Part 13

Camy-Lamotte hymyili taas sellaisen miehen väsynyttä, hieman halveksivaa hymyä, joka aikoja sitten on tyhjentänyt nautintojen maljan pohjaan asti.

-- Joutavia, minä en ole sitä väärinkäyttävä.

Hän avasi oven itse. Rappusilla Séverine kahdesti kääntyi taakseen ja hänen säteilevät kasvonsa kiittivät ylisihteeriä jälleen.

Séverine syöksyi kuin mieletön Rue du Rocherille. Hän huomasi aivan aiheettomasti kulkevansa katua ylöspäin, ja palasi sen vuoksi alaspäin ja syöksyi vallan tarpeettomasti ajotien yli, olen vaarassa tulla yli ajetuksi. Hän tunsi tarvetta liikkua, kirkua, tehdä liikkeitä. Hän ymmärsi jo, minkä vuoksi heitä armahdettiin ja hän tuli sanoneeksi:

-- He pelkäävät, hitto vieköön, ei ole ollenkaan pelkoa siitä, että he kaivavat tämän uudelleen esiin. Teinpä oikein tyhmästi, kiusatessani itseäni tuolla tavalla. Se on selvää... Ja mikä onni sitten! Pelastettu, pelastettu, todellakin pelastettu... Kuitenkin peljästytän mieheni niin että hän pysyy hiljaa... Pelastettu, pelastettu, pelastettu, mikä onni!

Saavuttuaan Rue Saint-Lazarelle, näki hän erään kultasepän kellosta, että kello oli kahtakymmentä minuuttia vailla kuusi.

-- Nytpä minä tosiaankin kustannan itselleni hyvän päivällisen. Sen ehdin kyllä tehdä.

Hän valitsi komeimman ravintolan vastapäätä asemaa. Hän istui yksinään kadunpuolisen akkunan luona olevan pienen, valkoisen pöydän ääreen, koska kadulla vallitseva vilkas liike huvitti häntä suuresti, ja tilasi hienon päivällisen, johon kuului ostereita, vasikankieli muhennosta ja paistettua kanaa. Olihan vallan paikallaan, että hän korjasi sen vahingon, minkä oli kärsinyt kehnosta aamiaisesta. Hän nieli ruo'an, oli ihastunut leipään ja tilasi vielä erästä herkkua. Kun kahvi oli juotu, tuli hänelle kiire, sillä hänellä oli vain muutaman minuutin aika ehtiäkseen pikajunaan.

Erottuaan hänestä oli Jacques mennyt asuntoon ja pukeutumaan työvaatteisiinsa ja läksi sitten heti varikkoon, jonne hän tavallisesti saapui vasta puolta tuntia ennen, kun hänen veturinsa oli valmis lähtemään. Hän oli lopulta jättänyt huolenpidon sen tarkastamisesta Pecqueuxille, vaikka lämmittäjä oli juovuksissa kaksi kertaa kolmesta. Mutta tämä siinä rakastuneessa mielentilassa kun oli, tunsi hän tietämättään epäilyksiä ja tahtoi itse vakuttautua siitä että koneen kaikki osat toimivat hyvin, varsinkin kun aamulla Havresta tultaessa oli luullut huomaavansa suurempaa voimankuletusta ja pienempää työn-tulosta.

