Part 30

Kun hän läksi, astuakseen Barentinissa neljän ja neljäntoista junaan, sai hän vielä seuraansa Cabuchenkin, jolla ei ollut mitään tekemistä, ja joka tunsi itsetiedotonta tarvetta olla hänen lähellänsä, onnellisena siitä, että tapasi rakastajassa jotakin siitä naisesta, jota hän jumaloi. Rouenissa, jonne Jacques saapui kahtakymmentä minuuttia yli viiden, majoittui hän erääseen ratapihan lähellä sijaitsevaan majataloon, jota piti eräs hänen kansalaisettarensa. Hän mainitsi siellä, että hän seuraavana päivänä kävisi tervehtimässä muutamia tovereita, ennen kun palaisi Pariisiin, jälleen ryhtyäkseen virantekoonsa. Mutta hän sanoi olevansa hyvin väsyksissään, koska oli liiaksi ponnistanut voimiansa, ja meni sen vuoksi jo kello kuudelta sisälle laskeutuakseen levolle eräässä huoneessa, jonka hän oli itselleen annattanut alakerroksessa, ja jonka akkuna oli autiolle veräjälle päin. Kymmenen minuuttia myöhemmin kapusi hän huomaamattomasti ulos akkunasta ja sulki luukun, jotta voisi tulla sisään yhtä huomaamattomasti, ja läksi matkalle Croix-de-Maufrasiin.

Vasta neljännestä yli yhdeksän oli Jacques jälleen saapunut tuon aution, hyljätyn talon luo. Oli hyvin pimeä, eikä yksikään kynttilä valaissut rakennuksen ilmanpitävästi suljettua etuosaa. Hän tunsi taas ikäänkuin tuskallisen piston sydämessään, tämä kamala synkeys herätti hänessä aavistuksen välttämättömästä onnettomuudesta. Séverinen kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan heitti hän kolme pientä kiveä punaisen huoneen luukkuun. Sitten meni hän talon takapuolelle, jossa muuan ovi vihdoin aivan hiljaa avattiin. Suljettuaan sen jälkeensä, seurasi hän hapuillen noita kevyitä askeleita rappusissa. Mutta saapuessaan ylös, pysähtyi hän liikkumattomana hämmästyksestä, kun hän suuren lampun valossa, joka seisoi erään pöydän kulmalla, näki vuoteen jo epäjärjestyksessä ja nuoren naisen vaatteet viskattuina tuolille ja hänet itsensä paitasillaan, paljain jaloin ja yöksi suittuna, nuo paksut hiuspalmikot korkealle sidottuina ja jättäen kaulan vapaaksi.

-- Kuinka? Sinä olet jo mennyt levolle!

-- Niin, se on epäilemättä paljon parempi... Sain erään ajatuksen! Sinä voit ymmärtää, että jos minä menen alas näin ja avaan hänelle, kun hän tulee, on hänen vieläkin vaikeampi epäillä mitään. Minä sanon silloin hänelle, että päätäni kivistää. Misard uskoo jo, että minä voin pahoin. Sen vuoksi voin sanoa, ett'en ole lähtenyt huoneesta, kun hänet huomen aamulla tavataan alhaalta radalta.

Mutta Jacques, joka jälleen alkoi vapista, innostui liikaa:

-- Ei, ei, pukeudu... Sinun täytyy olla ylhäällä... Sinä et voi olla noin.

Séverine hymyili ihmeissään.

-- Miksi niin, armaani? Minä vakuutan sinulle, ett'ei sinun tarvitse olla levoton, ei minun ole ollenkaan vilu. Tunnustele, enkö ole lämmin!

Hän lähestyi maikaillen ripustautuakseen hänen kaulaansa paljailla käsivarsillaan, ja paita liukui tällöin olkapäältä alas ja paljasti pyöreän poven. Mutta kun Jacques vetäytyi syrjään ja näytti tulevan yhä ärtyisämmäksi, antoi hän myöden.

