Part 16

Séverineä sitä vastoin näytti yhä enemmän vaivaavan halu puhua siitä. Kun hän painoi Jacquesia itseään vastaan, tunsi tämä aivan hyvin, että hän läähätti salaisuutensa alla, että hän tahtoi sulautua Jacquesiin, ainoastaan saadakseen lohdutusta siitä, mikä uhkasi tukahuttaa hänet. Mutta suudelmalla sulki hän levottomuuden valtaamana hänen suunsa, sinetillä sulki tunnustuksen. Minkä vuoksi olisivat he antaneet tuon tuntemattoman tunkeutua välilleen? Saattoiko olla varma, ett'ei heidän onnensa kärsisi siitä? Mies vainusi vaaraa, häntä pöyristytti ajatus, että hän Séverinen kanssa penkoisi noita verisiä asioita. Tämä epäilemättä arvasi sen, hän tuli hyväileväksi ja myötenantavaksi, luoduksi vain rakastamaan ja tulemaan rakastetuksi. Mieletön himo toistensa omistamiseen vei heidät silloin jälleen toistensa syliin.

Roubaud oli kesästä saakka laihtunut, ja sitä mukaa kun hänen vaimonsa sai takaisin kaksikymmenvuotiasta iloaan ja tuoreuttaan, vanheni hän ja kävi yhä synkemmäksi. Hän oli, kuten Séverine sanoi, paljon muuttunut neljässä kuukaudessa. Hän puristi edelleenkin sangen sydämellisesti Jacquesin kättä, kutsui hänet kotiinsa, eikä ollut onnellinen, ellei hän ollut hänen pöydässään. Mutta tämä ei kuitenkaan tuottanut hänelle tarpeeksi huvitusta, usein oli tuskin heretty syömästä, kun hän meni ulos ja jätti Jacquesin huoleksi yksinään pitää seuraa rouvalle, sillä tekosyyllä, että häntä itseään tukahutti ja hän tarvitsi raitista ilmaa. Asian todellinen laita oli kuitenkin se, että hän nykyään kävi eräässä pienessä kahvilassa Cours Napoléonin varrella, jossa hän tapasi rautatien poliisikomisario Cauchen. Hän ei juonut paljoa, ainoastaan muutamia pieniä lasillisia rommia, mutta hän oli peliin saanut mieltymyksen, joka lähenteli intohimoa. Hän elostui, unhotti kaikki vasta sitten, kun hän istui kortit kädessä ja pelasi lukemattomia piquet-pelejä. Cauche, joka oli intohimoinen peluri, oli määrännyt, että pelattaisiin rahasta ja nyt pelattiin sadan soun pelejä. Roubaud, joka ihmeekseen tunsi olevansa juurikuin toinen ihminen, paloi voitonraivosta; hänet valtasi tuo kiivas voitonkuume, joka voi siinä määrin villitä miehen, että yhdelle arvanheitolle panee alttiiksi asemansa ja henkensä. Tähän asti ei siitä ollut ollut haittaa hänen virantoimitukselleen, mutta hän lähti kahvilaan heti kun hänellä oli vapaata aikaa ja tuli kotiin vasta kahden, kolmen ajoissa aamulla niinä öinä, joina hän ei ollut yövuorolla. Hänen vaimonsa ei sen vuoksi ollut tyytymätön, moitti häntä ainoastaan siitä, että hän aina kotiin tullessaan oli niin huonolla tuulella; hänellä oli näet harvinaisen huono onni ja lopulta hän velkaantui.

