Part 4

"Voinhan oikeastaan aloittaa alusta." Hän kohotti ylpeästi päätään, ikäänkuin olisi tällä liikkeellä karkoittanut surumielisyytensä, -- aivan niinkuin sopi odottaakin naiselta, jolla oli Baden-Powell-hattu ja pitkäpiippuinen revolveri. "Olen syntynyt Hilossa Hawaii-saarella, joka on suurin ja paras koko ryhmästä. Sain saman kasvatuksen kuin useimmat muut Hawaiin tytöt. He viettävät ulkoilmaelämää ja osaavat ratsastaa ja uida, ennenkuin tietävät, mitä kuusi kertaa kuusi on. Mitä minuun itseeni tulee, en voi muistaa, milloin ensi kerran nousin hevosen selkään tai milloin opin uimaan. Ainakaan en silloin vielä osannut aakkosia. Isä omisti karjatiloja Hawaiilla ja Mauilla -- aika suuria saarien oloihin nähden. Hokuna yksin käsitti kaksisataatuhatta acrea. Se sijaitsi Mauna Kean ja Mauna Loan välillä, ja siellä minä opin ampumaan kauriita ja metsän eläimiä. Molokailla on isoja, täplikkäitä hirviä. Von oli Hokunan tilanhoitaja. Hänellä oli kaksi tytärtä, jotka olivat jotakuinkin minun ikäisiäni. Ja minä vietin aina kuuman vuodenajan siellä -- kerran olin siellä koko vuoden. Me kolme tyttöä elimme kuin intiaanit. Emmehän me tosin saaneet metsistyä aivan kokonaan, mutta kyllä me panimme parastamme metsistyäksemme niin paljon kuin mahdollista. Ainahan meillä oli siellä kotiopettajattaria ja läksyjä ja ompelemista ja taloustehtäviä ja kaikkea muuta sellaista, mutta pelkäänpä, että meitä useimmiten täytyi houkutella työhön lupaamalla meille hevosia ja ajeluretkiä.

"Von oli ollut sotaväessä, ja isä oli vanha merikarhu, ja molemmat vaativat ankaraa kuria. Mutta Vonin tytöillä ei ollut äitiä eikä minulla myöskään -- ja ukothan olivat miehiä. He hemmoittelivat meitä aivan kauheasti. Näettekö, heillä ei ollut vaimoja, ja siksi he aina seurustelivat meidän kanssamme, kun olimme lopettaneet työmme. Meidän piti oppia kaikki, mikä koski talon hoitoa, kahta vertaa paremmin kuin palvelijoitten -- he olivat alkuasukkaita -- jotta kerran kykenisimme ottamaan ohjakset käsiimme. Ja meidän piti aina sekoittaa heidän cocktailinsa, se toimitus oli liian pyhä, jotta sitä olisi voinut uskoa palvelijalle. Me emme koskaan saaneet tehdä mitään, mistä emme olisi suoriutuneet omin neuvoin. Tietysti cowboyt aina ottivat kiinni ja satuloivat meidän hevosemme, mutta meidän täytyi itse osata mennä hevoshakaan ja ottaa hevoset..."

"Kuinka se tapahtui?" kysyi Sheldon.

"Me otimme ne kiinni lassolla. Ja isä ja Von opettivat meitä satuloimaan ja olivat hyvin ankaria arvosteluissaan. Samoin oli revolveriemme ja pyssyjemme laita. Palvelijat puhdistivat ja voitelivat ne aina, mutta meidän täytyi oppia, miten se oli tehtävä, voidaksemme valvoa, että he tekivät sen huolellisesti. Alussa sattui usein, että joltakulta meistä otettiin pyssy viikoksi pois; vain pienen ruostetahran takia. Meidän piti oppia sytyttämään valkea rankkasateessa, vieläpä märistä puista, kun retkillämme pystytimme teltan yöksi, jaa se oli vaikeinta kaikesta -- lukuunottamatta kielioppia luullakseni. Kyllä me opimme enemmän isältä ja Vonilta kuin opettajattariltamme. Isä opetti meille ranskaa ja Von saksaa. Me opimme molemmat kielet jotakuinkin hyvin ja yksinomaan hevosen selässä tai asustaessamme teltassamme.

