Part 3
Päinvastoin; jos ihmisill' olis oivallusta, näin toisilleen he vuoroin neuvoja tois: tapa vilpitön tuo sitä suurt' olis sokaistusta, joss' on kukin itseensä nähden, torjuva pois. Jos vain te tahdotte, niin yhä vastakin vaihtaa näin lupaamme luottamusta, ei mitään kaihtaa, vaan kaikk' ihan suoraan ilmaista ystävän suulla, mitä saamme, minusta te, minä teistä, kuulla.
ARSINOÉ.
Oh, teistä, rouva, ei moitetta kuule kukaan; ei, minussa vain sen aihetta runsaasti riittää.
CÉLIMÈNE.
Voi kaikkea, luulisin, moittia, kaikkea kiittää, syit' aina löytää ikänsä, makunsa mukaan. Ikäkausi on muuan hilpeän leikin ja lemmen, ikä toinen on omansa huoleen ja hurskailuun. Voi viisainta olla se, kons' ajat nuoren hemmen on menneet ja kukkeus kohdannut syksyn kuun: voi peitellä pettymykset se katkeratkin. Kenties minä kerran hyvinkin teitä matkin: tuo kaikk' ikä tullessaan; vaan vanhojen kuosi ei maita, kun kahdeskymmenes vasta on vuosi.
ARSINOÉ.
Etu verraton tottakin, kas sitä kerskua kesti, sitä nuoruutta toitotettu on totisesti! Jos on vähän vanhempi toinen, tuskinpa vaan syy silti on olla niin hirveän olevinaan; enk' ymmärrä, merkillinen mist' into se itää. sitä piikitellä ett' yhä minulle pitää.
CÉLIMÈNE.
Minä myöskään en, miks aina ja kaikkialla saan olla hampaissanne ma, moitteenne alla. Mikä syy yhä minuun on vihaanne purkaa noin? Vähiss' ihailijanne jos lie, mitä sille ma voin? Ja jos minä herätän lempeä, mieltymystä, joka päivä jos ympärilläni ylistystä minä kuulla saan, jota mulle te ette sois, se onko mun vikani? Millä sen torjuisin pois? Teill' on rata avoin, en kai minä estä teitä, luo lumota saatte ja kiehtoa vaikka keitä.
ARSINOÉ.
Oh, ihailijainneko luvun te luulla voitte niin kateeksi käyvän, jolla te mahtavoitte? Ei varsin vaikea arvata lie sitä taksaa, mitä niistä saa tähän maailmanaikaan maksaa. Vai uskoa pitäiskö, koko sen kuhinan nähden, vain polvistuttavan puhtautenne tähden, vain vakavan tunteen saattavan hehkuun heitä, vain hyveillenne sen sitovan seppeleitä? Johan hölmöjä ihmiset ois — lume joutava mikään ei niin vain sokaista voi. Minä montakin näin, jotk' ihailijoit' ois saamaan kuin luotuja ikään, mutt' ei päly lainkaan liehijät heihin päin. Voi siitä päätellä, heit' omaks ettei voita, jos ei suo suuria ennakkosuosioita; ei ketään vangitsemaan sulot silmät riitä, muull' ostaa ne ihailut saa, joka mielii niitä. Ylen ylväs älkää olko siis voitoista noista, ei kunniaa kovin tuo ne, ei liioin loista; vähän hillitkää lumovoimanne luulottelulta ja noin yli olkain älkää katselko muita. Kademieltä jos valloitukset toisivat moiset, ois helppo mun tehdä, kuin tekevät yhdet ja toiset, vähät piitata mistään ja teille se osoittaa, ett' ihailijoita jos tahtoo, niin niitä saa.
CÉLIMÈNE.
Siis saakaa! Se osoittakaa toki nimessä Herran! Toki kiehtova olkaa, kun keinon tiedätte kerran! Mitä enää te...?
ARSINOÉ.
Ei, hyvä rouva, jo lopettakaamme, vain kiihdyksiin täll' itsemme suotta saamme: jo oisinkin hyvästellyt ja lähtenyt pois, jos vaunuja vain ei pakko mun vartoa ois.