-- Älä vain suutu, minä ryömin jälleen vuoteeseen, jott'ei sinun tarvitse kauvemmin olla levoton siitä, että minä vilustun.

Sitten kun Séverine oli uudelleen laskeutunut levolle ja vetänyt peitteen ylös leukansa alle, näytti Jacques todellakin hiukan rauhoittuvan. Séverine jatkoi puhumistaan aivan hiljaa.

-- Olen muutamien kuukausien kuluessa kärsinyt aivan liian paljon, enkä voi pitää hänestä. Satoja kertoja olen sanonut itselleni: Mieluummin kaikkea muuta, kuin jäädä vielä viikoksikaan tämän miehen luo. Mutta sinä olet oikeassa; on hirveätä olla pakotettuna johonkin tuollaiseen, ja sitä voidaksemme täytyy meidän todellakin oikein innokkaasti toivoa elävämme onnellisina yhdessä... Me menemme alas ilman valkeata. Sinä asetut oven taakse, ja kun minä olen avannut ja hän on tullut sisään, teet sinä kuten tahdot... Jos minä puutun tähän, tapahtuu se auttaakseni sinua, jott'ei sinun yksinäsi tarvitse pitää siitä murhetta, ja minä järjestän niin hyvin kuin voin.

Jacques jäi seisomaan pöydän eteen, huomatessaan veitsen. Se oli sama veitsi, jota mies oli käyttänyt, ja Séverine oli ilmeisesti pannut sen siihen jotta hän vuorostaan käyttäisi sitä. Veitsi oli aivan avattuna ja loisti lampunvalossa. Hän otti sen käteensä ja tutki sitä. Séverine oli vaiti ja katseli myös. Kun se oli Jacquesilla, niin olihan tarpeetonta puhua hänelle siitä. Ja vasta, kun hän oli pannut sen takaisin pöydälle, jatkoi Séverine puhumistaan.

-- Armaani, en tahdo sinua yllyttää. Vielä ei ole liian myöhäistä lähteä täältä, ellet saata sitä tehdä.

Jacques teki kiivaan liikkeen ja oli itsepäinen.

-- Luuletko, että minä olen pelkuri? Tällä kertaa se on tapahtuva, sen olen vannonut.

Samassa silmänräpäyksessä tärisytti taloa juna, joka salaman nopeudella kulki ohi niin läheltä, että se tuntui järkyttävän talon perustuksia, ja Jacques lisäsi:

-- Se on hänen junansa, suoraan Pariisista tuleva juna. Hän on poistunut junasta Barentinissa ja on puolen tunnin kuluttua täällä.

Ei Jacques eikä Séverine puhuneet enempää ja pitkällinen äänettömyys pääsi vallalle. He näkivät mielikuvituksessaan, kuinka hän kulki noita kapeita polkuja pimeässä yössä. Jacques alkoi konemaisesti kävellä edestakaisin huoneessa, ikäänkuin olisi hän laskenut joka askeleen, joka toi tuon toisen lähemmäksi. Askel lisäksi ja vieläkin yksi, ja lopuksi seisoisi hän väijyksissä porstuan oven takana ja työntäisi veitsen toisen kaulaan, kohta kun tämä astuisi sisälle. Séverine, joka makasi seljällään, peite edelleen vedettynä ylös leuvan alle, katseli suurin, kiintein silmin häneen, hänen kävellessään siinä edestakaisin, Jacquesin askelten säännöllinen rytmi, joka saapui hänen korviinsa toisten, tuolta kaukaa kuuluvien askelten kaikuna, tuuditti hänen mielensä lepoon. Toinen toisensa jälkeen viivyttelemättä, eikä mikään enään voisi heitä ehkäistä. Kun heitä olisi tarpeeksi monta, syöksyisi hän ylös vuoteesta, menisi paljain jaloin ja kynttilättä rappuja alas avaamaan: "Sinäkö se olet, ystäväni, tule sisään, minä olen jo käynyt levolle". Eikä mies ehtisi edes vastata, vaan kaatuisi maahan pimeässä, kaula katkaistuna.