"Kylmänä vuodenaikana tytöillä oli tapana tulla Hiloon minua tervehtimään. Siellä isällä oli kaksi taloa, toinen niistä meren rannalla. Tai sitten me kaikki kolme matkustimme maatilallemme Punaan, ja siellä oli kanootteja ja veneitä ja siellä kalastettiin ja uitiin. Isä oli myöskin Hawaiin kuninkaallisen purjehdusseuran jäsen, ja hän otti meidät mukaan kilpapurjehduksille ja pitkille retkille. Katsokaas, isä ei koskaan lakannut rakastamasta merta. Ollessani neljätoista vuotta vanha minä hoidin isäni taloutta, ja palvelijat olivat kokonaan minun käskettävinäni. Olen hyvin ylpeä tuosta ajasta. Ja kun olin täyttänyt kuusitoista, lähetettiin meidät kaikki kolme tyttöä Kaliforniaan, Millin naisopistoon, jossa kaikki oli hyvin hienoa ja tukehduttavaa. Kuinka me ikävöimmekään kotiin! Emme tulleet ensinkään hyviksi ystäviksi muiden tyttöjen kanssa, jotka nimittivät meitä ihmissyöjänaluiksi sen vuoksi, että olimme kotoisin Sandwich-saarilta, ja tekivät vastenmielisiä viittauksia sinnepäin, että meidän esi-isämme muka olivat herkutelleet kapteeni Cookin ruumiilla. Koko juttuhan on epähistoriallinen, ja sitäpaitsihan meidän esi-isämme eivät edes eläneet Hawaiilla.

"Kolme vuotta olin Millin opistossa -- silloin tällöin kävin tietysti kotona -- ja kaksi vuotta New Yorkissa. Sitten isä menetti omaisuutensa, muuan sokeriviljelys Maui'lla vei hänet vararikkoon. Insinöörien tiedonannot eivät olleet pitäneet paikkaansa. Sitäpaitsi isä oli rakentanut rautatien, jota sanottiin 'Lacklandin hullutukseksi' -- mutta uskokaa pois, kyllä se lopulta tulee kannattavaksi. Mutta nyt sekin osaltaan vaikutti romahdukseen, Pelaulau Ditch antoi lopullisen sysäyksen. Mutta sittenkään ei olisi tapahtunut mitään, ellei olisi tullut tuota suurta paniikkia Wall Streetillä. Minun rakas, hyvä isäukkoni! Hän ei hiiskunut minulle sanaakaan. Mutta minä luin sanomalehdestä vararikosta ja lähdin heti kotiin. Siihen asti ihmiset olivat minulle toitotelleet, että avioliitto oli ainoa onni, jonka nainen voi saavuttaa tässä elämässä. Romantiikalle siinä siis ei ollut sijaa. Mutta isän vararikko vei minut suoraa tietä romantiikan maailmaan."

"Milloin tuo tapahtui?" kysyi Sheldon.

"Viime vuonna -- suuren pörssipaniikin vuonna."

"Odottakaahan!" Sheldon mietti jotakin mielessään hyvin vakavan näköisenä. "Kuusitoista ja viisi, siihen yksi tekee kaksikymmentäkaksi. Te olette syntynyt vuonna 1887?"

"Niin olenkin, mutta tuo ei ollut kohteliasta."

"Olen todella pahoillani", sanoi Sheldon, "mutta tuo kysymys tuli aivan itsestään."

"Ettekö te koskaan osaa sanoa mitään miellyttävää? Vai onko tuo teidän englantilaisten tavallinen tapa?" Tytön harmaisiin silmiin tuli veitikkamainen ilme ja hänen huulensa vapisivat hetkisen. "Minä suosittelen teille, mr Sheldon, luettavaksi Gertrude Athertonin kirjaa _Amerikkalaiset vaimot ja englantilaiset aviomiehet_."

