Part 15

»Hän tuli Santo Spiritosta, ja te saitte sata frangia ensin hänen saavuttuaan, ja silloin rakensitte tämän pergolan.»

»Jos teidän armonne on Löytökodista, niin voitte sanoa heille taas samaa, minkä jo kerroin sille papille, joka kävi täällä, että me emme ikinä ole ottaneet mitään poikaa sieltä, emmekä me myöskään ole saaneet mitään rahaa niiltä ihmisiltä, jotka lähettivät hänet Lontooseen.»

»Te ette siis muista häntä?»

»Emme ollenkaan.»

»Ettekö tekään?»

Vanha vaimo epäröi hiukan, mutta vanha mies iski silmää hänelle.

»En, teidän armonne.»

Davido Rossi huokasi syvään. »Tässä on laskunne ja hiukan lisää. Hyvästi!»

Ujo poikanen talutti esiin hevoset, ja ratsastajat aikoivat nousta satulaan. Roma katsoi poikaan säälien.

»Kuinka kauan olet ollut täällä?» kysyi hän.

»Kymmenen vuotta, armollinen neiti», vastasi poika.

Hän oli juuri kahdentoista vanha, ja molemmat hänen vanhempansa olivat kuolleet.

»Pikku poika-parka!» sanoi Roma, ja ennenkuin Davido Rossi ehti estää häntä, oli hän tyhjentänyt kukkaronsa pojan käteen.

He alkoivat ratsastaa hiljalleen ja vähään aikaan he eivät puhuneet sanaakaan. Aurinko oli laskemaisillaan, ja kultainen päivä pakeni. Campagnan laajan, puuttoman, asumattoman kentän yli kohosi kolkko usva kuin vaippa, ja pitkä heinä värisi kylmässä iltatuulessa. Ei mikään häirinnyt tuon yksinäisen tantereen hiljaisuutta paitsi karjan mylvintä ja lampaiden määkyminen, kun ne meren vaahtopäiden laineiden tavoin kulkivat suurissa joukoissa eteenpäin, ja joskus kuului suurien valkoisien koirien haukuntaa ja paimenten huutoja, kun he astuivat pitkät sauvat kädessä tai ratsastivat pörhöisillä pony-hevosillaan. Siellä täällä näkyi kurja olkimaja, missä joukko kuumeen tartuttamia ihmisiä kyyrötti pienen tulen ympärillä, ja vähän matkan päässä oli likainen postiasema, puisia ristejä ja lasipeitteisiä madonnankuvia.

Nyt alkoivat hevoset kävellä.

»Siinäkö paikassa teidät kasvatettiin?» sanoi Roma.

»Siinä.»

»Ja nuo ihmisetkö möivät teidät orjaksi niin sanoakseni?»

»He.»

»Ja te olisitte voinut yhdellä ainoalla sanalla musertaa heidät, mutta ette sitä tehnyt!»

»Miksi olisin sen tehnyt? He eivät olleet ensimmäiset rikokselliset.»

»Niin, teidän isänne oli moitittavampi. Eikö teistä ole koskaan tuntunut, kuin olisitte vihannut häntä kaikkien kärsimyksienne tähden?»

Davido Rossi pudisti päätään. »Katkeruudesta minut pelasti sama pyhimys, joka minut pelasti niin paljosta muustakin. 'Älä koeta saada selville, kuka isäsi on, Davido', sanoi hän, 'ja jos sattumalta hänet kerran löydät, niin älä kosta pahaa pahalla äläkä myöskään kosta maailmalle. Maailma tulee vähitellen tuntemaan sinut semmoisena kuin itse olet eikä semmoisena kuin isäsi on. Ehkä isäsi on huono mies tai ehkä hän ei ole. Jätä hänet Jumalan haltuun'.»

»On kamalaa ajatella pahaa omasta isästään», sanoi Roma, mutta Davido Rossi ei vastannut.

»Ja sitten — kuka tietää? — ehkä jonakin päivänä tulee huomaamaan, että isä ansaitsikin rakkautta ja sääliä.»

