Part 2
Se menettäkää, jos ilman puuhia noita mua loukkaavan kilpaajan sitä ette voita.
CÉLIMÈNE.
Johan luulonne epäilee koko maailmaa.
ALCESTE.
Koko maailmahan sulan suosion teiltä saa.
CÉLIMÈNE.
Mut tuskaanne rauhoittaa toki pitäis tuon, kun vain tasan kaikkien kesken suosion suon; syy suuttua todellisempi teillä oisi, se jos yhden ainoan suosikin valikoisi.
ALCESTE.
Mua luulevaiseksi moititte, vaan mit' on mulla, mill' ette mielistellyt te kaikkia heitä?
CÉLIMÈNE.
Teill' on se tieto, että ma rakastan teitä.
ALCESTE.
Ja varmuuteen miten voin minä siitä tulla?
CÉLIMÈNE.
Minä arvelen, että kun kuulitte multa sen, tulis tunnustuksen teille jo riittää moisen.
ALCESTE.
Vaan ken voi minulle takeen tarjota, ken, koht' ettette kuulla suo sitä jonkun toisen?
CÉLIMÈNE.
Todell' imarteluun on lempijä aulis aina, ja siksi niin kohtelias te mahdatte olla. Hyv' on. Teit' ettei enää se huoli paina, puran puheeni kaiken tällä ma tuokiolla. Sydän teit' oma pettää kaikkia petollisemmin. Nyt tyytyä voitte.
ALCESTE.
Oh, miksi mä teitä lemmin? Sydän-parkani pauloistanne jos päästä vois, siit' onnesta armoa taivaan se kiittävä ois! Tein kaikkeni, minkä voin, sit' en piiloon peitä, tuo että murtuis kauhea kahle multa; vain kiihtivät turhat ponnistukseni tulta, näin synteini tähden mun täytyy lempiä teitä.
CÉLIMÈNE.
Se on totta, sen lemmen liekki on vertaa vailla!
ALCESTE.
Niin, lempi se uhmata voi koko maailmaa, se käy yli ymmärryksen, ei rakastaa ole kukaan kuunaan saattanut sillä lailla.
CÉLIMÈNE.
Tapa on todell' uppo-uus: ketä rakastatte, sen kanssa te riitaa kaikesta rakennatte; äkäpuheit' on lempenne leimu, ei mitään muuta, viel' ei lie nähty lempeä noin torasuuta.
ALCESTE.
Se teistähän riippuu vain, jos ei harmini lopu. Saa riittää jo riita, on hartain toivoni sopu. Puhukaamme avoimesti, mun kuulla suokaa...
Toinen kohtaus.
Célimène, Alceste, Basque.
CÉLIMÈNE.
Mitä nyt?
BASQUE.
Markiisi Acaste.
CÉLIMÈNE.
No, sisälle tuokaa.
Kolmas kohtaus.
Célimène, Alceste.
ALCESTE.
En koskaan kahden kanssanne puhua saa! Joka vieraan tulla teill' aina on auki ovi. Edes ainoan kerran ettekö ilmoittaa te voisi, että nyt teille ei oikein sovi?
CÉLIMÈNE.
Hänet pitäiskö suututtaa minun suotta siis?
ALCESTE.
Kovin muista te välitätte ja minusta viis.
CÉLIMÈNE.
Se on mies, jok' ei sitä ikinä anteeks anna, jos tietäis tulonsa voitavan pahaksi panna.
ALCESTE.
Ja mitä te siitä? Se arkailu suotta on aivan.
CÉLIMÈNE.
Hyvä Jumala! Moisten suosio maksaa vaivan. Hänen kaltaisillaan on, ties miten, piirissä hovin pito suun ja äänen suuri ja mahtava kovin. Joka keskustelussa ne ylinnä keikaroivat; toist' eivät auta, mut vahingoittaa ne voivat; ja vaikka ois miten paljon puolella muita, hyvä noit' ei suututtaa ole nokkelasuita.
ALCESTE.
No niin, mihin vetoankin, se teihin ei pysty, te ette liehijälaumaanne ikävysty, ja varovaisuus vai muka teidät sai...
Neljäs kohtaus.
Basque, Alceste, Célimène.
BASQUE.
