Part 12

Camy-Lamotte hymyili, muutti heti menettelytapansa ja otti takaisin mahtavan, mutta samalla kohteliaan kasvojen-ilmeensä, joka näytti pilkkaavan koko maailmaa.

-- Niin, niinpä tietenkin. Teidän omantuntonne puoleenhan minä käännynkin. Minä annan teidän tehdä päätöksen, jonka se teille määrää, ja olen varma siitä, että te olette oikeudenmukaisesti punnitseva syyt puolesta ja vastaan, jotta terveet opit ja yleinen moraali pääsevät voitolle. Te tiedätte paremmin kuin minä, että toisinaan tarvitsee olla urhoollinen tyytyäkseen pahaan, ellei tahdota joutua vielä pahempaan... Lyhyesti sanoen vedotaan ainoastaan hyvään kansalaiseen, kunnolliseen mieheen. Ei kukaan aijo mitenkään vaikuttaa teidän itsenäisyyteenne, ja sen vuoksi minä vielä kerran toistan, että tämä rikosasia täydellisesti on teidän vallassanne, kuten lain tahto muuten onkin.

Arka kun oli rajattomasta vallastaan, varsinkin ollessaan väärinkäyttämäisillään sitä, vastaanotti tuomari kunkin näistä lauseparsista tyytyväisesti pudistaen päätään.

-- Muuten, jatkoi toinen kohteliaisuudella, joka liioittelunsa kautta muuttui ivalliseksi, me tiedämme sangen hyvin, kenen puoleen käännymme. Olemme kauvan tarkkaavaisuudella seuranneet teidän pyrinnöitänne, ja minä voin ilmoittaa teille, että me jo nyt kutsuisimme teidät Pariisiin, jos joku virka olisi avoinna.

Denizet ei voinut olla liikahtamatta. Mitä nyt? Ei siis tyydytettäisi hänen suurta kunnianhimoansa, hänen unelmaansa siirrosta Pariisiin, jos hän tekisi sen palveluksen, jota pyydettiin. Mutta Camy-Lamotte, joka käsitti hänen tunteensa, kiiruhti lisäämään:

-- Paikkanne täällä on annettu toiselle, ja se on ainoastaan ajankysymys... Mutta koska jo olen tehnyt itseni syypääksi suulauteen, olen onnellinen voidessani ilmoittaa, että teidän nimenne on merkitty kunnialegioonan listalle elokuun 15 päiväksi.

Tuomari mietti silmänräpäyksen. Hän olisi pitänyt virkaylennystä parempana, sillä hän laski, että se aina olisi tuottanut noin sadan kuudenkymmenen kuuden frangin lisäyksen kuukaudessa, ja siinä salaisessa puutteessa, jossa hän tätä nykyä eli, merkitsi se hyvinvointia. Hän olisi silloin voinut uusia vaatevarastonsa ja hänen kiltti Mélaniensa olisi saanut parempaa ravintoa ja sen kautta muuttunut vähemmän häijyksi. Mutta kunniamerkki oli sentään aina hyvä kapine saada. Olihan sitäpaitsi annettu lupaus. Ja hänet, joka ei olisi antanut lahjoa itseänsä, ja joka oli kasvatettu alemman tuomarikunnan kunniallisissa pyrintötiedoissa, masensi nyt yksinkertainen toivo, epämääräinen luulottelu ylempien suosiosta. Tuomarinvirka oli nyt vain ammatti, kuten muutkin, ja hän laahasi ylenemistoiveiden luotia kuin nälkiintynyt armon-anoja, aina valmiina taipumaan vallanpitäjien käskyihin.

-- Olen sangen liikutettu, mutisi hän, ja pyydän teitä lausumaan minun kunnioitettavat kiitokseni herra ministerille.

Hän nousi ylös, koska hän tunsi itsessään, että kaikki, mitä he nyt saattaisivat sanoa, ainoastaan saattaisi heidät hämilleen.