CÉLIMÈNE.
Miten kauan mielitte vain, tähän voitte jäädä, pois kiirehtimään toki teitä ei mikään häädä; vaan väsymättä turhalla kursailulla jätän seuraan parempaan minä teidät; soi tämän herran parhaiks suopea sattuma tulla, hän sijani täyttää paljoa paremmin voi.
Kuudes kohtaus.
Alceste, Célimène, Arsinoé.
CÉLIMÈNE.
Alceste, mun täytyy pikkuinen kirje piirtää, sitä syyllä ei millään tuonnemmaks sovi siirtää; te neitiä huvittakaa, hän on mielellään epäkohteliaisuuden anteeks antava tään.
Seitsemäs kohtaus.
ALCESTE, ARSINOÉ.
ARSINOÉ.
Ei viel' ole vaununi tulleet, ja siis te jäätte mun seuraani kotvaksi, niin hänen tahtovan näätte; ja parhaalla tahdollaankaan ei tarjota vois hän mitään, näin joka mieluista mulle ois. Ain' arvonanto, kiintymys, myötätunto niit' ympäröi, joiss' ylevä loistaa kunto; ja teissä on sillä salainen tenho, mi heti minut kaikkien harrastustenne puolelle veti. Minä soisin, ett' oikeammin jo arviois hovi arvonne, teihin suosiokatseen lois: syy teillä on nurkua, kun tähän saakka noin se on syrjäytetty, ma oikein suuttua voin.
ALCESTE.
Mikä antais aiheen moiselle valittelulle? Mikä pitäis valtion palkita palvelus mulle? Mitä tehnyt niin olen ansiokasta kovin, mun että syy ois nurkua nurjuutta hovin?
ARSINOÉ.
Ei tehneet ne kuuluja palveluksia aina nuo, sen suosion hohteessa jotk' ovat onnekkaina. On tarpeen tilaisuus, mihin kykyä käyttää, ja ansionne, mi niin mitan korkean täyttää, tulis...
ALCESTE.
Antakaa jo mun ansioitteni olla! Mitä niihin on asiaa hovin huomiolla? Jopa sillä aika urakka ois, jo vaan, jos kaikkien ansiot joutuis se penkomaan.
ARSINOÉ.
Tosi-ansiot itse itsensä ilmi tuovat. Monet suuren suurta arvoa teille suovat; teit' eilenkin kahdella taholla tärkeällä, voin kertoa, kiitetty on ihan kiittämällä.
ALCESTE.
Oh, kiitos on tähän aikaan helpolla saatua, ei mitään eroa millään, ei kysytä laatua; kaikk' yhtälailla on korkea-ansioista; mikä kunnia enää on saada kiitosta moista? Sitä kaikista veisaavat, kukin parhaansa tehden; luen kamaripalvelijastani palstoilta lehden.
ARSINOÉ.
Joku teitä jos viehättäis hovivirka, mi tois jalon kuntonne julki, se hartain toivoni ois. Vain vihjaus sinnepäin, niin liikkeelle voimia heti saadaan, jotka sen hyväksi voivat toimia; mull' yksi ja toinen käytettävissäni lie, jok' auttaa ja katsoo, että on sileä tie.
ALCESTE.
Ja mitähän tehtävää olis siellä mulla? Mun sisullani sen piiriss' ei toimeen tulla. Sinä miehenä, miksi loi minut luoja, sovin ylen huonosti hengittämään minä ilmaa hovin. Ihan vaill' olen avuja noita, jotk' antaa ponnen siell' etunsa hoitaa ja kiivetä portaita onnen. En osaa muuta kuin suora ja vilpitön olla, en vehkeillä, näytellä viekkaalla naamiolla; ja ajatustaan jos kyky puuttuu peittää, paras silloin selkänsä taa tämä maa pian heittää. Hovist' ulkona kyllä on vailla sen suomaa tukea ja kunnia-arvoja, joihin se saattaa pukea; mutt' eip' ole myöskään harmia ainiaista siell' osaa noloa näytellä, narrimaista, ei sietämään mitä tahansa nöyristäytyä, ei herra sen-ja-sen runoja kiittää täytyä, ei rouva jos-kelle suitsuttaa simasuulla, hovileijonaimme ei älyn leikkiä kuulla.