Markiisi Clitandre, rouva.
ALCESTE.
Niin, totta kai!
(Liikahtaa poistuakseen.)
CÉLIMÈNE.
Mihin nyt?
ALCESTE.
Minä poistun.
CÉLIMÈNE.
Jääkää.
ALCESTE.
Ja minkä tähden?
CÉLIMÈNE.
Minä pyydän.
ALCESTE.
En voi.
CÉLIMÈNE.
Minä tahdon.
ALCESTE.
Ei, minä lähden. Vain kiusaa mulle keskustelunne tois, minut siihen pakottaa toki liikaa ois.
CÉLIMÈNE.
Minä tahdon, kuulkaa, tahdon.
ALCESTE.
Ei, sit' en kestä.
CÉLIMÈNE.
No, menkää sitten, menkää. En kiellä, en estä.
Viides kohtaus.
Éliante, Philinte, Acaste, Clitandre. Alceste, Célimène, Basque.
ÉLIANTE (Célimènelle).
Markiisit saapuivat kumpikin kanssamme, kai se on ilmoitettu?
CÉLIMÈNE.
On kyllä. (Basquelle.) Tuoleja tänne! (Basque tuo istuinta ja poistuu.) (Alcestelle.) Te jäittekin?
ALCESTE.
Niin; nyt valitkaa! Minä tai nuo herrat! Sen vaadin, se on nyt päätettävänne.
CÉLIMÈNE.
Oh, vaiti!
ALCESTE.
Nyt toden selvän ma tahdon kuulla.
CÉLIMÈNE.
Te mieletön.
ALCESTE.
Ei. Heti selko, nyt suoralla suulla!
CÉLIMÈNE.
Ah!
ALCESTE.
Teidän on päättäminen.
CÉLIMÈNE.
Te laskette pilaa.
ALCESTE.
Nyt valitkaa! Tätä inhoan valhetilaa.
CLITANDRE.
Tulen Louvresta, aamukutsuista kuninkaan. Cléontelle, saakeli soi, taas nauroimme kovin. Häll' eikö ystävää ole vihjaamaan, miten hupsu se raukka siellä on silmissä hovin?
CÉLIMÈNE.
Todell' outo siin otus keskellä hienoston hosuu; joka ainoa kummeksuu, ken vain liki osuu; ja kotvan jos kohtaamasta hänt' ollut on vapaa, yhä kummallisempana vain hänet jälleen tapaa.
ACASTE.
Jumaliste, jos puhe kummista miehistä on, juur'ikään kimppuuni sain perin tukalan herran: Damon lorusuu mua paahteessa auringon piti kantotuolini vieressä tunnin verran. Se on puhuja kumma; jutella pitkä juttu, jok' ei sano mitään, se hälle on taito tuttu. Mitä haastelu tarkoittaa, sit' ei mikään äly voi arvata, muuta ei kuulu kuin äänen häly.
ÉLIANTE (Philintelle).
Hyvin alkaa; jo ottanut on puhe vauhdin täyden, kuten ainakin lähimmäisien kimppuun käyden.
CLITANDRE.
Timante on, rouva, myös perin kelpo luonne.
CÉLIMÈNE.
Salaperäistä kaikk', ihan kiireestä kantaan asti, joka katse täynnä sit' on, joka kasvonjuonne; ei toimita mitään, mut touhuss' on loputtomasti. Joka sanansa sanoo hän tärkeissä väänteissä naama, on vähissä hengin sen herran käsiinsä saama: vähän väliä kesken kaiken hän tulee ja nyhjää ja kuiskaa salaisuuden, jok' on typö-tyhjää; joka joutavimmasta hän ison ihmeen sorvaa, hyvänpäivänkin sopottaa ihan suu liki korvaa.
ACASTE.
Ja entä Géralde?
CÉLIMÈNE.
Oh, ilmetty ikävyys! Ei hetkeksikään hält' unhotu ylhäisyys; on seura korkeuksien piiriä pelkkää, vain herttuat, prinssit, prinsessat suusta helkkää. Hält' arvoa saa vain säädyn ja synnyn maine, hevot, vaunut, koirat on ainoa puheen aine; »sinä» ylempiensä kanssa hän tahtoo olla, sana »herra» se hällä on romuna ullakolla.