»Ehkä.»

He olivat ennättäneet toisen talon luo tiheän eukalyptuslehdon suojaan. Se oli Tre Fontanen munkkiluostari. Kaikki oli hiljaa tuossa hiljaisuuden kodissa. Jätettyään hevosensa vajaan he astuivat ulommaisille pihamaille. He katsoivat sisään kirjaston ikkunasta ja näkivät kalpean nuoren miehen vaipuneena kirjan ääreen. He seisoivat hetkisen kirkon ovella, jossa munkit hiljaa rukoilivat, eikä kuulunut muuta ääntä kuin kellon kilahdus. Linnut vain lauloivat ääneen — satakielet harmaissa puissa.

Tuolla oli kellotorni, ja he nousivat sen katolle asti. Tuolla ylhäällä tuntui kuin koko maailma heidän ympärillään olisi ollut aivan hiljaa. Se oli kuin meri myrskyn jälkeen, ja kuolleiden kaupunkien jäännökset Campagnalla olivat ajopuita mahtavasta haaksirikkoutuneesta laivastosta, joka oli iäksi hävinnyt aaltoihin. Vesijohtojen pitkä rivi, joka ulottui tuon laajan aaltomaisen kentän yli, oli kuin rivi laivoja, jotka revittyine purjeineen pyrkivät satamaan menetetyn tappelun jälkeen, ja etäällä kohosi Rooma purppuraisessa sumussa kuin puoleksi kadonnut saari, jossa Pietarin-kirkko siinsi suuren arkin tavoin.

Maailman hiljaisuus täällä ylhäällä kellotornissa oli kuin pyhäin esineiden hiljaisuus, kuin messun hiljaisuus. Ja noiden molempien sydämissä oli myöskin juhlallinen hiljaisuus.

Roma nojasi aitaukseen, ja Davido Rossi seisoi hänen takanaan. Äkkiä Roma rupesi itkemään hillittömästi ja nyyhkyttäen.

»Mikä on?» kysyi Davido Rossi, mutta tyttö ei vastannut.

Vähän ajan kuluttua Roma tyyntyi, pyyhki silmänsä, sanoi itseään hupakoksi ja koetti nauraa. Mutta hänen sydämensä tykki liian kovasti estäen sanat — vihdoin hän koetti puhua.

»Tuo köyhä poika tuolla ravintolassa», sanoi hän, »muistutti suloisine kasvoineen erästä tapausta, jonka olin melkein unohtanut.» Ja sitten hän käänsi päänsä pois ja kertoi vapisevalla äänellä Davido Rossille kaikki.

»Olin Lontoossa, ja isäni oli löytänyt kadulla talviyönä pienen roomalaisen pojan, joka kantoi oravaa ja pientä posetiivia. Hän oli puettu vanhaan samettipukuun, eikä hänellä ollut mitään muuta suojaa kylmää vastaan. Hänen sormensa olivat jäykät kylmästä, ja hän pyörtyi heti huoneeseen tultuaan. Vähän ajan perästä hän avasi silmänsä ja katseli tulta ja kasvoja ympärillään aivan kuin hakien jotain. Hän haki oravaansa, ja se oli paleltunut kuoliaaksi. Mutta hän puristi sitä lujasti, ja suuret kyyneleet vyöryivät hänen poskilleen, ja itse hän nousi aivan kuin paetakseen. Mutta hän oli liian heikko, ja kun isäni tyynnytti häntä, makasi hän hiljaa. Silloin näin hänet ensi kerran, ja katsellessani poikasta tuolla ravintolassa ajattelin... että ehkä hän oli toinen... ehkä hän oli Pikku ystäväni entisajoilta...»

Hänen valkoinen kaulansa värähteli, ja hänen äänensä hiljeni kuin kellon heiluri, joka on seisahtumaisillaan.

»Roma!» huudahti Davido Rossi.

»Davido!»

Heidän katseensa kohtasivat toisensa, heidän kätensä yhtyivät, ja tuo kauan kätketty salaisuus oli ilmi. Rakkauden hämärissä käytävissä kaksi sielua seisoi vastakkain.

