Part 29

Hän oli melkein aina vartiovuorollaan, eikä hänellä ollut muuta huvitusta, kuin aamiaisen venyttäminen niin pitkäksi kuin mahdollista. Sen jälkeen vaipui hän takaisin tylsyyteensä, aivot olivat aivan tyhjät, eivätkä sisältäneet ainoatakaan ajatusta.

Erityisestikin kärsi hän kauheata uneliaisuutta ja nukkui toisinaan avoimin silmin. Öisin täytyi hänen, jott'ei auttamattomasti uinahtaisi, nousta kävelemään, ja silloin horjuivat hänen jalkansa, ikäänkuin olisi hän ollut juovuksissa. Taistelu hänen vaimonsa kanssa, tuo äänetön kamppailu siitä, kuka toisen kuoltua saisi nuo piilotetut tuhannen frangia, lienee kuukaudesta toiseen ollut ainoa ajatus, joka oli viihtynyt tämän erakon tylsistyneissä aivoissa. Kun hän puhalsi torveensa, kun hän liikutti merkinantovehkeitään, automaatin tavoin valvoen niin monen ihmishengen turvallisuutta, ajatteli hän ainoastaan myrkkyä, ja kun hän odotti kädet ristissä, ja silmät unesta räpyttelevinä, ajatteli hän sitä yhä. Ei mitään muuta kuin sitä, että hän ottaisi vaimonsa hengiltä, etsisi käsiinsä ja pitäisi rahat.

Jacquesia ihmetytti nyt, että hän oli täydellisesti entisellään. Voitiin siis ottaa ihmisiä hengiltä aivan tyyneesti ja niin että elämä sen jälkeen kulki tavallista kulkuaan. Ensimäisten kuumeisten etsimisten jälkeen oli Misard todellisuudessa vaipunut takaisin entiseen saamattomuuteensa ja saanut takaisin salakavalan nöyryytensä. Siitä ei ollut apua, että hän oli tehnyt lopun vaimostaan, joka tapauksessa se oli vaimo, joka riemuitsi voitosta. Hän pysyi voitettuna ja voi kääntää talon nurin miten tahansa, saamatta näkyviinsä niin centimeäkään. Ainoastaan hänen levottomat, väijyvät katseensa ja hänen harmaankalpeat kasvonsa ilmaisivat hänen huoliansa. Hän näki alati edessään kuolleen kaksi suurta silmää ja tuon kamalan irvistyksen huulten ympärillä, joka hoki: "Etsi! Etsi!" Hän etsi, eikä voinut nyt antaa aivoilleen minuutiksikaan lepoa Ne työskentelivät työskentelemistään levotta ja rauhatta saadakseen selville, missä rahat saattoivat olla piilossa. Hän seuloi ajatuksissaan, mitkä piilopaikat saattoivat olla ajateltavissa, ja hylkäsi ne, mitkä jo oli tutkinut, sai kuumeen heti kun oli ajatellut jonkun uuden ja saattoi silloin päästää kaikki, mitä hänellä oli käsissään, juostakseen sinne, mutta aina turhaan. Se oli tuskaa, joka ajan oloon kävi sietämättömäksi, kostavaksi kidutukseksi, jonkinlaiseksi aivojen unettomuudeksi, joka hänen päähänpistonsa tasaisesti naksuttaessa piti hänet valveilla, teki hänet tyhmäksi ja vastoin hänen tahtoaan myöskin miettiväiseksi.

Hän etsi, puhaltaessaan torveansa, kerran alaspäin meneville, kahdesti ylöspäin meneville junille. Noudattaessaan soittoja, painaessaan koneidensa nappuloita avatakseen tai sulkeakseen radan, etsi hän. Hän etsi pysähtymättä, etsi raivoisasti päivällä, istuessaan siinä toimettomuuden tylsistyttämänä pitkässä odotuksessaan, ja yöllä, jolloin häntä vaivasi unettomuus ja hänen ympärillään oli tuo suuri, äänetön, pimeä seutu ja hän tunsi olevansa ikäänkuin karkotettu maailman loppuun. Ducloux eukko, joka nyt hoiti veräjänvartijan tointa, ja joka kernaasti tahtoi päästä naimisiin, mielisteli häntä ja näytti olevan sangen levoton siitä, ett'ei hän koskaan nukkunut.