CLITANDRE.
Bélisen on kanssa hän, kuulemma, parasta pataa.
CÉLIMÈNE.
Sen höppänän! Senhän on seura kuin erämaata! Marttyyrin tuskat mulle hän tuo, kun laata hänen käynneillään puhe tahtoo keskelle rataa. Ei mitään hän keksi, saa lappamall' ihan lappaa, tuo tympeys keskustelun heti uhkaa tappaa. Kulut puheenparret on turvana vain, kun murtaa hänen äänettömyyttään kokee tylsää ja turtaa; ja ilmat ja tuulet ja rumat ja kauniit säät ne on pian pohdittu loppuun, ja siihen jäät. Ja vierailu tuo, joka mielt' ei viehätä erin, se vielä venyy peljättävästi perin. Ja kelloon jos vilkuu, ei haukotuksia salaa, se hänt' ei liikuta enemmän kuin puupalaa.
ACASTE.
Miten teist' on Adraste?
CÉLIMÈNE.
Hän kaikist' on ylpeistä ylpein, pöhöll' itse-ihailusta, siin' uiden ja kylpein. Hovi hänt' ei kylliksi huomaa, ei arvoon nosta, joka päivä kunniansa se hältä kuulee; uus vääryys jok' arvosta, virasta, suosiosta vain koituu sille, mit' itsestänsä hän luulee.
CLITANDRE.
Tuo nuori Cléon, mikä hänestä mielenne on? Hän vetäähän luokseen hienoimman hienoston.
CÉLIMÈNE.
Häll' oiva on kokki, jommoista harvoin löytää, ja vierailut isäntää ne ei koske, vaan pöytää.
ÉLIANTE.
On hienoa kaikki, mitä on tarjona siellä.
CÉLIMÈNE.
Niin, kunpa hänt' itseään ei tarjona ois: hänen tyhmyyttään ei voi hevin herkkuna niellä, se kemuilta niiltä vie maun kaiken pois.
PHILINTE.
Mutt' entä Damis, hänen setänsä, eikö hän nauti syyst' arvoa?
CÉLIMÈNE.
Ystäviini hän lukeutuu.
PHILINTE.
Mies hieno, mink' ymmärrän, viisaampi kuin moni muu.
CÉLIMÈNE.
Hän on sietämätön älyn räiskyjä, häll' on se tauti; puhe henkevyytt' ihan puhkuu, ja alituinen häll' on päänpinnistys olla sukkelasuinen. Siit' asti kuin otti hän käydäkseen älypäästä, tuo makutuomari ankara mitään ei säästä; muka kynästä keltään ei muuta kuin vikoja vuoda, ja kaunosielun, sen ei sovi kiitosta suoda. Ken moittia osaa, se hänest' on oppinut aito, ja ihailla, nauttia on vain hölmöjen taito. Kaikk' aikamme tuotteet tuomiten tavalla tuolla hän istuu ihmisten kaikkien yläpuolia. On kehnoa, muut mitä keskustelee ja pohtii; jos ottais osaa, ois liikaa se alentumista; käsivarret ristissä neronsa korkeuksista vain säälien katsoo, jos ken mitä virkkaa tohtii.
ALCESTE.
Kuva sattuva, saakeli soi, ihan suurenmoinen!
CLITANDRE (Célimènelle).
Kyky teill' on verraton kuvata ihminen toinen!
ALCESTE.
Hovin herttaiset herrat, vain lisää, puhdasta tehden! Kukin vuoroonsa saakoon vain oman kunnialehden! Mutt' eteenne kuka heistä nyt astuis vain, niin vastaan kiidätte, kilvalla ojentain kätt' ystävän, vannoen hänt' yhä palvelevanne, ja sinetöi valat liehivä suudelmanne.
CLITANDRE.
Miks soimaatte meitä? Jos tuomiotanne ei karta puhe tää, niin nuhdelkaa talon valtiatarta!
ALCESTE.
Jumal'auta, on teissä syy; jos sukkeluuteen kehunaurullanne te kiihdätte hänt' yhä uuteen; hänen ilkamoiva mielensä innostusta saa tuosta tunnottomasta imartelusta; ja pilailuun halu pienempi hällä ois, auliita jos taputteluita se ain' ei sois. Niin, liehijöillä on lähinnä syy ja vastuu, jos horjahtaa ja harhaan niin moni astuu.