»Kuinka kauan olette sen tiennyt?» kuiskasi Roma.

»Siitä illasta saakka, jona tulitte Piazza Navonalle. Entä te?»

»Siitä hetkestä, jolloin kuulin äänenne.» Ja sitten Roma värähti ja nauroi hiukan.

Kun he läksivät pois tuosta hiljaisuuden kodista, olivat he aivan ääneti. Suuri ihme oli heille ilmoitettu, jota he eivät olleet tienneet ennen, tuo ihmissydämen ikivanha ihme.

Aurinko laskeutui kaupungin taakse punaisessa loistossa, ja kirkkojen kupukatot kimmeltelivät sen valossa, ja yli kaiken kohosi Pietarin-kirkon tumma katto. Tuo synkkä surumielisyys, joka oli vaappunut maan yllä, näytti hävinneen, maailma hymyili kukkasineen ja taivas loisti kultaa.

Hevosten tasainen juoksu oli ainoa, mikä häiritsi hiljaisuutta. Joskus molemmat ratsastajat katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät, mutta eivät puhuneet mitään.

Aurinko laski, ja etäältä kuului kellojen kaiku. Se oli Ave Maria. He seisauttivat hevosensa hetkeksi ja kumarsivat päätään. Sitten he jatkoivat matkaansa.

Yö kävi kylmäksi, ja he ratsastivat nopeasti. Roma kumartui hevosen harjan yli ja näytti ylpeältä ja onnelliselta.

Tallirengit odottivat heitä Paavalin portilla, ja annettuaan pois ratsunsa he nousivat vaunuihin. Kun he saapuivat Trinità dei Montille, sytytteli lyhdynsytyttäjä juuri katulyhtyjä piazzalla, ja Roma sanoi punastuen ja hymyillen:

»Älkää tulko sisään tänä iltana — ei nyt.»

Hän tahtoi olla yksin.

XI.

Felice tuli Romaa vastaan hänen asuntonsa ovella ja ilmoitti entistä haudantakaisemmalla äänellä, että kreivitär tahtoi tavata neitiä heti tämän palattua. Vaihtamatta ratsastuspukuaan Roma läksi tätinsä huoneeseen.

Vanha kreivitär istui tyynyjen nojassa, ja Nattalina puuhaili hänen ympärillään. Kreivittären silmät kimmeltelivät, hänen ohuet huulensa olivat puristuneet, ja huolimatta palvelijan läsnäolosta hän heti hyökkäsi Roman kimppuun katkerin moittein.

»Tahdoitteko tavata minua, täti?» kysyi Roma, ja vanha kreivitär vastasi pilkallisen kimeällä äänellä:

»Tahdoinko tavata sinua, neiti? Tahdoin kyllä, vaikka olenkin murtunut nainen ja suren sitä päivää, jolloin sinut ensi kerran näin.»

»Mitä minä nyt olen tehnyt?» sanoi Roma, ja onnellinen loisto hänen kasvoissaan yllytti vanhaa kreivitärtä yhä uusiin purkauksiin.

»Mitä olet tehnyt? Taivas siunatkoon... Anna hajusuolani, Nattalina!»

»Nattalina», sanoi Roma tyynesti, »aseta kokoon tavarat ateljeessani, ja jos Bruno on mennyt, käske Felicen sytyttää lamput ja katsoa tulta alakerrassa.»

Vanha kreivitär huiskutteli kirjailtua nenäliinaansa ja alkoi taas:

»Minä luulin, että aioit parantaa tapasi, kun eilen tulit luokseni — sinä olit olevinasi hyvin nöyrä. Mikä siihen oli syynä? Olit tullut luokseni suoraan tuon miehen kotoa. Niin olit! Tiedät, että se on totta! Älä koetakaan kieltää sitä!»

»En minä sitä kiellä», sanoi Roma.

»Pyhä Neitsyt! Hän ei edes kiellä sitä! Ehkä sinä myönnät sen?»