Eräänä iltana, kun Jacques, joka nyt alkoi voida hiukan kävellä sisällä, oli noussut ja mennyt akkunan luo, näki hän lyhdyn liikkeessä Misardilla; hän oli varmaankin etsimispuuhissa. Mutta seuraavana yönä, jolloin Jacques myös oli valveilla, näki hän ihmeekseen Cabuchen seisovan siinä suuren, mustan varjon kaltaisena tiellä viereisen huoneen akkunan alla, joka oli Séverinen makuuhuone. Mutta sen sijaan, että tämä olisi häntä suututtanut, täytti se, hänen tietämättään minkä vuoksi, hänet säälillä ja surumielisyydellä. Tuo suuri, karkea mies, joka vartioi tuossa uskollisen koiran tavoin oli siis onneton hänkin.

Séverinellä, joka oli niin heiveröinen eikä, kun häntä tarkasteli yksityiskohdittain, oikeastaan ollut kaunis, lienee siis todellisuudessa mustine hiuksineen ja vaaleansinisine silmineen ollut tavaton lumousvoima, koskapa oikeat villit, suuret, tyhmät jättiläisetkin joutuivat niin pois suunniltaan, että kainojen ja saamattomien poikain tavalla viettivät öitä hänen akkunansa edustalla. Hänen mieleensä muistui nyt yhtä ja toista, kuten esimerkiksi Cabuchen into olla Séverinen apuna ja ne orjamaisen nöyrät katseet, joilla hän asettui hänen palvelukseensa. Cabuche oli aivan varmasti rakastunut, niin, intohimoisesti rakastunut Séverineen. Ja seuraavana päivänä, kun hän erityisesti piti häntä silmällä, näki hän hänen hiipivän ottamaan ylös hiusneulaa, joka Séverineltä putosi hänen vuodetta laittaessaan, ja piilottavan sen käteensä, päästäkseen antamasta sitä takaisin. Jacques ajatteli silloin, kuinka hän itse oli kiusaantunut, ja kaikkea, mitä hänen intohimonsa oli saanut hänet kärsimään, ja kaikkea sitä levottomuutta ja pelkoa, joka heräsi eloon sikäli kuin hän sai terveytensä takaisin.

Vielä kaksi päivää kului, viikko oli nyt mennyt menojaan, ja kuten lääkäri oli ennustanut, voivat loukkaantuneet jälleen ryhtyä toimeensa. Eräänä aamuna oli veturinkuljettaja akkunasta nähnyt lämmittäjänsä, Pecqueuxin, ajavan ohi uudella veturilla ja huitovan hänelle, ikäänkuin olisi kutsunut häntä. Mutta Jacques ei pitänyt kiirettä, hänen jälleen herännyt intohimonsa pidätti häntä siellä ja hän odotti jonkinlaisella levottomuudella, mitä tuleman piti.

Samana päivänä sai hän alhaalta kuulla nuorekkaan raikkaita naurunhohotuksia, jotka täyttivät tuon kolkon talon yhtä suurella meluisalla iloisuudella, kuin jos siellä olisi ollut koko nuorten tyttöjen koulu ulkona huvimatkalla. Hän tunsi nuoret Dauvergnen tytöt, mutta ei sanonut siitä mitään Séverinelle, joka muuten pysyttelihe poissa koko päivän, eikä voinut viittä minuuttia viipyä hänen luonansa. Kun tuli ilta, valtasi kuolon hiljaisuus koko talon. Ja kun Séverine totisena ja hiukan kalpeana tuli huoneestansa, jossa oli viipynyt ylen kauvan, katseli Jacques häntä ja kysyi:

-- Onko hän nyt matkustanut? Veivätkö hänen sisarensa hänet mukanaan?