Eräänä iltana Séverine ja Roubaud ensi kerran joutuivat riitaan. Vaimo ei tosin vielä ollut alkanut vihata miestään, mutta hänen oli vaikea sietää häntä, sillä hän tunsi, että Roubaud oli taakkana hänen elämässään. Hän olisi tuntenut mielensä niin kevyeksi, niin onnelliseksi, ellei yhdyselämä Roubaudin kanssa olisi häntä painostanut. Muuten ei hän ollenkaan tuntenut omantunnon vaivoja siitä, että petti miestään: Eikö se ollut tämän vika, eikö hän ollut melkein pakoittanut häntä lankeamaan? He joutuivat vähitellen yhä kauvemmaksi toisistaan, mutta kumpikin lohdutteli ja huvitteli itseään omalla tavallaan, vapautuakseen parhaillaan tapahtuvan sisällisen hajaantumisprosessin tunteesta. Koska miehellä oli peli, niin sai kai vaimolla olla rakastaja.

Mutta mikä erittäinkin suututti Séverineä, ja johon hän ei tahtonut tyytyä, oli rahanpula, johon miehen alituiset tappiot saattoivat hänet. Sitten kun talousrahat menivät Cours Napoléonin varrella olevaan kahvilaan, ei hän toisinaan tietänyt, kuinka voisi maksaa pesijättärelle. Hänen täytyi olla ilman kaikenlaisia mukavuuksia ja pieniä pukutarpeita.

Tällä kertaa antoi aihetta heidän torailuunsa juuri kysymys kenkäparin ostamisesta, jonka hän aivan välttämättömästi tarvitsi. Roubaud oli juuri lähdössä ulos, eikä saanut käsiinsä pöytäveistä leikatakseen itsellensä leipäpalasen, vaan otti suuren puukon, murha-aseen, joka oli eräässä ruokakaapin laatikossa. Séverine katsoi häneen, kun hän kieltäytyi antamasta hänelle niitä 15 frangia kenkiin sen vuoksi, että hänellä ei ollut rahoja, eikä hän tiennyt, mistä niitä saisi. Vaimo toisti itsepintaisesti pyyntönsä ja pakoitti hänet uudistamaan kieltonsa ja hän kävi vähitellen yhä katkeroituneemmaksi. Aivan äkisti osoitti Séverine silloin sitä kohtaa lattiasta, missä peikot uinailivat, sanoi hänelle, että siellä oli rahoja, ja että hän tahtoi saada rahoja.

Roubaud kävi sangen kalpeaksi ja päästi puukon, niin että se putosi takaisin laatikkoon. Séverine luuli silmänräpäyksen, että hän löisi häntä, sillä hän tuli häntä kohden mutisten, että rahat saisivat mädätä sinne, ja että hän mieluummin leikkaisi kätensä poikki, kuin ottaisi ne. Hän pui nyrkkejään ja uhkasi lyödä hänet kuoliaaksi, jos hän hänen poissaollessaan uskaltaisi ottaa pienan pois ja varastaa vaikkapa vain centimenkin. Ei koskaan, ei koskaan! Se oli kuollut ja haudattu.

Mutta Séverinekin kalpeni ja oli pyörtymäisillään ajatellessaan kaivamista tuossa aukossa. Tulipa hätä miten suureksi tahansa, he molemmat mieluummin kuolisivat nälkään, kuin koskisivat noihin rahoihin.

He eivät kauvemmin puhuneetkaan siitä, ei edes niinäkään päivinä, jolloin olivat sangen suuressa pulassa. Ja kun he jalallaan astuivat sille paikalle, poltti se vieläkin enemmän ja sietämättömämmin, niin että he lopulta kaartain kulkivat sen ohi.

Sitten syntyi toisia riitoja Croix-de-Maufrasin johdosta. Miksi ei taloa myyty? He syyttivät toisiaan molemmin puolin siitä, ett'eivät he tehneet mitään, mikä oli tarpeellista myymisen jouduttamiseksi. Mies kieltäytyi aina kiivaasti puuttumasta siihen, kun taas Séverine kirjoitti muutamia hajanaisia kirjeitä Misardille, mutta sai ainoastaan hyvin epämääräisiä vastauksia: Ei ainoatakaan ostajaa ollut ilmaantunut, hedelmät olivat kuivettuneet, eivätkä vihannekset kasvaneet sen vuoksi, kun niitä ei oltu ollenkaan kasteltu.