»Myönnän kyllä.»

»Madonna mia! Hän myöntää sen! Ehkä olit jo etukäteen sopinut hänen kanssaan, että menisit sinne?»

»Ei, en ollut sopinut mistään.»

»Laupias taivas! Hän on sellaisessa suhteessa tuohon mieheen, että voi mennä hänen luokseen ilman sopimustakin! Ehkä olit yksin hänen kanssaan, hyvä neiti?»

»Niin, me olimme aivan kahden kesken», sanoi Roma.

Vanha kreivitär oli nähtävästi pyörtymäisillään ja katsoen pyhimysarkkuun hän sanoi:

»Taivas! Sellainen tyttö! Ei edes ole naimisissa! Eikä ota edes palvelijaa kanssaan!»

Koettaen pysyä tyynenä Roma astui ovelle, mutta täti saavutti hänet.

»Ja sellainen mies! Ei edes sivistynyt! Ulkokullattu! Konna! On olevinaan puhdas ja jalo!»

»Täti Betsy», sanoi Roma. »Olen pahoillani, että puhuin teille niin tyhmästi tässä tuonoin — joskaan en sanonut mitään, joka oli väärin, — kun te olette heikko ja vuoteen oma ja kärsivä. Älkää yllyttäkö minua taas puhumaan samalla lailla. Minä kävin herra Rossin luona eilen, mutta jos siinä on mitään pahaa, on syy kokonaan minun.»

»Todellako?» kirkui vanha kreivitär kimeästi. »Kaikki pyhimykset! Hän myöntää noin paljon! Tiedätkö, miksi ihmiset tulevat sinua nimittämään, jos he saavat tuosta tiedon? Katutytöksi! Hävyttömäksi katutytöksi!» Roma oli kiivastua, mutta hän pakotti itsensä tyyntymään ja pani kätensä oven kahvalle.

»He tulevat saamaan siitä tiedon, ole varma siitä,» huusi kreivitär. »Eilisiltana päivällisillä naiset puhuivat yksinomaan siitä. Felice kuuli heidän puheensa. Tuo nainen päästi koiran seuraamaan sinua tietäen, että se menisi suoraan sen miehen kotiin. 'Kenen kanssa se tuli kotiin, Felice?' 'Donna Roman kanssa, teidän ylhäisyytenne.' 'Silloin on selvä, missä Donna Roma kävi.' Huh! Voin tukehtua tuota ajatellessani. Pääni on haljeta! Onko siellä yhtään konjakkia...?»

Roman rinta kohoili huomattavasti, mutta hän vastasi tyynesti:

»Vähät siitä! Mitä minä välitän sellaisten ihmisten tuomiosta, joilla ei ole mitään siveellisyyttä, jonka mukaan voisivat minua tuomita!»

»Todellako?» sanoi kreivitär koettaen vääntää vanhojen kasvojensa rypyt ivallisen kohteliaiksi. »En totta tosiaankaan luullut sinua noin typeräksi! Koetapas ymmärtää, hyvä neiti, että minä en ajattele prinsessa Bellinin tuomiota, vaan paroni Bonellin. Hänen täytyy ottaa vaari omasta arvostaan, ja kun aika tulee, jolloin hän on vapaa ottamaan vaimon, ei ole luultavaa, että hän nai tytön, jonka nimi on yhdistetty toisen miehen nimeen. Etkö sinä näe, mitä tuo nainen koettaa tehdä? Ja hän on tehnyt sitä koko ajan, vaikka sinä olet liian typerä sitä huomaamaan. Sinä olet turmellut omat asiasi tuon Rossin tähden ja tehnyt itsesi mahdottomaksi ministerin silmissä.»

Roma nyökäytti päätään ja vastasi:

»En välitä siitä, täti Betsy. En ole enää samaa mieltä kuin ennen enkä enää pidä onnellisimpana seikkana maailmassa sitä, että minut kauppatavaran tavoin ostetaan ja myydään.»

Vanha kreivitär, joka oli raivoissaan kumartunut eteenpäin, vaipui takaisin tyynyilleen.