Séverine vastasi lyhyesti:

-- Kyllä.

-- Ja nyt olemme aivan yksinämme, aivan itseksemme?

-- Niin, aivan yksinämme. Huomenna täytyy meidän erota ja minä palaan Havreen. Oleskelu täällä erämaassa on lopussa.

Jacques katsoi häneen edelleen, samalla kertaa hymyillen ja hämillään. Hän pääsi kuitenkin lopuksi tasapainoon ja sanoi:

-- Oletko ehkä pahoillasi siitä, että hän on matkustanut?

Kun Séverine vapisi ja tahtoi vastustaa, ehätti hän hänet.

-- En tahdo toimeenpanna mitään näytelmää. En ole mustasukkainen. Sanoit minulle kerran, että minä tappaisin sinut, jos olisit minulle uskoton, enkäpä minä näyttäne rakastajalta, joka aikoo ottaa rakastajattarensa hengiltä... Mutta sinähän et tosiaankaan tahtonut ollenkaan tulla sieltä pois. Oli mahdotonta saada pitää sinua edes yhtä minuuttia, ja minä muistin vihdoin, mitä sinun miehesi sanoi, että sinusta jonakin kauniina päivänä voisi tulla tuon nuorukaisen rakastajatar, ei siksi, että se tuottaisi sinulle erityistä huvitusta, vaan ainoastaan alottaaksesi jotakin uutta.

Séverine ei viitsinyt kiistellä, vaan ainoastaan toisti hiljaa kaksi eri kertaa.

-- Alottaakseni jotakin uutta, alottaakseni jotakin uutta...

Sitten virkkoi hän vastustamattoman vilpittömyyden valtaamana:

-- No niin, kuulehan, se on totta... Me voimme sanoa toisillemme kaikki. On niin paljon sellaista, joka sitoo meitä yhteen... Hän on monta kuukautta ollut tunkeileva. Hän tiesi minun kuuluvan sinulle, eikä luullut sen minuun enemmän koskevan, jos rupeaisin hänen omakseen. Kun me jälleen tapasimme toisemme täällä, puhui hän minulle siitä uudestaan ja toisti, että hän oli kuolemakseen rakastunut minuun, ja näytti olevan syvästi kiitollinen hänelle osoittamastani huolenpidosta ja oli niin hellä ja lempeä, että minä todellakin silmänräpäyksen uneksin rakastuvani häneenkin, alottavani jotakin uutta, jotakin parempaa, jotakin suloista ... niin, kentiesi jotakin, mikä ei olisi tuottanut minulle erityistä huvitusta, mutta joka olisi antanut minulle rauhaa...

Hän keskeytti puheensa ja empi jatkaa.

-- Sillä meiltä molemmilta on nyt tie tukossa, emme pääse pitemmälle... Unelmamme matkustamisesta täältä pois, toiveemme rikkauden ja onnen löytämisestä Amerikassa -- koko tämä onnellisuus, joka riippui sinusta, se on nyt tehty mahdottomaksi, koska sinä et voinut siihen alistua. Voi, minä en moiti sinua mistään, onpa vielä parempikin, ett'ei sitä ole tapahtunut: mutta minä tahdon saada sinut ymmärtämään, että sinun kanssasi minulla ei enään ole mitään odotettavana: päivä tulee olemaan toisen kaltainen, samoine tuskineen, samoine murheineen.

Jacques antoi hänen puhua puhuttavansa ja kysyi häneltä vasta, kun näki hänen vaikenevan:

-- Senkö vuoksi sinusta on tullut hänen rakastajattarensa?

Séverine käveli muutaman askeleen huoneessa, kääntyi sitten ympäri ja kohautti olkapäitään.

