Part 17

Pecqueux hämmästyi noin tavattomasta kiivaudesta heidän Lisoniaan kohtaan, eikä voinut olla turvautumatta vanhaan sukkeluuteensa.

-- Minunpa olisi pitänyt saada mennä. Minä ymmärrän, minkälainen voide naisväelle soveltuu.

Hän oli nyt hiukan enemmän hereillä, oli myös lähtenyt paikalleen ja piti silmällä radan vasenta puolta. Hänellä oli hyvät silmät ja tavallisesti näki hän paremmin kuin päällikkönsä. Mutta tässä myrskyssä oli kaikki kadonnut, ja nämä molemmat, jotka olivat niin perehtyneet matkan jokaiseen kilometriin, voivat nyt tuskin tuntea seutua, jonka läpi he kulkivat. Rata hautaantui lumen alle, talotkin näyttivät tulleen niellyksi ja se oli nyt vain avoin, ääretön aro, epämääräinen, valkea kaavi, jossa Lison näytti kulkevan eteenpäin miten halusi. Koskaan eivät nuo molemmat miehet olleet niin syvästi tunteneet heitä yhdistävää veljeyttä, nuo, jotka nyt kiitivät eteenpäin tässä kaikkia vaaroja vastaan irtipäästetyssä veturissa, jossa he olivat enemmän yksinään ja enemmän maailman hylkääminä, kuin jos olisivat olleet johonkin huoneeseen teljettyinä. Ja sen lisäksi tuli painostavan raskas edesvastuu niistä ihmishengistä, joita heillä oli takanaan junassa.

Jacques, jota Pecqueuxin pilapuhe suututti, hymyili kuitenkin lopuksi ja hillitsi itseään. Ei tosiaankaan ollut oikea hetki riitelemiseen. Satoi lunta vieläkin enemmän ja esirippu taivaanrannalla kävi vieläkin tiheämmäksi. Kuljettiin edelleen mäkeä ylöspäin, kun lämmittäjä vuorostaan luuli etäällä näkevänsä punaista kajastusta. Hän sanoi siitä sanasen esimiehelleen, mutta sitten ei hän sitä enään löytänyt, hänen silmänsä olivat nähneet unta, kuten hän toisinaan sanoi.

Ja veturinkuljettaja, joka ei ollut mitään nähnyt, sai sydämmentykytystä, tuli levottomaksi toisen harhanäystä ja kadotti luottamuksen itseensä. Hän luuli lumihiutaleitten valkoisen vilinän takaa eroittavansa suunnattomia mustia ääriviivoja, suuria esineitä, jotka näyttivät jättiläismäisiltä, tummilta kappaleilta; ne näyttivät liikkuvan ja tulevan veturia vastaan. Olivatkohan ne ehkä kukistuneita kukkuloita, vuoria, jotka sulkivat radan, ja joihin juna murskautuisi? Hänet valtasi pelko ja hän veti höyrypillin nyöristä ja puhalsi pitkään ja voimakkaasti, ja tuo vaikeroiva kolkko ääni kuului kauvas ja pitkäveteisenä myrskyssä. Sitten joutui hän aivan hämilleen siitä, että oli viheltänyt oikeaan aikaan, sillä juna kulki nyt suurella nopeudella ohi Saint-Romainin aseman, jonne hän luuli vielä olevan kaksi kilometriä.

Lison, joka oli kulkenut tuon vaikean ylämäen, alkoi nyt vieriä helpommin ja Jacques saattoi silmänräpäyksen hengähtää. Saint-Romainista Bolbeciin nousee rata huomaamattomasti ja kaikki kävisi otaksuttavasti hyvin tasangon toiseen päähän saakka. Ollessaan Ben-Zevillessä, missä viivyttiin kolme minuuttia, huusi hän kuitenkin asemapäällikköä, jonka hän huomasi asemasillalla, ilmoittaakseen hänelle arvelunsa lumen suhteen, joka kävi yhä syvemmäksi. Hän ei ikinä pääsisi Roueniin saakka, olisi parasta käyttää tilaisuutta ja panna lisäksi toinen veturi, nyt kun oltiin varikon luona, missä valmiita vetureja aina oli odottamassa. Mutta asemapäällikkö vastasi, ett'ei hän ollut saanut mitään määräystä siitä, ja ett'ei hän katsonut voivansa ottaa sellaista toimenpidettä vastuulleen. Ainoa, mitä hän voi tarjoutua jättämään oli viisi, kuusi puulapiota raiteiden puhtaiksi lapioimista varten tarpeen vaatiessa. Ja Pecqueux otti vastaan lapiot, jotka hän asetti erääseen nurkkaan.