-- Minä olen siis, virkkoi hän vihdoin, ja hänen silmänsä kävivät raukeiksi ja kasvojen piirteet jäykiksi, lopettava tutkimukseni ja ottava huomiooni teidän epäilyksenne. Ellei meillä ole ehdottomasti päteviä todistuksia tuota Cabuchea vastaan, on tietysti parempi, ett'ei anneta mahdollisuutta oikeudenkäynnistä johtuvalle hyödyttömälle häväistysjutulle. Minä päästän hänet vapaaksi, mutta pidän häntä edelleenkin silmällä.

Vielä ovella osoittautui ylisihteeri erittäin rakastettavaksi.

-- Me luotamme täydellisesti, herra Denizet, teidän suureen taitavuuteenne ja ylevään kunnollisuuteenne.

Taasen jäätyänsä yksin, vertaili Camy-Lamotte nyt aivan hyödyttömällä uteliaisuudella Séverinen kirjoittamaa lehteä siihen nimettömään kirjelappuun, jonka hän oli löytänyt presidentti Grandmorinin paperien joukosta. Yhtäläisyys oli silmiinpistävä. Hän taittoi kirjeen kokoon ja lukitsi sen sangen tarkoin laatikkoon, sillä, vaikk'eikään hän ollut tutkintatuomarille antanut pienintäkään viittausta sen olemassaolosta, saattoi sellainen ase olla hyvä kätkettynä. Ja kun hän jälleen näki hänen kuvansa niin pienenä ja hentona, ja kuitenkin niin voimakkaana hermostuneessa vastarinnassaan, kohautti hän anteeksiantavasti ja leikillisesti olkapäitään. Voi niitä naisia, kun he vaan tahtovat!

Séverine tuli jo kahtakymmentä minuuttia vailla kolme Jacquesia tapaamaan Rue Cardinetille. Hänellä oli siellä ahdas huone erään suuren talon yläkerroksessa, mutta hän ei oleskellut siellä juuri muulloin, kuin iltaisin, saadakseen nukkua. Hän olikin poissa kahdesti viikossa, nimittäin ne kaksi yötä, jotka hän vietti Havressa ilta- ja aamujunan väliajalla. Tänään oli hän kuitenkin, läpimärkänä ja perin uupuneena mennyt sinne ja heittäytynyt vuoteellensa. Sen vuoksi olisi Séverine kukatiesi saanut odottaa häntä turhaan, ellei hän olisi herännyt riitaan naapuriperheessä, missä mies kuritti vaimoansa ja tämä ulvoi. Kun Jacques kurkisti ulos ullakkoakkunastansa ja tunsi hänet katukäytävällä, peseytyi ja pukeutui hän, ollen sangen huonolla tuulella.

-- Siinäkö te vihdoinkin olette! huudahti Séverine, nähdessään hänen tulevan portista ulos. Pelkäsin ett'en ollut teitä oikein ymmärtänyt. Sanoittehan Rue Saussuren kulmauksessa...

Ja odottamatta hänen vastaustansa, tähysteli Séverine taloa.

-- Täälläkö te siis asutte?

Jacques oli, hänelle sitä sanomatta, määrännyt kohtauspaikaksi porttinsa edustan, koska veturivarikko, jonne heidän oli määrä yhdessä mennä, oli melkein vastapäätä. Mutta Séverinen kysymys saattoi hänet vielä enemmän hämilleen, hän kuvitteli mielessään, että tuo nainen menisi tuttavallisuudessa niin pitkälle, että pyytäisi saada nähdä hänen huoneensa. Mutta se oli niin huonosti kalustettu ja niin epäjärjestyksessä, että häntä hävetti.

-- En minä täällä asu, minulla on vaan pieni nurkka, jossa nukun, vastasi hän. Meidän täytyy kiiruhtaa, sillä minä pelkään, että päällikkö on jo lähtenyt ulos.

Todellakaan he eivät tavanneet häntä saapuessaan siihen pieneen taloon, jossa hän asui asema-alueella veturitallin takana, ja he etsivät häntä turhaan vajasta toisensa jälkeen. Kaikkialla sanottiin heille, että heidän olisi tultava takaisin puoli viiden ajoissa, jos tahtoisivat varmasti tavata hänet korjauspajoissa.

-- Hyvä on, me tulemme takaisin, selitti Séverine.

Ollessaan taas aseman edustalla Jacquesin kanssa kahden, sanoi hän:

-- Onko teillä, jos olette vapaa, mitään sitä vastaan, jos vartoan teidän seurassanne?