PHILINTE.
Teilt' ihmiset nuo saa suojaa nyt erityistä, vaan itse te moititte heit' ihan samoista syistä!
CÉLIMÈNE.
Ja vastaanko herra Alceste ei riidellä sais? Hän muihinko mukautuis, ei uis eri uomaa? Joka paikass' eikö julki hän julistais tuot' inttämis-intoa, taitoa taivaan suomaa? Hänest' ei muill' ymmärryst' ole minkäänlaista, jos ken mitä virkkaa, hän mieltä on vastakkaista. Ois laumaa hän latteaa heti mielestään, jos samaa mieltä hän ois kera kenenkään. Niin riippuu kiinni hän kiistäjä-kunniastaan, sotisovass' ett' usein itseäänkin on vastaan; oman mielipiteensä hän nurin nujertaa heti kohta, jos toisen suusta sen kuulla saa.
ALCESTE.
On naurajat puolellanne, mit' enää mulla ois sanottavaa, vain antaa jatkoa tulla!
PHILINTE.
Mut tunnustakaa, sehän totta on ainoastaan: jos sanoo noin tai näin, te väitätte vastaan; ain' ärtyisyytenne puuskille syitä riittää, ei salli se moittia eikä se salli kiittää.
ALCESTE.
Ja entä jos, jumal'auta! Eivätkö tee ain' ihmiset väärin, aina ärsytä mieltä? Mitä muuten kuin tunnottomasti ne tuomitsee? On myrkkyistä moite, ja kiitos on vilpin kieltä.
CÉLIMÈNE.
Mut...
ALCESTE.
Ei, sanon, ei, tähän vaikka mun täytyis kuolla! Mua iljettää ilonpitonne tavalla tuolla; ja väärin on ruokkia mielenne intoa suurta, vian moitittavan jok' on sallinut ottaa juurta.
CLITANDRE.
Puhe kumma! En tätä ennen uskonut ois, teiss' että, rouva, vikaa keksiä vois.
ACASTE.
Teiss' ihailen viehättävintä ma luojan luomaa, vaan vikaa, virhett' ei silmäni siinä huomaa.
ALCESTE.
Mun silmäni huomaa ne kaikki, ei piile ne multa, hän tietää sen, niitä en säästä ma nuhtelulta. Sitä vähemmin mairittelee, mitä syvemmin lempii, valerakkautt' on, joka vikoja hellii ja hempii. Nuo karkoittaisin ma ritarit raukkamaiset, joka toiveeni, oikkuni orjat tottelevaiset, nuo liehijät, huiminkin päähänpistoni joilta saa yllykett' ylen suopeilta suitsuttajoilta.
CÉLIMÈNE.
Siis teiltä jos sydän ohjeensa ottava ois, sanat lemmen pakko on lempivän panna pois, siin' ilmaus sen ylin nähdä ja kunniakkain, ett' oikein on silmitön sille, jok' on muka rakkain.
ÉLIANTE.
Ei lempi liioin seuranne ohjeita niitä; kuka lempijä valittuaan ei kehu ja kiitä? Hält' ihailijan ei silmissä mitään puutu, häness' ei ole mitään, mi ihailtavaks ei muutu; vika itse on täydellisyys, jota jumaloidaan, joka saa nimet kauneimmat, mitä keksiä voidaan. On kalpea kuin jalo lilja, ja tummakulma on tenhotar vain, jos on musta kuin murjaani julma; siro, solakka varreltaan, jos on laiha kuin ruoto; jos lihava, silloin on valtiattaren muoto; joka siistiin sievyyteen vähät huolta hukkaa, siin' ihailla koreilutonta voi luonnonkukkaa, iso kasvultaan, jumalattaren vartalon sai vaan, taas kääpiö ilmennys hento on ihmeistä taivaan, on ylpeys ylhäistä, ruhtinaallista mieltä, älyn välkettä viekkaus, tyhmyys sydäntä hyvää; on pirteä vain, jos liiaksi pieksää kieltä; jos on tuppisuu, se kainoutta on syvää. Niin lempijälle, jonk' oikein on liekissä rinta, on armaan viatkin viehätyst' ihaninta.