ARSINOÉ.
Hovi jääköön, teitä kun houkuttavan ei näy; vaan sydämenvalintaanne mun sääliksi käy. Ja jos sanon suoraan, mit' aattelen siitä, soisin, ett' ois se onnellisempi ja osunut toisin. Osan ansaitsisitte paremman: arvoisenne hän ei ole, tuo, jok' on kiehtonut sydämenne.
ALCESTE.
Kun puhutte noin, mun suokaa mieleenne johtaa, ett' omaa ystäväänne se tuomio kohtaa.
ARSINOÉ.
Niin, mutta sit' enää ei tuntoni nähdä siedä, noin vääryyttä teille kun tehdään, vaikk' ette tiedä. Näen kohtalonne, ja tuskaa se mulle tuottaa, sanon kaikki: on uskoton hän, johon lempenne luottaa.
ALCESTE.
Noin huolehtinut minust' ei ole kukaan toinen, saa velkaan lempivän mielen vihjaus moinen.
ARSINOÉ.
Kuink' ystävä onkin, hän ei — sit' en sanoa emmi — sydänt' ansaitse, jonka antaa kunnian mies, hän itse vain teeskentelee, hän teitä ei lemmi.
ALCESTE.
Voi olla, kukapa sydämet tunsi ja ties? Minä kiitän teitä rakkaan kristityn työstä, jok' ymmärsi sydämeeni sen epäilyn syöstä.
ARSINOÉ.
Jos tahdotte pitää silmät siteissä harhain, ei siitä sen enempää siis; sehän on parhain.
ALCESTE.
Ei, vaan mitä puhuttekin, se ei selvitä pulmaa; epätieto, epäily siinä on julminta julmaa; ja mitään muuta en vihjattavan minä sois, kuin mink' oma silmäni todeksi tunteva ois.
ARSINOÉ.
Hyv' on! Pian näette, jos sitä mielenne kysyy, perinpohjin, mi siinä on totta ja totena pysyy. Omin silmin näette varmaakin varmemmasti; mua suvaitkaa vain saattaa kotiini asti, niin nähtävänänne on todiste torjumaton, ett' ihanaisenne pettänyt teitä on; ja hellimistä jos vain sydänhaavanne halaa, voi toiset silmät sen tuskaan lohtua valaa.
NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Éliante, Philinte.
PHILINTE.
Ei ikinä mielt' ole nähty niin itsepäistä, ei sovinnon syntymistä niin väkinäistä. Koki häntä ne taivutella, mut turhin vaivoin, ois ennen kallio siirtynyt kannaltaan; niin outoa niill' ei herroilla milloinkaan lie ollut riitaa pohtia tuomariaivoin »Hyvät herrat, en peruuta, ei tule kysymykseen, olen valmis muuten jos mihin myönnytykseen. Miten hänt' on loukattu? Mistä hän sydämystyy? Se kunnian viekö, jos huonosti kynään pystyy? Pahaks otti mun hyvän neuvoni: miesten mies voi olla, vaan runoilijaksi kehno kenties. Nimi, kunnia ei toki riipu seikoista niistä; hän on hieno mies, sitä vastaan en ikinä kiistä, kyky, kunto, ansio suuria mittoja täyttää joka suhteessa, mutta hän kurjasti kynää käyttää. Tavat upeat pitää kuin ainakin ylimys aito, on mainio häll' ase-, ratsastus-, tanssitaito; kehun kaikkea, vaan hänen runojansa — ei, kiitos! Kun kerran sen paremmin niissä ei liity liitos, on viisas, ken vimmalle sille ei valtaa anna, jos siihen ei kuoleman uhalla pakkoa panna.» Tulos ainoa, jonk' iso sovintotouhu tuotti, johon viimein hän taipui suurella suostuttelulla, oli myönnytys, nyt muka leppeämpänä nuotti: »Minä valitan, että on niin maku vaativa mulla, ja mieliksenne, herra, todella soisin, ett' ihastuneempi runoonne ollut oisin.» Ja päälle syleily vain heti kiireen hoppuun, ja vihdoin niin koko toimitus saatiin loppuun.