Hän ei juuri hevin voinut vastata kieltävästi, ja muuten, huolimatta siitä kalvavasta levottomuudesta, minkä hän hänessä sai aikaan, herätti hän hänessä yhä suurempaa ja voimakkaampaa ihastusta, niin että se tahallisesti poiskarkoittava nyreys, jota hän oli päättänyt osoittaa, katosi naisen lempeiden katseiden tieltä. Kenellä oli niin hellät ja peljästyneet kasvot, oli varmaan lemmessäänkin kuin uskollinen koira, jota ei edes raski lyödä.

-- Ei, minä en teitä suinkaan jätä, sanoi hän vähemmän äkeästi. Meillä on tunti aikaa... Menemmekö johonkin kahvilaan?

Séverine hymyili hänelle ja oli onnellinen, huomatessaan hänen vihdoinkin käyneen hieman ystävällisemmäksi.

-- Ei, ei, minä en tahdo sulkeutua sisälle... Mieluummin kävelemme kaduilla, missä vaan tahdotte.

Ja hän tarttui itse sangen näppärästi hänen käsivarteensa.

Nyt, kun hän ei enää ollut musta ja nokinen matkan jäljeltä, näytti hän Séverinen mielestä hienolta. Hän käyttäytyi kuin lomalle lähtevä virkamies, ja hänen siivoa, porvarillista ulkonäköänsä korotti jonkinlainen reipas ylevyys, joka oli seuraus tottumuksesta raittiiseen ilmaan ja jokapäiväisestä vaaran uhmailemisesta. Ei milloinkaan ollut hän niin selvästi huomannut, että Jacques oli niin kaunis pyöreine, säännöllisine kasvoineen ja valkealla hipiällä olevine tummanruskeine viiksineen. Ainoastaan hänen arat katseensa, nuo kultatäpläiset silmät, jotka karttoivat häntä, herättivät Séverinessä edelleenkin epäluuloa.

Jos hän karttoi katsomasta häntä suoraan kasvoihin, niin merkitsikö se sitä, että hän ei tahtonut sitoutua mihinkään, tahtoi menetellä miten mielensä teki häntäkin kohtaan? Siinä epätoivoisuudessa, jonka vallassa hän nyt oli, ja vapisten joka kerta, kun ajatteli Rue du Rocherin varrella olevaa huonetta, jossa hänen kohtalonsa nyt ratkaistiin, oli hänellä tämän jälkeen ainoastaan yksi tarkoitusperä, nimittäin saada se käsitys, että mies, joka antoi hänelle käsivartensa, kuului hänelle kaikkineen päivineen, saada hänet, silloin kun hän avasi silmänsä, upottamaan katseensa syvälle hänen katseeseensa. Silloin kuuluisi hän hänelle. Séverine ei ollut rakastunut häneen, ei edes ajatellutkaan sellaista. Mutta hän koetti aivan yksinkertaisesti muuttaa hänet omaisuudeksensa, jott'ei hänen kauemmin tarvitsisi peljätä häntä.

He kulkivat muutamia minuutteja ääneti keskellä sitä kävelijäin alituista virtaa, joka on kysymyksenalaiselle väkirikkaalle seudulle ominainen. Toisinaan oli heidän pakko astua alas katukäytävältä ja mennä ajotien yli noiden kaikkien vaunujen lomitse. Sitten saapuivat he Batignollespuistoon, joka tähän vuodenaikaan oli hyvin kaunis. Taivas, jonka aamullinen rankkasade oli puhdistanut, säteili nyt lempeän sinisenä ja sireenit aukoivat umppujansa maaliskuun auringon vienossa paisteessa.

-- Menemmekö tuonne sisälle? kysyi Séverine. Tämä väenpaljous panee pääni pyörälle.

Jacques aikoi tehdä sen muutenkin, tajuamatta tarvetta, jota hän tunsi saada hänet itsellensä kaukana muista ihmisistä.

-- Niin, sinne taikka johonkin muualle, vastasi hän.