ALCESTE.
Minä jyrkästi taas olen...
CÉLIMÉNE.
Lopettakaamme jo tähän. Nyt galleriassa käyskentelemme vähän. Mitä, herrat, jo poisko?
CLITANDRE ja ACASTE.
Jos sallitte, viivymme tovin.
ALCESTE.
Hätä noitten lähdöstä teill' oli siis niin kovin. Hyvät herrat, jääkää, jos mielitte, vaan minä en mene ennenkuin te poistutte, ilmoitan sen.
ACASTE.
Mull' on koko päivä vapaa, en muuta karta, jos emme vaivaa vain talon valtiatarta.
CLITANDRE.
Hovin iltapiiriä kunhan en laimin lyö, mua kutsu ei muuanne mikään toimi ja työ.
CÉLIMÈNE (Alcestelle).
Pilan tekoa, niinkö?
ALCESTE.
Ei toki millään tapaa; saas nähdä, vain minust' ollako mielitte vapaa.
Kuudes kohtaus.
Basque, Alceste, Célimène, Éliante, Acaste, Philinte. Clitandre.
BASQUE (Alcestelle).
Siell' on eräs mies, sanan tärkeän tuovansa sanoo ja kiireellisen, heti puheille pääsyä anoo.
ALCESTE.
Sano, ettei kiireitä asioit' ole mulla.
BASQUE.
On leveät poimuliepeet takissa hällä ja kultaiset juovat.
CÉLIMÈNE.
No, katsokaahan ja tulla hänen suokaa sisään.
Seitsemäs kohtaus.
Marsalkanoikeuden lähetti, Alceste, Célimène. Eliante, Acaste, Philinte, Clitandre.
ALCESTE (oikeudenlähetille).
Mik' aihe on käynnillä tällä, hyvä herra?
OIKEUDENLÄHETTI.
Sananen vain, jos tuokion suotte.
ALCESTE.
Vain julki virkkakaa sana, jonka tuotte.
OIKEUDENLÄHETTI.
Marsalkkaoikeuteen heti saapumaan minä teidät, herra, sen käskystä haastaa saan.
ALCESTE.
Kenet? minutko, herra?
OIKEUDENLÄHETTI.
Niin, teidät.
ALCESTE.
Ja miksi, mä kysyn.
PHILINTE.
Syyks äskeinen hassu sonettiriitanne riittää.
CÉLIMÈNE.
Mikä?
PHILINTE.
Kanss' ol' Oronten nostaa hän käsirysyn runonpätkästä, jota ei halunnut kiltisti kiittää. Kai alkuunsa asian tahtovat vaimentaa.
ALCESTE.
Ikin' eivät kehnoon mielistelyyn mua saa.
PHILINTE.
Mutt' oikeus vaatii, että sen kutsua kuullaan.
ALCESTE.
Mikä sovinto meidän kesken syntyvän luullaan? Marsalkkaoikeudessako tuomitaan minut tuo runotuherrus oivaksi tunnustamaan? En peruuta sanaakaan, mitä lausuin siitä, se on kehno.
PHILINTE.
Mutt' eikö nyt vähempi jyrkkyys riitä?
ALCESTE.
En tingi, on surkeasti hän käyttänyt sulkaa.
PHILINTE.
Ei silti saa noin silmitön olla. Tulkaa, kas niin.
ALCESTE.
Minä lähden, mut ei mua peruuttamaan saa mikään.
PHILINTE.
Tulkaa jo, teitä odotetaan.
ALCESTE.
Jos kuningas itse sit' ei nimenomaan määrää, hyväks en sano runoa, josta ne noin nyt häärää. Peto vie, se on huono, sill' ei ole puolustusta, sais armotta hirttää sellaisten sepustelusta. (Clitandrelle ja Acastelle, jotka nauravat.) Jumal'auta, herrat, teille sen huvittelunne sain helpolla aikaan.
CÉLIMÈNE.
Pian nyt menkää, kunne on mentävä.
ALCESTE.
Menenkin, vaan heti sieltä palaan, ja silloin selvitetään, mikä jäi nyt salaan.
KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Clitandre, Acaste.
CLITANDRE.
Rakas markiisi, niin näkös tyytyväiseltä näyttää, ei huolt' ole mistään, vain ilo mieles täyttää. Kysyn suoraan, tuon ilon syy ihan onko siis tositotta, ei vain uskoa toivelmiis?
ACASTE.
Minä, saakeli vieköön, en näe miltään puolen, miten tarkastankin, aihetta harmin ja huolen. Olen nuor', olen varakas sekä kuulun sukuun, joka luetaan tämän maan valiointen lukuun, ja virkaa ja arvoa, luulen ma, ei ole monta, mun Iaiseni saada mik' ei olis vaivatonta. Ja, kerskaamatta, se tiettyä lie kenties: mull' uljuutt' on, jota vaill' ei mies ole mies; on kunnia-asian nostossa nähdä saatu kyll' usein sen yhtä tuima kuin huima laatu. Äly, aisti kaikkea arvostella on mulla, opinkäynnittä osata haastaa, ei ymmälle tulla; ja muodolla tuntijan, taiteen ystävän hartaan joka näyttämöuutuutta seurata, taa lavapartaan ain' istua hienosti, taputuksia johtaa, niin palkita paukuttain joka kaunista kohtaa. Näkö mulla on komea kai, siro käytösparsi, on kauniit hampaat, solakka kasvu ja varsi; puku kehuitta kuosia hienointa, viimeisintä, — sitä vastaan ei hevin, luulen ma, kukaan intä. Ylint' arvonantia kaikilta nauttia saan, olen naisten lempimä, suosima valtiaan. Jos siis, rakas markiisi, mull' osa, onni on moinen, kai tyytyväinen syystä ma olla voinen.
CLITANDRE.
Vaan miksi, kun muualla helpot on voitot sulla, tääll' aikaas hukkaat turhalla huokaelulla?
ACASTE.
Peto vie, minun Iaiseni luotu on muuta varten, ei orjaksi oikuille kylmien kaunotarten. Saa palaa ja palvoa joutavanpäiväinen mies, yhä niskoilla heltymättömän hempukan ies, saa riutua jalkoihin säälittä tallaaviin ja turvata huokauksiin ja kyyneliin ja uskollisell' yhä huolella, huomiolla sitä tavoittaa, mit' ei ansaitse ansiolla. Mun Iaiseni mies ei lempeä velaksi anna, veli markiisi, yksin ei kaikkia kuluja kanna. Kuink' onkin naissulo kalkista kallehinta, niin meill' on myös, minä arvelen, täysi hinta; sydän moinen kuin mun omaks saada jos mieli on kellä, ei voi siit' ilmaiseksi hän ylvästellä; ja kummallekin saman voiton jos kauppa takaa, myös uhraukset saa tasan kumpikin jakaa.
CLITANDRE.
Siis, markiisi, tääll' ylen suuri on suosio sulla?
ACASTE.
Jokin aihe on, markiisi, moisella arvelulla.
CLITANDRE.
Se on suunnaton erehdys, mua usko, se heitä, älä mieltäsi mairi sill', älä silmiäs peitä.
ACASTE.
Oh, mairinpa suottakin, peitänpä haluni takaa.
CLITANDRE.
Mikä päähäsi sai, niin tääll' ett' onnes on vakaa?
ACASTE.
Minä mieltäni mairin.
CLITANDRE.
Mi sulle sen toivon tuottaa?
ACASTE.
Minä silmäni peitän.
CLITANDRE.
Sa takeenko sait, mihin luottaa?
ACASTE.
Minä erehdyn, kuuletko?
CLITANDRE.
Onko sulle ja konsa Célimène siis ilmaissut salaisen suosionsa?
ACASTE.
Ei, sain tylyn kohtelun.
CLITANDRE.
Tee hyvin, vastaa jo mulle.
ACASTE.
Vain rukkaset pelkät.
CLITANDRE.
Nyt piste jo pilaelulle! Mitä toiveita sulle on suotu, se virka suoraan.
ACASTE.
Olen hyljätty minä, sa suosikki onnen hyvän; sain palkaks ihailustani inhon syvän, kai jonakin päivänä jään minä jatkoksi nuoraan.