ÉLIANTE.
Hänen menettelynsä on meist' ylen omituista, mutt' edukseen siten juuri hän eroo muista; tuo rehellisyys, joll' aina hän ratsastaa, on sentään jotain jaloa, sankarimaista: tähän maailmanaikaan se hyve on harvinaista, — kunp' ois hänen kaltaisiansa vain täynnä maa!
PHILINTE.
Mitä enemmän katselen häntä, sit' ihmeellisempi on seikka, ett' on hänet vallannut kiihkeä lempi: sisun sellaisen luoja kelle jos kerran loi, mikä kumma rakastumaan hänet saada voi? Ja sitäkin kummempi, että serkkunne juuri oli oleva tuo hänen ihastuksensa suuri.
ÉLIANTE.
Sen näyttää se vain, mikä usein on nähdä saatu, ett' ain' ei lempeen vie sama luonteenlaatu. Jutut nuo sopusoinnusta, sielun mi sieluun liittää, tämä ainoa tapaus kumoamaan jo riittää.
PHILINTE.
Vaan rakastaakohan serkkunne todella häntä?
ÉLIANTE.
Sitä tarkoin tietää on vähän vaikeanläntä. Miten tutkia, onko se totta? Sit' itse ei saata hän sanoa, ei oman sydämen oikkuja taata; ihan tiedotonta on joskus sen ihastunta, taas joskus luulee lemmeksi tyhjää unta.
PHILINTE.
Ei ystävä parkamme aavistakaan, mitä huolta hän vielä saa, minä pelkään, serkulta tuolta; todentotta, mun sydämeni jos hänellä oisi, ihan toisaanne katsehiaan sen kaipaus loisi ja paremmin valiten kalleimman onnensa kai näkis suosiossa, jot' aina hän teiltä sai.
ÉLIANTE.
Minä puutu en puolin, en toisin; on kaikkien toisten paras antaa rauhassa selvitä seikkojen moisten. Alcesten valintaa minä en vedä vastaan; päinvastoin siit' ylint' onnea hälle soisin; jos riippuis asia minusta ainoastaan, hänet armaalleen minä itse ilolla toisin. Vaan jos — näet voisihan sattua silläkin lailla — ois lemmestä unelmoinut hän onnea vailla, joku toinen jos kosija kukkaset saava ois, hänen toiveitaan kukaties minä voisin kuulla, ja tappion tuon jos saiskin hän taholla muulla, sitä en minä katsois syyksi torjua pois.
PHILINTE.
Minä myöskään en vedä vastaan, hälle kun huomaan niin armaan suosion teidän suostuvan suomaan. Vois itse hän virkkaa, jos tahtois, mik' ollut vakaa on kehoitukseni, neuvoni tavan takaa. Mutt' yhteen ne kaksi jos liittyvät Hymenin liiton, jos teist' ohi vie hänen toiveensa toisin viitoin, niin mun ylin toivoni ois sulosuosio tuo, jota sydämenne niin runsaasti hälle suo, ylin onneni, jos se, kun hän oven siltä salpaa, ylenkatsois ei mun kaipaustani halpaa.
ÉLIANTE.
Te laskette pilaa, Philinte.
PHILINTE.
En; lausun julki vain sen, mitä sisimpäänsä sieluni sulki; ah, jospa se hetki vain pian joutua vois joka avoimesti mun kättänne anoa sois.
Toinen kohtaus.
Alceste, Éliante, Philinte.
ALCESTE.
Ah, miksi on kohdannut mua loukkaus moinen! Minut murtaa se, jos miten mieleni haarniskoinen.
ÉLIANTE.
Mikä teidät noin nyt on saattanut kiihdyksiin?
ALCESTE.
Eräs tieto, jok' iskullaan minut armotta murhaa; koko luomakunta jos luhistuis, se ei niin mua murjois kuin tämä tuska. Oh, unta turhaa oli rakkaus... mennyttä... sanotuksi en saa...
ÉLIANTE.
Vähän rauhoittukaa, rakas ystävä, malttukaa.
ALCESTE.