Lison jatkoikin hyvällä vauhdilla ja liikanaisetta vaivatta matkaansa tasangon yli. Kuitenkin väsyi se. Veturinkuljettajan täytyi lopulta antaa lämmittäjälle viittaus avata tulisijan luukku, jotta hän panisi sinne enemmän hiiliä, ja joka kerta, kun tämä tehtiin loi häikäisevä tähdenpyrstö yössä valoaan tuon synkän, mustan junan yli, joka kaikessa tässä valkoisessa ympäristössä oli juuri kuin paarivaatteella peitetty. Kello oli 7,45 ja päivä alkoi valjeta, mutta sitä voi tuskin huomata taivaasta sen suunnattoman vaaleahkon pyörteen vuoksi, joka täytti avaruuden taivaanrannan toisesta päästä toiseen. Tämä epämääräinen valaistus, jossa edelleenkään ei mitään voinut eroittaa, teki vielä levottomammaksi nuo molemmat miehet, jotka koettivat nähdä kauvas eteenpäin, mutta joiden silmät silmälaseista huolimatta olivat täynnä kyyneliä. Päästämättä järjestimen pyörää kädestään, piti veturinkuljettaja edelleenkin kiinni höyrypillin nauhasta ja puhalsi varovaisuuden vuoksi melkein yhtämittaa, ja se kuului hätään joutuneen vaikeroimiselta tällä lumiaavikolla.

Kuljettiin esteettömästi Bolbecin ja sitten Yvetotin ohi. Mutta Mottevillessä kyseli Jacques jälleen alipäälliköltä, mutta tämä ei voinut antaa hänelle mitään varmoja tietoja radan laadusta. Ainoatakaan junaa ei vielä ollut tullut, ja eräs sähkösanoma oli aivan yksinkertaisesti ilmoittanut, että Pariisista tuleva sekajuna oli lumeen uupuneena turvassa Rouenissa. Lison läksi jälleen liikkeelle ja kulki raskaasti ja väsyneesti ne kolme alaspäin viettävää lieuta, jotka veivät Barentiniin. Nyt valkeni päivä, mutta hyvin hillitysti, ja näytti kuin olisi se tullut vain lumesta. Lunta satoi yhä sakeammin. Oli kuin olisi taivas haljennut ja sirpaleet upottivat maan, samaan aikaan kun koitto laskeutui alas hämäränä ja kylmänä.

Sitä mukaa kun päivä kului, kasvoi tuulen voima kaksinkertaiseksi ja hiutaleet lentelivät kuin luodit; lämmittäjän täytyi joka minuutti ottaa lapionsa ja lapioida lumi pois hiilistä vesisäiliön seinien väliin. Oikealla ja vasemmalla näytti seutu siinä määrin tuntemattomalta, että noista molemmista miehistä tuntui, kuin olisivat he edenneet unessa: Avarat kentät, suuret aidatut laidunmaat ja hedelmäpuiden ympäröimät viertotiet muodostivat nyt vain valkoisen lumimeren, missä tuskin muutamia lyhyitä aaltoja tyrskyi, kalpean, väräjävän mittaamattomuuden, missä kaikki sulautui sen valkeuteen, ja veturinkuljettajaa, joka edelleen seisoi käsi kääntöpyörällä, ja jonka kasvoja myrsky pieksi, alkoi kylmä kauheasti kiusata.

