Part 5

"Ehkä olen ollut liian kiivas", myönsi hän. "Katsokaahan, minä en voi kärsiä pakkoa. Jospa tietäisitte, kuinka olen saanut taistella vapaudestani. Ja kun joku teistä miehistä, jotka itse olette korottaneet itsenne luomakunnan kruunuiksi, sanoo minulle, mitä saan ja mitä en saa tehdä, niin se saa minut kiihdyksiin. Se on minulle arka kohta. -- Viaburi, pysy kyökissä. Ei tarvitse hakea Noa-Noaa! -- Ja mr Sheldon, sanokaapa nyt minulle, mitä minun on tehtävä. Te ette tahdo, että jään tänne, eikä minulla näytä olevan mahdollisuutta lähteä täältä minnekään."

"Nyt teette minulle vääryyttä. Olihan oikea onnenpotkaus minulle, että satuitte kärsimään haaksirikon juuri täällä. Olin hyvin yksin ja hyvin sairas. En todellakaan tiedä, olisinko ensinkään jaksanut kestää, ellette te olisi sattunut tulemaan. Mutta siitä ei nyt ole kysymys. Jos ajattelisin vain itseäni, omaa etuani, niin en tahtoisi mitenkään antaa teidän lähteä. Mutta minä en ajattele itseäni, vaan teitä. Tämä teidän täälläolonne ei -- sitä ei voi pitää oikein sopivana, kuten ymmärrätte. Jos minä olisin naimisissa, jos täällä olisi joku toinen valkoihoinen nainen ... Mutta asiain näin ollen..."

Joan nosti kätensä ylös epätoivoa teeskennellen.

"Minä en voi seurata teidän ajatuksenjuoksuanne", sanoi hän. "Toisena hetkenä te sanotte, että minun pitää lähteä tieheni, ja toisena, ettei minulla ole paikkaa minne mennä ja että te ette anna minun lähteä. Mitä tyttö-raukan siis on tehtävä?"

"Sehän juuri on pulma", sanoi Sheldon neuvottomana.

"Tämä tilanne häiritsee siis teidän rauhaanne?"

"Yksinomaan teidän tähtenne."

"Antakaa minun silloin rauhoittaa tunteitanne ja sanoa teille, että se ei häiritsisi minua hituistakaan, ellette te nostaisi siitä niin pahaa melua. Minä en koskaan huoli olla suutuksissani sen johdosta, mille ei mitään voi. Työläs on potkia tutkainta vastaan. Tarkastakaamme nyt asemaa! Te olette täällä ja minä olen täällä. Olette itse sanonut, etten voi lähteä täältä minnekään. On päivänselvää, ettette tekään voi lähteä tiehenne ja jättää minua tänne yksin koko plantaasin ja kahdensadan villatukkaisen ihmissyöjän kanssa. Siksi te jäätte paikallenne ja minä jään myös. Se on aivan yksinkertaista. Ja samalla se on seikkailua. Edelleen, teidän ei tarvitse olla huolissanne itsenne takia. Minä en ole naimahaluinen. Tulin Salomonin-saarille saadakseni plantaasin, en miestä."

Sheldon punastui, mutta ei sanonut mitään.

"Minä tiedän, mitä te ajattelette", nauroi tyttö iloisesti. "Te ajattelette, että jos minä olisin mies, niin te vääntäisitte minulta niskat nurin. Ja sen minä olen ansainnutkin. Olen hyvin pahoillani. Minun ei pitäisi alituisesti loukata teidän tunteitanne."

"Pelkään, että usein annan teille aihetta siihen", sanoi Sheldon tuntien helpotusta huomatessaan myrskyn olevan tyyntymässä.