Uusi juna meni nyt ohitse, se oli alaspäin menevä sekajuna, joka kohtasi suoranaisen junan viittä minuuttia ennen Croix-de-Maufrasia. Jacques pysähtyi hämmästyneenä. Ainoastaan viisi minuuttia! Kuinka pitkällistä olisikaan odottaa koko puoli tuntia! Hän tunsi tarpeen olla liikkeellä ja alkoi kävellä huoneen toisesta päästä toiseen. Levottomana ja niiden miesten kaltaisena, joita kohtaa hermohalvaus heidän miehuusvoimassaan, kysyi hän jo itseltään, tulisiko hän. Hän tunsi sangen hyvin tuon kaiken kulun, koska hän toistakymmentä eri kertaa oli ollut tilaisuudessa ilmiötä seuraamaan. Aluksi varmuus, ehdoton päättäväisyys tappamiseen; sitten ahdistus rinnassa, kylmyys käsissä ja jaloissa; ja sitten yht'äkkiä tahdon voimattomuus lihaksia vastaan. Hän koetti asiaa harkitsemalla yllyttää itseänsä ja toisti mielessään kaikki ne syyt, jotka hän oli itselleen niin monta kertaa sanonut: hänen etunsa Roubaudin raivaamisesta pois tieltä, omaisuus, joka odotti häntä Ameriikassa, sen naisen omistaminen, jota hän rakasti. Pahinta oli, että hän äsken, tavatessaan Séverinen noin puolialastomana, oli luullut asian vielä kerran menneen myttyyn, sillä kohta kun nuo vanhat pöyristykset alkoivat uudelleen, ei hän enään ollut oma herransa. Hän oli vapissut tuon ylivoimaisen kiusauksen edessä, kun se tarjoutui ja veitsi oli tuossa avattuna. Mutta nyt tuli hän jälleen järkähtämättömäksi päätöksessään ja sai joustavuutensa takaisin. Nyt voisi hän sen tehdä. Ja hän odotti häntä edelleenkin, kävellen edestakaisin oven ja akkunan välillä, jolloin hän joka kerta kulki läheltä ohi vuoteen, johon hän ei tahtonut katsoa.

Séverine makasi edelleen liikkumattomana vuoteessa ja seurasi silmillään hänen kävelyänsä. Hänkin oli levoton ja peloissaan, ett'ei Jacques uskaltaisi sitä tälläkään kertaa. Hän tahtoi vain saada tästä lopun ja alottaa uuttaa elämää. Itsetiedottomasti kuuluu hän rakkaudessaan yksinomaan hänelle, joka hänet omisti, eikä hänellä ollenkaan ollut sydäntä tuolle toiselle, johon hän ei koskaan ollut tuntenut mitään intohimoa. Olisihan luonnollisin asia maailmassa, että hän toimitettaisiin pois tieltä, koska hänestä oli haittaa; ja hänen täytyi erityisesti sitä miettiä, tullakseen liikutetuksi rikoksen häpeällisyydestä. Mutta kohta kun veren ja sen yhteydessä olevien kamalain seikkojen kuva katosi hänen tajunnastaan, sai hän takaisin tyynen hymynsä ja viattoman, hellän ja nöyrän ilmeensä.