Tuossa suuressa, suljetussa vajassa, joka oli mustana noesta ja sai valaistuksensa korkeista, tomuisista akkunoista, oli muiden veturien joukossa, joita ei aijottu käyttää, Jacquesin veturi, jonka oli määrä ensiksi lähteä ulos, ja joka jo oli ajettu raiteelle. Eräs veturitallin lämmittäjistä oli vastikään täyttänyt pesät ja punaisia hiiliä putoili kuoppiin, joiden tarkoituksena oli koota kuumuutta. Se oli suuri, erittäin komea pikajunakone kaksine koplattuine akseleineen, isoine kevyine pyörineen, jotka olivat terästangoilla yhdistetyt, ja leveine rintakehinensä se muodosti kauniin kuvan siitä metalliin muokatusta logiikasta ja luotettavaisuudestaan, joka tekee veturin kaikkia metaliesineitä etevämmäksi kaunottareksi, jossa täsmällisyys on voimaan yhdistettynä. Kuten muutkin Länsiratayhtiön omistamat veturit, oli tämä nimeänsä paitsi saanut nimen eräästä asemasta nimittäin Lisonista, joka on muuan asema Cotentinin luona. Mutta Jacques, joka helli veturiansa, oli muuttanut sen naisnimeksi Lison, jonka hän lausui lempeästi hyväilevästi.

Niin, hän oli todellakin rakastunut veturiinsa, jota hän nyt oli kuljettanut neljä vuotta. Hän oli kuljettanut toisia, jotka olivat säyseitä tai vikuroivia, reippaita taikka laiskoja. Hän ei ollut tietämätön siitä, että kullakin veturilla on erityinen luonteensa ja että monesta niistä ei ollut paljoa mihinkään, kuten on tapana sanoa lihaa ja verta olevista naisista, niin jos hän pitikin Lisonista, tapahtui se siksi, että sillä oli ne harvinaiset ominaisuudet mitkä tavataan kelpo naisella.

Lison näet oli kiltti ja tottelevainen, helppo panna käyntiin ja sillä oli oivallisen höyrynmuodostumisensa vuoksi säännöllinen ja tasainen kulku. Väitettiin tosin, että joskin se oli niin helppo panna käyntiin, niin johtui se pyörien oivallisista ympäryksistä ja erittäinkin luistien tarkasta toiminnasta, samoinkuin jos voimakkaaseen höyrymuodostumiseen kuluikin niin vähän hiiliä, se riippui putkissa olevan vasken laadusta ja höyrypannun onnistuneesta rakenteesta. Mutta hän tiesi, että siinäkin oli jotakin muuta, sillä toisissa vetureissa, jotka olivat samalla tapaa rakennetut ja yhtä huolellisesti varustetut ei huomannut ainoatakaan Lisonin ansioista. Se oli sielu, valmistuksen salaisuus, tuo jokin, jonka sattuma vasaroidessa oli antanut metallille, ja jonka kokoonpanija antaa osille: veturin personallisuus, henki.

Hän oli kiitollisen miehen tavoin kiintynyt Lisoniin, joka läksi liikkeelle ja pysähtyi yhtä nopeasti kuin voimakas ja tottelevainen tamma. Hän piti Lisonista, koska tämä hankki hänelle paitsi vakinaista palkkaa, hyviä lisätuloja säästetystä hiiltenkulutuksesta. Siinä oli näet niin oivallinen höyrymuodostuminen, että se säästi paljon hiiliä.

Yhdestä asiasta vain hän sitä moitti: se tarvitsi aivan liian paljon voitelemista, eteenkin lieriö nieli suunnattomat määrät rasvaa; se oli alinomaista nälkää, Lison kerrassaan mässäili. Hän oli turhaan koettanut sitä parantaa. Mutta se tuli heti hengästyksiinsä, sen luonto vaati sitä. Vihdoin oli hänen täytynyt tyytyä suvaitsemaan sen ahmattuutta, samaten kuin ollaan näkemättä jotakin vikaa henkilöissä, joilla muuten on pelkkiä ansioita.