"Nyt minä keksin jotakin!" huudahti Joan samassa. "Lainatkaa minulle muutamia palvelijoitanne täksi päiväksi. Minä rakennan itselleni ruohomajan pihamaan perimmäiseen nurkkaan -- paalujen varaan tietysti. Voin muuttaa sinne tänä iltana. Siellä minun tulee hyvä ja turvallinen olla. Tahitilaiset saavat vartioida taloa aivan kuin olisimme laivalla. Ja sitten minä opiskelen kookospalmunviljelystä. Korvaukseksi pidän huolta keittiöstänne ja taloudestanne ja annan teille säädyllistä ruokaa syödäksenne. Ja loppujen lopuksi en kallista korvaani teidän vastaväitteillenne. Tiedän kaiken, mitä aiotte sanoa ja ehdottaa -- että minä asettuisin teidän bangaloonne ja te rakentaisitte ruohomajan itsellenne. Mutta siihen minä en suostu. Teidän on paras alistua kaikkeen. Muussa tapauksessa, ellette te suostu, menen joen poikki, teidän hallintopiirinne ulkopuolelle, ja rakennan sinne kylän itselleni ja merimiehilleni -- he kai saavat sitten purjehtia Guvutuun hankkimaan elintarpeita. Ja nyt teidän pitää opettaa minua pelaamaan biljardia."

VII.

Kesytöntä joukkoa.

Joan kävi varmoin ottein käsiksi taloudenhoitoon ja sai aikaan sellaisen mullistuksen, että Sheldon tuskin tunsi asuntoaan entiseksi. Ensimmäistä kertaa hänen kotinsa oli siisti ja hyvässä järjestyksessä. Palvelijat eivät enää vetelehtineet laiskoina eivätkä tehneet niin vähän työtä kuin suinkin, ja kokki selitti, että "hänen pää pyöri ympäri hyvin paljon", sen ankaran ruoanlaittokurssin takia, jonka hän Joanin johdolla sai läpikäydä. Ja Sheldon itse sai perusteellisen läksytyksen saamattomuudestaan, hän kun oli tähän asti syönyt vain säilykkeitä. Velttoudestaan ja haluttomuudestaan hankkia terveellistä ravintoa hän sai kärsiä useita pilkkanimiä, joista "laiskajaakko" ja "vetelys" eivät olleet pahimpia.

Joan lähetti veneensä kaksikymmentä mailia pitkin rannikkoa hakemaan sitruunia ja appelsiineja, kyseli kiusoittavasti, miksi ei näitä hedelmiä jo kauan sitten oltu istutettu Berandelle, ja halveksi Sheldonia syvästi siitä, ettei tämä edes ollut hankkinut keittiökasvitarhaa. Kuivaneista omenoista, joita Sheldon oli pitänyt ihmisravinnoksi kelpaamattomina, valmistettiin Joanin johdolla oivallista aamiaisjälkiruokaa, ja päivällispöydässä ne käytettyinä monenmoisiin vanukkaisiin herättivät Sheldonin rajattoman ihailun. Banaaneja, joita saatiin viidakoista, hän tarjosi sekä keitettyinä että raakoina vähintään kymmenessä eri muodossa, joista jokainen Sheldonin mielestä oli toistaan parempi. Joan tai hänen merimiehensä harjoittivat ahkerasti dynamiittikalastusta ja toivat joka päivä kalaa kotiin, ja Balesunan alkuasukkaille maksettiin tupakkaa, kun he toivat ostereita mangroverämeistä. Hänen kykynsä käyttää kookospähkinöitä oli aivan hämmästyttävä. Hän opetti kokin valmistamaan hiivaa sen mehusta, ja niin saatiin leipä keveäksi ja kuohkeaksi. Kookospalmun hienoimmasta ytimestä hän keitti herkullista salaattia. Pähkinän mehusta ja lihasta hän valmisti erilaisia sekä makeita että happamia kastikkeita ja muhennoksia, joita tarjottiin sen mukaan, miten ne oli valmistettu, mitä erilaisimpien ruokien, milloin kalan, milloin vanukkaan kera. Hän sai Sheldonin huomaamaan, kuinka paljon parempaa kookospähkinän maitoneste oli kahvikermana kuin säilykekerma. Vanhoista pähkinöistä, jotka olivat alkaneet itää, hän otti kiinteän, sienimäisen sisustan ja käytti sen salaatteihin. Nämä tuntuivat ylimalkaan olevan hänen vahvin puolensa, ja hän sai Sheldonin ihmettelemään ja ihailemaan salaattia, jonka hän valmisti nuorista bambuvesoista. Villejä tomaatteja, jotka olivat alkaneet kasvaa istuttamatta tai joita Beranden alkuaikoina oli huolimattomasti kylvetty sinne tänne, kerättiin ja käytettiin salaatteihin, keittoihin ja kastikkeihin. Kanoille, jotka tähän asti aina olivat karanneet viidakkoihin ja sinne piilottaneet munansa, valmistettiin hautomalaatikot, ja Joan kävi itse ammuskelemassa villejä kyyhkysiä ja sorsia talouden tarpeiksi.