Hän, joka luuli niin hyvin tuntevansa Jacquesin, joutui kuitenkin kummiinsa. Siinä oli tosin edelleenkin hänen pyöreä, kaunis päänsä, hänen kiharaiset hiuksensa ja hyvin tummat viiksensä sekä ruskeat, kultapilkkuiset silmät, mutta alaleuka muistutti nyt pitkää, ulospistävää kitaa, joka teki hänet suuressa määrin rumaksi. Kun Jacques kulki hänen ohitsensa, tuli hän vastoin tahtoansa katsahtaneeksi häneen, ja Séverine huomasi silloin, että ikäänkuin punainen usva oli laskeutunut hänen silmiensä yli ja himmentänyt niiden loisteen, jolloin hän heittäytyi taaksepäin, ikäänkuin olisi peräytynyt koko ruumiillaan. Mitä hän tahtoi välttää? Pettikö hänen rohkeutensa vieläkin kerran? Tietämätönnä siitä alituisesta kuolemanvaarasta, jossa hän oli Jacquesin läheisyydessä, oli Séverine jo jonkun aikaa tahtonut selittää aiheettoman, vaistomaisen pelkonsa aavistukseksi lähellä olevasta välien rikkumisesta. Hän sai aivan äkisti päähänsä, että ellei Jacques voisi tällä kertaa iskeä, niin hän pakenisi, eikä palaisi enään koskaan takaisin. Hän päätti silloin, että Jacquesin oli ehdottomasti tappaminen, ja että hän antaisi hänelle rohkeutta, ja hän todellakin olisi sen tarpeessa. Tässä silmänräpäyksessä häiritsi uusi ohikulkeva juna huoneen painostavaa hiljaisuutta. Se oli loppumattoman pitkä tavarajuna, ja oli kuin olisivat viimeiset vaunut vierineet vierimistään loppumattomiin. Séverine nousi kyynärpäänsä nojalle ja odotti, kunnes tuo hirmumyrskyn kaltainen pauhina oli etäisyyteen häipynyt tuossa nukkuvassa seudussa.

-- Viipyy vielä neljännestunnin, sanoi Jacques ääneensä. Hän on nyt ehtinyt Bécourtin metsän läpi ja on puolimatkassa. Oh, kuinka kauvan se kestää!

Mutta kun hän palasi akkunan luo, tapasi hän Séverinen seisomassa paitasillaan vuoteen vieressä.

-- Menkäämme lampun kanssa alas, ehdotti hän. Sinä voit silloin nähdä paikan ja asettua sinne, ja minä näytän sinulle, kuinka avaan oven ja kuinka sinun on meneteltävä.

Jacques vapisi ja peräytyi.

-- Ei, ei! Ei lamppua!

-- Niin, mutta me piilotamme sen sitten. Sinun täytyy kuitenkin olla asiasta selvillä.

-- Ei, ei! Mene uudelleen levolle!

Séverine ei totellut, vaan meni päinvastoin häntä kohden sellaisen naisen voitonvarmalla ja itsevaltiaalla hymyllä, joka tuntee olevansa kaikkivoipa sen intohimon kautta, jota hän herättää. Kun hän sulkisi Jacquesin syliinsä, niin tämä tekisi mitä hän tahtoisi, ja hän jatkoi puhumistaan hyväilevällä äänellä, saadakseen hänet suostumaan.

-- Mutta lemmittyni, mikä sinua vaivaa? Voisipa luulla, että sinä pelkäät minua. Kohta kun lähestyn, näytät sinä väistävän minua. Jospa tietäisit, kuinka minun tässä silmänräpäyksessä tarvitsee nojautua sinuun, tuntea sinun olevan täällä, että me olemme täysin yksimieliset, ainiaaksi, kuuletko!

Hän oli vihdoin saanut hänet likistetyksi pöytää vastaan, niin ett'ei hän voinut päästä kauvemmaksi pakoon. Jacques katsoi häneen lampun kirkkaassa valossa. Hän ei ollut koskaan nähnyt häntä noin paljaana. Hän taisteli vastaan, mutta veri, joka virtasi päähän, ja nuo kamalat puistatukset valtasivat ja hämmensivät hänet. Hän muisti silloin, että veitsi oli hänen takanaan pöydällä; hän tunsi sen ja hänen tarvitsi ainoastaan ojentaa kätensä.

Suurella vaivalla onnistui hänen sammaltaa:

-- Mene maata, minä pyydän sinua.