»Sinä tapat minut», huusi hän. »Missä sinä olet oppinut tuollaista hulluutta? Taivas tietää, että olen koettanut parastani. Olen koettanut teroittaa sinuun tietoa velvollisuuksistasi paronia ja seuraelämää kohtaan. Mutta kaikkeen tähän on syynä se, että tuo anarkisti on tuotu taloon. Sinä et voi sille mitään. Se on veressäsi! Sinun isäsi jo ennen sinua...»

Punaisena ja vavisten kiireestä kantapäihin Roma kääntyi äkkiä ja poistui huoneesta. Nattalina ja Felice kuuntelivat oven takana.

Mutta ei tämä ikävä kohtauskaan voinut murtaa Roman onnen lumousta, ja päivällisen jälkeen, kun hän oli taas mennyt ateljeehensa ja sulkenut oven, koko maailma näytti olevan ulkopuolella eivätkä mitkään surut painaneet. Kun hän muisti tätinsä suuttumuksen, ajatteli hän: »Isäni kantoi enemmän minun tähteni.» Kun hän muisti prinsessan tarkoitukset, mietti hän, että ne olivat turhia. Hän oli muuttunut toiseksi olennoksi, ja pilvi ympäröi häntä ja erästä toista henkilöä.

Ottaen pois kostean vaatteen veistokuvan ympäriltä hän katsoi taas työtään. Siinä uudessa aamunkoitossa, jonka valossa hän nyt eli, tuo vaivalla muovaeltu kuva näytti viheliäiseltä ja epätodelta. Se ei vastannut originaalia. Se oli heikko ja väärä.

Hän ryhtyi uudestaan työhön, ja vähitellen savikasvot alkoivat muuttua. Se ei ollut Pietari enää, opetuslapsi Pietari, vaan se oli toinen. Se oli hirveätä, se oli rohkeata, mutta vähätpä siitä! Ei hän pelännyt.

Aika kului, mutta hän ei sitä huomannut. Hän teki työtä kiihkeästi ja ennen tuntemattomalla voimalla. Joskus hän astui matkan päähän veistokuvasta katsoakseen sitä ja sitten hän palasi taas jatkamaan työtään. Veri kiehui hänen poskillaan. Hän hengitti kovaa ja naurahti joskus, mutta jatkoi, yhä jatkoi työtään.

Ja hänen tehdessään tuota työtä toi uuden elämän tunne hänen mielensä täyteen kuvia. Hän kertasi kaikki päivän tapahtumat, joka sanan, kaikki äänen värähdykset, jokaisen pienimmänkin seikan. Kaikki oli niin salaperäistä, niin ihmeellistä. Orvokit, joita hän oli poiminut laaksossa, olivat hänen lempikukkiaan. Olivatko ne _hänenkin_? Kuinka omituista! Hänen kasvonsa osoittivat tuskaa, kun he erosivat ovella. Olisiko hän tahtonut tulla sisään? Kuinka suloista se oli! Se oli kuin ratsastaminen Campagnalla, kun joku ratsasti edessä. Mutta hän, Roma, oli tahtonut olla yksin, siksi vain, että hän sitä enemmän oli yksin _hänen_ kanssaan. Omituinen ristiriita! Paeta, piiloutua, väistää jotakin siksi vain, että hän olisi sitä lähempänä, lähempänä, lähempänä! Kuinka äkkiä kaikki oli tapahtunut! Toteutuiko nyt hänen entinen unelmansa — tuo unelma miehestä — siitä oikeasta — jonka piti kohdata hänet elämän ovella ja kohottaa hänet ylös korkealle, korkealle?

Yö tuli, ja vanha Rooma, paavien Rooma otti haltuunsa ikuisen kaupungin. Hiljaiset kadut, pimeät komerot, loistavat piazzat, kolme tulta Vatikaanin loggialla, suuren kirkon aavemainen muoto, ystävälliset tähdet, kaunis kuu ja kirkonkellot, jotka löivät yksi hiljaisessa yössä.