"En minä erikoisesti harrasta tämänlaatuista työtä", selitti hän keittiötoimia tarkoittaen, "mutta en voi luopua tavoista, joihin isä on minut totuttanut."

Muun muassa hän myöskin poltti ruton saastuttaman sairaalan, riiteli Sheldonin kanssa tekosestaan ja antoi vihoissaan miestensä heti paikalla rakentaa uuden ja -- kuten hän itse sanoi -- säädyllisen sairaalan. Hän riisti ikkunoista vanhat harso- ja musliiniverhot ja pani niiden sijaan hienoa, kirkasväristä puuvillakangasta, jota oli löytänyt varastosta. Sitäpaitsi hän neuloi useita nuttuja sairaita varten. Nähdessään luettelon, johon hän oli merkinnyt mitä tarvitsi omaa vaatevarastoaan varten ja muutakin minkä hän aikoi tilata ensimmäisellä laivalla Sydneystä, Sheldon ihmetteli, miten pitkäksi aikaa hän oikeastaan oli aikonut jäädä Berandelle.

Joan oli varmasti erilainen kuin yksikään nainen, jonka hän koskaan oli tuntenut tai josta hän oli voinut uneksiakaan. Suhteessaan häneen ei Joan oikeastaan ollut vähimmässäkään määrässä nainen. Hän ei ollut haikeamielinen eikä hempeä eikä koskaan tuhlaillut hänelle naisellisia viehätyskeinojaan. Heitä olisi voinut luulla sisaruksiksi tai veljeksiksi, sillä sukupuoli ei tässä oudossa suhteessa näyttänyt merkitsevän mitään. Jos Sheldon joskus lausui tavallista imartelevamman kohteliaisuuden, niin Joan joko ei huomannut sitä tai torui häntä. Ja jo kauan sitten hän oli lakannut tarjoamasta Joanille kättään hänen astuessaan veneeseen tai kiivetessään jonkun esteen yli. Hänen täytyi tunnustaa itselleen, että tyttö mainiosti kykeni suoriutumaan omin neuvoin. Huolimatta varoituksista ja pelkäämättä krokotiileja ja haikaloja hän itsepäisesti ui kauas rannasta. Ja yhtä itsepäisesti hän tahtoi saada itse heittää dynamiitin ollessaan kalastamassa. Hän puolustautui sanoen, että hän mielestään oli ainakin hiukkasen älykkäämpi kuin hänen laivamiehensä ja että onnettomuuden vaara niinmuodoin oli pienempi, jos hän hoiti dynamiittia. Sheldonin mielestä hän oli miesmäisin ja samalla naisellisin nainen, jonka hän oli tavannut.