He kävelivät aivan hiljalleen ruohostossa lehdettömien puiden keskellä. Ulkona oli paljon vaimoja pikkulasten kanssa ja muutamia muita, joilla oli kiire, ja jotka sen vuoksi kulkivat oikotietä puiston läpi. He kapusivat purojen yli ja menivät kukkuloiden keskelle; sitten palasivat he hiljakseen kävellen, kunnes saapuivat muutamien kuusistojen luo, joiden tumma vehreys välkkyi auringon valossa. Ja koska tässä yksinäisessä kolkassa oli penkki, piilossa toisten katseilta, istuutuivat he sille, edes keskustelemattakaan siitä ja juuri kuin yhteisestä suostumuksesta sinne tulleina.

-- Tulipa sentään kaunis ilma tänään, sanoi Séverine hetkisen äänettömyyden jälkeen.

-- Tuli, vastasi Jacques, aurinko on jälleen tullut näkyviin.

Mutta heidän ajatuksensa eivät olleet siellä. Jacques, joka arasteli naisia, oli tullut ajatelleeksi tapahtumia, jotka olivat lähentäneet häntä Séverineen. Tämä istui tuossa, hipaisi häntä, uhkasi valloittaa hänen olemuksensa, ja hän tunsi yhtämittaista hämmästystä. Viimeisen, Rouenissa toimitetun kuulustelun jälkeen ei hän enää epäillyt hänen olevan osallinen Croix de-Maufrasin luona tehtyyn murhaan. Voimatta selvästi ratkaista kysymyksiä, oli hän kysynyt itseltään: Miten oli se tapahtunut? Minkälaisista seikoista oli se johtunut? Mikä intohimo taikka harrastus oli pakoittanut heitä siihen? Hän oli kuitenkin lopulta sommitellut siitä itsellensä seuraavan päätelmän:

Mies oli itsekäs ja hurjapäinen ja oli tahtonut saada lahjoituksen haltuunsa. Kentiesi hän pelkäsi, että testamentti muutettaisiin heidän vahingoksensa. Ehkäpä oli hän tehnyt sen kiinnittääkseen vaimonsa itseensä verisellä siteellä.

Ja hän pysyi kiinni tässä jutussa, jonka synkällä kohdalla oli suuri vetovoima häneen ja kiinnitti kovin hänen mieltään, vaikk'ei hän koettanut saada siihen selvyyttä. Häntä kiusasi myöskin se ajatus, että hänen velvollisuutensa oli kertoa kaikki oikeuden edessä. Juuri tämä ajatus liikkui hänen mielessään, kun hän huomasi istuvansa penkillä niin lähellä Séverineä, että lonkassansa tunsi hänestä säteilevää lämpöä.

-- On todellakin ihmeellistä, että maaliskuussa voimme näin istua ulkosalla, kuin olisi kesä, virkkoi hän vihdoin.

-- Niinpä kyllä, vastasi Séverine, kohta auringon noustua korkeammalle on oikein ihanaa.

Séverine puolestansa ajatteli, että Jacques varmaankin oli oikein tyhmä, ellei epäillyt heitä rikoksellisiksi. He olivat liian innokkaasti pyrkineet hänen suosioonsa, tälläkin hetkellä juoksi hän liian silmiinpistävällä tavalla hänen perässään. Sillä aikaa kun vaitiolon tuon tuostakin keskeytti jokunen merkityksetön sana, seurasi Séverine hänen ajatustensa kulkua. He katsoivat toisiansa silmiin ja Séverine luki hänen katseestaan, että hän kysyi itseltänsä, oliko se Séverine, jonka hän näki mustana kasana koko painollansa painavan uhrin jalkoja alaspäin. Mitä tekisi ja sanoisi hän kiinnittääkseen hänet itseensä irroittamattomalla siteellä?

-- Tänä aamuna oli Havressa sangen kylmä, lisäsi hän.

-- Puhumattakaan kaikesta siitä sateesta, minkä saimme, vastasi Jacques.

Tässä silmänräpäyksessä sai Séverine äkisti erään päähänpälkähtämän. Hän ei tuumaillut, ei taistellut, se tunkeutui häneen kuin vaistomainen vaikutus hänen järkensä ja sydämensä synkistä syvyyksistä, sillä jos hän olisi ajatellut asiaa, ei hän olisi mitään sanonut. Mutta hän tunsi, että se oli hyvä, ja että hän puhumalla voittaisi hänet.