Vihdoin hän huomasi valosäteen lattialla. Se oli tunkeutunut ikkunaluukkujen läpi. Hän avasi ne, ja aamuhengähdys lehahti sisään, puutarhan oranssilehdosta. Aamu koitti unisessa kaupungissa. Luostarin kellot soittivat aamurukoukseen, mutta muuten oli kaikki hiljaista, ja tuo hiljaisuus on syvä ja suloinen.

Hän kääntyi takaisin työhönsä ja katseli sitä taas. Hän käveli edestakaisin ateljeessaan, ja hänestä tuntui kuin hän olisi astunut tähdillä. Hän oli onnellinen, onnellinen, onnellinen!

Kaupunki alkoi jo elpyä. Rattaat ratisivat, sähkövaunut soittivat, myyjät tarjoilivat tavaroitaan kaduilla, ja uusi Rooma, kuninkaitten Rooma, heräsi.

Joku lauloi astuessaan portaita. Bruno tuli työhönsä. Hän näytti hämmästyneeltä, sillä lamput paloivat vielä, vaikka aurinko paistoi huoneeseen.

»Koko yönkö työssä, Donna Roma?»

»Pelkään niin käyneen, Bruno, mutta nyt menen maata.»

Hänen teki mieli pyytää Brunoa katsomaan veistosta ja hän sanoi: »Katso, tuon minä olen tehnyt, sillä minä olen suuri taiteilija.» Mutta ei. Ei. Ei vielä! Ei vielä!

Hän oli peittänyt veistoksen ja lukinnut oven omaan osastoonsa, kun kello soi alakerrassa. Ovenvartija toi postin, ja Nattalina, pää täynnä käherryspapereita, tuli Romaa vastaan portaissa kantaen kirjeitä.

Yksi oli pormestarilta, joka kiitti siitä, mitä Roma oli tehnyt Charles Minghellin hyväksi, toinen oli hänen isännältään, joka kiitti siirrosta Pariisiin, ja kolmas oli muotiompelijalta, joka kiitti kutsusta ministerin luo. Häpeän tunne valtasi Roman, kun hän katsoi noita kirjeitä. Tuntui aivan kuin niistä olisi lehahtanut siveetön, pahentunut ilma.

Siinä oli neljäskin kirje. Sen hän oli kyllä heti huomannut, mutta uhkaavan tuhon tunne sai hänet jättämään sen viimeiseksi. Pitikö hänen avata se? Hänen täytyi, täytyi!

»Rakas lapseni! — Emme voi jättää sitä enää. Se olisi heikkoa ja mieletöntä. Paitsi sitä se on mahdotonta. Jokainen tietää, mihin tehtävään sinä ryhdyit. Ajattelepas miltä tuntuisi, jos jonakin aamuna heräisit ja huomaisit, että koko Rooma nauraa sinulle! Donna Roma vangittuna omaan verkkoonsa! Mademoiselle Manon Lescaut omiin pauloihinsa! Se olisi julmaa ja väärin, mutta se ei olisi vältettävissä, ja nuo hehkuvat hameprofeetat, kuinka ne kirkuisivat!

Uutisia vihdoinkin, ja menestys lähellä. Minghelli, Grand Hotel, lontoolainen suositus ja tuo kauhea juttu ovat johtaneet kaiken oikealle tolalle. Valmistaudu kuulemaan suurta uutista — Davido Rossi ei ole Davido Rossi, vaan _tuomittu mies, jolla ei ole oikeutta elää Italiassa_. Valmistaudu kuulemaan vielä suurempaakin uutista — _hänellä ei ole oikeutta elää ollenkaan!_

Sinä olet kostanut! Tuo mies nöyryytti ja solvaisi sinua. Hän solvaisi minua myöskin ja koetti parastaan saadakseen minut luopumaan salkustani sekä veti yksityisen elämäni yleisön eteen. Sinä läksit poistamaan tuon teon vaikutuksia ja rankaisemaan häntä. Nyt olet sen tehnyt. Sinä olet kostanut meidän molempien puolesta! Sinä olet mainio! Ja nyt vetäkäämme verkko tiukemmalle... pitäkäämme häntä kiinni... jatkakaamme niinkuin olemme alkaneet...»