Erimielisyys siitä, kuinka oli mustia työmiehiä kohdeltava, oli heillä loppumattomien riitojen aiheena. Joan hallitsi lempeästi, mutta ankarasti, palkitsi harvoin, mutta ei koskaan rankaissut, ja Sheldonin oli pakko myöntää, että hänen laivamiehensä jumaloivat häntä ja talon palvelijat olivat hänen nöyriä orjiaan ja tekivät työtä kolme kertaa ahkerammin kuin hän itse koskaan oli saanut heidät tekemään. Joan huomasi pian plantaasin työntekijäin keskuudessa vallitsevan levottomuuden ja vaaran, joka alituisesti uhkasi sekä häntä että Sheldonia. Kumpikaan heistä ei koskaan uskaltanut lähteä liikkeelle ilman revolveria, ja merimiehet, jotka öisin vartioivat Joanin ruohomajaa, olivat pyssyillä aseistetut. Mutta Joan väitti, että valkoihoisten oma hirmuhallitus oli aiheuttanut heidän vaaranalaisen asemansa. Hän oli kasvanut ystävällisten hawaiilaisten keskuudessa, joita ei koskaan oltu huonosti eikä raa'asti kohdeltu, ja uskoi, että salomoninsaarelaisetkin tulisivat ystävällisiksi, jos heitä kohdeltaisiin lempeästi.

Eräänä iltana syntyi työmiesten asunnoissa hirvittävä meteli, ja Joanin laivamiesten avulla Sheldonin onnistui pelastaa kaksi naista, jotka miehet olivat pieksämäisillään kuoliaiksi. Varmuuden vuoksi heidät suljettiin yöksi keittiörakennukseen. Naiset olivat työmiesten keittäjättäriä, ja heitä rangaistiin sen vuoksi, että toinen heistä oli kylpenyt isossa perunakattilassa. Kylpy ei loukannut mustien siisteyskäsitettä -- he kylpivät itse usein kattiloissaan -- rikos oli vain se, että kylpijä oli ollut alhainen, viheliäinen nainen. Salomoninsaarilla kaikkia naisia pidetään alhaisina, viheliäisinä, halveksittavina olentoina.

Seuraavana aamuna aamiaista syödessään Joan ja Sheldon äkkiä kuulivat vihaista äänten sorinaa, joka yltyi yltymistään. Beranden ensimmäinen lakipykälä oli rikottu. Kaikki kaksisataa työntekijää päällysmiehiä lukuunottamatta olivat luvatta ja käskyttä tunkeutuneet pihamaalle ja tehneet itsensä rikokseen syypääksi. He kokoontuivat uhkaillen ja kirkuen juuri parvekkeen alle. Sheldon kumartui kaidepuun yli katsoen alhaalla olevaa joukkoa, ja Joan seisoi paria askelta taempana. Melun tauottua kaksi veljestä astui esiin joukosta. He olivat kookkaita, jäntereisiä, Salomonin-saartenkin oloihin katsoen harvinaisen rajunnäköisiä miehiä. Toinen heistä oli Karin-Jama eli "Vaikeneva", toinen Bellin-Jama eli "Kerskailija." Molemmat olivat aikoinaan palvelleet Queenslandin viljelyksillä, ja kaikkialla, missä oli valkoisia miehiä, tunnettiin heidät huonoiksi ihmisiksi.

"Me miehet tahto pois ne kaksi pirun musta Mary", sanoi Bellin-Jama.

"Mitä te sitten teette niille kahdelle mustalle Marylle?" kysyi Sheldon.

"Me tapa ne", vastasi Bellin-Jama.

"Mitä sinä poika minulle puhut?" kysyi Sheldon ilmeisesti alkaen suuttua. "Iso kello on soinut. Mitä teette täällä? Menkää töihin. Kun iso kello soittaa _kai-kaille_, silloin saatte tulla puhumaan minulle niistä kahdesta Marystä. Nyt saatte kaikki mennä."

Joukko pysähtyi odottamaan, mitä Bellin-Jama tekisi, ja Bellin-Jama jäi paikoilleen.

"Minu ei mene", sanoi hän.

"Varo itseäsi, Bellin-Jama", sanoi Sheldon ankarasti, "tai minä lähetän sinut Tulagiin saamaan kovan rangaistuksen. Kovan rangaistuksen, sanon minä."

Bellin-Jama katsahti raivoisasti ylöspäin.