"Kiitos, olen lukenut sen. Se on minulla tuolla." Hän osoitti hyvin varustettua kirjahyllyään. "Mutta pelkään, että se on jotenkin puolueellinen."

"Kaikki, mikä ei ole englantilaista, on tietysti puolueellista", vastasi tyttö. "Minä en ole koskaan pitänyt englantilaisista. Viimeinen, jonka opin tuntemaan, oli eräs työnjohtaja. Isän piti panna hänet viralta."

"Ei yksi kiuru kesää tee."

"Mutta siitä englantilaisesta oli meille ikävyyksiä aivan loppumattomiin -- no niin! Ja olkaa nyt kiltti älkääkä tehkö minua vielä sietämättömämmäksi kuin jo olen."

"Koetan olla varuillani."

"Mitä siihen tulee, niin --" Tyttö keikautti päätään taaksepäin, avasi suunsa lopettaakseen aloittamansa nuhdesaarnan, mutta muutti mieltään. "No niin, minä jatkan kertomustani. Isälle ei oikeastaan jäänyt mitään, ja hän päätti palata merelle. Hän ei ollut koskaan lakannut rakastamasta sitä, ja minä puolittain luulen, että hän iloitsi siitä, että kävi niinkuin kävi. Hän oli iloinen kuin nuori poika, pää täynnä tuumia ja valmisteluja aamusta iltaan. Hänellä oli tapana valvoa puoliyöhön ja keskustella minun kanssani kaikesta. Senjälkeen nimittäin kuin olin hänelle sanonut, että olin varmasti päättänyt seurata häntä.

"Hän oli aloittanut uransa Etelämerellä -- pyydystänyt helmiä ja helmiäisiä -- ja uskoi varmasti, että sieltä vieläkin voisi haalia kokoon rikkauksia. Kookosviljelys häntä erikoisesti houkutteli, ja kunnes plantaasi alkaisi tuottaa hedelmiä hän aikoi harjoittaa kauppaa, helmenpyyntiä ja ehkä jotain muutakin. Hän möi huvipurtensa ja osti kuunarin nimeltä 'Miele', ja niin me lähdimme matkaan. Minä pidin isästä huolta ja opiskelin merenkulkuoppia. Isä oli oma laivurinsa. Perämies oli tanskalainen, mr Ericsen, miehistö japanilaisia ja hawaiilaisia. Me kuljimme ensin edestakaisin Linjasaarten seutuvilla, kunnes se alkoi liiaksi koskea isään. Kaikki oli toisin kuin ennen. Saaret oli vallattu ja jaettu eri valtojen kesken, suuret yhtiöt olivat asettuneet sinne ja haalineet itselleen maat, kauppaoikeudet, kalastusoikeudet, sanalla sanoen kaiken.

"Sitten me purjehdimme Marquesas-saarille. Siellä oli kaunista, mutta alkuasukkaat olivat melkein sukupuuttoon kuolleet. Isä oli aivan vimmoissaan kuullessaan, että ranskalaiset olivat määränneet vientitullin kopralle -- hänestä se oli keskiaikaista -- mutta maahan hän oli ihastunut. Siellä oli Nukanivalla viidentoistatuhannen acren laajuinen laakso, joka kolmelta puolelta ympäröi oivallista ankkuripaikkaa. Siihen hän rakastui ja osti sen kahdellatoistasadalla Chilen dollarilla. Mutta Ranskalle maksettavat verot olivat aivan peloittavat -- siksipä maa olikin niin halpaa -- ja, mikä oli pahinta kaikesta, meidän oli mahdotonta saada työväkeä. Kanakit eivät tahtoneet tehdä mitään, ja virkamiehet tuntuivat istuvan yökaudet tuumimassa, mitä uusia vastuksia he voisivat keksiä meidän tiellemme.