-- Ei, en ole ollut hänen rakastajattarenaan, ja sanon sinulle aivan yksinkertaisesti mitenkä se on, ja minä olen varma, että sinä uskot minua, koska meidän kumpaisenkaan ei tarvitse valehdella mitään toisillemme... Ei, en ole voinut siihen taipua, yhtä vähän kuin sinä voit, kun oli kysymys tuosta toisesta asiasta. Sinua ihmetyttää, ett'ei nainen voi antautua miehelle, kun hän lähemmin harkitessaan huomaa, että siitä olisi hänelle hyötyä. Minä itse en sitä kauvankaan ajatellut: minun ei ollenkaan ollut vaikea siinä suhteessa tyydyttää miestäni tai sinua, kun näin teidät itseeni näin rakastuneina. Mutta tällä kertaa en sitä voinut. Hän on ainoastaan suudellut kättäni, ei edes suutani. Vannon sinulle, että niin on. Hän odottaa minua tuonnempana Pariisissa. Nähdessäni hänet niin onnettomana, en tahtonut saattaa häntä aivan epätoivoon.

Hän oli oikeassa, Jacques uskoi häntä ja ymmärsi sangen hyvin, ett'ei hän puhunut valhetta. Hänet valtasi jälleen tuska, hänen kamalasti liikutettu himonsa kasvoi hänen ajatellessaan, että hän nyt oli yksin hänen kanssaan, kaukana kaikista muista ihmisistä, ja että heidän intohimonsa jälleen loimotti korkeana. Hän tahtoi päästä pakoon ja huudahti:

-- Mutta entäs tuo toinen sitten? Onhan vieläkin yksi lisäksi, Cabuche.

Séverine astui taas kiivaasti häntä kohden.

-- Oh, sinä olet huomannut sen, sinä tiedät senkin... Niin, se on totta, hän on myöskin. Minä kysyn itseltäni, mikä heitä kaikkia vaivaa. Hän ei koskaan ole sanonut minulle sanaakaan siitä. Mutta minä näen kyllä, kuinka hän vääntelee käsiänsä, kun me suutelemme toisiamme, ja kuullessaan minun sinua sinuttelevan, itkee hän salaa. Ja sitäpaitsi varastaa hän minulta kaikkea mahdollista, käsineitä, vieläpä nenäliinojakin katoaa ja hän piilottaa ne luolaansa, ikäänkuin olisivat ne aarteita... Mutta et suinkaan sinä voine mielessäsi kuvitella, että minä saattaisin antautua tuolle villille. Minä pelkäisin häntä. Muuten ei hän pyydä mitään. Ei, ei, kun tuollaiset suuret, tyhmät miehet ovat ujoja, voivat he kuolla rakkaudesta, ilman että heillä on mitään pyyteitä. Sinä voisit jättää minut hänen huostaansa kokonaiseksi kuukaudeksi, eikä hän koskettaisi minua sormellaankaan, yhtä vähän kuin Louisettea, sen voin nyt taata.

Heidän katseensa kohtasivat toisensa tämän muiston johdosta ja äänettömyys syntyi. Menneisyys esiintyi heidän katseelleen, he muistivat kohtaamisen tutkintatuomarin luona Rouenissa, tuon hauskan ensimäisen Pariisinmatkan ja kohtaukset Havressa ja kaiken sen hupaisen ja kamalan, mikä sen jälkeen oli seurannut. Hän tuli niin lähelle Jacquesia, että tämä tunsi hänen haalean hengityksensä.