Vanhurskas taivas! Niin ihana olla, ja rinta niin pahetta täynnä kurjinta, alhaisinta!
ÉLIANTE.
Kuka teille on...
ALCESTE.
Kaikki murskattu, tallattu maaksi! Olen petetty, oh, olen pistetty kuoliaaksi! Célimène... hän... että hän minut pettää vois! Célimène on uskoton... ken sitä uskonut ois!
ÉLIANTE.
Teill' onkohan täysiä syitä nyt epäilyynne?
PHILINTE.
Vain ehk' ovat tuulen tuomia luuloja syynne; voi kuvittelut pian mieltänne luulevaista...
ALCESTE.
Omat hommanne hoidelkaa, tuhat tulimmaista! Luja liiankin mulla on taskussa todiste siitä, on kirje hältä Orontelle — eikö se riitä? — omakätinen kirje, häväistykseni tään, hänen häpeänsä mä selvästi siitä nään. Oronteen suostui, jonk' uskoin vain nostavan harmin, ma jonk' olin vaarattomuudesta kaikkein varmin!
PHILINTE.
Voi erehdyttää kirje, ehk' olla voi se viattomampi, kuin miksi sen arvioi.
ALCESTE.
Hyvä herra, vieläkin kerran: miks ette heitä mua rauhaan ja vain pysy siinä, mi koskee teitä?
ÉLIANTE.
Tuo kiihtymys hillitkää, miten vääryys suuri lie tehtykin...
ALCESTE.
Vain te sen hillitä voitte, te juuri. Teilt' apua tää sydäntuskani etsii ja anoo, te kirvoitus suokaa, jota sen polte janoo. Te kostakaa teko tunnoton kavalan naisen, joka lemmen petti niin lujan ja luottavaisen, petos kostakaa, joka teitäkin kuohuttaa.
ÉLIANTE.
Minä! Millä sen kostaisin?
ALCESTE.
Tää sydän valitkaa. Omaks ottakaa te se tuolta uskottomalta; niin maksaa hälle mulla on keino ja valta; hänet rankaisen sillä, ett' omistan teille ja vannon syvän lemmen, ikuisen ihailun, arvonannon ja palvelun hartaimman, tosimman, tottelevimman, kaikk' uhrit palavat sydämen uskollisimman.
ÉLIANTE.
Tuo tuskanne mieleeni koskee syvälle käyden, myös ymmärrän tarjouksenne arvon täyden; mutt' ehk' ei niin ole pahoin laita, kuin näyttää, halu koston haihtua voi, mi nyt mielenne täyttää. Jos tehneenkin väärin niin ihanan olennon näkee, kaikk' ei käy täytäntöön, mitä päättää ja käkee: syy jos miten ankara vaatiskin eroon varmaan, pian viattomuudeksi taas vika muuttuu armaan, kaikk' äkkiä katoo kauna ja pahastus; se tunnetaan, mit' on lempivän vihastus.
ALCESTE.
Ei, ei, tämä häväistys kuolemankarvas on kovin; rikon kaikki: on mahdotonta, ett' enää sovin. Tämä päätös ei tästään muutu. Päähäni turmaa ma toivotan, jos mua ikinä enää hän hurmaa. Hän tulee. Se kiihtää vihani kiivastusta; mult' ankaran moitteen saa hänen tekonsa musta, hänet musertakoon se, ja sitten sydämen, mihin sulot viekkaat ne enää ei pysty, mä teille vihin.
Kolmas kohtaus.
Célimène. Alceste.
ALCESTE (syrjään).
Miten, taivaan vallat, mieleni hillitä voin?
CÉLIMÈNE.
Mikä nyt? Näkö miksi teillä on kiihtynyt noin? Mitä tietää, noin kun rintanne puuskuu ja huokaa, noin synkät on silmänluontinne, kuulla suokaa.
ALCESTE.
Ett' ei vedä vertoja teille, mit' ihmisrinta on ikinä kätkenyt viekkautt' uskottominta; ei kohtalo, hornanhenget, ei taivaan kirous ole luonut mitään niin häijyä milloinkaan.
CÉLIMÈNE.