CLITANDRE.
No, maltuhan, markiisi, emmekö sopia vois siit' että, jos näyttänyt meistä on jommankumman joku selvä merkki olevan suositumman Célimènen sydämelle, niin toinen pois heti väistyy, voittajan tiellä ei tahdo olla, suo lemmenkilvan loppua sovinnolla?
ACASTE.
Oh, helkkari vie, puhe moinen on hauska kuulla. Minä suostun, sen teen niin sydämellä kuin suulla. Hys, hiljaa!
Toinen kohtaus.
Célimène, Acaste, Clitandre.
CÉLIMÈNE.
Täälläkö vielä...?
CLITANDRE.
Kas, lempi tahtoi vain jäämään.
CÉLIMÈNE.
Jyrisi vaunut, kukahan mahtoi nyt tulla?
CLITANDRE.
En arvaa.
Kolmas kohtaus.
Basque, Célimène, Acaste, Clitandre.
BASQUE.
Rouva, Arsinoé tuli käynnille.
CÉLIMÈNE.
Mitähän nyt se nainen on vajaa?
BASQUE.
Éliante on seurana siellä.
CÉLIMÈNE.
Mit' aikonee, mikä saa tähän käyntiin, mitä hän takaa ajaa?
ACASTE.
Niin, hänhän on siveys itse, se maine kulkee, täynn' intoa moista...
CÉLIMÈNE.
Niin, hurskastella hän julkee; sydän maailman kiehtoma, taivasta huulet hokee, kovin saada, jos vain kenet sais, hän koukkuunsa kokee. Kadesilmin katsoo, kateus povessa kiehuu, kun ihailijoita toisen liepeillä liehuu. Ja tuo hyve hyljätty, asuja aution majan, yhä sättii ja soimaa vikoja sokean ajan, tekosiveytensä huntuun, kylläkin harvaan, tuon kokee peitellä tyhjyytensä hän karvaan, vähät sulonsa arvoon auttaa sill', että soimaa hän rikokseksi kaikkea viehätysvoimaa. Toki lempijä saada sen naisen ois halu haikein, Alcestenkin ympärillä hän moisin on aikein; näet loukkaus hälle on, solvaus sulojen arkain, kun hält' olen ihailijan muka vienyt varkain. Voi lemmenkateutensa hän kätkeä vaivoin, mua kalvaa kaikkialla, min voi, salaraivoin. Niin hupsua, sanalla sanoin, en tunne toista, hän juonikkain on kaikista juonikoista, ja...
Neljäs kohtaus.
Arsinoé, Célimène, Clitandre, Acaste.
CÉLIMÈNE.
Ah, mikä onnensuoma nyt teidät tuokaan? Juur' aattelin, mikähän teille on mahtanut tulla.
ARSINOÉ.
Eräs vihjaus virkkaa on tuloni aiheena mulla.
CÉLIMÈNE.
Ah, mink' ilon mieluisa käyntinne mulle suokaan!
(Clitandre ja Acaste poistuvat nauraen.)
Viides kohtaus.
ARSINOÉ, Célimène.
ARSINOÉ.
Nepäs lähtivät parhaiks, ettei paremmin vois.
CÉLIMÈNE.
Mutt' istukaa.
ARSINOÉ.