Barentinissa pysähdyttäessä tuli asemapäällikkö Bessiére itse veturin luo ilmoittaakseen Jacquesille, että oli annettu tieto suurien luminietosten olemassaolosta Croix-de-Maufrasin seutuvilla.

-- Luulenpa vielä voivan päästä perille, lisäsi hän. Mutta vaivalloista se tulee olemaan.

Silloin Jacques raivostui.

-- Perhana vieköön! Sanoinhan sen Bexevillessä! Mitä se olisi tehnyt, vaikka olisi pantu yksi veturi lisäksi... Nyt vasta hauskaa saamme!

Ylikonduktööri tuli nyt tavaravaunustaan ja oli myös suutuksissaan. Hän oli tähystellessään käynyt aivan jääkylmäksi ja selitti, ett'ei hän voinut eroittaa ainoatakaan merkkiä mistään sähkölennätinpylväästä. Oli tosiaankin kuin olisi hamuiltu eteenpäin kaikesta tästä valkoisesta huolimatta.

-- Te olette joka tapauksessa saaneet siitä tiedon, lisäsi herra Bessiére.

Matkustajat alkoivat jo ihmetellä, minkä vuoksi viivyttiin niin kauvan tällä hiljaisella, lumen peittämällä asemalla, missä ei edes kuulunut virkamiesten huutoja, eikä ovien paukkumista. Muutamia akkunoita vedettiin alas ja joukko kasvoja tuli näkyviin: hyvin paksu rouva ja kaksi ihanaa nuorta valkoverikkiä, epäilemättä hänen tyttäriään, ja kaikki kolme olivat aivan varmasti englantilaisia; ja kauvempana nuori erittäin kaunis ruskeaverikki, jonka eräs vanhanpuoleinen herra pakoitti vetäytymään takaisin; sen lisäksi pisti pari herraa, nuorempi ja vanhempi, kumpikin vaunussaan puoli ruumistaan ulos akkunasta ja puhuivat keskenänsä.

Mutta kun Jacques loi katseen taaksepäin, sai hän nähdä ainoastaan Séverinen, joka myös oli nojautunut ulos ja katsoi levottomana hänen taholleen. Voi tuota rakasta pikkuolentoa, kuinka hän lieneekään levoton ja kuinka hän tunsikaan sydäntään ahdistavan ajatellessaan, että hän tässä vaarallisessa tilaisuudessa samalla kertaa oli niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana! Hän olisi voinut antaa henkensä, kunhan hän jo olisi ollut Pariisissa ja olisi jättänyt hänet sinne terveenä ja vahingoittumatonna.

-- Lähtekää nyt, sanoi asemapäällikkö lopuksi. On tarpeetonta säikähdyttää ihmisiä.

Hän antoi lähtömerkin. Ylikonduktööri, joka oli noussut tavaravaunuunsa, puhalsi, ja Lison läksi jälleen liikkeelle, vastattuaan pitkällä, vaikeroivalla kiljahduksella.

Jacques huomasi heti, että rata muuttui toisenlaiseksi. Ei oltu enään tasangolla, nyt ei ollut mitään paksua lumimattoa, joka kääriytyi äärettömiin ja jossa veturi liukui eteenpäin kuten höyrylaiva, jättäen vanan jälkeensä. Nyt saavuttiin epätasaisiin seutuihin, kukkulain ja laaksojen keskelle, mitkä suunnattomina särkkinä ulettuivat aina Malaunayhin saakka ja tekivät isoja kyhmyjä maahan. Lunta oli kasaantunut jotensakin epäsäännöllisesti; paikoittain oli rata paljas, jota vastoin suunnattomat nietokset olivat sulkeneet muutamia solia. Tuuli, joka oli lakaissut kohopaikat puhtaiksi, täytti sitävastoin kuopat. Siinä oli keskeytymätön sarja esteitä, jotka täytyi voittaa, suuria taipaleita, jotka olivat vapaina, mutta sitten tulivat oikeiden lumivallien tukkimiksi. Nyt oli täysi päivä ja tuo autio seutu kapeine solineen ja jyrkkine vieruineen, tuli lohduttoman jäämeren näköiseksi, joka on jähmettynyt myrskyssä.