Sepä sievä tervehdys, todella verraton sirous!
ALCESTE.
Pila pankaa pois, se on huonosti paikallaan. Ois teidän punastuttava pikemminkin, te pettäjä! Siitä on selvä todiste mulla. Sitä ties se, ett' olin mielellä ahdistetulla, sitä lempeni palkaks aina jo aavistinkin: epäluuloni, niin muka loukkaava, vainusi vain tätä onnettomuutta, kunnes sen ilmi saikin; ja kuinka teeskentelittekin taidoin kaikin, oma tähteni sanoi jo, mitä mä peljätä sain. Mutt' älkää luulko, ett' ilman kostoa siedän, kun häväisty, tuskaan syösty mä täll' olen tapaa. Ei tottele ketään tunteen valta, sen tiedän, ja lempi vaatii, että sen vaali on vapaa; ei sydämeen väkivalloin tunkeu kukaan, oman ottaa valtiaansa se mielensä mukaan. Eik' yhtään valittamista mull' olla ois, jos suunne suoraan ja vilpittä puhunut ois; heti kielto jos tullut ois, mull' oikeus nurkua ois ollut nurjuutt' onneni ainoastaan. Vaan valhesuosioll' ottaa lempeni vastaan on petos, on kataluus, jok' ei ansaitse surkua, jot' ei ikipäivänä kyllin rangaista voi. Sulut murtain jo suuttumus mieleni kukkuroi. Niin, peljätä saatte vaikka mit' ikinä ihan; mua ei oma itseni ohjaa, vaan vimma vihan. Minut murhasitte pistoin te kavaloin, äänt' enää järjen ei mieleni kuulla malta, sit' ohjaa vain oikean vihastukseni valta, enk' enää takaa, mitä mä tehdä voin.
CÉLIMÈNE.
Ja mistä on, kuulkaas, mielenne kuohu raju? Teilt' onko kadonnut kaikki järki ja taju?
ALCESTE.
Niin on, meni multa se silloin, kun mulle juotti tuo kavala kauneus myrkyn, mi turmani tuotti, kun uskoin, että sen olennon arvo ol' aito, niin viehättäväinen joss' ilmeni ihanuus.
CÉLIMÈNE.
Mikä petos on kohdannut teitä, mik' uskottomuus?
ALCESTE.
Miten viekas sydän, mik' ovela teeskelytaito! Vaan mulla on keino, mi naamion teiltä riistää: tätä silmätkää, oma nähkää kättenne työ! Tämä avoin kirje teilt' alas aseet lyö, sen todistusta vastaan on turha kiistää.
CÉLIMÈNE.
Ja tuoko se noin on raivostuttanut teitä?
ALCESTE.
Sen näätte, ja poskianne ei punastus peitä?
CÉLIMÈNE.
Ja miksikä peittäis? Selitättekö syyn?
ALCESTE.
Teiss' yhtyy rohkeus vilppiin ja teeskentelyyn! Se on nimeä vailla, sen ehkäpä kiellättekin?
CÉLIMÈNE.
Oman kirjoitukseni kieltäisin? — Aatos sekin!
ALCESTE.
Sitä tyynnä te katsotte, teit' ei hämille saa rikos tuo mua vastaan, jota se todistaa?
CÉLIMÈNE.
Todentotta, en toista tunne niin suurta houkkaa.
ALCESTE.
Tämän sitovan todisteenko te torjutte pois? Tuo suhde Oronteen siis eikö se mitään ois, mikä teille on häpeäksi ja minua loukkaa?
CÉLIMÈNE.
Oronteen? Ken sanoo, että se kirje on hälle?
IHMISVIHAAJA 285
ALCESTE.
Ne, joilta sen tänään sain. Vaan jos joku toinen sen saaja lie — todeks ottaa jos sananne voinen — mikä lievitys loukkaukselle siitä on tälle? Se oisko pienempi silloin ja vähempi syynne?
CÉLIMÈNE.
Mutt' entä jos kirje jollekin naiselle on, mitä aihetta silloin on vihaanne, syyttelyynne?
ALCESTE.