Silläaikaa kun pesässä kohisi ja höyrypaine Lisonissa vähitellen nousi, käveli Jacques sen ympärillä, tarkasteli jokaista osaa ja koetti saada selville, minkä vuoksi aamulla oli kulunut rasvaa tavallista enemmän. Mutta hän ei huomannut mitään. Veturi kiilsi ja siitä näkyi se miellyttävä siisteys ja puhtaus, joka on todistuksena veturinkuljettajan huolenpidosta ja uskollisuudesta. Hänen nähtiinkin alati kuivaavan ja puhdistavan, etenkin perille saavuttaessa, kuten on tapana kuivata hevosta, joka on vaahdossa pitkästä ratsastuksesta. Hän hankasi veturia voimakkaasti käyttäen hyväkseen sen lämpimänä oloa, paremmin saadakseen tahrat lähtemään ja siivotakseen rosoiset paikat. Eikä hän koskaan rasittanut sitä liiaksi, piti sen säännöllisessä käynnissä ja varoi myöhästymistä, mikä sitten tekee epämukavan kiirehtimisen välttämättömäksi.

Hän ja veturi, olivat siis sopineet niin hyvin yhteen, ett'ei hän neljän vuoden aikana kertaakaan ollut tehnyt siitä valitusta varikossa toimitetussa luettelon teossa missä veturinkuljettajat merkitsevät toivomuksensa korjaustöiden suhteen; taitamattomat, laiskat tai juopot veturinkuljettajat ovat näet alituisessa riidassa veturiensa kanssa. Mutta tänään oli hän todellakin levoton siitä, että rasvaa kului niin paljon. Ja sitäpaitsi oli vielä jotakin muuta, nimittäin epämääräinen ja syvä tunne, jonkalaista hän ei ennen ollut tuntenut, levottomuus, epäluulo Lisonia kohtaan, kuin olisi hän epäillyt sitä ja tahtonut tulla vakuutetuksi siitä, ett'ei se matkalla käyttäytyisi huonosti.

Pecqueux ei vielä tällä aikaa ollut saapunut, ja Jacques torui häntä siitä, kun hän vihdoinkin tuli, kieli vielä tahmeana hyvän ystävän seurassa syödystä aamiaisesta. Tavallisesti he tulivat hyvin toimeen toistensa kanssa pitkän toveruutensa vuoksi joka ulottui rautatien toisesta päästä toiseen, he kun työskentelivät vieretysten ja heitä kun ahdisti sama työ ja samat vaarat. Vaikka olikin lämmittäjäänsä kymmenen vuotta nuorempi, kohteli veturinkuljettaja häntä sangen isällisesti, moitti hänen paheitansa ja antoi hänen nukkua tunnin, milloin hän oli liikaa humalassa. Ja tämä vastasi hyväntahtoisuuteen koiran uskollisuudella ja oli muuten, milloin ei ollut juovuksissa, kunnollinen työmies, hyvin perehtynyt ammattiinsa. Hänkin piti Lisonista, eikä oikeastaan muuta tarvittukaan, jotta he olisivat hyvin sopineet keskenänsä. He ja veturi muodostivat kolmihenkisen perheen, eikä heidän välillään koskaan ollut mitään riitaa.

Sen vuoksi Pecqueux kovasti ällistyikin noin huonosta vastaanotosta ja katseli vieläkin suuremmalla hämmästyksellä Jacquesia, kuullessaan tämän murahtelevan ja lausuvan epäilevänsä Lisonia.

-- Mitä sitten? Sehän kiitää kuin keijukainen ikään!

-- Ei, ei, minä en ole rauhallinen.