Se syvä rauha, johon puolisot olivat hirmutapauksen jälkeen vaipuneet, häiriytyi täten vähitellen ja sen sijaan tuntui tulevan uusi, kamala kuume. Kaikki taudinsiemenet, esim. nuo piiloon pannut rahat ja kotiin tunkeutunut rakastaja, olivat kehittyneet ja erottivat heitä nyt ja yllyttivät heitä toisiaan vastaan. Ja tämä kasvava mieltenkuohu ja levottomuus teki elämän helvetiksi.

Ikäänkuin tuhoisan vastavaikutuksen kautta tuhoutui muuten kaikki Roubaud-puolisojen ympäristössä. Käytävässä alkoi uusi juoruamisen ja lörpöttelyn purkaus. Philomène oli äskettäin ankarasti riitaantunut rouva Lebleun kanssa tämän viimeksimainitun häpeällisen syytöksen johdosta, että hän muka oli varastanut häneltä itsekuolleen kanan. Mutta todellisena syynä välien rikkoutumiseen oli Philomènen ja Séverinen välinen läheneminen. Sitten kun Pecqueux eräänä yönä oli tuntenut Séverinen Jacquesin käsikoukussa, oli Séverine vaijentanut vanhat arvelunsa ja alkanut osoittautua rakastettavaksi lämmittäjän lemmityistä kohtaan. Ja Philomène, jota mairitteli seurustelu naisen kanssa, joka kieltämättä oli aseman kaunein ja hienoin, haukkui nyt rahastonhoitajan vaimoa, jonka hän sanoi olevan vanha rakkariämmä ja juorukontti. Se oli hänen syynsä kaikki tyynni, ja hän kirkui nyt kaikkialla, että kadunpuolinen asunto oikeastaan kuului Roubaudin perheelle ja että oli mieltä liikuttavaa, ett'eivät he sitä saaneet takaisin.

Asiat alkoivat kääntyä varsin ohraisiksi rouva Lebleulle, sitäkin enemmän, kun hänen itsepintaisuudestaan vakoilla neiti Guichonia, saadakseen ilmi hänen suhteensa asemapäällikköön, uhkasi tulla ikäviä seurauksia. Hänen onnistui yhtä vähän nyt kuin ennenkään saada heitä paljastetuksi, mutta hän teki sen suuren virheen, että antoi yllättää itsensä kuuntelemasta ovilla, mikä vaikutti sen, että Dabadie, joka raivostui huomatessaan siten olevansa alttiina hänen vakoiluilleen, sanoi alipäällikkö Moulinille, että jos Roubaud edelleenkin vaati tuota huoneustoa, olisi hän valmis kannattamaan tätä vaatimusta. Ja sitten kun Moulin, joka ei tavallisesti ollut juuri puhelias, oli toistanut sen, ei paljoa puuttunut, ett'eivät käytävän varrella asujat hyökänneet toistensa tukkaan; siinä määrin olivat intohimot jälleen joutuneet kuohuksiin.

Kaikessa tässä lisääntyvässä ikävyydessä ja levottomuudessa oli Séverinellä ainoistaan yksi onnellinen päivä, nimittäin perjantai. Lokakuussa oli hän ollut siksi rohkea ja kekseliäs, että käytti ensimmäiseksi parhaaksi tekosyyksi kipua polvessaan, mikä vaati erikoistuntijan käsittelyä; ja joka perjantai 6,40 aamulla matkusti hän Pariisiin pikajunalla, jota Jacques kuljetti. Hän vietti koko päivän hänen seurassaan Pariisissa ja palasi sitten pikajunalla 6,50. Aluksi oli hän luullut olevansa velvollinen ilmoittamaan miehellensä, mitenkä polven laita oli: milloin oli se parempi, ja milloin oli se huonompi. Mutta kun hän sitten huomasi, ett'ei mies edes kuunnellut, mitä hän sanoi, lakkasi hän muitta mutkitta siitä. Toisinaan katsoi hän häneen ja kysyi itseltään, tiesikö hän jotakin. Mistä se johtui, että hän, joka oli ollut niin hurja mustasukkaisuudessaan, ja joka sokeassa murhanhimossaan oli tappanut mielettömässä raivossa, nyt suvaitsi rakastajaa? Hän ei voinut uskoa sitä hänestä, hän ajatteli aivan yksinkertaisesti hänen tulleen tyhmäksi.