Koskaan ennen ei pakkanen ollut Jacquesista tuntunut niin läpitunkevalta. Tuhannet hienot lumineulat raatelivat hänen kasvojaan, niin että tuntui kuin olisi niistä vuotanut verta; eikä hänellä ollut enään mitään tuntoa käsissään, jotka olivat puutuneet, ja hän vapisi huomatessaan, ett'ei hän sormillaan enään tuntenut kääntöpyörää. Kun hän nosti käsivartensa ylös vetääkseen höyrypillin nauhasta, riippui käsivarsi olkapäässä kuin kuollut. Nuo alituiset täräykset olisivat voineet repiä hänen sisälmyksensä ulos, eikä hän olisi voinut sanoa, kantoivatko hänen jalkansa häntä. Määrätön väsymys valtasi hänet yhdessä vilun kanssa ja hän oli paleltunut aivoihin saakka, hän pelkäsi, että hän menisi tainnoksiin, ett'ei hän enään tietäisi, kuljettiko hän vielä veturia, sillä hän väänsi ainoastaan aivan konemaisesti ja katseli tylsänä, kuinka manometrin viisari laskeutui.

Kaikki jutut, mitkä hän oli kuullut harhanäyistä, tunkeutuivat hänen päänsä läpi. Eikö tuolla ollut kumoon työnnetty puu radan poikki? Eikö hän ollut nähnyt punaisen lipun liehuvan tuon viidakon yläpuolella? Eivätkö paukkumerkit joka hetki pamahdelleet myllertävien pyörien alla? Hän ei olisi voinut sanoa, mitenkä oli laita, ja hän toisteli hiljaa itsekseen, että hänen pitäisi pysäyttää juna, mutta kuitenkaan ei hän voinut päättää tehdä sitä.

Tunto tästä tilasta vaivasi häntä muutamia minuutteja, nähdessään Pecqueuxin, joka taas makasi nukuksissa hiilten päällä saman masentavan vilun valtaamana, josta hän itsekin kärsi, joutui hän äkkiä sellaiseen vihan vimmaan, että lämpisi tuossa tuokiossa.

-- Kirottu porsas!

Ja hän, joka tavallisesti oli niin anteeksiantavainen tämän juopon paheita kohtaan, potki hänet hereille ja löylytti häntä, kunnes sai hänet taas jaloilleen. Toinen oli tylsä ja tyytyi muutamiin murahduksiin ja tarttui jälleen lapioonsa.

-- Niin, niin, olenhan minä tässä!

Kun tulisija täytettiin, nousi paine jälleen ja se tapahtuikin viime tingassa, sillä Lison oli juuri saapunut laaksoon ja sen oli tunkeuduttava toista metriä paksun lumipaljouden läpi. Se liikkui eteenpäin niin viimeisiäkin voimiaan ponnistaen, että se kauttaaltansa tärisi. Kerran oli se aivan uuvuksissa, ja näytti siltä kuin jäisi se seisomaan kuten laiva, joka on törmännyt hietasärkälle.

Erittäinkin oli vaivaksi tuo raskas lumikerros, joka vähitellen oli kerääntynyt vaunujen katolle. Tämä valkoinen liina levitettynä ylleen liukuivat nämä tummina eteenpäin sen valkoisessa vanavedessä. Itsellään oli sillä vain kärpännahkareunukset tummilla lanteillaan, joilla lumihiutaleet sulivat ja satoivat pisaroina alas. Mutta painosta huolimatta vapautui se jälleen ja jatkoi matkaansa. Saattoi vielä suurta kaarrosta pitkin kohopaikan yli seurata junaa, joka mustan nauhan tavoin kevyesti liukuu eteenpäin valkohohtoisessa satumaassa.