Hän tarttui lempeästi Jacquesin käteen ja katseli häntä. Vihreät viidakot kätkivät heidät läheisillä kaduilla liikkuvilta ihmisiltä; ainoastaan vaunujen etäinen vierinä kuului aurinkoisen puiston yksinäisyydessä, ja lehtokujan kulmauksessa leikki lapsi itseksensä aivan hiljaa, lapiolla ajamalla hiekkaa pienoiseen sankoon. Ilman mitään selityksiä ja pannen koko sielunsa sanoihinsa, kysyi hän puoliääneen:

-- Luuletteko, että minä olen rikoksellinen?

Jacques hieman vapisi ja upotti katseensa hänen katseeseensa.

-- Luulen, vastasi hän yhtä hiljaisella ja liikutetulla äänellä.

Silloin puristi hän hänen kättänsä, jota oli pitänyt omassansa vielä voimakkaammin, mutta ei jatkanut heti, vaan tunsi, kuinka heidän kuumeensa suli yhteen.

-- Te erehdytte, minä en ole rikoksellinen.

Hän sanoi näin, ei saadakseen hänet vakuutetuksi, vaan ainoastaan antaakseen hänelle viittauksen siitä, että hänen oli kaikkien muiden silmissä oltava viaton. Se oli tunnustus naiselta, joka sanoi ei, toivoen että se joka tapauksessa olisi ei ja siinä pysyisi.

-- Minä en ole rikoksellinen... Ette saa kauvemmin pahoittaa mieltäni uskomalla että minä olen rikoksellinen.

Hän tunsi olevansa sangen onnellinen huomatessaan Jacquesin katsovan syvälle hänen silmiinsä. Mitä hän nyt oli tehnyt, oli epäilemättä itsensä antamista, sillä hän antautui Jacquesin valtaan, ja jos tämä myöhemmin tekisi vaatimuksia hänen persoonansa suhteen, ei hän voinut panna vastaan. Mutta nyt oli irroittamaton side solmittu heidän välillensä: hän ei nyt peljännyt hänen voivan ilmaista mitään, Jacques oli hänen niinkuin hän Jacquesin. Tunnustus oli yhdistänyt heidät.

-- Ettehän enää pahoita mieltäni, te uskotte minua?

-- Kyllä, minä uskon teitä, vastasi Jacques hymyillen.

Minkä vuoksi pakoittaisi hän Séverinen raa'asti kertomaan tämän roskaisen asian? Myöhemmin kertoisi hän hänelle kaikki tyyni, jos hän tuntisi tarvetta sen ilmaisemiseen. Tämä tapa hankkia rauhaa siten, että mitään sanomatta tunnusti hänelle syntinsä, liikutti häntä suuresti, se oli todistus rajattomasta hellyydestä. Séverine oli niin luottavainen, niin heikko suloisine sinisilmineen! Hän näytti Jacquesista niin naiselliselta, miehelle niin antauneelta, valmiilta taipumaan hänen tahtonsa mukaan, voidakseen olla onnellinen. Ja mikä eritotenkin ihastutti Jacquesia heidän käsiensä puristaessa toisiaan ja heidän katseidensa pysyessä luopumatta toisistansa, oli se seikka, ett'ei hän enään ollenkaan tuntenut sitä pahoinvointia, sitä salaista väristystä, joka muulloin vaivasi häntä naisen läheisyydessä, kun hän ajatteli omistaa hänet. Muihin naisiin hän ei voinut koskea, tuntematta halua purra heitä, johon häntä kannusti inhoittava murhanhimo. Voisiko hän siis rakastaa Séverineä ottamatta häntä hengiltä?

-- Te tiedätte kyllä, että minä olen teidän ystävänne, ja ett'ei teillä minusta ole mitään pelkoa, kuiskasi hän Séverinen korvaan. Minä en tahdo tuntea teidän asioitanne, ne saavat olla kuten te suvaitsette. Ymmärrättekö minua? Minä olen kokonaan teidän käytettävänänne.