Eräänä jääkylmänä yönä joulukuun alussa odotti Séverine myöhään yöhön miestänsä. Hänen piti seuraavana päivänä, joka oli perjantai, ennen päivänkoittoa matkustaa pikajunassa, ja sellaisina iltoina hän tavallisesti valmistautui huolellisesti ja pani vaatteensa järjestykseen, jotta hän heti vuoteelta noustuansa voi pukeutua. Mutta lopuksi pani hän maata ja nukkui yhden ajoissa. Roubaud ei vielä silloin ollut tullut kotiin. Hän oli kaksi kertaa ennen tullut kotiin vasta päivän koittaessa, koska hän kokonaan joutui yhä voimakkaammaksi käyneen pelihimonsa valtaan, eikä enää voinut riistäytyä irti kahvilasta, jossa muuan sisähuone vähitellen muuttui oikeaksi peliluolaksi, siellä kun nykyään pelattiin écartéta suurista summista. Onnellisena muuten sen johdosta, että sai maata yksinään ja tuudittautuen onnellisen huomispäivän odotukseen nukkui nuori rouva sikeään uneen, mukavasti kääriytyen lämpöiseen peitteeseensä.

Kellon ollessa lähes kolme, heräsi hän omituiseen ääneen. Aluksi ei hän voinut käsittää mitä se oli, vaan luuli sen olevan unta ja nukkui uudelleen. Kuului kumeata jyskytystä, natinaa, juurikuin olisi joku tahtonut särkeä oven. Nyt tempaistiin vieläkin kiivaammin ja jotakin meni rikki, niin että hän nousi istumaan ja joutui aivan suunniltaan peljästyksestä: Siellä oli aivan varmaan joku, joka käytävästä käsin koetti murtaa lukkoa auki. Hän ei uskaltanut liikahtaa minuutin aikaan, vaan kuunteli, mutta hänen korvissaan surisi. Sen vuoksi rohkaisi hän mielensä ja nousi katsomaan; hän käveli äänettömästi paljain jaloin ja raotti hiljaa ovea. Kokoon kyyristyneenä ja väristen paljaassa paidassaan, niin että hän oli aivan kalpea, sai hän silloin ruokasalissa nähdä näön, joka yhtäkkiä hänet niin hämmästytti ja peljästytti, että hän jäi kuin kiinninaulattuna seisomaan paikalle.

Lattialla makasi näet Roubaud suullaan kyynärpäihinsä nojaten ja oli vast'ikään kynttilän valossa, joka oli hänen vieressään permannolla ja loi suuren varjon hänestä aina kattoon saakka, taltalla temmannut pienan auki. Ja juuri nyt nojautui hän aukon yli, joka muodosti mustan halkeaman lattiaan ja tuijotti alas siihen suurin, ammottavin silmin. Hänen poskensa olivat veren pullistamat ja hän oli murhamiehen näköinen. Hän pisti kätensä kiivaasti sisään, mutta se vapisi, niin ett'ei hän heti löytänyt mitään ja hänen täytyi viedä valkea lähemmäksi. Kaukana aukossa näkyi rahakukkaro, setelit ja kello.

Séverine kirkasi tahtomattansa ja Roubaud kääntyi peljästyneenä ympäri. Hän ei heti tuntenut vaimoansa, vaan luuli epäilemättä, että se oli kummitus, kun hän näki hänen seisovan siinä aivan valkoisena ja peljästynein katsein.

-- Mitä sinä täällä teet? kysyi Séverine.