Mutta etempänä alkoivat jälleen syvät rotkot ja Jacques ja Pecqueux, jotka olivat huomanneet Lison'in väsähtäneen, ponnistelivat vilua vastaan, seisoen paikallaan, jota he eivät edes kuolemankielissä ollessaan saisi jättää. Veturi vähensi jälleen vauhtiaan. Se oli nyt joutunut kahden lumivuoren väliin ja pysähtyi hiljaa nytkähtelemättä. Oli kuin olisi takertunut liimaa kaikkiin sen pyöriin, se joutui yhä ahtaammalle ja hengästyi yhä enemmän. Se ei enään liikahtanutkaan. Loppu oli tullut. Se seisoi nyt voimattomana ja lumen vangitsemana.

-- Siinä nyt oltiin! sanoi Jacques ja kirosi.

Hän jäi vielä muuttamaksi minuutiksi seisomaan paikalleen käsi kääntöpyörällä ja avasi kaikki ilmareijät katsoakseen, eikö este antaisi myöten. Mutta kun hän tunsi Lisonin sähisevän ja läähättävän turhaan, sulki hän järjestimen ja kirosi hurjasti.

Ylikonduktööri oli nojautunut vaununsa ovesta ulos ja Pecqueux, joka oli kääntynyt ympäri, kiljasi vuorostaan hänelle:

-- Siinä oltiin nyt!

Konduktööri hyppäsi reippaasti alas lumeen, joka ulettui hänen polviinsa saakka. Hän tuli sinne ja nuo kolme miestä pitivät neuvottelua.

-- Muuta emme voi tehdä, kuin koittaa lapioida lunta syrjään, sanoi veturinkuljettaja lopuksi. Onpa onni, että meillä on lapioita. Huutakaa alikonduktööriänne, niin kaipa me neljä saamme pyörät irti.

Viittoiltiin toiselle konduktöörille, joka myöskin oli astunut alas vaunustaan. Hän voi tuskin päästä perille ja oli uppoamaisillansa lumeen. Mutta matkustajat alkoivat käydä levottomiksi siitä, että juna noin pysähtyi valkoiselle, autiolle lakeudelle, ja että noin äänekkäästi keskusteltaisiin mitä pitäisi tehdä, sekä että muuan konduktööri vaivalloisesti rämpi eteenpäin junan sivulla. Akkunat vedettiin alas, huudettiin ja kyseltiin, ja se oli epämääräistä sekamelskaa, joka kävi yhä suuremmaksi.

-- Missä me olemme?... Miksi pysähdytään ... mikä nyt on?... Herra jumala, onko jokin onnettomuus tapahtunut?

Konduktööri näki välttämättömäksi koettaa rauhoittaa matkustajia. Juuri kun hän lähestyi matkustajavaunuja, puhutteli häntä englannitar, jonka paksut, punaset kasvot pistäytyivät esiin hänen kahden ihanan tyttärensä kasvojen välitse. Hän kysyi vahvasti murtaen:

-- Eihän se liene mitään vaarallista?

-- Ei, ei, vastasi konduktööri. Siinä on ainoastaan vähän lunta ja juna lähtee heti.

Akkuna vedettiin ylös ja nuorten tyttöjen vilkasta kuherrusta kuului; englanninkielessä on niin eloisa, kaunis sointu, kun se kujahtelee nuorilta, ruusunpunaisilta huulilta. Molemmat nauroivat ja heillä oli hyvin hauskaa.

Mutta etempänä huusi eräs vanha herra konduktööriä, samalla kun hänen nuori rouvansa uskalsi pistää kauniin, ruskean päänsä näkyviin hänen takanaan.

-- Miksi ei ole ryhdytty mihinkään varokeinoihin?... Se on sietämätöntä. Minä tulen kotiin Lontoosta ja minulla on tänä aamuna asioita toimitettavana Pariisissa ja minä sanon teille etukäteen, että panen yhtiön edesvastuuseen jokaisesta viivytyksestä.

Konduktööri saattoi ainoastaan toistaa:

-- Me lähdimme kolmen minuutin kuluttua.