Ja vaikka kaikki osat olivat hyvässä kunnossa, pudisti hän edelleenkin päätänsä. Hän hölkytteli kädensijoja ja tarkasti, että kaikki henkiläpät toimivat oikein. Hän nousi veturisillalle ja täytti itse lieriöitten rasvakupit, sillä välin kun lämmittäjä pyyhki kuvun, missä vielä oli pieniä ruosteenjälkiä. Tanko hiekkalaatikkoon meni hyvin; kaiken olisi pitänyt rauhoittaa häntä. Mutta syynä hänen levottomuuteensa oli se, ett'ei Lison enään yksinänsä vallinnut hänen sydäntänsä. Toinen hellyys versoi siellä, rakkaus tuohon hentoon, avuttomaan olentoon, jonka hän nyt aina näki edessään, siinä kun hän istui hänen vieressään penkillä puistossa, mielistelevänä ja heikkona, rakkauden ja suojeluksen tarpeessa. Ei koskaan ennen ollut hän, kun hän vastoin tahtoansa oli myöhästynyt ja sen vuoksi ollut pakoitettu nostamaan veturin nopeuden kahdeksaankymmeneen kilometriin, ajatellut siitä koituvan vaaraa matkustajille. Mutta nyt saattoi hänet levottomaksi pelkkä ajatus, että hän toi takaisin Havreen sen jota hän aamulla oli melkein inhonnut, ja jonka mukaan tulemisesta hän oli ollut pahoillaan. Hän aavisti onnettomuutta ja kuvitteli mielessään näkevänsä Séverinen hänen menettelynsä takia vahingoittuneena, kuolevana hänen sylissään. Jo nyt oli rakkaus taakkana hänelle. Epäluulonalaisen Lisonin oli käyttäydyttävä moitteettomasti, jos se tahtoisi säilyttää sen maineen, että se kulki hyvin.

Kello löi kuusi, Jacques ja Pecqueux nousivat sille pienelle sillalle, joka yhdisti hiilipurnun veturiin ja sitten kun lämmittäjä esimiehensä viittauksesta oli avannut menoventtiilin, tuli tuo musta vaja täyteen valkoisen höyryn pyörteitä. Kun sitten veturinkuljettaja väänsi järjestimen kädensijasta, lähti Lison tottelevasti liikkeelle, liukui ulos vajasta ja vihelsi, saadakseen tien vapaaksi. Se saattoi melkein heti mennä Batignollen tunneliin, mutta Pont de l'Europella täytyi sen odottaa, ja vasta ohjesäännössä määrätyllä ajalla antoi vaihdemies sen tulla pikajunan kuusi ja kolmekymmentä luo, johon kaksi asemamiestä kytki sen kiinni.

Ei ollut enään enempää kuin viisi minuuttia junan lähtöön, ja Jacques kumartui eteenpäin ja hämmästyi, kun ei nähnyt Séverineä väkijoukossa. Hän oli varma siitä, ett'ei tämä nousisi junaan ennenkuin ensin olisi käynyt hänen luonaan. Vihdoin tuli hän näkyviin, hän oli myöhästynyt ja hänen täytyi tulla puolijuoksua. Hän kulki todellakin koko junan ohi ja pysähtyi vasta veturin luo ilosta säteillen ja tulipunaisena kasvoiltansa.

Hän nousi pienten jalkojensa terille ja kurkotti ylöspäin hymyileviä kasvojansa.

-- Älkää olko levoton, nyt olen minä täällä.

Jacques alkoi nauraa onnellisena siitä, että hän oli tullut.

-- Se on hyvä!

Mutta Séverine kurottautui vielä enemmän ja kuiskasi hiljemmin:

-- Minä olen niin tyytyväinen, niin tyytyväinen ystäväni... Minulla on ollut sellainen onni... Kaikki, mitä toivoin...

Jacques ymmärsi sen täydellisesti ja oli siitä sangen iloinen. Kun Séverinen sitten piti juosta takaisin, kääntyi hän ympäri ja lisäsi leikillään:

-- Ettehän vaan musertane jalkojamme?

-- Eikös hitossa, älkää peljätkö, huusi Jacques iloisesti vastaukseksi.

Ovia parhaillaan suljettiin ja Séverinen täytyi kiiruhtaa junaan. Ylikonduktöörin merkinannon johdosta Jacques soitti ja avasi sitten järjestimen. Juna lähti liikkeelle. Oli samanlaista kun tuon onnettoman junan lähtiessä helmikuussa, sama lähtöaika ja sama vilkas elämä asemalla, sama hälinä ja sama savu. Se vaan oli erotuksena, että nyt oli vielä valoisa, selkeä ja tavattoman leuto ilma. Séverine pisti päänsä ulos vaunun akkunasta.