Roubaud ymmärsi silloin kuka se oli ja vastausta välttäen päästi hän ainoastaan kumean karjunnan. Hän katsoi häneen vaivautuneena hänen läsnäolostaan ja halusi ajaa hänet takaisin sänkyynsä. Mutta hän ei keksinyt ainoatakaan järjellistä sanaa, vaan olisi mieluimmin läimäytellyt häntä korville, hänen seisoessaan siinä noin väristen ja alastomana.

-- Sinä kiellät minulta kengät, jatkoi hän, mutta otat rahat omaan lukuusi, koska olet hävinnyt pelissä.

Nyt mies raivostui: olisiko vaimo edelleenkin tuhoava hänen elämäänsä ja estävä häntä huvittelemasta. Hän ei enään ollenkaan välittänyt hänestä, vaan piti hänen miehenään olemista kerrassaan ikävänä. Koska hän saattoi huvitella toisella taholla, ei hän enään tarvinnut Séverineä.

Hän kopeloi uudelleen aukkoa, mutta otti ainoastaan rahakukkaron, jossa oli kolmesataa frangia kullassa. Pantuaan sen jälkeen jalallaan laudan kiinni paikoilleen, sanoa paukahutti hän hänelle hammasta purren päin kasvoja:

-- Sinä ikävystytät minut kuoliaaksi; mutta minä teen mitä tahdon. Kysynkö minä sinulta, mitä sinä aijot tehdä Pariisissa?

Raivoisasti kohauttaen olkapäitänsä palasi hän sen jälkeen kahvilaan ja jätti kynttilän lattialle.

Séverine otti sen ylös ja meni jääkylmänä aina sydämeen saakka, vuoteeseensa takaisin. Hän antoi kynttilän palaa, eikä voinut uudelleen nukkua pikajunan aikaa odottaessansa. Vähitellen kävi hän aivan kuumeiseksi ja lepäsi siinä suurin, avoimin silmin. Nyt se oli varma, Roubaudissa tapahtui nyt kehittyvä hajoamisprosessi; rikos oli ikäänkuin asuttunut häneen ja juuri sen kautta oli jokainen side heidän välillään katkennut. Roubaud tiesi kaikki.

VII.

Ne, jotka aikoivat lähteä pikajunalla 6,40 Havresta, huomasivat kummakseen, että lunta oli puoliyöstä saakka satanut niin taajoina ja suurina hiutaleina, että sitä kaduilla oli jo kolmekymmentä senttimetriä paksulta.

Lison puhisi ja savusi hallin alla ja sen perään oli kiinnitetty juna, johon kuului seitsemän vaunua, kolme toisen ja neljä ensimmäisen luokan. Kun Jacques ja Pecqueux puoli kuuden ajoissa olivat tulleet veturitalliin tarkastamaan veturia, olivat he pahoitelleet ja olleet levottomia tuon jatkuvan lumentulon takia. Nyt olivat he paikoillaan, odottaen lähtömerkkiä, ja tuijottivat kauvas eteenpäin pitkin junasillan edustaa ja näkivät, kuinka nuo hiljaa ja loppumattomasti putoilevat lumihiutaleet vetelivät vaaleita, väräjäviä viiruja pimeyteen.

Veturinkuljettaja mutisi:

-- Hitto minut vieköön, jos näen ainoankaan merkin.

-- Niin, kumpahan vaan päästäisiin perille! vastasi lämmittäjä.