Rakas rouva, ei tarvitse lainkaan. Niin, ei saa vaieta ystävä vaiteliainkaan, jos siit' etu ystävän kallein kärsivä ois; ja meille kun aarre kaikista kallein ja parhain on hyve ja kunnia varjella myöhään ja varhain, ei harras ystävyyteni erästä seikkaa mun salata salli, mi kunniatanne leikkaa. Olin eräässä valioseurassa eilen juuri, puhe teist' oli kesken kaiken, ja — en sitä kiellä — sai käytöstapanne, koreilunhalunne suuri paha kyllä, rouva, paljonkin moitetta siellä. Tuo liehijälauma, jonka te laskette luoksi, jutut, juorut kepeän keimaelunne vuoksi, sai tuomitsijaa ne uskomattoman monta ja aivan ansaitsemattoman armotonta. Minun kantani kylläkin arvaatte: teitä koin minä siinä puolustaa, mink' ikinä voin; kun on viaton tarkoitus, sanoin, on viasta vapaa, menin takuuseen, teiss' ettei tahroja tapaa. Vaan tiedätte, elämässä on moista, jota ei puolustaa voi parhaalla tahdollakaan; en kyennyt torjumaan sitä tuomiota, johon elämäntapanne syynä on tavallaan; näet huonolta voi se ihmisten silmissä näyttää, kaikk' ei ole juorua vain, jonk' ilkeys täyttää; ja tapanne nuo, se jos vain tosi-tahtonne ois, ne vähemmän antaa tuomion aihetta vois. Ei siks, ett' ois ihan siveys saanut vikaa; ei mieltäni, varjele taivas, se luulo likaa. Vaan rikoksen varjo on monelle merkki jo siitä, ja syytön tunto jos onkin, se yksin ei riitä. Rakas rouva, teillä, sen tiedän, on liiaksi järkeä, teist' että loukkaava ois tämä vihjaus tärkeä ja sen muu muka aihe kuin halu harras ja avoin vain parastanne palvella kaikella tavoin.
CÉLIMÈNE.
Rakas neiti, syvä on kiitollisuuteni tunne. Sekö vois mua loukata? Ei toki, palvelunne vain vastapalvelun vaatii, ja vihjata saan myös seikkaan ma kunniatanne koskevaan; ja ihmisten huhut kun noin tosi ystävän lailla, mua takana purevat puhutte vilppiä vailla, esimerkkiä herttaista palvelijanne kokee siis seurata kertoen, mitä ne teistä hokee. Olin toissa päivänä eräällä vierailulla, jalon jaloa seuraa ol' onni tavata mulla; oli puheena puhdas vaellus elämän tiellä, tosihurskas mieli, ja teistäkin haastoivat siellä. Tekosiveys, sanoivat, saarnaava, tuomaroiva esikuvaksi ei ole heist' erikoisen oiva, valeverho teeskelty ankaran virheettömyyden, iankaikkinen kalkatus hyveen ja säädyllisyyden, hätähuudot ja ilmeet, kuin synti ja saastaisuus pilanlaskun ois pieninkin viaton vallattomuus, omahyväisyys ain' itsensä esiin tuova, alas kaikkiin muihin säälivän katseen luova, tuo nuhde ja tuomio ainainen näistä ja noista ihan viattomista ja puhtaista asioista, se, suoraan sanoen, moitetta sai kuin saikin, koko seura samaa mielt' oli äänin kaikin. »Mit' auttaa», sanoivat, »ulkohurskaus moinen, tuo siveä kuori, jos sisus on tuiki toinen? Ei kukaan jalommin rukoilla, paastota jaksa, vaan palvelijoitaan hän lyö, ei palkkoja maksa. Joka paikassa jumalisuuttaan hän julki näyttää, vaan kauniista käydäkseen ihomaalia käyttää. Ei katsoa tahdo hän taiteen alastomuuteen, mut tuntee vetoa luonnon todellisuuteen.» Minä teitä puolustin heitä kaikkia vastaan, sen vakuutin olevan parjaust' ainoastaan; vaan jäin alakynteen, ja sen piti kannan tiukan koko seura, ett' ois paras teille, jos pienempi hiukan tuo huolenpitonne toisten teoista ois ja omia hiukan valppaammin vartiois; ett' itsestään saa visuja tutkistelulta se pitää, ken mielii tulla ja tuomita muita; esikuvaksi kelvatkoon oman elämän suhteen, ken muille antajaks astuu neuvon ja nuhteen; ja parempi vielä, jos tarvis on, niitten huomaan, jotk' asetti taivas, se virka vain suostua suomaan. Myös teillä, sen tiedän, on aivan liiaksi järkeä, teist' että loukkaava ois tämä vihjaus tärkeä ja sen muu muka aihe kuin halu harras ja avoin vain parastanne palvella kaikella tavoin.
ARSINOÉ.
Kuink' olla voikin karvasta moite kuulla, moist' enp' ois saavani vastaust' osannut luulla. Sen ärtyisyys, hyvä rouva, kyll' ilmaisee, miten neuvoni suoruus mieltänne kirvelee.
CÉLIMÈNE.