Lisonilla seisoi Jacques oikealla kädellä, lämpimästi puettuna housuihin ja villatakkiin, jossa oli suojeluslaput silmälaseille, mitkä kiinnitettiin pään taakse lakin alle. Hän ei enään kääntänyt katsettaan radalta ja nojautui joka silmänräpäys suojelusakkunan ulkopuolelle, voidakseen nähdä paremmin. Vaikka hän kovasti tärisi junan tärinän vuoksi ei hän sitä edes huomannut. Hän piti oikealla kädellään kiinni kääntöpyörästä, jonka avulla nopeus määrättiin, kuten perämies ruorista. Hän käänteli sitä huomaamattomasti ja keskeymättömästi, milloin vähentäen, milloin lisäten nopeutta. Ja vasemmalla kädellänsä hän yhtämittaa veti höyrypillinventtiilistä, sillä lähtö Pariisista on vaikea ja väjyviä vaaroja täynnä. Hän vihelsi ylikäytävien, asemien, tunnelien ja isompien mutkien kohdalla. Milloin punainen merkki tuli näkyviin kaukana yhä lisääntyvässä hämärässä, pyysi hän pitkällä merkkivihellyksellä vapaata rataa ja ajoi sitten ohitse kuin salama.

Töin tuskin ehti hän sillointällöin vilkasta manometriin, ja hän väänsi tuota pientä pyörää, milloin paine nousi kymmeneen kilogrammaan. Hänen katseensa palasi aina edessäpäin olevaan rataan. Hän kiintyi niin täydellisesti pienimpäinkin yksityiskohtien silmälläpitoon ja oli niin tarkkaavainen ett'ei nähnyt mitään muuta, eikä edes tuntenut, miten tuuli myrskyten puhalsi häntä vastaan. Manometri laski, hän avasi pesän luukun ja kohotti kalteria, ja Pecqueux joka oli tottunut tähän liikkeeseen, ymmärsi heti, pienensi hiiliä ja levitti ne pienellä lapiolla hyvin tasaiseksi kerrokseksi yli koko arinan leveyden. Kova kuumuus poltti heidän sääriänsä, mutta sitten kun luukku oli suljettu, kulki jääkylmä tuulahdus uudelleen heidän läpitsensä.

Tuli pimeä ja Jacques lisäsi varovaisuuttaan. Hän oli harvoin tuntenut Lisonin niin tottelevaiseksi. Hänellä oli se täydellisesti vallassaan, hän ohjasi sitä hallitsijan tahdolla, eikä milloinkaan antanut perään ankaruudessansa vaan kohteli sitä kuin lannistettua eläintä, jota aina täytyy epäillä. Takanansa junassa, joka kohisten kiiti eteenpäin mitä suurimmalla nopeudella, näki hän miellyttävät kasvot, jotka luottavaisesti ja uskollisesti hymyillen häntä katselivat. Hän värisi hieman ja tarttui vielä lujemmin nopeutta määräävään pyörään, ja hänen tarkka katseensa tunkeutui lisääntyvään pimeyteen, etsien punaisia lyhtyjä.