Roubaud joka oli saapunut määrättynä aikana ja jälleen ryhtynyt virantekoonsa, seisoi asemasillalla lyhtyineen. Hänen silmiensä ympärillä oli suuret, mustat renkaat ja ne painuivat toisinaan väsymyksestä umpeen, ilman että hänen valppautensa silti taukosi. Kun Jacques kysyi häneltä, eikö hän tietänyt mitään tilasta radalla, meni hän hänen luokseen, puristi hänen kättään ja vastasi, ett'ei siitä vielä ollut tullut mitään sähkösanomaa. Kun Séverine nyt tuli suureen kaapuun kietoutuneena, vei Roubaud itse hänet erääseen ensi luokan vaunuun ja sijoitti hänet sinne. Hän oli epäilemättä huomannut sen levottoman, hellän katseen, jonka nuo molemmat lempiväiset vaihtoivat; mutta hän viitsi ainoastaan sanoa vaimolleen, että oli varsin varomatonta lähteä matkaan sellaisella ilmalla, ja että hän tekisi viisaammin lykkäämällä matkansa toistaiseksi.

Nyt tuli useampia matkustajia turkit yllä ja kuormitettuina matkakapineillaan, ja syntyi ankara tungos tuossa kauheassa aamupakkasessa. Lumi ei sulannut jalkineista ja jokainen kääriytyi vaatteisiinsa ja sulki heti ovet, asemasilta oli autio ja huonosti valaistu muutamien kaasuliekkien epäselvässä valossa. Ainoastaan veturin tulipesän eteen kiinnitetty lyhty loisti kuin jättiläisen silmä ja loi tulimertaan kauvas ulos pimeyteen.

Mutta Roubaud kohotti lyhtynsä ja antoi lähtömerkin. Ylikonduktööri vihelsi ja Jacques vastasi, avattuaan järjestimen ja väännettyään pientä kääntöpyörää vauhdin määräämistä varten. Juna lähti, ja alipäällikkö seurasi vielä hetkisen levollisena silmillään junaa, joka poistui myrskyyn.

-- Nyt on pidettävä silmät auki! sanoi Jacqucs Pecqueuxille. Ei mitään tyhmyyksiä tänä päivänä!

Hän oli huomannut, että hänen toverinsakin oli lyyhistymäisillään kokoon väsymyksestä, hän oli varmaankin ollut ulkona irstailemassa edellisenä iltana.

-- Oh, ei vaaraa mitään! änkytti lämmittäjä.

Heti päästyään hallista ulos olivat he keskellä lumipyryä. Tuuli puhalsi lännestä, mutta se osui myös suoraan veturiin, jota vihurit pieksivät. Suojuksensa takana, vahvoihin vaatteihin puettuna ja silmät lasisilmien suojelemina ei heillä ensi aluksi ollut pahaakaan hätää. Mutta nuo valkoiset, taajaan putoilevat lumijoukot nyt pimeässä ikäänkuin tukahuttivat veturilyhdyn häikäisevän valon. Sen sijaan, että olisi ollut valaistu kahden -- kolmen sadan metrin matkalta näkyi rata nyt jonkinlaisessa maidon valkeassa usvassa, josta ainoastaan lähimmät esineet voi eroittaa juuri kuin unessa.

Eniten saattoi veturinkuljettajan levottomaksi se, että hän jo ensimmäisen ratavartijan lyhdyn luona voi todeksi havaita, mitä oli peljännyt, eli ettei hän ohjesäännöissä määrätyltä matkalta voinut eroittaa punaisia pysähdysmerkkejä. Hän eteni sen vuoksi sittemmin erittäin varovasti, voimatta kuitenkaan vähentää nopeutta, kun tuuli teki niin suunnatonta vastarintaa ja jokaisesta viivytyksestä koitui suuri vaara.