"Kuudessa kuukaudessa isä sai siitä kyllikseen. Tilanne oli toivoton. 'Lähtekäämme Salomonin-saarille', hän sanoi, 'että saamme nähdä, kuinka Englanti hallitsee. Ja ellei meillä sielläkään ole menestymisen mahdollisuuksia, niin jatkamme matkaa Bismarckin-saaristoon. Lyönpä vetoa siitä, ettei sivistys vielä ole ehtinyt valloittaa Amiraliteetti-saaria. Kaikki oli valmiina, tavarat laivaan lastattuina, uusi miehistö -- marquesaslaisia ja tahitilaisia -- paikoillaan. Olimme juuri lähtemäisillämme Tahitiin, sillä 'Miele' oli hiukan korjauksen ja uudistusten tarpeessa, kun isä-raukkani äkkiä sairastui ja kuoli."

"Ja te jäitte aivan yksin maailmaan?"

Joan nyökäytti päätään.

"Hyvin, hyvin yksin. Minulla ei ollut veljiä eikä sisaria, ja isän kaikki omaiset olivat saaneet surmansa eräässä hirmumyrskyssä Kansasissa. Isä oli silloin ollut aivan pieni poika. Olisinhan minä tietysti voinut palata Vonin luo. Sinne olen milloin tahansa tervetullut kuin omaan kotiini. Mutta miksi olisin mennyt sinne? Sitäpaitsihan isä oli uskonut minulle suunnitelmansa, ja minusta tuntui siltä, kuin se olisi velvoittanut minut toteuttamaan ne. Se oli minusta suuri tehtävä. Ja minun teki mieli toteuttaa ne. Ja -- niin, täällä minä nyt olen.

"Älkää koskaan menkö Tahitille, sen neuvon annan teille. Paikka on hurmaava ja alkuasukkaat mukavia. Mutta valkoihoiset! Varkaita, rosvoja, valehtelijoita jok'ikinen! Rehellisiä miehiä ei ole niin monta, että tarvittaisiin viisi sormea niiden laskemiseen. Se seikka, että minä olin nainen, teki kaiken heille vain yksinkertaisemmaksi. He rosvosivat minulta kaiken omaisuuteni senkin seitsemänlaisten tekosyitten nojalla ja valehtelivat ilmankin tekosyytä, joko se sitten oli tarpeellista tai ei. Mr Ericsen-raukan he saivat lahjotuksi. Hän antautui rosvojen palvelukseen ja todisti kaikki heidän laskunsa oikeiksi, vaikka ne olisivat olleet tuhannen prosenttia liian suuret. Kun he puijasivat minulta kymmenen frangia, niin niistä tuli kolme hänen osalleen. Kun maksoin viidentoistasadan frangin laskun, niin se tuotti hänelle viisisataa. Kaiken tämän sain tietysti kuulla jäljestäpäin. Mutta 'Miele' oli vanha alus, korjaukset olivat tarpeen, ja minä sain maksaa seitsenkertaisen hinnan.

"En tietysti koskaan saa tietää, kuinka paljon Ericsen ansaitsi. Hän oli asettunut asumaan maihin, hienosti kalustettuun taloon. Laivanrakentajat olivat luovuttaneet sen hänelle vuokratta. Hedelmiä, vihanneksia, kalaa, lihaa ja jäitä tuotiin hänelle joka päivä, eikä hänen tarvinnut maksaa mitään. Kauppiaat suorittivat hänelle osan sovitusta palkasta siinä muodossa. Ja koko ajan hän kyynelsilmin valitteli, että minä olin joutunut niin kurjan kohtelun uhriksi. Ei, minä en ollut tullut ammattivarkaitten pesään, olin vain tullut Tahitille.