Oh, selitys mainio, veruke verraton! Tätä käännett' en odottanut, se mun täytyy myöntää. Se mult' epäluulot pois muka tyyten työntää! Noin paksuunko juoneen te todella turvaudutte? Muut niin ihan onttopäiksikö otaksutte? Saas kuulla, millä metkulla tosiaan todeks ilmivalhe se tehdä on teillä tuuma, miten naista saatte sen kirjeen tarkoittamaan, joss' uhkuu niin joka sanasta lempi kuuma. Niin, tehkää se, suokaa sen uskottavaksi tulla, kun on kirjeessä näin...
CÉLIMÈNE.
Ei, ei ole halua mulla. Mua teidän on naurettavaa noin vallita pyytää ja tohtia tuollaista vasten silmiä syytää.
ALCESTE.
Ei, ei, ihan tyynesti, selittäkäähän vähän, miten naiselle nainen on sanonut tapaan tähän.
CÉLIMÈNE.
Sit' en tee, en mieliksi moisten komentajainkaan! Mitä tahansa luulkaa, se ei mua liikuta lainkaan.
ALCESTE.
Minä pyydän, osoittakaa, miten olla voi tämä kirje naiselle, vain sitä pyydän ja anon.
CÉLIMÈNE.
Ei, se on Orontelle, uskoa saatte, sen sanon. Hän on ihana kavaljeeri, kaikk' aateloi hänen olentoaan, joka sanaansa ihailen salaa: minä myönnän ja tunnustan, mitä mielenne halaa. Niin, tehkää päätöksenne nyt suoraa kättä, täll' enää kauemmin päätäni särkemättä.
ALCESTE.
Oi taivas, ken julmuutta keksisi julmempaa! Sydänt' onko näin kiusattu, sen koko kärsimisvoimaa! Mun oikea vihani vilpistä kuohahtaa, olen syyttäjä minä, ja hän mua syyttää ja soimaa! Epäluuloni, tuskani armotta kukkuroidaan, pahint' uskoa saan, ja sill' ylväästi ilkamoidaan! Ja sydämeni on silti niin kurjasti laita, näit' inhoja kahleita ettei se katko ja taita, ei haarniskoimana ylhän jo halveksinnan jätä kiittämätöntä, pois revi pohjasta rinnan! Mua vastaan, te viekas, kuink' osaatte mainiosti mun heikkouttani käyttää ja eduksi tään kirolemmen kääntää, jonka ne leimuun nosti, nuo silmät petolliset, niin hillittömään! Edes torjukaa tuo syy, joka teitä varjoo, noin eessäni syyllistä näyttelemästä jo laatkaa; tuo kirje, jos voitte sen, viattomaksi taatkaa, mun lempeni siihen kaikkensa avuksi tarjoo; te näyttäkää edes näköä viattomuuden, koen ottaa sen takeeksi sielunne uskollisuuden. Saa luulevaisuus teidät hulluksi ihan!
CÉLIMÈNE.
Te lempeä ansaitsis ette, te puuskuja vihan. Mikä pakottais mua — tietää tahtoisin syyn — ett' alentuisin halpaan ma teeskentelyyn? Jos kerran tunteeni toiseen kiintynyt ois, miks avoimesti en sitä virkkaa vois? Omat vakuutukseni tyhjääkö ainoastaan epäluulojen noitten on loputtomuutta vastaan? Tae moinen eikö se niiden verroille riitä? Mua eikö se loukkaa, että te kuulette niitä? Sydän naisen kauan se kamppaelee ja empii, vähäll' ei, ei väleen tunnusta, että lempii; ei kainous, kunnia, naiselle niin ylen kallis, sen tunteen voittoa myöntää, ei ilmaista sallis; mutt' arvelut kaikki jos voittaa se, saako mies vain epäillä valheeks sen vakuutusta kenties? Rikost' eikö hän tee, jos ei usko, mit' ilmaisemaan saa itsensä vain isot taistelut taisteltuaan? Oh, mun tulis suuttua tuollaiseen epäluuloon, teit' ollenkaan mun ei tulis ottaa kuuloon. Olen hupsu ja harmistun siit' itseeni ihan, kun jotain on hellyyttä viel' yhä sijasta vihan; ois totta jo toiseen mun kiintyä aika ja antaa tosisyytä noin mua syyttää ja päälleni kantaa.