Aina Houfleurin asemalle saakka oli Lison kulkenut hyvin ja tasaisesti. Jacquesin ei vielä tarvinnut olla levoton luminietoksien vuoksi, sillä satanut lumi oli korkeintaan kuusikymmentä senttimetriä syvää ja lumiaura poisti helposti metrinkin syvyisiä lumiläjiä. Hän siis suuntasi koko huolellisuutensa nopeuden pysyttämiseen ennallaan, sillä hän tiesi, että kunnollisen veturinkuljettajan, paitsi että hän on kohtuullinen ja veturiinsa kiintynyt, on pidettävä veturinsa säännöllisessä kulussa ilman tempomisia ja mahdollisimman korkealla paineella. Hänen ainoa vikansa olikin se, ettei hän taipunut pysähtymään ja noudattamaan annettuja merkkejä, koska hän aina luuli voivansa ohjata Lisonia ajoissa. Hän ajoikin toisinaan liian kauvas ja kaksi kertaa oli hänet viikoksi pidätetty toimestaan sen vuoksi, että oli ajanut paukkumerkkien yli. Mutta tällä hetkellä ja tietoisena siitä suuresta vaarasta, jossa oli, teki ajatus siitä, että Séverine oli mukana junassa, ja että hän oli vastuunalainen hänen rakkaasta hengestään, hänen tahdonvoimansa kaksin verroin vahvemmaksi ja piti sitä täydessä jäntevyydessä kaikkia niitä vaikeuksia vastaan, jotka hänen oli voitettava ennen Pariisiin saapumista.

Jacques jäi seisomaan levysillalle, joka yhdisti veturin hiilipurnuun, välittämättä noista alituisista tärähdyksistä ja nojautui lumesta huolimatta ulospäin oikealle puolelle nähdäksensä paremmin. Suojusseinän akkunasta, joka oli epäselvänä vedestä, ei hän eroittanut mitään, ja hän seisoi paikallaan kasvot alttiina tuulenpuuskille ja tuhansien neulojen piestessä hänen ihoaan, ja pakkanen oli niin purevan ankara, niin että tuntui, kuin olisi hän leikellyt itseään partaveitsellä. Silloin tällöin vetäytyi hän taaksepäin hengittämään; hän otti silmälasit päästään ja kuivasi ne. Sitten palasi hän tähystyspaikalleen ja katsot tiukin katsein myrskyyn, näkyisikö noita punaisia valoja ja hän syventyi siihen niin, että hän kaksi kertaa harhanäkynä näki nopeiden veripunaisten kipinöiden pilkkuina kuvautuvan sille vaalealle esiripulle, joka väreili hänen edessään.

Mutta äkkiä sai hän pimeässä huomioonsa, ett'ei hänen lämmittäjänsä enään pitänyt vaaria tehtävästään. Vain pieni lyhty valaisi vedenkorkeutta, jott'ei hieman voimakkaampi valo sokaisisi veturinkuljettajaa. Nyt oli hän huomannut manometritaulusta, jossa emalji omituisesti kimmelsi, että tuo sininen, tärisevä neula laskeutui, nopeasti. Tuli väheni. Lämmittäjä oli näet unen valtaamana pannut maata hiilihinkalon päälle.

-- Kirottu juopporatti! huusi Jacques raivoissaan ja ravisteli häntä.

Pecqueux nousi ylös ja puolustihe käsittämättömällä mörinällä. Hän voi tuskin seisoa jaloillaan, mutta tottumuksen voima vei hänet heti hänen tulensa luo. Vasaralla särki hän hiilet, levitti ne kihvelillä tasaiseksi kerrokseksi ja lakaisi sitten luudalla loput syrjään. Kun tulisijan ovi oli auki, sulatti se heijastus, jonka höyrypannu hehkuvan pyrstötähden hännän tavoin loi taaksepäin junan yli, lumen, joka suurina kultapisaroina satoi alas.

Harfleurin tuolla puolen alkoi se kolmen lieun pituinen mäki, joka ulottuu Saint Romainiin saakka ja on vaikein koko linjalla. Veturinkuljettaja käänsi jälleen huomionsa liikuntoon ja valmistautui aimo tempaukseen, päästäkseen mäen päälle, mikä kauniillakin ilmalla oli kyllin vaikeata. Käsi kääntöpyörällä näki hän sähkölennätinpylväiden karkeloivan ohitse ja koetti laskea vauhtia. Se väheni, Lison läähätti ja ja lumiauran hankautumisesta voi huomata vastustuksen kasvaneen. Jalallaan avasi Jacques luukun ja lämmittäjä, joka torkkui, ymmärsi hänen tarkotuksensa ja kohensi tulta lisätäkseen höyrypainetta. Nyt hehkui luukku punaisena ja loi punasinervän kajastuksen heidän molempien jalkoihinsa. Mutta he eivät tunteneet tuota polttavaa kuumuutta sen jääkylmän ilmavirran vuoksi, joka heitä ympäröi.