"Te tahto tapella?" sanoi hän nyrkit ojennettuina aito queenslandilaiseen tapaan.

Salomonin-saarilla, missä valkoihoisia on vain muutamia ja mustia paljon, mutta missä valkoihoiset ovat hallitsevina, tällainen taisteluvaatimus on mitä verisin loukkaus. Mustan ei edellytetä rohkenevan haastaa valkoista miestä taisteluun. Hän ei voi muuta kuin ottaa valkoiselta mieheltä selkäsaunan.

Bellin-Jaman rohkeus synnytti kuuntelevassa joukossa ihastuksen sorinan. Mutta Bellin-Jaman ääni kaikui vielä ilmassa ja sorina oli tuskin ehtinyt alkaa, kun Sheldon äkkiä hypähti kaidepuun yli pihamaalle. Kaidepuun yläreunasta oli maahan viisitoista jalkaa, ja Bellin-Jama seisoi juuri sen alapuolella. Sheldonin ruumiinpaino kaatoi hänet maahan. Muuta ei tarvittu, Bellin-Jama oli voitettu. Joan, joka oli säpsähtänyt nähdessään Sheldonin odottamattoman hyppäyksen, näki Karin-Jaman ojentavan kätensä ja tarttuvan Sheldonia kurkkuun, kun tämä vielä oli puoleksi polvillaan, sillä välin kuin satakunta mustaihoista ryntäsi eteenpäin saadakseen ottaa osaa hänen surmaamiseensa. Joan ojensi revolverinsa -- ja Karin-Jama hellitti otteensa ja horjahti taaksepäin luoti olkapäässään. Ensi hetkessä Joan oli aikonut ampua häntä käsivarteen, ja se olisi näin läheltä hyvinkin voinut onnistua. Mutta muiden rynnistäessä eteenpäin hän oli muuttanut suuntaa ja ampunutkin olkaan. Hetki oli niin vakava, ettei mitään voinut jättää mahdollisuuden varaan.

Samassa silmänräpäyksessä kuin Sheldon tunsi kurkkunsa vapautuneen, hän iski nyrkillään, ja Karin-Jama kaatui veljensä viereen maahan. Kapina oli tukahdutettu, ja viiden minuutin kuluttua veljekset kannettiin sairaalaan, ja muut kapinoitsijat olivat päällysmiestensä johtamina matkalla työmailleen.

Sheldonin astuessa verannalle Joan istui vaipuneena lepotuoliin ja itki. Näky hermostutti häntä enemmän kuin äskeinen näytelmä. Itkevä nainen olisi missä oloissa tahansa saanut hänet neuvottomaksi, ja kun tämä lisäksi oli Joan Lackland, jolta hän oli oppinut odottamaan mitä tahansa odottamatonta, niin hän oli suorastaan peloissaan. Hän katsahti avuttomana tyttöön ja kostutteli huuliaan.

"Tahtoisin kiittää teitä", aloitti hän. "Ei kannata epäilläkään, että te pelastitte henkeni, ja minun täytyy sanoa..."

Joan veti kiivaasti kädet kasvoiltaan; ne olivat vihasta punaiset ja itkettyneet.

"Te kurja olento! Viheliäinen raukka!" huusi hän. "On teidän syynne, että minä ammuin ihmisen. Sitä en ole koskaan ennen tehnyt."

"Haava ei ole vaarallinen, mies jää kyllä henkiin", onnistui Sheldonin saada sanotuksi.

"Mitä siitä? Minä ammuin häntä joka tapauksessa. Kuka käski teitä hyppäämään maahan sillä tavoin. Se oli raakaa ja pelkurimaista."

"Tiedättekö, minun täytyy sanoa...", koetti Sheldon rauhoittaa häntä.

"Menkää tiehenne! Ettekö näe, että minä vihaan teitä, vihaan teitä. Voi, ettekö nyt voi mennä!"

Sheldon kalpeni suuttumuksesta.