Oli hirveän kylmä, lunta satoi sisään ja kasvot vetäytyivät sen vuoksi takaisin ja akkunat vedettiin ylös. Mutta noissa suljetuissa vaunuissa saattoi kumeasta surinasta huomata, että siellä vallitsi suuri levottomuus ja peljästys. Ainoastaan kaksi akkunaa pysyi alasvedettynä ja kolmen vaunun matkalla keskusteli kaksi matkustajaa, jotka nojasivat kyynärpäillään oviin; toinen oli noin neljänkymmenen ikäinen ameriikkalainen ja toinen nuori, Havressa asuva mies. Molempia huvitti lumenluonti suuresti.

-- Ameriikassa olisivat kaikki matkustajat astuneet alas junasta ja avustaneet.

-- Oh, tämä on pikkuasia. Viime vuonna istuin kiinni kaksi kertaa. Toimeni vaatii minut joka viikko Pariisiin.

-- Ja minun toimeni noin joka kolmas viikko.

-- Kuinka, aina New-Yorkistako?

-- Niin, New-Yorkista.

Jacques johti työtä. Saadessaan nähdä Séverinen eräässä ovessa ensimäisessä vaunussa, johon hänellä aina oli tapana sijoittua, ollakseen lähempänä häntä, loi hän häneen rukoilevan katseen. Hän ymmärsi ja vetäytyi takaisin jott'ei kauvempaa olisi alttiina tuolle jäätävälle tuulelle, joka poltti kasvoja.

Séverineä ajatellen työskenteli Jacques sen jälkeen reippain mielin. Mutta hän huomasi, ett'ei syy junan kiinnijäämiseen tai pakkautuneeseen lumeen ollut pyörissä, sillä ne tunkeutuivat paksuimmankin lumikerroksen läpi, vaan että niiden välillä oleva tuhkalaatikko oli esteenä siten, että se muodosti kovia, suunnattoman suuria lumipalloja. Hän sai erään tuuman.

-- Meidän täytyy ruuvata tuhkalaatikko irti.

Ylikonduktööri aluksi pani sitä vastaan.

Veturinkuljettaja oli hänen päällikkyytensä alainen, eikä hän tahtonut valtuuttaa häntä koskemaan veturiin, mutta lopuksi hän myöntyi.

-- No niin, mutta te saatte ottaa edesvastuun niskoillenne!

Se oli hankalaa työtä, ja maaten sulavassa lumessa pitkin pituuttansa veturin alla selällänsä saivat Jacques ja Pecqueux tehdä sitä lähes puoli tuntia. Onneksi oli heillä työkalulaatikossaan ruuviavaimia käsillä. Parikymmentä kertaa oltuaan vaarassa palaa ja murskaantua onnistui heidän vihdoin saada tuhkalaatikko irti. Mutta vielä eivät he olleet saaneet sitä veturin ulkopuolelle Se oli suunnattoman raskas ja tarrautui kiinni pyörien ja lieriöiden keskelle. Nelinkontin ryömien vetivät ja laahasivat he sen kuitenkin vihdoin radan ulkopuolelle.

-- Nyt lapioimme jälleen, sanoi konduktööri.

Juna oli nyt lähes tunnin ajan ollut pulassa ja matkustajat olivat käyneet yhä tuskaantuneemmiksi. Joka minuutti vedettiin akkuna alas ja joku kysyi, miksi ei ollenkaan lähdetty liikkeelle. Siinä oli kirkunaa ja kyyneleitä ja oikea pakokauhu oli syntymäisillään.

-- Ei, sitä ei tarvita, se on tarpeeksi lapioitu, selitti Jacques. Nouskaa ylös, minä vastaan lopusta.