Kuljettajan viittauksesta kohotti lämmittäjä tuhkalaatikon kädensijaa, mikä teki vedon vaikuttavammaksi. Manometrin viisari nousi nopeasti kymmenen atmosferia ja Lison pani käytäntöön kaiken sen voiman, mihin se kykeni. Veturinkuljettajan, joka näki vedenkorkeuden laskevan, täytyi silmänräpäykseksi vääntää injektorin kääntöpyörää, vaikkakin paine sen kautta väheni. Se nousi kuitenkin pian, veturi puhkui ja pärisi kuin väsyksiin ajettu eläin, hyppi ja nousi pystyyn, niin että olisi voinut luulla kuulevansa, kuinka sen jäsenet natisivat. Hän kohteli sitä pahasti, ikäänkuin olisi se tullut vanhaksi ja kelpaamattomaksi, eikä näkynyt enään omaavan entistä hellyyttänsä sitä kohtaan.

-- Se on liian laiska, se ei ikinä pääse tuon mäen päälle! sanoi hän hammasta purren, hän, jolla muuten ei koskaan ollut tapana puhua matkalla.

Pecqueux katsoi häneen hämmästyneenä kaikessa uneliaisuudessaan. Mitä oli hänellä nyt Lisonia vastaan? Eikö se edelleenkin ollut sama tottelevainen veturi, jolle vauhdin lisääminen oli niin helppoa, niin että oli hauskaa panna se liikkeelle, ja jolla oli niin oivallinen höyrynmuodostaminen, että se säästi kymmenennen osan hiilistä Pariisin ja Havren välisellä taipaleella? Kun veturilla oli sellainen luisu kuin Lisonilla, niin oivallinen sulkulaitos, että höyry sen kautta kokonaan sulkeutui, saattoi kai sietää muutamia epätäydellisyyksiä, niin kuin ei kukaan suuttune taloudenhoitajattarelle, joka pitää oman päänsä, kunhan hän vaan käyttäytyy hyvin ja on säästäväinen. Tosin vaati se liian paljon rasvaa. Mutta mitäpä siitä? Kun vaan voiteli sen, niin siinä oli koko asia!

Jacques toisti suuttuneena:

-- Se ei ikinä pääse mäen päälle, ellei sitä voidella.

Ja hän teki mitä ei ollut tehnyt kolmea kertaa elämässään. Hän otti rasvakannun voidellakseen veturin sen ollessa käynnissä. Hän kiipesi kaiteen yli ja nousi sillanteelle, joka kulki höyrypannua pitkin. Mutta se oli mitä vaarallisin yritys; hänen jalkansa luiskahtelivat tuolla kapealla rautalevyllä, joka oli märkänä lumesta, hän ei voinut nähdä mitään ja tuo hirveä myrsky uhkasi lakaista hänet pois kuten oljenkorren. Hänen riippuessa kupeellaan jatkoi Lison läähättävää juoksuaan pimeässä halki tuon suunnattoman, valkoisen nietoksen, johon se uursi itselleen syvän vaon. Se ravisteli häntä ja vei hänet mukanaan. Kun hän saapui poikkitangon luo, lyyhistyi hän kokoon oikeanpuolisen lieriön rasvakupin luona ja hänen oli tuiki vaikeata täyttää se, pitäessään toisella kädellään kiinni. Sitten täytyi hänen hyönteisen tavoin ryömien tehdä sama matka, voidellakseen vasemmanpuolista silinteriä. Palatessaan oli hän lopen uupunut ja kalpea, hän oli tuntenut olevansa lähellä kuolemaa.

-- Se on siivoton elukka! mutisi hän.