"Miksi kaiken järjen nimessä te sitten ammuitte?" kysyi hän.

"Si-si-siksi, että te olette valkoihoinen", nyyhkytti Joan. "Isä ei koskaan olisi jättänyt valkoista miestä pulaan auttamatta häntä. Mutta kaikki oli teidän oma syynne. Teillä ei ollut oikeutta antautua vaaraan. Sitäpaitsi se oli tarpeetonta."

"Pelkään, etten oikein ymmärrä teitä", sanoi Sheldon lyhyesti ja kääntyi toisaalle. "Keskustelkaamme tästä joskus myöhemmin."

"Pankaahan vain merkille, kuinka hyvin minä tulen toimeen teidän työmiestenne kanssa", sanoi Joan ja Sheldon pysähtyi jäykän kohteliaasti ovelle kuuntelemaan. "Ajatelkaamme noita kahta sairasta nuorukaista, joita olen hoitanut. Terveiksi tultuaan he tekevät mitä tahansa minun puolestani, eikä minun tarvitse alituisesti pitää heitä kuolemanpelossa. Sanon teille, että tämä kovuus ja julmuus on vältettävissä. Mitä siitä, että he ovat ihmissyöjiä! He ovat siitä huolimatta kaikissa tapauksissa ihmisiä aivan niinkuin te ja minä, ja heilläkin on järki. Sehän juuri erottaa meidät kaikki alemmista eläimistä."

Sheldon kumarsi ja lähti ulos.

"Luullakseni olen käyttäytynyt anteeksiantamattoman typerästi", virkkoi Joan tervehdykseksi Sheldonin palatessa tuntikausia myöhemmin viljelysmailta, joita hän oli käynyt katsomassa. "Olen käynyt sairaalassa, eikä miehellä näytä olevan hätää. Haava ei ole vaarallinen."

Sheldon oli selittämättömän iloinen ja tyytyväinen huomatessaan tytön mielen muuttuneen.

"Katsokaahan, te ette ymmärrä meidän täkäläisiä olojamme", alkoi hän puhua. "Mustaihoisia on hallittava ankarasti. Lempeys on kyllä hyvä sekin, mutta se ei yksin riitä. Hyväksyn kaiken, mitä sanotte, mikäli on kysymys hawaiilaisista ja tahitilaisista. Te sanotte, että heitä voi siten kohdella, ja minä uskon teitä. Minulla ei ole omaa kokemusta heistä. Mutta teillä taas ei ole kokemusta mustaihoisista, ja minä pyydän teitä uskomaan minua. He eivät ole samanlaisia kuin teidän saarienne alkuasukkaat. Te olette tottunut polynesialaisiin. Nämä työmiehet ovat melanesialaisia. He ovat mustaihoisia, neekereitä -- katsokaa heidän kiharaista villatukkaansa. Ja heidän sivistystasonsa on melkoista alhaisempi kuin Afrikan neekerien. Erotus on todella hyvin suuri. He eivät kykene tuntemaan kiitollisuutta, ei sääliä eikä myötätuntoa. Jos olette heille hyvä, niin he pitävät teitä typeränä. Jos olette ystävällinen, niin he luulevat, että olette peloissanne. Ja jos he luulevat teidän pelkäävän, niin olkaa varuillanne, sillä silloin he tahtovat saada teidät käsiinsä. Todistaakseni tämän tahdon esittää teille ne ajatukset, jotka ehdottomasti syntyvät ja seuraavat toisiaan mustaihoisen miehen aivoissa, kun hän kotiseuduillaan kohtaa muukalaisen. Hänen ensimmäinen ajatuksensa on kauhistunut: 'tappaako tuo vieras minut?' Kun hän huomaa, ettei häntä tapeta, on seuraava ajatus: 'voinko minä tappaa hänet?' Kymmenkunta mailia rannikolta sisämaahan päin asui siirtomaakauppias nimeltä Packard. Hän kehuskeli hallitsevansa lempeästi ja väitti, ettei hän koskaan lyödyt mustaihoisia. Seuraus oli, ettei hän saanut hallita ensinkään. Hänellä oli tapana tulla jokea alas veneellään Drummondia ja minua tervehtimään. Kun hänen venemiehensä päättivät lähteä kotiin, ei hänen auttanut muu kuin keskeyttää vierailunsa ja lähteä heidän kanssaan. Muistan erään sunnuntai-iltapäivän, jolloin Packard oli luvannut jäädä meille päivälliselle. Olimme juuri istuutuneet pöytään, kun Hughie huomasi neekerin tirkistävän ovenraosta huoneeseen. Hän meni ulos miehen luokse, sillä tämä käytös loukkasi Beranden lakeja, Neekerien on esitettävä asiansa talon palvelijain välityksellä ja pysyttävä aitauksen ulkopuolella. Tämä mies -- hän oli Packardin venemiehiä -- oli tunkeutunut verannalle. Ja hän tiesi kyllä, mitä teki. 'Mitä tämä?' kysyi Hughie. -- 'Te sano se valkoinen mies siellä sisällä, että me venemies me lähte pois. Jos hän ei tule nyt, niin me ei odota. Me mene pois.' Samassa silmänräpäyksessä Hughie antoi hänelle korvapuustin, joka lennätti hänet verannan portaita alas."