Hänen silmänsä himmenivät. Kirje näytti olevan täynnä täpliä. Se putosi hänen avuttomista sormistaan. Hän istui kauan aikaa katsellen auringon valaisemaa kaupunkia, ja koko maailma näytti synkältä ja kolkolta. Sitten hän nousi, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja onnettomat.

»Minä en _tahdo_ jatkaa!» ajatteli hän. »Minä en _häntä_ petä! Minä _pelastan_ hänet! Hän loukkasi minua, hän oli viholliseni, mutta... minä rakastan häntä. Minä rakastan häntä!»

NELJÄS OSA.

DAVIDO ROSSI.

I.

Davido Rossi istui makuuhuoneessaan ja kirjoitti johtavaa kirjoitusta seuraavan päivän lehteen. Tummalla varjostimella varustettu lamppu paloi, pöydällä, ja muu osa huoneesta oli varjossa. Oli myöhä, ja talossa oli aivan hiljaista.

Hallitus oli määrännyt parlamentin avauksen ylihuomiseksi. Jäljennöksiä kuninkaan avauspuheesta oli edeltäkäsin uskottuna salaisuutena lähetetty puolueiden johtajille ja sanomalehdistölle. »_Koiton_» toimittajana Davido Rossi juuri kirjoitti tuota epämääräistä alkulausetta, jota tapa vaati sellaisissa tapauksissa.

»Yleisö ei hämmästyne, jos kuningas puheessaan suosittaa...»

Ovi avautui hiljaa, ja Bruno astui paitahihasillaan ja tohvelit jalassa varpaisillaan sisään. Hän toi kirjeen. Se oli suuressa sinipunervassa kuoressa, jonka etupuolella oli monogrammi. Bruno laski kirjeen pöydälle Rossin eteen. Se oli Romalta.

»Hyvä Davido Rossi! — Ilman minkäänlaista syytä olen odottanut Teitä luokseni tänään, koska minulla on tärkeätä sanottavaa Teille. Saanko odottaa Teitä huomenna? Koska tiedän, kuinka paljon teillä on työtä, en uskalla vaatia Teitä tulemaan, mutta asia on hyvin tärkeä eikä siedä viivytystä. Siitä ei voi kirjoittaa, enkä ymmärrä kuinka siitä osaan puhuakaan. Oletteko koskaan tuntenut millaista on, kun tuntee, että sanominen olisi ystävän työ, mutta juuri siitä syystä ei _voi_ sanoa, että on ystävä? Niin on minun laitani nyt, ja sitä vaikeuttavat vielä toiset persoonallisemmat näkökohdat. Mutta Teidän täytyy auttaa minua. Tulkaa siis viipymättä. Kas niin. Nyt minä vaadin teitä tulemaan, vaikkei minun pitänyt. Ymmärtäkää siis siitä kuinka innokkaasti odotan. — Kiireessä

Roma V.

P.S. — Miten suloinen päivä meillä oli Campagnalla! Joskus olen sulkenut silmäni ja hengittänyt taas eilispäivän ilmaa aivan kuin unessa, joka katoaa, ja minun on ollut vaikea uskoa, että se oli ollenkaan totta. Ajatelkaapa! Te ja minä olemme tulleet taas toistemme elämään, aivan kuin kaksi virtaa, jotka juostuaan maan alla taas ovat murtautuneet päivän valoon! Eikö se ole suloista? Kuinka yksin minä olen mahtanut olla huolimatta meluavasta ympäristöstäni! Ja kuinka minä olen mahtanut kaivata isoa veljeä! Tahtokaa Tekin isoa sisarta, niin olen hyvin tyytyväinen.

