan kokousta varten.
He tulivat kello kahdeksan, kolmekymmentä miestä, kaikenlaisten kansakuntien edustajia. Omituisia olentoja, erilaisia ja omituisia. Muutamat olivat hyvin puettuja, toiset huonosti, muutamat näyttivät sanomalehtimiehiltä, professoreilta, lakimiehiltä ja parlamentin jäseniltä, toiset näyttivät räätäleiltä ja sepiltä.
Bruno vastaanotti heidät paitahihasillaan polttaen sikaria ja tuntien jonkinmoista jäykkyyttä ilmassa, mutta siitä huolimatta nauraen ja koettaen ottaa asiat kevyeltä kannalta.
»Hyvää iltaa, hyvät herrat! Kylmä tänä iltana. Herra Rossi tulee kohta. Hän vastaanotti juuri kuninkaan puheen ja kiilloittaa sitä nyt lehteään varten. Hän tekee työtä kuin kulovalkea, sen vakuutan. Niinhän pitääkin olla. Se, joka ei polta itseään, ei voi muita valaista... Halloo! Astu sisään, veli! Mistä sinä sait takin? Onko luostari palanut jossakin? Varo, varo. Ei viitta munkkia tee! Herra Rossi ei koskaan pelkää kylmää. Hän asuu lämmittämättä huonettaan kuin munkki kopissaan. Kenraalinkin täytyy tehdä jotain, muutoin sotamies rupeaa kyselemään liiaksi.»
Se oli turha ponnistus. Joukko astui sisään äänetönnä, melkein alakuloisena, ja miehet katselivat toisiaan ja seinällä olevia valokuvia epämääräisin, haluttomin katsein. Muutamia minuutteja he seisoivat keskellä lattiaa, ja kuului tukahdutettuja kuiskauksia. Kun joku aivasti, syntyi hetken hiljaisuus. Ilmassa tuntui huolestus.
Brunon kovaääninen nauru oli lakannut kajahtelemasta huoneessa, sikari oli sammunut, hän oli vetänyt takin ylleen, ja hikihelmet alkoivat kertyä hänen otsalleen, kun makuuhuoneen ovi avautui ja Davido Rossi tuli ulos.
Hän näytti tyyneltä ja itseensä luottavalta ja astui miesparveen varmoin askelin sekä puristi jokaisen kättä. He vastasivat kylmästi, muutamat melkein ylpeästi, ja näyttivät nyrpeiltä ja tyytymättömiltä. Muutamat purivat huultaan peittämättä ollenkaan tyytymättömyyttään, ja toiset koettivat välttää hänen katseitaan. Hän istuutui pöydän päähän ja pyysi läsnäolevia asettumaan paikoilleen.
Ensi tehtävänä oli edellisen kokouksen pöytäkirjan lukeminen. Pöytäkirjurina oli Luigi Conti, sama mies, joka oli lukenut julistuksen paavin riemujuhlapäivänä. Hän oli lyhyt, tanakka mies, kasvojen ilme kiihkeä, niska paksu ja ääni kimeä. Hänen pöytäkirjansa pykälät olivat harvat ja lyhyet. »Usko ja tunnustus» oli hyväksytty johtokunnassa semmoisessa asussa, johon presidentti sen oli laatinut, ja jäljennöksiä oli lähetetty monelle taholle. Vastakaiku koko Euroopassa oli ollut suurenmoinen, ja puolue oli kasvanut kymmenkertaiseksi.
»Siinä on kaikki, mitä minulla on ilmoitettavana», sanoi Luigi sulkien kirjansa kovasti läimäyttämällä. »Ja nyt», lisäsi hän vihamielisellä äänellä, »nyt odottaa johtokunta tietoja ja neuvoja. Presidentti on meidän demokratiamme virallinen päämies, ja me odotamme hänen ohjeitaan. Sinä päivänä, jona yhdistyksemme perustettiin, sanottiin meille, että Ihmisten tasavalta on oleva todellinen eikä mikään unelma. Sen tuli tarkastaa parlamenttia, keskustella toimenpiteistä, puolustaa viattomia vankeja, hankkia oikeutta sorretuille ja suojaa heikoille ja poljetuille. Se tapahtui kuukausi sitten, mutta vielä ei ole tehty mitään. Ehkä presidentti voi meille sanoa, miksi ei.»