-- Ei, ei, vielä vähemmin hänen kuin jonkun toisen kanssa. Ei kenenkään kanssa, kuuletko, sillä se olisi minulle mahdotonta. Ja tahdotko tietää miksi? Minulla on nyt tunne siitä, ja minä olen varma, ett'en pety. Se on siksi, että sinä olet ottanut minut kokonaan. Ei ole olemassa mitään muuta sanaa siitä. Niin, ottanut, kuten otetaan jotakin molemmin käsin ja kannetaan se pois ja käytetään sitä joka minuutti, niinkuin jotakin, joka on omaa. En ole kuulunut kenellekään ennen sinua. Minä olen sinun ja pysyn omanasi, vaikka et sitä tahtoisikaan, vaikka en itsekään sitä tahtoisi... En voisi sitä selittää. Tiemme ovat nyt kerran siten yhtyneet. Kun on noista toisista kysymys, herättää se minussa pelkoa ja vastenmielisyyttä, jota vastoin sinä, sinä tuotat minulle suloista nautintoa, todellakin taivaallisia onnea. Ah! minä rakastan ainoastaan sinua, en voi rakastaa ketään muuta kuin sinua.

Hän ojensi kätensä häntä kohden, painaakseen häntä itseänsä vastaan, nojatakseen päätään hänen olkapäähänsä ja painaakseen huulensa hänen huuliaan vastaan. Mutta Jacques tarttui hänen käsiinsä ja työnsi hänet takaisin hämmennyksissään ja peljästyksissään siitä, että tunsi tuon vanhan pöyristyksen kiitävän jäseniänsä pitkin ja veren nousevan päähänsä. Hänen korvissaan soi ja päässään kolkutti ja melusi sekavasti samalla tapaa, kuin koska hänellä muinoin oli pahimmat kohtauksensa. Muutamaan aikaan ei hän ollut voinut koskea häneen keskellä valoisaa päivää taikka edes kynttilän palaessa, koska hän pelkäsi tulevansa sairaaksi, jos näkisi hänet. Tässä tilaisuudessa paloi lamppu, joka loi kirkasta valoa heidän molempain yli; ja jos hän siinä määrin vapisi noin, jos hän alkoi joutua raivoon, tapahtui se aivan varmasti sen vuoksi, että hän eroitti hänen valkoisen, pyöreän povensa hänen aamunuttunsa auki päästetystä kauluksesta.

Hän jatkoi samalla kertaa rukoilevasti ja intohimoisesti:

-- Meidän olemisemme on tosiaankin, ikävä kyllä, suljettu. Vaikka en odotakaan sinulta mitään uutta, vaikka tiedänkin, että huomispäivä on tuottava meille samoja tuskia ja samoja murheita, on se minusta yhdentekevää, eikä minulla ole muuta tehtävää, kuin elää retuuttaa ja kärsiä sinun kanssasi. Me palaamme Havreen, käyköön kuinka tahansa, kunhan minä vaan saan sinut silloin tällöin hetkiseksi huostaani... Nyt on kulunut kolme yötä, joina en ole voinut nukkua huoneessani rappujen toisella puolella, syystä että olen ikävöinnyt sinua. Mutta sinä näytit niin kärsivältä ja olit niin synkkä, että minä en uskaltanut... Mutta salli minun nyt jäädä luoksesi tänä iltana. Saatpa nähdä, kuinka siitä tulee suloista. Minä tekeydyn niin pieneksi, ett'en ole sinulle haitaksi. Ja ajatteles, että tämä on viimeinen yö. Täällä olemme ikäänkuin olisimme maailman lopussa. Emme kuule tuulahdusta, emme suhinaakaan. Ei kukaan tule, me olemme yksin, niin täydellisesti, ett'ei kukaan saisi siitä tietoa, vaikkapa kuolisimme toistemme syliin.

Raivoisassa, Séverinen hyväilyjen kuumittamassa himossaan Jacques, jolla ei ollut mitään asetta, ojensi kätensä, tarttuakseen Séverinen kaulaan ja kuristaakseen hänet, kun hän itsestään noudatti totuttua tapaa, kääntyi ympäri ja sammutti lampun. Samoin kuin sinä yönä, jolloin Séverine Victoire eukon huoneessa Pariisissa tunnusti hänelle kaikki, kuunteli hän nyt äänetönnä hänen loppumattomia kuiskauksiansa. Kentiesi oli hän tänä iltana, sammuttaessaan lampun, tuntenut kuoleman leijailevan päänsä päällä. Aina tähän päivään asti oli hän, vaikka kuolema häntä alituisesti uhkasi, hymyillen ja huoletonna levännyt lemmittynsä sylissä. Mutta nyt oli jääkylmä väristys kulkenut hänen läpitsensä ja selittämätön pelko vei hänet aivan lähelle Jacquesin rintaa, ikäänkuin olisi hän tuntenut miehisen suojeluksen tarvetta. Hänen kevyt hengityksensä oli ikäänkuin koko hänen olentonsa antama lahja.