Kuljettuaan Asnièresiin ja Colombesiin johtavien sivuratojen ohi, hengähti hän hieman. Aina Mantesiin asti kävi kaikki hyvin, rata oli aivan tasainen ja juna vyöryi kevyesti eteenpäin. Mantesin tuolla puolen hänen täytyi kiirehtiä Lisonia päästäkseen lähes puolen lieuen pituisen, varsin jyrkän mäen päälle. Vauhtia vähentämättä ajoi hän sen vuoksi Rolleboise-tunnelin luona olevaa puolen kolmatta kilometrin pituista rinnettä alas, minkä matkan hän ehti vajaassa kolmessa minuutissa. Sitten oli jäljellä ainoastaan Gaillonin lähellä olevan Roulen tunneli ennen Sottevillen asemaa, jota asemaa peljättiin, koska monet sekavat raiteet, alituiset vaihteet ja alinomainen tungos tekivät sen sangen vaaralliseksi. Hän keskitti kaiken voiman valppaisiin silmiinsä ja työskenteleviin käsiinsä, ja sähisten ja höyryten kulki Lison täydellä koneella Sottevillen ohi sekä pysähtyi vasta Rouenissa. Sieltä lähti se hiukan rauhoituttuansa, ja kulki nyt jotenkin hiljaa ylöspäin mäkeä, joka ulottui aina Malaunayhyn.

Kuu paistoi nyt kirkkaana ja valkoisena, niin että Jacques saattoi eroittaa pienimmätkin pensaat, vieläpä tiellä olevat kivetkin, kun he kiitivät ohitse. Malaynayn-tunnelista päästyänsä katsahtaessaan oikealle, levottomana varjosta, minkä muuan suuri puu loi radan yli, tunsi hän jälleen sen paikan pensaikkoa kasvavalla kedolla, josta hän oli katsellut murhaa. Tuo autio, viljelemätön maisema kiiti ohitse lukuisine kukkuloineen, synkkine metsineen notkoineen ja lohduttomine yksitoikkoisuuksineen. Sitten sai hän Croix-de-Maufrasin luona liikkumattomassa kuutamossa vilahdukselta nähdä talon, joka oli siinä poikkipuolin hyljättynä ja autiona alituisesti suljettuina luukkuineen, mitkä tekivät niin ikävän vaikutuksen. Syytä tietämättä tunsi Jacques mielensä raskaammaksi kuin muuten, juuri kun olisi häntä täällä onnettomuus odottanut.

Mutta kohta sen jälkeen hänen silmänsä äkkäsivät toisen kuvan. Misardin tuvan lähellä seisoi Flora, nojaten ylikäytävän veräjään. Joka matkalla näki hän tytön nyt aina samassa paikassa odottavan ja väjyvän häntä. Hän ei liikahtanut paikaltaan, käänsi ainoastaan päätään voidakseen seurata Jacquesia vielä kauvemmaksi, tämän kiitäessä pois salaman nopeudella. Tuo suuri tumma varjo kuvastui vaaleassa kuutamossa ja ainoastaan hänen kultaiset kutrinsa kimmelsivät tähtien kalpeassa valossa.

Sitten kun Jacques oli ajanut Lisonin Mottevillen mäen päälle, antoi hän sen liukua läähättää Bolbec-tasangolle. Sen jälkeen hän ajoi Saint-Romainista Harfleuriin, joka oli suurin vieru koko linjalla, eli kolme lieuea, minkä matkan veturit kulkevat laukaten kuin hurjat hevoset, jotka tuntevat tallin olevan lähellä. Kun he saapuivat Havreen, oli Jacques aivan menehtynyt väsymyksestä, ja täällä asemalaiturilla, jonka täytti hälinä ja saapuneen junan savu, kiiruhti Séverine hänen luokseen, ennen kun meni kotiinsa, ja hyvästeli häntä iloisen ja hellän näköisenä:

-- Kiitoksia ja hyvästi huomiseen saakka.

VI.

Kuukausi kului, ja syvä rauha vallitsi jälleen siinä huoneustossa, mikä Roubaud-puolisoilla oli asematalon toisessa kerroksessa, odotussalin päällä. Sekä heille että heidän käytävänaapureillensa tässä pienoisessa virkamiesmaailmassa, jonka olemisen kellonlyönnit määräsivät, niin että ohjesäännön määrämä aika aina samanlaisesti tuli takaisin, oli elämä taasen palautunut yksitoikkoiseen kulkuunsa. Oli kun ei mitään odottamatonta tai kamalaa olisi tapahtunut.