Pöytäkirjuri huojutti paksua niskaansa ja istuutui hyväksyvän murinan kuuluessa ympärillä. Davido Rossi nousi ääneti.
»Hyvät herrat», sanoi hän. »Ennenkuin siirrymme edemmäksi, lienee välttämätöntä selvittää asemaa hiukan. Pöytäkirjuri ilmoittaa, että uskomme ja tunnustuksemme on saavuttanut vastakaikua koko Euroopassa ja kansainvälinen yhdistyksemme on kasvanut kymmenkertaiseksi. En olisi rehellinen mies, jos käyttäisin kenenkään nimeä tai rahoja sellaisessa tapauksessa, missä on hiukankaan väärinkäsityksen mahdollisuutta. Siitä syystä olen kirjoittanut kirjoituksen poistaakseni kaiken epävarmuuden, ja sen aion myöskin painattaa kaikkien erehdyksien välttämiseksi.»
Näin sanoen hän veti esiin soikean muistikirjansa ja kaikkien hiljaa odottaessa alkoi lukea:
»Mitä uskomme ja tunnustuksemme _ei_ sisällä:
»Se ei sisällä sitä, että koko nykyisen yhteiskunnan rakenne on väärä ja paha.
»Se ei sisällä sitä, että meidän tulisi minkäänlaisella väkivallalla hävittää kuninkaita, armeijoja, kansallisia rajoja, yksityistä maanomistusoikeutta ja yksityistä rikkauden hoitoa.
»Se ei sisällä sitä, että me tahdomme muuttaa maailman sellaiseksi, ettei siellä ole kaupunkeja, ei kirjoja, ei sanomalehtiä, ei yliopistoja, ei armeijoja eikä hallituksia.
»Se ei sisällä sitä, että me tahdomme parantaa siveellisiä vammoja johtamalla sivistyksen takaisin raakalaisuuteen.
»Se ei sisällä sitä, että koko maailman elämä on ollut väärää ja valheellista kuusi tuhatta vuotta.
»Se ei sisällä sitä, ettei koko tuona aikana ole ollut Jumalaa, joka olisi johtanut maailmaa hyvää tarkoitusperää kohti.»
Odottavassa hiljaisuudessa kuului muutamia moittivia huudahduksia, ja Davido Rossi kohotti päätään kirjasta.
»On tarpeellista sanoa noin paljon ystävillemme», sanoi hän, »koska muutamat heistä näyttävät otaksuneen, että me aiomme luoda uuden taivaan ja uuden maan. Ja sanokaamme nyt myöskin jotain vihollisillemme.»
Niin sanoen hän kääntyi taas kirjaansa, ja ympärillä oli hyinen hiljaisuus.
»Mitä uskomme sisältää:
»Se sisältää, että on olemassa Jumala, joka hallitsee maailmaa oikeudenmukaisesti.
»Että luonnon laki lakkaamatta luo järjestystä sekasorrosta, sopusointua ristiriidasta, yhteyttä hajanaisuudesta ja rauhaa taisteluista.
»Että kaikki, mitä on tapahtunut maailmalle, on vaikuttanut sen lopulliseksi hyväksi.
»Että oikeaan aikaan luonnon lain vaikutuksesta paljon jäljellä olevasta pahasta tulee häviämään.
»Että kansallisrajat tulevat häviämään.
»Että sodat käyvät mahdottomiksi.
»Että yksityinen omistusoikeus maahan käy mahdottomaksi.
»Että yksityinen rikkauksien hoito käy mahdottomaksi.»
»Että vallan väärinkäyttö loppuu.
»Että kuninkuus poistetaan.
»Että ihmiset elävät veljinä, huolimatta roduista ja kansakunnista.