-- Oi, lemmittyni, jos olisit voinut siihen ryhtyä, kuinka onnellisiksi me olisimme siellä tulleet... Ei, ei, en enään pyydä sinua tekemään sellaista, jota et voi; mutta minä niin kovasti kaipaan sitä, mistä silloin uneksimme!... Äsken minä niin peljästyin. En tiedä, mutta on ikäänkuin jokin uhkaisi minua. Ne ovat luonnollisesti pelkkiä lapsellisuuksia, mutta joka minuutti käännyn ympäri ja on ikäänkuin joku olisi tuolla aikeessa iskeä minuun ja suojanani olet ainoastaan sinä armaani. Kaikki iloni riippuu sinusta, sinä olet nyt ainoa, joka pysytät minua elämässä.

Vastaamatta painoi Jacques hänet vielä lähemmäksi itseänsä ja pani siihen sen, mitä hän ei sanoin ilmaissut, nimittäin liikutuksensa, vilpittömän toivomuksensa olla hyvä häntä kohtaan ja sen intohimoisen rakkauden, jota hän hänessä edelleenkin herätti. Ja kuitenkin oli hän aikonut tappaa hänet tänä iltana, ja hän olisi varmaan kuristanut hänet, ellei hän olisi kääntynyt ympäri ja sammuttanut lamppua. Hän ei milloinkaan tulisi terveeksi, kohtaukset palasivat nyt sattumalta, ilman että hän edes voi saada selville ja miettiä syitä. Minkä vuoksi olikaan hän tahtonut tappaa hänet tänä iltana, vaikka havaitsi hänet uskolliseksi ja luottavaiseksi ja hänen intohimoisuutensa suuremmaksi? Oliko siis niin, että mitä enemmän Séverine häntä rakasti, sitä enemmän tahtoi hän saada hänet huostaansa, vaikka se johtaisikin hänen menehtymiseensä. Oliko se miehisen itsekkäisyyden mustiin syvyyksiin kätketty toivomus? Tahtoiko hän omistaa hänet, niin kuin maakin, kuolleena!

-- Sano minulle, armaani, minkä vuoksi siis olen peloissani? Tiedätkö mitään vaaraa, joka minua uhkaa?

-- En, en, ole rauhallinen, ei sinua mikään uhkaa.

-- Toisinaan vapisee koko ruumiini. Takaani uhkaa alituinen vaara, jota en näe, mutta jonka tunnen... Miksi siis olen peloissani?

-- Ei, ei, älä pelkää... Minä rakastan sinua, enkä salli kenenkään tehdä sinulle mitään pahaa... Kuinka ihanaa onkaan siten sulautua toisiinsa!

Syntyi suloinen äänettömyys.

-- Oi, rakastettuni, jatkoi Séverine kevyen hyväilevästi hengittäen, vielä monta sellaista yötä, kuin tämä... Me myisimme tämän talon ja matkustaisimme rahoinemme, Amerikasta etsiäksemme ystäväsi, joka sinua edelleenkin odottaa... En ainoanakaan päivänä mene levolle suunnittelematta, kuinka me järjestäisimme elämämme siellä... Ja kaikkina iltoina tulisi olemaan samanlaista kuin tänä iltanakin. Minä kuuluisin sinulle ja lopuksi me nukkuisimme toistemme syliin... Mutta minä tiedän, että sinä et voi, ja jos puhunkin sinulle siitä, en tee sitä saattaakseni sinut pahoille mielin, vaan sen vuoksi, että se vastoin tahtoani tunkeutuu esiin sydämestäni.