"Mutta kun varkaat sitten joutuivat riitaan keskenään, niin aloin saada vihiä asiain tilasta. Eräs noista petkutetuista petkuttajista tuli pimeän tultua minun luokseni ja kertoi tosiasioita, näytti numeroita ja vakuuttavia todistuksia. Tiesin, että oikeuteen vetoaminen olisi vienyt minulta loputkin omaisuudestani. Tuomarit ottivat vastaan lahjoja niinkuin kaikki muutkin. Mutta aivan toimettomana en sentään antanut kaiken tapahtua. Eräänä pimeänä yönä menin Ericsenin asuntoon. Minulla oli sama revolveri, joka minulla on täälläkin, ja pakotin hänet pysymään vuoteessaan sen aikaa, kun tein kotitarkastuksen. Hiukan yli yhdeksäntoistatuhatta frangia vein sieltä mennessäni. Hän ei koskaan valittanut poliisille eikä palannut laivaan. Muut rosvot vain nauroivat minulle ja tekivät minusta pilkkaa. Siellä oli pari amerikkalaista, ja he neuvoivat minua olemaan ryhtymättä oikeudenkäyntiin, ellen tahtonut jättää laivaanikin rosvoille.

"Sitten minä hankin saksalaisen perämiehen Uudesta-Seelannista. Hänellä oli kapteenin todistukset ja häntä puhuteltiin sillä nimellä, mutta minä ymmärsin merenkulkua paremmin kuin hän ja oikeastaan minä itse olinkin kapteenina. Menetin kuitenkin laivani, mutta sillä asialla ei ollut mitään tekemistä minun kykyni kanssa. Olimme ajelehtineet neljä päivää rasvatyynellä ulapalla. Sitten tuli luoteismyrsky, ja se ajoi meidät rantaan suojanpuolelle. Yritimme purjehtien päästä selville vesille, mutta silloin tahitilaisten laivanrakentatajien kurja työ tuli ilmi. Menetimme heti halkaisijapuomin ja kaikki keulataakit. Ainoa pelastuksen keino oli kääntyä takaisin ja kulkea Floridan ja Ysabelin välisen salmen kautta. Ja kun olimme hämärissä onnellisesti päässeet siitä ja kartta osoitti vähintään neljätoista syltä vettä, niin äkkiä törmäsimme koralliriuttaan. Vanha 'Miele' raukka sai vain yhden kolauksen ja pääsi sitten irti, mutta sekin oli sille liikaa, ja me ehdimme parahiksi laskeutua veneeseen, ennenkuin se upposi. Saksalainen perämies hukkui. Koko yön ajelehdimme merellä ja seuraavana aamuna keksimme tämän paikan."

"Ja nyt kai te aiotte palata Vonin luo?" kysyi Sheldon.

"En suinkaan. Isä oli aikonut tulla Salomonin-saarille. Minä etsin sopivan paikan ja hankin itselleni pienen plantaasin. Tiedättekö, mistä täältäpäin voisi saada hyvää maata halvalla?"

"Kautta pyhän Yrjänän, te olette omituista joukkoa, te yankeet, todella omituista", sanoi Sheldon. "Tuollaista hurjapäisyyttä en olisi unissanikaan voinut kuvitella mahdolliseksi."

"Sanokaa mieluummin seikkailuintoa", oikaisi Joan.

"Olette oikeassa -- seikkailuintoa juuri. Jos te olisitte astunut maihin Malaitalle ettekä Guadalcanarille, niin te ja teidän jalosukuiset tahitilaisenne olisitte jo aikoja sitten joutuneet ihmissyöjien _kai-kaiksi_."

Joania värisytti kauhusta.

"Totta puhuen", hän tunnusti, "meitä peloitti kauheasti astua maihin Guadalcanarille. Minä olin lukenut 'Merenkulku-oppaasta', että alkuasukkaat ovat epäluotettavia ja nurjamielisiä valkoihoisille. Minun tekee mieli lähteä Malaitalle jonakuna päivänä. Onko siellä plantaaseja?"

"Ei ainoatakaan. Eikä yhtään valkoihoista kauppiasta myöskään."