»Että kaikki ihmiset saavat jokapäiväisen leipänsä.
»Että kaikki tämä tulee tapahtumaan läheisessä tai etäisessä tulevaisuudessa luonnon lain vaatimuksen mukaan, sillä se on Jumalan tahto ja Jumalan oikeus, koska Jumala on hyvä ja koska Jumala on rakkaus.»
Taas kuului tyytymättömiä ääniä, ja kerran vielä Rossi kohotti päätään.
»Oli välttämätöntä sanoa kaikki tuo meidän vihollistemme tähden, hyvät herrat», sanoi hän, »jotta he ymmärtäisivät, että me emme pidä revolutsionia vaan evolutsionia kaiken edistyksen aikaansaajana. Ja jos he sanovat, että siinä tapauksessa meidän yhdistyksemme on ainoastaan unelma, aate, niin näytämme heille, että sillä on myöskin käytännöllinen puolensa.»
Niin sanoen hän kääntyi kolmannen kerran muistikirjaansa ja jatkoi lukuaan.
»Kuinka me voimme seurata uskomme ja tunnustuksemme periaatteita?
»Rukoilemalla Herran rukousta.
»Panemalla vastalauseemme kaikin tavoin aseiden käyttöä ja sotapalvelusta vastaan.
»Panemalla vastalauseemme kuninkaille ja ruhtinaille tehtävää uskollisuudenvalaa vastaan.
»Panemalla vastalauseemme kaikkia lakeja vastaan, jotka antavat yksityiselle omistusoikeuden maahan, joka on kaikkien oma.
»Ja kärsimällä sellaisten vastalauseitten tähden silloin kun tarve vaatii.»
Tyytymättömyyttä ilmaisevat huudot kävivät entistä äänekkäämmiksi, mutta Rossi ei ollut huomaavinaan niitä.
»Se on uskomme ja tunnustuksemme sisällys, hyvät herrat», sanoi hän tyynellä ja vakavalla äänellä, »ja oli tarpeellista sanoa se siksi, että sekä ystävämme että vihollisemme tietäisivät, että me tahdomme demokratiaa emmekä demonarkiaa — arkadiaa, jos niin suvaitsette, mutta ei anarkiaa. Ja jos meiltä kysytään, milloin Ihmisten tasavalta on oleva todellisuus, niin vastaamme, että se tapahtuu silloin, kun maailma on valmis vastaanottamaan sitä, ensin täällä, sitten siellä, ensin tässä valtakunnassa, sitten tuossa, sitä mukaa kuin valtakunnat kypsyvät siihen, ja se on vihdoin hallitseva niitä voimia, jotka maailmaa hallitsevat.»
Nyt kuului huutoja — »oh!» — ja sitten ivallista naurua, mutta Rossi jatkoi yhtä vakavasti.
»Tuossa suuressa tuloksessa, hyvät herrat», sanoi hän »on Roomalla määrätty paikkansa. Se on ikuinen kaupunki. Sen kuolemattomuus on salaisuus. Toiset kaupungit kukistuvat, kun niiden työ on tehty. Rooma yksin seisoo kaikkien aikojen, kaikkien sivistyskausien halki. Kerran se oli pakanallisen tasavallan pääkaupunkina. Tasavalta hävisi, ja Roomasta tuli keisarikunnan pääkaupunki. Keisarikunta hävisi, ja Roomasta tuli kristikunnan pääkaupunki. Nyt se on Italian pääkaupunkina vähän aikaa. Sen tarkoitus on tulla maailman suuren kongressin pääkaupungiksi — Ihmisten tasavallan hallintopaikaksi.»
Davido Rossi oli tuskin istuutunut, kun puoli tusinaa johtokuntalaista nousi seisoalleen.