Hän asettui jälleen paikoilleen Pecqueuxin kera, ja kun molemmat konduktöörit olivat palanneet vaunuihinsa, väänsi hän erästä raanaa. Lämmin höyry, joka sähisten virtasi ulos, sulatti täydellisesti lumiröykkiöt, jotka vielä olivat kiinni kiskoissa. Käsi kääntöpyörällä hän sitten ajoi takaperin. Hän ajoi hitaasti noin kolmesataa metriä takaperin, voidakseen ottaa vauhtia. Sekotettuaan tulta ja päästyään yli korkeimman sallitun paineen, ajoi hän jälleen eteenpäin lumivallia vastaan, joka sulki tien ja puristi Lisonia sitä vastaan sen koko koolla ja vetämänsä junan painolla. Se läähätti raskaasti, kuten puunhakkaaja, joka suurella voimalla käyttelee kirvestänsä, ja sen vahvat rautajäsenet natisivat. Mutta vielä ei se päässyt eteenpäin, se tarttui kiinni, savuten ja täristen yrityksen jälkeen.

Hänen täytyi ottaa sama liike vielä kahdesti uudestaan, peräytyä ja syöksyä lunta vastaan tunkeutuakseen sen läpi, ja joka kerraksi otti Lison vauhtia ja läähätti raivoisasti suunnattomalla hengityksellään. Vihdoin näytti se hengähtäneen tarpeekseen, jännitti metallilihaksensa äärimmäiseen ponnistukseen, pääsi läpi ja juna seurasi raskaasti perässä noiden molempien hajotettujen lumimuurien lomitse. Se oli vapaa.

-- Se on sentään aika rumilas, virkkoi Pecqueux.

Jacques oli aivan sokeana, otti silmälasit pois nenältään ja kuivasi ne. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, eikä hän enään ollenkaan tuntenut vilua. Mutta aivan äkisti tuli hän ajatelleeksi syvää laaksoa, joka sijaitsi noin kolmensadan metrin päässä Croix-de-Maufrasista. Se oli tuulen puolelta avonainen, ja sinne oli lunta varmaankin kerääntynyt melkoinen määrä. Hän tuli heti vakuutetuksi, että siinä paikassa hän kärsisi haaksirikon. Hän kurottautui ulospäin. Kaukaa suorassa linjassa viimeisen kaarteen takaa tuli laakso näkyviin pitkänä, lumen täyttämänä hautana. Nyt oli täysi päivä ja lumihiutaleita putoili lakkaamatta tuolle äärettömälle, kimmeltävän valkoiselle kentälle.

Mutta Lison vyöryi eteenpäin keskinkertaisella nopeudella, enään kohtaamatta mitään estettä. Oltiin niin varovaisia, että annettiin lyhtyjen junan sekä alku- että loppupäässä jäädä palamaan; ja tulisijan alapuolella oleva valkoinen lyhty loisti kuten Kyklopin silmä päivänvalossa. Lison vyöryi eteenpäin ja tuli suurine, ammottavine silmineen yhä lähemmäksi notkelmaa. Silloin tuntui siltä, kuin olisi se alkanut hengittää lyhyesti ja katkonaisesti, kuten pelkäävä hevonen. Se jyrisi ja tärisi kovasti, nousi pystyyn ja meni eteenpäin ainoastaan veturinkuljettajan vakavan käden ohjaamana. Tämä oli jälleen avannut tulipesän luukut, jotta lämmittäjä panisi suurempaa vauhtia valkeaan. Ja nyt se ei enään ollutkaan loistava pyrstötähden pyrstö yön pimeydessä, se oli tiheä, musta savuluuta, joka ryvetti tuon suuren, kelmeän, ja kylmän taivaan.

Lison vyöryi eteenpäin. Vihdoin oli sen mentävä noron sisälle. Ratavallit oikealla ja vasemmalla olivat hautaantuneet lumeen ja rata oli aivan näkymättömissä. Se oli kuin myrskyn kovertama luola, joka oli laitojaan myöten täynnä lunta. Se meni sinne sisälle, tunkeutui eteenpäin noin viisikymmentä metriä, hengästyneenä ja yhä hitaammin. Lumi, minkä se työnsi tieltään, muodosti sulun sen eteen, kohisi ja nousi kuten vaahtopäinen aalto, uhaten niellä sen. Silmänräpäyksen näytti se aaltoon haudatulta ja voitetulta. Mutta viimeisen kerran ponnistaen kaikkia lihaksiansa se vapautui ja kulki vielä kolmekymmentä metriä. Se oli kuitenkin loppu, viimeinen kuolinnytkähdys. Lumiröykkiöt taas putoilivat alas, hautasivat pyörät ja kaiken muunkin veturista, jonka osat tulivat ikäänkuin jäävitjoilla kahlituiksi. Lison seisoi nyt aivan hiljaa, vetäen viimeisen henkäyksensä ankarassa pakkasessa. Sen henki oli sammunut, se oli jäykkä ja eloton.