Mutta Séverine ei sen suhteen pettynyt; se oli tuo valtaan pääsevä himo häneen, joka pani Jacquesin noin vapisemaan. Hän tunsi jonkinmoista ylpeyttä siitä. Minkä vuoksi pitäisi hänen totella häntä, koska hän tahtoi tänä iltana saada hänet rakastumaan itseensä aina hulluuteen naakka. Notkean maikailevana meni hän häntä yhä lähemmäksi ja oli nyt aivan hänen edessään.

-- Suutele minua... Suutele minua yhtä lämpimästi kuin rakastat minua... Se on antava meille rohkeutta... Ah niin, rohkeutta, sitä me tarvitsemme! Meidän täytyy rakastaa toisiamme enemmän kuin ketään muita, tehdäksemme mitä aijomme tehdä... Suutele minua kaikesta sydämestäsi, kaikesta sielustasi.

Jacques voi tuskin hengittää. Hän ei voinut kuulla mitään aivoissaan kuuluvien epäselvien äänien ja noiden tulipistojen takia, jotka korvien takaa tunkeutuivat päähän ja sen jälkeen levisivät hänen käsivarsiinsa ja jalkoihinsa. Tuo toinen, tuo kimppuun hyökkäävä eläin, tuli nyt syöksyen esiin ja ajoi hänet ulos hänen omasta ruumiistaan. Hänen kätensä eivät häntä enään totelleet ja hän juopui tästä naisellisesta alastomuudesta, joka vietteli häntä niin ja lopulta saattoi hänet niin täydelliseen pyörtymykseen, että hänen tahtonsa masentui.

-- Suutele minua lemmittyni, koska meillä vielä on minuutti aikaa... Sinä tiedät, että hän on kohta täällä. Hän voi kolkuttaa minä sekuntina tahansa... Koska sinä et tahdo, että menemme alas, niin muista, mitä sanon; minä avaan oven, ja silloin seisot sinä sen takana, mutta älä viivyttele, vaan toimita se heti tehdyksi... Minä rakastan sinua niin paljon, meistä tulee niin onnelliset! Hän on huono ihminen, joka on antanut minun kärsiä, ja on onnemme ainoana esteenä... Suutele minua, suutele minua!

Kääntymättä ympäri, kopeloi Jacques oikealla kädellä taakseen ja tarttui veitseen. Hetkiseksi jäi hän seisomaan siten ja puristi veistä kädessään. Oliko hän saanut takaisin tuon halun kostaa hyvin vanhoja loukkauksia, joita hän ei voinut tarkalleen muistaa, tämän vihan, jota oli kasaantunut toisesta miespuolisesta sukupolvesta toisensa jälkeen naisen ensimäisestä uskottomuudesta saakka, joka tapahtui luolien syvyydessä? Hän tuijotti kuin mielipuoli Séverineen, ainoa, mitä hän nyt himoitsi, oli kaataa hänet pitkin pituuttaan kuoliaana maahan, ikäänkuin olisi hän joltakin toiselta ryöstetty saalis. Se kamala portti, joka johti sukupuolihimon mustiin syvyyksiin, avautui nyt: rakkaus ja kuolema, tyhjäksitekeminen, omistaakseen vielä täydellisemmin.

-- Suutele minua, suutele minua...

Hän taivutti päänsä taaksepäin rukoilevalla hellyydellä ja paljasti siten povensa. Kun Jacques näki hänen valkoisen rintansa ikäänkuin tulen loisteessa, kohotti hän veitsen. Séverine näki veitsenterän välkähtävän ja heittäytyi taaksepäin, änkyttäen hämmästyneenä ja peljästyneenä:

-- Jacques, Jacques... Jumalani! Miksi? Miksi?

Hampaitaan kiristellen ja sanaakaan sanomatta, ajoi hän häntä takaa. Lyhyen ajan kuluttua oli Séverine pakoitettu takaisin vuoteeseen. Hän väistyi arasti taaksepäin, voimatta puolustautua, ja paita repesi.

-- Jumalani, Jumalani! Miksi?