ALCESTE.
Oh, pettäjätär, miten voimaton teit' olen vastaan! Sulot sananne kai mun pettävät ainoastaan! Mutt' olkoon, ma kuljen, kunne kohtalo ohjaa; teit' uskomaan koko sieluni altis on, tuta kunnes saan, mik' on sielunne sisintä pohjaa, mua siellä vaaniiko vain petos tunnoton.
CÉLIMÉNE.
Ja rakkautt' olevinaan mua kohtaan on moinen!
ALCESTE.
Niin äärettömästi ei rakasta kukaan toinen. Jott' oikein intonsa ilmi se rakkaus tois, ihan orvoimman sois teillä se olleen olon, niin, teihin ett' ihastunutta ei ketään ois, ett' oisitte joutunut uhriksi puutteen ja polon, ett' antanut syntymälahjaks ei taivas suurta ois rikkautt', arvoa, jaloa ei sukujuurta, niin korvata saanut mun lempeni rajaton kaikk' ois, mitä rikkoi karsaus kohtalon, ja mull' ilo ylpeä oisi, ett' ottanut vastaan kaikk' oisitte lempeni uhrina ainoastaan.
CÉLIMÈNE.
Tepä suotte toiselle hyvää kummalla tapaa! Siit' avusta taivas suokoon mun olla vapaa. Kas vain: Dubois, ja niin puku lystikäs yllä.
Neljäs kohtaus.
Dubois, Célimène, Alceste.
ALCESTE.
Noin miks olet laiteltu, moisella hätäilyllä miks saavut?
DUBOIS.
Herra...
ALCESTE.
No?
DUBOIS.
Tärkeät salaisuudet...
ALCESTE.
Ja mitkä?
DUBOIS.
Nyt uhkaa, herra, ahdingot uudet.
ALCESTE.
Mitä?
DUBOIS.
Puhunko ääneen?
ALCESTE.
Puhu, ja joutua koita!
DUBOIS.
Kai kukaan ei kuuntele täällä...
ALCESTE.
Oh, kujeita noita! Puhu suoraan!
DUBOIS.
Herra, me saamme nyt muuttaa majaa.
ALCESTE.
Mitä?
DUBOIS.
Tiehemme torvia toitottamatta ajaa.
ALCESTE.
Ja miksi?
DUBOIS.
Sanon, saamme nyt matkata maita ja teitä.
ALCESTE.
Mitä varten?
DUBOIS.
Vain lähdemme emmekä hyvästi heitä.
ALCESTE.
Mikä syy sun on puhua noin? Sano, selitys anna!
DUBOIS.
Se syy, ett' on paras pillit jo pussiin panna.
ALCESTE.
Sinä vintiö, oh, minä halkaisen sulta pään, jos et tätä sotkuas selitä selvempään.
DUBOIS.
Joku mies, näkö joll' oli tuima ja musta puku, tuli, keittiöön ihan tunkihe, paperin pisti, johon harakanvarpait' on pantu niin saakuristi, ett' itse pirultakaan ei luontuis luku. Se oikeusjuttuunne kuuluu, sen arvata voinen, vaan sais pahanhengenkin pyörälle paperi moinen.
ALCESTE.
Miten sitten, lurjus, paperist' olet tuosta sen lukenut, että mun pakko on pakoon juosta?
DUBOIS.
Tuli, nähkääs, hetki sen jälkeen eräs — sen herran olen nähnyt luonanne yhden ja toisen kerran — kovin teitä hän tavata tahtoi, ja kun ei voinut, niin tietäen, ett' ain' alttiisti ahkeroinut olen palvella teitä, hän sanan tuomaan salaa mua pyys... hänen nimensä... kas, kun ei mieleen palaa!
ALCESTE.
Nimi sikseen, lurjus, ja asiast' anna jo selko.
DUBOIS.
Hän on ystäviänne, se riittää. On hällä pelko, ett' uhkaa vaara ja vankeus teitä, ja parhain nyt on pako vain, ja mahdollisimman varhain.
ALCESTE.