Tuo meluisa ja inha Grandmorinin murhajuttu vaipui aivan hiljalleen unhoon ja oli määrätty pyyhittäväksi pois vireilläolevien asioiden joukosta, koska viranomaiset nähtävästi eivät kyenneet ilmisaamaan rikoksellista. Vielä neljätoista päivää pidettyään Cabuchea vankilassa, selitti tutkintotuomari Denizet, että häntä vastaannostettu juttu raukesi, koska riittäviä todisteita hänen rikoksellisuudestaan ei ollut. Romantillinen poliisitarina oli syntymäisillään. Se kertoi tuntemattomasta, saavuttamattomasta murhaajasta, kaikkialla läsnäolevasta seikkailijasta, jonka syyksi pantiin kaikki murhat ja joka savuksi hupeni, heti kun poliisi näyttäytyi. Vain muutaman yksityisen kerran laski vastustussanomalehdistö, joka oli lähestyvien yleisten vaalien takia hermostunut, leikkiä tuosta satumaisesta murhaajasta. Hallituksen harjoittama sorto ja prefektien väärinkäytökset antavat sille joka päivä muita syitä närkästystä ilmaiseviin kirjoituksiin, ja kohta kun sanomalehdet eivät enään asiaa pohtineet, taukosi myöskin yleisön uteliaisuus ja intohimoinen asianharrastus. Siitä ei enään edes puhuttu.

Seikka, joka antoi Roubaub-puolisoille kokonaan takaisin heidän rauhansa, oli se onnistunut tapa, millä oli poistettu kaikki ne vaikeudet, jotka uhkasivat syntyä presidentti Grandmorinen testamentin johdosta. Rouva Bonnehonin neuvosta olivat näet Lachesnaye-puolisot lopultakin luopuneet testamenttia moittimasta; he pelkäsivät häväistysjuttua ja olivat muuten sangen epävarmat oikeusjutun päättymisestä. Roubaud-puolisot siis ottivat haltuunsa sen, minkä he olivat saaneet testamentissa vastaanottaa, ja olivat nyt viikon ajan omistaneet talon ja puutarhan Croix-de-Maufrasin luona, jotka olivat yhteensä arvostellut noin neljänkymmenen tuhannen frangin arvoiseksi.

He päättivät heti myydä tämän talon, joka oli ollut irstailujen ja veren tyyssijana, joka kiusasi heitä kuin painajainen, ja jossa he entisaikojen peikkojen pelosta eivät olisi uskaltaneet nukkua, ja myydä sen summamutikassa huonekaluineen kaikkineen ja siinä kunnossa kuin se oli, korjaamatta tai edes puhdistamatta sitä. Mutta kun he julkiseen huutokauppaan olisivat menettäneet liian paljon, koska ei ollut montakaan kärkkyjää, jotka olisivat olleet halukkaat asettumaan noin autioon seutuun, päättivät he koettaa myydä sen suorastaan. Talon etupuolelle he vain panivat suuren kyltin, joka helposti voitiin lukea alati ohikulkevista junista. Tämä kyltti, tuo lohduton myymisen into lisäsi sitä kolkkoa vaikutusta, minkä suljetut luukut ja vadelmapensaiden ympäröimä puutarha itsestäänkin tekivät.

Kun Roubaud oli jyrkästi kieltäytynyt edes käymäseltä käymästä paikalla ryhtyäkseen mahdollisesti tarvittaviin toimenpiteisiin, oli Séverine matkustanut sinne eräänä iltapäivänä ja sitten jättänyt avaimet Misardeille, jotka saivat tehtäväkseen näytellä paikkaa jos jotakin ostajia ilmaantuisi. Ei tarvitsisi enempää kuin pari tuntia kotiutuakseen siellä, sillä yksinpä alusvaatteitakin oli kaapeissa.