Jacques antoi kätensä pudota ja veitsi keskeytti Séverinen kysymyksen. Työntäessään veitsen hänen kurkkuunsa, väänsi Jacques sitä ympäri, se oli käsi, joka tyydytti kamalan himonsa, ja se oli samanlainen pisto kuin se, jolla presidentti Grandmorin oli tapettu, ja se oli osunut samalle kohdalle ja sitä oli käytetty samalla raivolla. Oliko Séverine huutanut? Siitä ei hän koskaan voinut saada varmuutta. Samassa silmänräpäyksessä kulki näet Pariisista tuleva pikajuna ohitse sellaisella nopeudella ja ankaruudella, että lattia tärisi, ja Séverine makasi siinä kuolleena, ikäänkuin olisi tämä myrsky iskenyt hänet maahan.

Jacques seisoi nyt liikkumattomana ja katseli häntä, kun hän makasi siinä pitkänään hänen jaloissaan vuoteen vieressä. Juna katosi kauvas etäisyyteen ja Jacques katseli nyt häntä punaisen huoneen painostavassa äänettömyydessä. Ja erittäinkin saattoi hänet hämilleen se kamalan peljästyksen ilme, jonka nuo muuten niin miellyttävät, lempeät ja nöyrät kasvot olivat saaneet kuolemassa. Tuo musta tukka oli noussut pystyyn niin kuin pikimustan fasaanin kypärintöyhtö. Vaaleansiniset silmät olivat käyneet muodottoman suuriksi ja niissä oli vielä kysyvä, hämmentynyt ja peljästynyt ilme. Miksi, miksi oli hän hänet murhannut? Yhtä tiedotonna kuin silloin, koska elämä oli laahannut hänet lokaan ja vereen, ja kaikesta huolimatta vienona ja viattomana, oli hänet nyt, ilman että hän milloinkaan olisi sitä käsittänyt, ruhjottu ja temmattu pois tuon onnettoman murhan kautta.

Mutta Jacques joutui hämilleen. Hän kuuli villipedon puhkinan, villisian röhkinän, leijonan karjunnan; mutta hän tyyntyi, olihan se hän itse, joka hengitti niin kovasti. Ah, vihdoinkin, vihdoinkin! Hän oli siis tyydyttänyt himonsa, hän oli tappanut! Niin, tämä oli hänen työtänsä.

Hän tunsi sekä hämmästystä että ylpeyttä ja hänen miehekäs itsetuntonsa ja etevämmyytensä kohosi. Hän oli tappanut hänet ja omisti hänet siten, kuin hän jo kauvan oli halunnut hänet omistaa, kokonaan ja täydellisesti, aina olemattomuuteen saakka. Séverine ei enään kuulunut, eikä koskaan tämän jälkeen voisi kuulua kenellekään muulle.

Muisto eräästä toisesta murhatusta, presidentti Grandmorinista, jonka hän oli nähnyt murhattavan viidensadan metrin päässä siitä tuona kamalana yönä, valtasi nyt hänet. Tämä niin valkoinen ja hieno verinaarmuinen ruumis oli yhtäläinen ihmisriepu, oli sellainen särjetty nukke ja pehmeä riepu, joksi veitsenpisto muuttaa ihmisolennon. Niin, siten se oli. Hän oli tappanut ja nyt makasi tämä lattialla. Séverine oli kaatunut, kuten tuo toinenkin.

Lattiapalkkien kolina ja tärinä tempasi Jacquesin niistä hämmentyneistä mietteistä, joihin hän oli vaipunut kuolleen edessä. Aukenivatko ovet? Tuliko väkeä häntä vangitsemaan? Hän katseli ympärilleen, eikä huomannut muuta kuin äänettömyyttä ja tyhjyyttä. Ah, vieläkin juna! Ja mies, joka kolkuttaisi ovea tuolla alhaalla, ja jonka hän oli aikonut tappaa! Hänet oli hän kokonaan unhoittanut. Hän ei katunut mitään, mutta katseli itseänsä jo niinkuin löylynlyömä. Mitä siis oli tapahtunut? Nainen, jota hän rakasti, ja joka rakasti häntä niin intohimoisesti, makasi nyt tuossa lattialla kurkku puhkaistuna, jota vastoin mies, joka oli heidän onnensa esteenä, eli vielä ja askel askeleelta tuli yhä lähemmäksi pimeässä. Kuukausimääriä olivat hänen kasvatuksensa häneen istuttamat epäilykset ja vähitellen periytyneet ja hankitut ihmisyysaatteet saaneet hänet säästämään tuota miestä. Mutta nyt sitävastoin oli hän, vaikka se oli vastoin hänen omaa harrastustaan, oli antanut perityn hurjuutensa, saman murhanhalun, joka aarniometsissä pani eläimen heittäytymään toisen kimppuun, temmata hänet mukaansa.