"Sitten minä lähden sinne joskus pestauslaivalla",

"Mahdotonta!" huudahti Sheldon. "Se paikka ei ole naiselle sopiva."

"Minäpä lähden sittenkin", vastasi Joan.

"Mutta nainen, jolla on vähänkään omanarvontuntoa, ei..."

"Älkäähän jatkako", varoitti tyttö. "Jonakuna päivänä minä lähden sinne, ja silloin te ehkä saatte katua rumia sanojanne."

VI.

Myrsky.

Sheldon ei koskaan aikaisemmin ollut joutunut läheisiin tekemisiin nuoren amerikattaren kanssa ja olisi varmaan tuuminut, mahtoivatko he kaikki olla Joan Lacklandin kaltaisia, ellei olisi ollut kyllin viisas tajutakseen, ettei tämä suinkaan ollut mikään tyyppi. Tytön vilkkaus ja vaihtelevat mielialat hämmästyttivät häntä, ja Joanin elämänkatsomus oli niin täydellisesti erilainen kuin naisen elämänkatsomuksen tuli Sheldonin käsityksen mukaan olla, että he useinkin joutuivat keskenään ilmiriitaan. Sheldon ei koskaan voinut olla edeltäpäin varma siitä, mitä Joan seuraavana hetkenä sanoisi tai tekisi. Vain yhden seikan hän tiesi, sen nimittäin, että mitä tahansa hän teki tai sanoi, niin se aivan varmasti oli jotakin odottamatonta ja ennalta arvaamatonta. Hänen olemuksessaan tuntui olevan jotakin miltei hysteeristä. Hän oli äkkipikainen ja kuohahtava ja luotti liian paljon itseensä ja liian vähän Sheldoniin, mikä ei laisinkaan ollut sopusoinnussa tämän käsityksen kanssa siitä, miten naisen tuli käyttäytyä miehen ollessa lähettyvillä. Joan piti itseään aivan hänen vertaisenaan, Ja se kiusasi Sheldonia. Ajoittain tämä oli puolittain itsetiedottomasti suutuksissaan tytön röyhkeästä ja ennenkuulumattomasta tunkeutumisesta tänne hänen luokseen. Hänhän oli noussut suoraan ulvovan luoteistuulen myllertämästä merestä vast'ikään pidettyään revolveria Ericsenin nenän alla ja polynesialaisten jättiläistensä turvissa asettunut asumaan Berandelle niinkuin mikä haaksirikkoutunut merimies tahansa. Kaikki tämä sopi oivallisesti yhteen Baden-Powell-hatun ja pitkän 38 kaliberin revolverin kanssa.

Mutta hänen ulkomuotonsa ei vastannut tätä käytöstä. Jos hän olisi ollut lyhyttukkainen ja leveäleukainen, rakenteeltaan karkea ja ahavoitunut ja joka suhteessa mahdollisimman epämiellyttävä, niin ei olisi ollut mitään hätää. Mutta kaiken päällisiksi hän oli auttamattoman ja viehättävän naisellinen. Hänen hiuksensa melkein kiusasivat Sheldonia, niin harvinaisen kauniit ne olivat. Ja hän oli niin solakka ja miellyttävä tuo nainen -- tai ehkä oikeammin sanoen tyttö -- että Sheldonin sydäntä särki nähdä hänen terävin, asiantuntevin katsein ja käskevällä äänellä ohjaavan valaanpyyntivenettä kuohujen läpi. Hän saattoi mielikuvituksessaan nähdä hänet ottamassa suopungilla kiinni hevosta, ja tuo ajatus pöyristytti häntä. Ja lisäksi Joan oli niin monipuolinen. Hänen kirjallisuuden- ja taiteentuntemuksensa hämmästytti Sheldonia, mutta samalla tämä ei voinut tukahduttaa syvälle mieleensä juurtunutta tunnetta, että tytöllä, jolla oli tietoja näiltä aloilta, ei ollut oikeutta omata kokemuksia taklauksista, ankkurin laskemisesta ja purjehduksesta Etelämerellä. Nämä ajatukset mielessään hän yhtä hyvin olisi voinut vaikkapa kiroilla. Ja kun tällainen tyttö itsepäisesti väitti lähtevänsä pestausretkelle Malaitan rannikkoa pitkin, niin hän unohti sen kunnioituksen, jonka oli omalle itselleen velkaa.