"Mutta sehän oli tarpeettoman julmaa", väitti Joan. "Valkoista miestä te ette kohtelisi sillä tavoin."

"Siinäpä se juuri onkin. Hän ei ollut valkoinen mies. Hän oli alhainen, musta neekeri, joka oli tahallaan loukannut sekä omaa herraansa että jokaista Salomonin-saarten valkoihoista herraa. Hän loukkasi minua. Hän loukkasi Hughieta. Hän loukkasi Berandea."

"Tietysti, jos kerran hyväksyy teidän kantanne, teidän oppinne voimakkaamman oikeudesta..."

"Mutta Packardin hallituksen ohjeena oli oppi heikomman oikeudesta. Mikä oli seurauksena? Minä olen elossa, Packard on saanut surmansa. Hän oli edelleenkin hyvä ja ystävällinen miehiään kohtaan, ja nämä odottivat, kunnes hän kerran sairastui ja makasi heikkona tautivuoteella kuumeen kourissa. Hänen päänsä on nyt Malaitalla. Hänen molemmat veneensä he myöskin veivät mennessään ja sitäpaitsi niin paljon tavaroita varastosta kuin saivat niihin mahtumaan. -- Täällä on myöskin ollut eräs kapteeni Mackenzie, 'Minotan' päällikkö. Hänkin uskoi hyvyyden voimaan ja väitti, että mies parhaiten herättää luottamusta, jos hän ei kanna aseita. Toista kertaa käydessään Malaitalla pestausretkellä hän poikkesi Binaan, joka on lähellä Langa-Langaa. Pyssyt, joilla laivan miehistön olisi pitänyt olla aseistettuna, olivat kapteenin kajuutassa lukkojen takana. Kun laivavene lähti maihin noutamaan työväkeä, hän kuljeskeli edestakaisin kannella ilman minkäänlaista asetta, edes revolveriakaan. Hän sai surmansa alkuasukkaan sotakirveestä. Hänenkin päänsä on Malaitalla. Se oli suoranainen itsemurha. Ja Packardin loppu oli myöskin itsemurha."

"Minä myönnän, että varovaisuus on tarpeen heihin nähden", sanoi Joan, "mutta uskon varmasti, että _järkevä_ ystävällisyys ja lempeys veisivät tyydyttävämpiin tuloksiin."