Hän tahtoi kääntää silmänsä pois, mutta hänellä oli ankara tunne siitä, että eräs toinen valkoinen olento nousi vuoteen jalan kohdalta. Oliko kuollut kaksistunut? Sitten tunsi hän Floren. Tämähän oli jo kummitellut, silloin kun hän makasi kuumeessa rautatieonnettomuuden jälkeen. Hän oli nyt kostettu; ja varmaankin riemuitsi. Jacquesia jääti kauhu ja hän kysyi itseltään, mikä häntä vaivasi, kun hän noin viipyi huoneessa. Hän oli murhannut, oli juopunut rikoksen kamalasta viinistä. Hän kompastui veitseen, joka oli lattialla, ja pakeni nyt tiehensä rappuja alas, avasi ulkorapulle johtavan suuren oven, ikäänkuin ei pieni ovi olisi ollut kylliksi, ja syöksyi sysimustaan yöhön ja katosi raivoisasti juosten, kertaakaan kääntymättä ympäri, ja tuo salaperäinen talo viistossa radan varrella lepäsi siinä hänen takanaan, avonaisena ja lohdutonna kuolonkaltaisessa yksinäisyydessään.

Cabuche oli tänä yönä, kuten kaikkina muinakin öinä, mennyt aidan yli ja kuljeskeli Séverinen akkunan edustalla. Hän tiesi Roubaudia odotettavan, eikä sen vuoksi ihmetellyt valkeanvaloa, joka pilkisti luukun raoista. Mutta kun hän näki miehen hyppäävän alas rapulta ja sitten raivoisasti laukkaavan tiehensä ja katoavan nummelle päin, jäi hän seisomaan hämmästyksestä liikkumattomana. Oli jo liian myöhäistä alkaa ajaa pakenijaa takaa ja hän jäi seisomaan peljästyneenä ja levottomuuden ja neuvottomuuden valtaamana avatun portin eteen, josta porstua ammotti heitä vastaan, kuten suuri, musta läpi. Mitä olikaan tapahtunut? Menisikö hän sisään? Kumea hiljaisuus ja täydellinen pimeys, lampun edelleen palaessa tuolla ylhäällä, saattoi hänen mielensä yhä ankeammaksi.

Vihdoin rohkaisi Cabuche mielensä ja hamuili rappuja ylös. Makuukamarin oven edustalla, joka myös oli avoinna, pysähtyi hän uudelleen. Hän luuli tuossa kirkkaassa kajastuksessa näkevänsä kasan hameita vuoteen luona. Séverine oli varmaankin riisuutunut. Levottomana ja kiivaasti virtaavin verin huusi hän häntä hiljaa. Sitten sai hän nähdä veren, ymmärsi nyt, mitenkä asian laita oli, ja syöksyi esiin, päästäen hirveän kiljahduksen, joka tunkeutui esiin hänen särkyneestä sydämestään. Jumalani! Siinä makasi Séverine murhattuna ja maahan viskattuna kamalassa alastomuudessa. Hän luuli vielä kuulevansa hänen kuolonkorahduksensa ja tunsi niin syvää epätoivoa, niin tuskallista häpeää nähdessään hänen makaavan ja kuolevan aivan alastomana, että hän veljellisellä myötätuntoisuudella tarttui molemmin käsivarsin hänen ympärilleen, nosti hänet ylös ja pani vuoteeseen sekä heitti peitteen ylitse suojatakseen häntä. Mutta tästä syleilystä, joka oli ainoa hellyydenosoitus, mikä milloinkaan oli heidän välillään tapahtunut, tulivat hänen kätensä ja rintansa aivan vereen. Samassa silmänräpäyksessä huomasi hän siellä Roubaudin ja Misardin. Hekin olivat vihdoin päättäneet mennä rappuja ylös, kun huomasivat kaikkien ovien olevan avoinna. Roubaud oli myöhästynyt sen vuoksi, että hän oli hetkeksi pysähtynyt juttelemaan ratavartijan kanssa, joka sitten oli tullut hänen mukanaan jatkaakseen keskustelua. Molemmat seisoivat siinä tyhminä ja tuijottivat Cabucheen, jonka kädet olivat veressä kuten teurastajan kädet.