Kun nyt ei enään mikään saattanut Roubaud-puolisoita levottomiksi, antoivat he kunkin päivän kulua, tylsästi odottaen huomista. He pääsisivät lopultakin eroon talosta, sijoittaisivat rahat ja kaikki kävisi mainiosti. He unhoittivat muuten koko talon ja elivät ikäänkuin eivät koskaan muuttaisi pois nykyisistä kolmesta huoneestaan: ruokasalista, joka oli suoranaisessa yhteydessä käytävän kanssa, oikealla puolella olevasta sangen suuresta sänkykamarista sekä pienestä ahtaasta keittiöstä vasemmalla. Eipä edes sinkkikattokaan akkunan edessä, joka vankilamuurin tavoin kaihti näköalaa, enään heitä harmittanut, vaan tuntui antavan heille lepoa ja lisäsi sitä äärettömän tyyneyden, virvoittavan rauhan tunnelmaa, jossa he elivät. Naapurit eivät ainakaan voineet nähdä heidän asuntoonsa; vakoilevat silmät eivät heitä aina tähystelleet, ja kun kevät tuli, eivät he enään valittaneet tukahuttavaa kuumuutta ja häikäilevää heijastusta sinkkikatosta, jota ensimmäiset auringonsäteet lämmittivät.

Sen kamalan mielenliikutuksen jälkeen, joka lähes kahden kuukauden ajan oli pitänyt heitä alituisessa vavistuksessa, nauttivat he onnellisina tästä vastavaikutuksena lisääntyvästä tylsyydestä. He eivät tahtoneet liikahtaa, olivat onnellisia pelkästä olemisesta, kun heidän ei enään tarvinnut vapista eikä kiusaantua.

Ei milloinkaan ollut Roubaud osoittautunut niin täsmälliseksi ja tarkaksi toimessaan: sinä viikkona, jona hän oli virantoimituksessa, saapui hän junalaiturille klo 5 aamulla, meni vasta klo 10 syömään aamiaista, palasi klo 11 ja viipyi siellä aina klo 5:teen illalla, s.o. kokonaista yksitoista tuntia virkatoimissa. Sinä viikkona, jona hänellä oli virantoimitus yöllä, kesti se viidestä illalla viiteen aamulla, eikä hänellä ollut edes niin suurta väliaikaa, että olisi voinut syödä kotonaan, vaan hän söi illallista konttorissaan. Mutta hän näytti jonkinlaisella tyytyväisyydellä kärsivän tätä ankaraa orjuutta. Hän näytti viihtyvän hyvin tuolla alhaalla, hän puuttui erikoisseikkoihinkin, tahtoi itse tarkastaa ja tehdä kaikki. Oli kuin olisi hän löytänyt unhotusta näistä vaivoista ja alkua tasapainon ja säännöllisen elämän saavuttamiseen.

Séverineen taas, joka melkein aina oli yksin, ja jota joka toinen viikko voitiin pitää "elävän leskenä", ja joka näki miehensä joka toinen viikko ainoastaan aamiais- ja päivällispöydässä, näytti tarttuneen into tulla kunnolliseksi perheenemännäksi. Muuten oli hän tavallisesti istunut koruompelemassa, eikä ollut tahtonut ottaa osaa taloudenhoitoon, josta vanha Simon-eukko piti huolta yhdeksän ja kahdentoista välillä. Mutta sitten kun Séverine jälleen oli saavuttanut rauhan kotonaan ja tullut vakuutetuksi saavansa jäädä sinne, ryhtyi hän siivoamaan ja järjestämään, eikä istunut, ennen kuin oli ollut mukana ja nuuskinut kaikkialla.

Molemmat nukkuivat muuten hyvin, ja harvoin kohdatessaan toisensa kahden kesken; kuten aterioidessa ja öisin, kun he makasivat samassa huoneessa, eivät he enään koskaan puhuneet asioita, ja he luulivat varmaan, että koko kysymys oli loppuunkäsitelty ja haudattu.