Sheldon ei voinut olla yhä uudelleen kiinnittämättä huomiota hänen naisellisuuteensa. Hän soitti pianoa paljon paremmin ja musikaalisemmin kuin Sheldonin sisaret kotona Englannissa -- tuota soittokonetta, jonka Hughie-raukka sankarillisesti, mistään vaikeuksista välittämättä, oli hankkinut tänne "pysyäkseen kunnossa." Ja kun Joan soitteli kitaraa ja lauloi kirkassointuisia, sametinpehmeitä hawaiilaisia lauluja, niin Sheldon istui ja kuunteli kuten lumottuna. Silloin Joan oli nainen kiireestä kantapäähän, ja hänen naisellisuutensa tenhovoima sai Sheldonin unohtamaan kaikki päivän kiusalliset kohtaukset, ison revolverin, Baden-Powell-hatun ja kaiken muun. Mutta mitä oikeutta -- niin kuiskasi seuraava selvä ajatus hänen korvaansa -- tällaisella tytöllä oli kuljeksia maita ja meriä kuin mies ja riemuita siitä, että seikkailut eivät olleet maapallolta kadonneet? Naiset, jotka olivat seikkailuilla, olivat seikkailijattaria, ja sen nimen kaiku ei ollut hyvä. Ja sitäpaitsi Sheldon itse ei harrastanut seikkailuja. Ne eivät olleet häntä viehättäneet sen jälkeen kuin hän oli poika -- vaikka vaikeaksipa hänen olisi käynyt selittää, mikä hänet oli saanut lähtemään Englannista Salomonin-saarille, ellei juuri seikkailuhalu.

Sheldon ei suinkaan ollut tyytyväinen. Hyvää tapaa loukkaava tilanne oli liikaa hänen vanhoilliselle luonteelleen, jonka kasvatus oli tehnyt vieläkin vanhoillisemmaksi. Berande, yksinäisen valkoisen miehen koti, ei sopinut Joan Lacklandin oleskelupaikaksi. Hän mietti miettimistään tämän pulman ratkaisua ja puhui asiasta Joaninkin kanssa, mutta turhaan. Harmillista, että Austraaliasta tuleva höyrylaivakin oli odotettaessa vasta kolmen viikon kuluttua.

"Yksi asia nyt ainakin on varma, ja se on, että te tahtoisitte saada minut pois täältä", sanoi tyttö. "Minä miehitän huomenna veneeni ja lähden Tulagiin."

"Mutta olenhan sanonut teille, että se on mahdotonta", huudahti Sheldon. "Siellähän ei ole ketään, jonka luo te menisitte. Sikäläinen asiamies on matkustanut Austraaliaan. Paikalla oli vain yksi valkoinen mies, kolmas apulainen, entinen merimies, tavallinen merimies, joka hoitaa Salomonin-saarten hallitusta, puhumattakaan sadasta neekeristä, jotka ovat siellä vankeina. Ja lisäksi tuo mies on sellainen hupsu, että hän voisi tuomita teidät viiden punnan sakkoihin siitä, että ette ensiksi tullut Tulagiin, joka on saariryhmämme varsinainen satama. Hän ei ole miellyttävä mies, ja minä toistan, että se on mahdotonta."

"Entä Guvutu sitten?" ehdotti Joan.

Sheldon pudisti päätään.

"Siellä ei ole mitään muuta kuin kuumetta ja viisi valkoista miestä, jotka juovat itsensä kuoliaaksi. Minä en koskaan antaisi teidän lähteä sinne."