-- Se on samanlainen puukon pisto kuin se, jolla presidentti murhattiin, selitti vihdoin Misard, joka tutki haavaa.

Roubaud ravisteli päätään, vastaamatta ja voimatta kääntää katsettaan Séverinestä ja hänen kamalasta, peljästyneestä kasvojenilmeestään ja tuosta mustasta tukasta, joka tornina kohosi yli otsan, ja noista suunnattomasti suurentuneista, kysyvistä sinisilmistä.

XII.

Kolme kuukautta sen jälkeen kuljetti Jacques eräänä lämpöisenä kesäkuunyönä pikajunaa, joka oli lähtenyt Pariisista kuusi ja kolmekymmentä. Hänen uutta veturiansa, jolla oli numeronaan 608, ja joka oli aivan uusi, mutta jonka hän alkoi tuntea sangen hyvin, ei ollut helppo käsitellä. Se oli jämeä ja itsepintainen niinkuin varsa, joka ensin täytyy väsyttää perin pohjin, ennen kun se tottuu suitsiin. Hän kiroili sitä ja kaipasi Lisonia. Hänen täytyi katsoa tarkasti ylös joka silmänräpäys. Mutta tänä yönä oli ilma niin leuto ja suloinen, että hän tunsi olevansa taipuvainen hiukan hellittämään ja antamaan sen laukata melkein niinkuin se itse tahtoi, ja hän tunsi itse olevansa onnellinen, saadessaan hengähtää. Milloinkaan ei hän ollut tuntenut sellaista hyvinvointia, ilman mitäkään tunnonvaivoja, ja tuntenut olevansa niin syvästi onnellinen ja rauhallinen.

Hän, jolla ei muuten koskaan ollut tapana puhua matkalla, alkoi laskea leikkiä Pecqueuxille, joka oli annettu hänelle lämmittäjäksi.

-- Mikä teitä vaivaa? Tehän avaatte silmänne juuri kuin ette joisi mitään muuta kuin vettä!

Pecqueux näytti todellakin vastoin tapaansa aivan selvältä ja oli hyvin synkkämielinen.

-- Niin, kylläpä täytyy pitää silmänsä avoimina, jos tahtoo nähdä selvästi, vastasi hän varsin äkäisesti.

Jacques katsoi häneen epäluuloisesti. Hänen omatuntonsa ei ollut puhdas. Edellisellä viikolla oli hän näet heittäytynyt Pecqueuxin rakastajattaren, Philomènen syliin, joka jo kauvan oli häntä rakastuneesta kyönittänyt. Hän oli kuitenkin tehnyt sen ainoastaan jonkinlaisesta uteliaisuudesta. Mikä erittäinkin saattoi hänet siihen, oli kokeen tekemisen halu. Oliko hän nyt täydellisesti parantunut, tyydytettyään kamalan himonsa? Hänen syvä ilonsa ja tyyni hymyilevä näkönsä johtuivat, hänen tietämättänsä, varmaankin siitä onnesta, että hän nyt oli mies kuten kaikki muutkin.