"Siitä minä olen aivan yhtä mieltä kanssanne, mutta teidän täytyy ottaa huomioon eräs seikka. Berande on ehdottomasti pahin plantaasi koko Salomonin-saaristossa mitä työvoimaan tulee. Syynä siihen on asianhaara, joka tukee teidän väitettänne. Beranden entiset omistajat eivät olleet järkevän ystävällisiä. He olivat kaksi todellista lurjusta. Toinen oli rappiolle joutunut yankee ja toinen muuan saksalainen juoppo. He pitivät työmiehiään orjina. Ensinnäkin he ostivat työvoimansa Johnny Be-Blowedilta, Salomonin-saarten huonomaineisimmalta pestaajalta. Hän on nyt Fidshi-saarilla pakkotöissä, tuomittuna kymmeneksi vuodeksi erään mustaihoisen työmiehen syyttömästä taposta. Viimeisinä aikoinaan hän oli niin huonossa huudossa, etteivät Malaitan alkuasukkaat tahtoneet olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Ainoa keino, millä hän sai miehiä pestatuksi, oli viipymättä rientää paikalle, jossa oli tapahtunut murha tai murhia. Murhamiehet olivat tavallisesti sangen halukkaat allekirjoittamaan sopimuksia ja lähtemään muuanne kostoa pakoon. Sellaista pakenemista nimitetään täällä 'rantahypyksi'. Äkkiä kuului rannalta hurjaa kirkunaa, ja neekeri karkaa veteen keihäs- ja nuolipilven ympäröimänä. Tietysti Johnny Be-Blowedin vene oli lähettyvillä valmiina korjaamaan karkurin. Viime aikoinaan Johnny ei saanutkaan muita värvätyksi kuin juuri tuollaisia rantahyppääjiä.

"Ja Beranden ensimmäiset omistajat ostivat hänen värväämiään työntekijöitä -- kesytöntä murhamiesjoukkoa. Heillä oli kaikilla viiden vuoden työsopimus. Värvääjä on nimittäin edullisemmassa asemassa rantahyppääjiin kuin muihin nähden. Hän voisi saada heidät suostumaan vaikkapa kymmenen vuoden sopimukseen, ellei laki sitä kieltäisi. No niin -- osa tätä murhamiesjoukkoa meillä nyt on täällä huolenamme. Tietysti muutamat ovat kuolleet tauteihin, toiset saaneet surmansa toverien kädestä, ja moni on pakkotöissä Tulagissa. Ensimmäiset omistajat raivasivat hyvin vähän viljelysmaita ja istuttivat vielä vähemmän. Heidän aikansa meni tappeluihin. Muuan työnjohtaja surmattiin. Toista osakasta lyötiin puukolla olkapäähän. Toinen sai kahdesti heittokeihään ruumiiseensa. He olivat molemmat suurisuisia ja siis myös pelkureita. Lopuksi heidän täytyi luopua kaikesta. Heidän omat neekerinsä pakottivat heidät lähtemään -- sananmukaisesti ajoivat heidät tiehensä. Ja sitten Hughie-raukka ja minä, uudet kumppanukset, tulimme tänne pitämään tuota kesytöntä laumaa kurissa. Me emme tunteneet oloja> mutta olimme ostaneet Beranden, eikä ollut muuta neuvoa kuin käydä käsiksi ja selviytyä parhaimman mukaan.

"Ensiksi me hairahduimme osoittamaan heille epäjärkevää lempeyttä. Me koetimme ystävällisesti suostutellen saada heidät tottelemaan. Neekerit päättelivät, että me pelkäsimme heitä. Punastun muistellessani, kuinka typeriä olimme noina ensi aikoina. Mustaihoiset määräilivät, mitä meidän tuli tehdä, uhkailivat ja herjasivat meitä, ja me annoimme kaiken tämän tapahtua toivoen, että hyväntahtoinen kohtelumme pian saisi olot kääntymään parempaan päin. Mutta kaikki kävikin päinvastoin kahta hullummaksi. Sitten eräänä päivänä Hughie nuhteli erästä työmiestä ja joukko oli vähällä tappaa hänet. Hän olisi ollut mennyttä kalua, ellei murhanhaluisia olisi ollut niin monta. He hyökkäsivät kilvan hänen kimppuunsa, ja minä ehdin ajoissa paikalle.