Jacques teki nyt saman kiivaan päätöksen, jonka hän jo ennen oli niin usein tehnyt, nimittäin tappaa Roubaud, päästäkseen tappamasta Séverineä. Nyt, kuten kaikkina muinakin kertoina, uskoi hän tahtovansa sitä lujasti ja järkähtämättömästi.

-- En ole voinut, mutisi hän vuorostaan, mutta minä olen sen tekevä. Enkö ole sitä sinulle luvannut?

Séverine teki heikon vastaväitteen.

-- Ei, minä pyydän sinua, älä lupaa mitään... Me tulemme sairaiksi, sitten kun rohkeutesi on sinut pettänyt... Ja se on sitäpaitsi inhoittavaa, se ei saa tapahtua.

-- Kyllä, tiedäthän, sen päinvastoin pitää tapahtua. Sen vuoksi olen saapa voimaa sen tekemiseen. Tahtoisin puhua sinun kanssasi siitä, ja me keskustelemme siitä, koska olemme täällä itseksemme ja rauhassa, emmekä voi nähdä edes omien sanojemme väriä.

Séverine hengitti syvään ja antoi tapahtua Jacquesin tahdon mukaan, hänen sydämensä sykki niin kovasti, että Jacques tunsi sen lyövän omaa sydäntänsä vastaan.

-- Oi, Jumalani, minä toivoisin niin innokkaasti sellaista, jonka ei pitäisi tapahtua ... mutta nyt, kun siitä tulee täyttä totta, en voi kauvemmin elää.

He vaikenivat uudelleen, tämän päätöksensä raskaan painon masentamina. Heillä oli tuntoa ympärillä olevan raivaamattoman seudun lohduttomasta yksinäisyydestä. Kun Jacques sitten, ikäänkuin etsien, suuteli häntä kaulaan leuvan alle, alkoi hän uudelleen kuiskailla:

-- Meidän täytyy saada hänet tänne... Niin, minä voisin kutsua hänet tänne jollakin tekosyyllä. En vielä tiedä, mitä olen keksivä, mutta sen saamme sitten nähdä. Sinä odotat häntä piilossa ja se käy aivan itsestään, sillä täällä voipi olla varma siitä, ett'ei tule häirityksi. Siten on tehtävä.

Jacques tyytyi aivan myöntyväisesti vastaamaan:

-- Niin, niin.

Mutta Séverine punnitsi jokaisen yksityiskohdan hyvin tarkoin, ja sitä mukaa kuin hän kehitti suunnitelmaa päässään, arvosteli ja paranteli hän sitä.

-- Mutta me tekisimme hyvin tyhmästi, armaani, ellemme ryhtyisi varokeinoihin. Jos antaisimme vangita itsemme seuraavana päivänä, olisi parempi antaa olla niin kuin on... Olen lukenut sen jostakin, en nyt voi muistaa mistä, mutta kai se oli jossakin romaanissa, ja parasta taitaisikin olla saattaa ihmiset siihen uskoon, että se oli itsemurha... Hän on nyt jonkun aikaa ollut niin kummallinen ja synkkä, ett'ei kukaan joutuisi ihmeisiinsä, saadessaan yht'äkkiä kuulla hänen matkustaneen tänne ottaakseen itsensä hengiltä... Mutta nyt on keksittävä jokin keino asian järjestämiseksi niin, että itsemurha näyttää todenmukaiselta. Vai kuinka?

-- Niin, epäilemättä.

-- Jotakin, mikä poistaa jäljet vai kuinka... Sepä olisi ajatus! Jos hänellä esimerkiksi olisi haava kaulassa, tarvitsisi meidän ainoastaan ottaa ja kantaa hänet alas radalle. Ymmärrätkö? Asettaisimme hänet raiteelle, niin että ensimäinen juna irroittaisi hänen päänsä. Kun kaikki on ruhjoutunut, voivat he sitten saada etsiä niin paljon kuin haluavat, silloin ei löydy edes reikääkään... Mitä sinä siitä sanot?