P.S. N:o 2. — Minä avasin taas kirjekuoren, koska mietin, voittekohan Te koskaan antaa minulle anteeksi sitä nöyryytystä, jonka olette kärsinyt minun tähteni. On hirveätä, että juuri _minä_ työnsin Teidät heidän tiellensä! Ja ainoastaan saadakseni hyvitetyksi pienen solvauksen, josta ei maksa vaivaa puhuakaan! Minä häpeän sitä! Ja minä häpeän ympärilläni olevia ihmisiä. Kerroinhan Teille, että he ovat julmia eivätkä sääli. He ovat vielä pahempia — he ovat sydämettömiä ja armottomia. Mutta kuinka uljaasti Te kärsitte heidän loukkauksensa ja viittauksensa! Minä melkein itken sitä ajatellessani, ja jos olisin hyvä katolilainen, tunnustaisin syntini ja kärsisin rangaistukseni! Katsokaa nyt! Minä tunnustan, ja jos Te tahdotte minua rangaista, täytyy Teidän tulla itse määräämään rangaistukseni.

P.S. N:o 3. Minä olen juuri saanut todistuksen siitä, kuinka vallankumouksellinen minun isä-parkani mahtoi olla. Samana hetkenä, jolloin asetin hänen valokuvansa kamariini, syntyi täydellinen anarkia joka taholla. Kaikki muut kuvani samoin kuin myöskin eläinkokoelmani — täytetty tiikeri ja susi sekä jalopeurannahka nojatuolilla — nostivat kapinan hänen pyhimysmäistä läsnäoloaan vastaan. Kello, jossa oli Mefiston kuva — syntymäpäivälahja paronilta — oli varsinkin äänekkään kapinallinen. Saadakseni aikaan rauhan ajoin ne kaikki maanpakoon tätini makuuhuoneeseen. Siellä ne otettiin vastaan säälin kyynelin ja raskain huokauksin entisen omistajan kiittämättömyyden tähden. Kun Te tulette tänne taas, huomaatte minun asuvan sellaisessa ilmapiirissä, joka panee teidät uskomaan, että koppi vastapäätä olevasta luostarista on muuttanut sijaa ja asettunut tänne. Näette nyt, mitä Te olette tehnyt minulle kertomuksillanne isästäni ja äidistäni ja heidän suloisesta, jalosta köyhyydestään.

Tulkaa pian. Älkää sanoko, ettette voi, ja älkää puhuko parlamenteista ja muista sellaisista pikkuasioista. Teidän _täytyy_ tulla! Minä käsken! Ellette Te tule, uskon että jossakin on varmasti paha nainen, joka pidättää Teitä.

Totta puhuen minulla on suuri suunnitelma, jonka tarkoituksena on varjella Teidät tuholta ja järjestää asiat oikealle kannalle. Se on minun salaisuuteni, enkä minä saa puhua siitä vielä. Mutta kun minä ajattelen sitä ja kaikkia sen seurauksia, en malta olla sanomatta itselleni: »Roma, lapseni, sinä olet kumminkin ihmeellinen olento, ja on aivan varmaa, että maailmanhistoria olisi vallan toisenlainen, jos sellainen onnettomuus olisi tapahtunut, ettei sinua ei koskaan olisi syntynyt.»

Mutta kaikki riippuu Teidän tulostanne. Olkaa siis hyvä poika, tulkaa heti.

R.V.»

Se oli ensimmäinen kirje, jonka Davido Rossi oli saanut Romalta, ja hänen lukiessaan sitä tuntui kuin ilma hänen ympärillään olisi kajahdellut suloista tytön ääntä. Hän näki Roman suurten, tummien silmien loiston. Kirjepaperin vieno tuoksu kohosi hänen sieraimiinsa, ja tietämättään hän kohotti kirjeen huulilleen.

Sitten hän huomasi, että Bruno oli vielä huoneessa. Tuo kunnon mies seisoi varjossa Davido Rossin takana työnnellen esineitä sinne tänne ja koettaen siten nostaa hiukan melua. Kun hän astui valoon, saattoi Davido Rossi huomata hänen kasvojensa ilmeestä, että hänellä oli jotain sanottavaa.

»Tarvitsetteko vielä jotain tänä iltana, herra Rossi?»