"Oi kiitos", sanoi tyttö rauhallisesti. "Luulen melkein, että voin lähteä jo tänään. -- Viaburi! Mene Noa-Noan luo ja käske hänen tulla tänne."

Noa-Noa oli hänen paras miehensä, "Mielen" ylipuosmanni.

"Minne te sitten aiotte lähteä?" kysyi Sheldon ihmeissään. -- "Viaburi, odota!"

"Guvutuun -- nyt heti", oli vastaus.

"Mutta minä en salli sitä."

"Siksi minä juuri lähdenkin. Te sanoitte tuon saman kerran aikaisemmin, ja teidän kieltoanne minä en voi kärsiä."

"Mitä?" Tytön äkillinen suuttumus sai hänet aivan ymmälle. "Jos olen jotenkin loukannut teitä..."

"Viaburi, hae Noa-Noa tänne", käski Joan uudelleen.

Musta poika lähti liikkeelle aikoen totella.

"Viaburi! Odota, taikka isken kallosi mäsäksi. -- Ja nyt minä vaadin, että te selitätte minulle kaiken, miss Lackland. Mitä minä olen sanonut tai tehnyt ansaitakseni tämän?"

"Te olette uskaltanut -- ollut kyllin röyhkeä..."

Hän oli niin kiihtynyt, ettei voinut jatkaa.

Sheldon oli aivan epätoivoissaan.

"Tunnustan, että olen aivan päästäni pyörällä", sanoi hän. "Kun te edes voisitte selvin sanoin ilmaista..."

"Yhtä selvin sanoin kuin te annoitte minun tietää, ettette antaisi minulle lupaa lähteä Guvutuun?"

"Missä suhteessa se sitten oli väärin?"

"Teillä ei ole oikeutta -- ei yhdelläkään ihmisellä ole oikeutta -- antaa minulle lupaa tehdä sitä tai tätä. Minä olen liian vanha tarvitakseni holhoojaa enkä suinkaan purjehtinut Salomonin-saarille sen vuoksi, että olisin kaivannut suojelijaa."

"Kunnon mies on jokaisen naisen suojelija."

"Mutta minäpä en olekaan mikään 'jokainen nainen' -- siinäpä se onkin. Olkaa hyvä ja antakaa minun lähettää palvelijanne hakemaan Noa-Noa tänne. Minä käsken hänen laskea veneen vesille. Vai pitääkö minun mennä itse häntä noutamaan?"

He olivat molemmat nousseet paikoiltaan. Joan hehkuvin poskin ja silmät suuttumuksesta säihkyen. Sheldon hämmästyksissään, neuvottomana ja huolestuneena. Musta palvelija seisoi kuin kuvapatsas välittämättä vähääkään näiden käsittämättömien valkoihoisten sananvaihdosta. Hän uneksi rauhallinen ilme silmissään muutamasta Malaitan viidakkorinteillä sijaitsevasta bushmannikylästä, jonka ruohomajoista sininen savu suikerrellen nousi ilmaan erottautuen lähestyvän sadekuuron muodostamaa harmaata taustaa vasten.

"Mutta te ette voi menetellä niin järjettömästi", aloitti Sheldon.

"Joko te nyt taas alatte!" huudahti Joan.

"Minä en tarkoittanut mitään sellaista, ja te tiedätte sen." Sheldon puhui hitaasti ja vakavasti. "Ja mitä tuohon toiseen asiaan tulee, siihen nimittäin, että minä en anna teille lupaa, niin sehän oli vain puheentapa. Tietysti minä en ole teidän holhoojanne. Tiedättehän, että voitte lähteä Guvutuun, jos mielenne tekee" -- "tai vaikka hiiteen", oli hän vähällä lisätä. "Mutta minua surettaisi, jos tekisitte sen, siinä kaikki. Olen hyvin pahoillani siitä, että olen loukannut teitä. Pitäkää mielessänne, että olen englantilainen."

Joan hymyili ja istuutui jälleen.