-- Siinä sitä oltiin nyt, sitä juuri odotinkin, sanoi Jacques.

Hän tahtoi heti ajaa takaperin, uudelleen koettaakseen samaa liikettä. Mutta tällä kertaa Lison ei liikahtanut paikaltaan. Se tahtoi yhtä vähän liikkua taakse- kuin eteenkinpäin; se seisoi joka taholta sisään suljettuna, maahan kiinni naulattuna, saamattomana ja kuurona. Sen takana oleva junakin näytti kuolleelta ja akkunoita myöten syvään lumeen vajonneelta. Lumentulo ei tauonnut, vaan lunta satoi vieläkin sakeammin pitkien tuulenpuuskien mukana. Veturi ja vaunut, jotka jo olivat puoliksi peitossa, hävisivät näkyvistä yhä enemmän, oli kuin olisivat ne uponneet tuohon äänettömään, kylmään, valkoiseen erämaahan. Mikään ei enään liikahtanut ja lumi kietoi junan kääriliinoihinsa.

-- No, alkaako se taas? kysyi ylikonduktööri ja nojautui ulos akkunastaan.

-- Nyt me olemme jään alla! huusi Pecqueux pitemmittä puheitta.

Tällä kertaa oli asema todellakin arveluttava. Alikonduktööri kiiruhti panemaan junan jälkeen paukkumerkkejä, jotta se olisi suojattu siltä taholta; ja veturinkuljettaja puhalsi sillä välin hurjasti, lyhyin keskeytyksin, läähättävän ja kolkon hätämerkinannon. Mutta lumi teki ilman niin paksuksi ja raskaaksi, että merkkivihellys hukkui siihen, eikä otaksuttavasti voinut kuulua edes Barentiniin. Mitä oli tehtävä? Heitä ei ollut enempää kuin neljä, eivätkä he koskaan voisi lapioida pois sellaista lumenpaljoutta. Sitä varten olisi tarvittu kokonainen työmieskunta. Välttämätöntä oli rientää noutamaan apua. Ja pahinta oli, että uusi pakokauhu uhkasi syntyä matkustajain keskuudessa.

Eräs ovi avattiin ja kaunis ruskeatukkainen nainen hyppäsi alas aivan säikähtäneenä, luullen jonkin onnettomuuden tapahtuneen. Hänen miehensä, vanha kauppias, tuli hänen perässään ja kirkui:

-- Se on hävytöntä, minä kirjoitan ministerille.

Naisten itkusta lähtevä ääni ja raivostuneita miesääniä tunkeutui nyt ulos vaunuista kiivaasti alasvedettyjen akkunain läpi. Ainoastaan molemmat englannittaret olivat tyynet ja hymyilivät, pitäen koko asiaa hauskana. Kun ylikonduktööri koetti rauhoittaa kaikkia ihmisiä, kysyi nuorempi tyttö häneltä hieman englanniksi sorahtaen ranskankielellä:

-- Tähänkö pysähdytään?

Useita herroja oli mennyt ulos vaunuista, vaikka lumi oli niin syvää, että siihen vajosi vatsaa myöden. Ameriikkalainen kohtasi tällöin havrelaisen nuoren miehen, kun he molemmat menivät veturin luo katselemaan. He pudistivat päätään.

-- Nyt kuluu varmaankin neljä, viisi tuntia, ennen kun veturi voidaan saada irti.