»Luigilla on sananvuoro», sanoi Rossi, ja pöytäkirjuri alkoi puhua kalpeana ja kasvot värähdellen:
»Nyt me tiedämme, miksi emme ole tehneet mitään kuluneena kuukautena», sanoi hän. »Siksi että presidenttimme mielestä meillä ei ole mitään tehtävää. Viime kokouksemme jälkeen hän on vuoleskellut tarkoitusperäämme, kunnes siihen ei enää ole jäänyt mitään käytännöllistä voimaa eikä arvoa. _Silloin_ meille sanottiin, että kun hallitus vastustaa ihmisen luonnollisia oikeuksia, on ihmisen velvollisuus hävittää se. _Nyt_ meille sanotaan, että luonnon laki toimittaa tuon kaiken. Jos asianlaita on niin, miksi me siis olemme täällä? Mitä hyötyä on koko meidän yhdistyksestämme? Miksi me moitimme leipäveroa? Ja mitä hyötyä olisi Colosseumin-kokouksesta? Mutta ellei asian laita ole niin, miksi meidän presidenttimme katkaisee jalat altamme ja tekee mitättömäksi koko tarkoituksemme?»
»Miksi?» huusi toinen puhuja. »Eikö se ole selvä? Siksi että hän koettaa yhtaikaa juosta sekä jäniksen että koiran kanssa. Siksi että hän koettaa saada kansan edun sopusointuun sortajien edun kanssa. Oli aika, jolloin ei kukaan nähnyt niin selvään hallituksen mädätystä ja valtion kurjuutta kuin hän. Mutta hienosto on saanut hänet valtaansa, uudet ystävät ovat astuneet väliin, hän on myynyt esikoisoikeutensa hernerokasta. Suuret talot ja suuret henkilöt, teatterit ja koirakilpailut sekä purppuralle ja kullalle hohtavat lakeijat ovat ostaneet hänen ruumiinsa ja sielunsa.»
»Olkaamme tyyniä», sanoi kolmas puhuja — hänen oma äänensä vapisi ja murtui. Hänen nimensä oli Malatesta, ja hän oli parlamentin jäsen sekä Davido Rossin kannattaja vasemmistossa. »Mitä me olemme kadottaneet tämän kuukauden kuluessa, jolloin emme ole tehneet mitään? Kuninkaan puhe huomenna antaa meidän otaksua, että saamme painovapautta, yhdistymisvapautta ja julkista kokoontumisvapautta rajoittavan asetuksen. Sen suuren huomion jälkeen, mitä uskomme ja tunnustuksemme on herättänyt, saatoimme odottaa sitä, ja kuukaudessa olisimme ennättäneet valmistautua siihen. Me emme nyt ole valmistautuneet, ja mikä on seuraus? Maa on hallituksen käsissä ja — presidenttimme vitkastelun vuoksi — pääministeri voi tehdä mitä hän haluaa.»
»Vitkastelun!» huusi kimeä ääni. Se oli taas Luigi. Hänen kiihkeät kasvonsa olivat kalpeat vihasta. »Miksemme puhu suoraa kieltä? Minä kerron teille koko asian. Suotuisa hetki on menetetty siksi, että johtajamme pelkää toimia, ja miksi hän pelkää toimia? Hän on rehellinen mies eikä tahdo käyttää toisten nimiä ja toisten rahaa, kun hänen tarkoitusperänsä on epäilyksen alainen. Ja miksi? Hän on naisen vallassa! Ja kuka on tuo nainen? Sama nainen, jota hän pilkkasi kuukausi sitten ja joka turmeli julkiset vallanpitäjät — pääministerin jalkavaimo! Vihdoinkin totuus on lausuttu ilmi! No hyvä! Pitäkää hyvänänne nyt, mitä saitte!»
Kiihko oli tarttunut jokaiseen, ja tuona hetkenä huoneessa oli täysi sekasorto. Miehet hypähtivät seisomaan. Bruno, joka oli seisonut oven vieressä, kiersi pöydän luo. Luigi tyhjensi kiukkuaan yhtämittaisiin vastalauseisiin.
»Oh, en minä pelkää häntä! Minä sanoin hänelle totuuden, ja hän tietää sen.»
Davido Rossi nousi vihdoin. Hän oli ainoa mies koko huoneessa, joka oli säilyttänyt kylmäverisyytensä.