-- Niin, se on mainiota!

Molemmat oikein vilkastuivat ja Séverine tuli melkein iloiseksi ja ylpeäksi siitä, että hänellä oli niin paljon mielikuvitusta. Mutta kun Jacques hyväili häntä hiukan tulisesti, kulki väristys hänen läpitsensä.

-- Ei, odota... Kun lähemmin ajattelen, ei se kuitenkaan ole oikein hyvin. Jos sinä olisit minun luonani, näyttäisi itsemurha joka tapauksessa epäilyttävältä. Sinun täytyy olla poissa. Kuulehan nyt. Sinun on huomenna lähdettävä pois aivan julkisesti, niin että sekä Cabuche että Misard sen näkevät ja niin, että sinun poissaolosi voidaan näyttää toteen. Sinä menet junaan Barentinissa ja astut jollakin tekosyyllä pois Rouenissa. Sitten palaat takaisin heti kun on tullut pimeä ja minä päästän sinut sisään. Siinä on ainoastaan neljä lieuea, niin että sinä voit olla palannut vähemmässä kuin kolmessa tunnissa... Tällä kertaa on kaikki järjestetty ja sitten se käy helposti, kunhan sinä vaan tahdot.

-- Niin, minä tahdon. Se on selvää.

Jacques harkitsi nyt itse ja syntyi hetken vaitiolo, jonka aikana he pysyivät liikkumattomina, ikäänkuin olisivat täydellisesti syventyneet tuohon päätettyyn, nyt varmaan tekoon.

-- Mutta, virkkoi Séverine äkkiä -- mitä tekosyytä käytämme, saadaksemme hänet ulos? Hän ei voi tulla ennen kun kahdeksan junalla illalla, lopetettuaan virantekonsa, eikä hän ole perillä ennen kymmentä. Mutta niin on parempi... Niin, nyt olen siitä selvillä. Misard on puhunut eräästä talonostajasta, jonka pitäisi tulla tänne ylihuomenna. Minä sähkötän miehelleni huomenna, kun tulen ylös, että hänen läsnäolonsa on ehdottomasti välttämätön. Hän tulee silloin huomen illalla, sinä lähdet iltapäivällä ja voit olla palannut ennen hänen saapumistaan. Silloin on pimeä, ei kuuvalo, eikä mikään muukaan meitä häiritse. Kaikki voidaan järjestää erinomaisesti.

-- Niin, erinomaisesti.

Kun he vihdoin nukkuivat, alkoi pimeys, joka siihen saakka oli kätkenyt heidät toisiltansa, ikäänkuin olisivat he olleet mustaan kaapuun verhottuina, vaalenemaan koittavan aamun edessä. Jacques nukkui raskaasti ja uneksimatta aina kymmeneen saakka, ja kun hän avasi silmänsä, oli hän yksinään; Séverine pukeutui huoneessaan rapun toisella puolella. Säteilevä päivämeri tunkeutui sisään akkunasta ja loi hehkuaan punaisiin vuodeverhoihin ja seinäpapereihin ja kaikkeen muuhun punaiseen huoneessa. Samaan aikaan tärisytti taloa kohisten ohikulkeva juna, ja luultavasti juna hänet herätti. Sokaistuneena tarkasteli hän aurinkoa ja sitä punaista sädettä, jossa hän oli. Sitten hän muisti: Se oli päätetty, seuraavana yönä hän tappaisi, sitten kun tämä suuri aurinko olisi mennyt pois.

Kaikki kävi tänä päivänä niin kuin Séverine ja Jacques olivat suunnitelleet. Ennen aamiaista pyysi ensinmainittu Misardia viemään miehelle osoitetun sähkösanoman Doinvilleen ja kolmen ajoissa, kun Cabuche oli siellä, valmistautui Jacques julkisesti lähtöön.