Jacques oli tullut niin lähelle häntä, että tunsi hänen lämpimän hengityksensä viiksissänsä. Vielä samana aamuna olisi hän vapissut kohtauksen pelosta. Mitä siis tapahtui, koska hän tuskin tunsi jälkeäkään väristyksestä, vaan ainoastaan toipumaan päin olevan sairaan miellyttävää väsymystä? Tuo nyt varmuudeksi muuttunut ajatus että Séverine oli tappanut, asetti hänet nyt hänen silmissänsä aivan toiseen, paljon suurempaan valoon. Ehkäpä ei hän ollut ainoastaan auttanut, vaan itse käyttänyt veistä. Hän tuli vakuutetuksi, että asian laita oli niin, vaikk'ei hänellä ollut mitään todistuksia sen otaksumiseen. Ja tämän jälkeen tuntui Séverine hänestä rauhoitetulta, kaiken arvostelun yläpuolelle korotetulta siinä tiedottomassa, pelonsekaisessa himossa, jota hän nyt hänessä herätti.

Molemmat juttelivat nyt keskenänsä kuin haaveksiva pari, joka on joutunut yhteen, ja jossa rakkaus alkaa versoa.

-- Antakaa minulle kätenne että voin sitä lämmittää?

-- Ei, ei, ei, täällä. Meidät voidaan nähdä.

-- Kuka sitten, koska olemme kahden? Eihän siinä sitä paitsi mitään pahaa olisi.

-- Minä toivon sitä.

Séverine nauroi vilpittömästi iloissaan siitä, että oli pelastettu. Hän ei ollut rakastunut Jacquesiin, siitä oli hän varma, ja vaikka hän oli lupautunut hänelle, ajatteli hän jo jotakin keinoa päästäkseen siitä vapaaksi. Mies näytti siivolta, eikä varmaankaan olisi liian vaatelias, joten asia voitaisiin sangen hyvin järjestää.

-- Se oli päätetty, me olemme hyvät toverukset, ilman että kenenkään muun, ei edes mieheni, tarvitse siitä olla pahoillaan. Päästäkää nyt käteni irti, älkääkä katsoko minun tuolla tavalla, te kulutatte silmänne pilalle.

Mutta Jacques piti hänen hienot sormensa omiensa välissä ja änkytti hyvin hiljaa:

-- Minä rakastan teitä.

Séverine säpsähti ja riistäytyi nopeasti irti, Jacquesin jäädessä penkille istumaan.

-- Mitä hullutuksia! Olkaa nyt järkevä! Joku tulee!

Tuli todellakin muuan lapsentyttö, kantaen kapalolasta, joka oli nukkunut. Sitten kulki joku nuori tyttö sangen nopeasti ohitse. Aurinko katosi nyt taivaanrannalla sinipunervaan usvaan, ja auringonsäteet luopuivat nyt ruohokentistä ja varistelivat kultatomua kuusten viheriöihin latvoihin. Tuli kuin äkillinen keskeytys tuohon ainaiseen vaunujen jyrinään. Läheisyydessä kello löi nyt viisi.

-- Oi, herra Jumala, huudahti Séverine, kello, on viisi, ja minulla kun on kohtaus Rue du Rocherin varrella.

Hänen ilonsa katosi ja hän tunsi jälleen pelkäävänsä sitä tuntematonta, mikä häntä odotti, ja hän muisti ett'ei hän vielä ollut pelastunut. Hän kävi aivan kalpeaksi ja huulet vapisivat.

-- Mutta varikonpäällikkö, jota teidän piti käydä tapaamassa! muistutti Jacques, joka oli noussut penkiltä, tarjotaksensa hänelle käsivartensa.

-- Niin, se on ikävää, mutta se saa jäädä toiseen kertaan... Nyt, ystäväni, en enään tarvitse teidän seuraanne. Sallikaa minun nyt toimittaa asiani, ja vielä kerran kiitos, kiitos kaikesta sydämestäni.

Séverine puristi Jacquesin käsiä ja hänellä oli kiire päästä lähtemään.

-- Me näemme toisemme junalla.

-- Niin, junalla.

Séverine oli jo poissa ja katosi nopeasti puiston puiden joukkoon, Jacquesin lähtiessä hitaasti kulkemaan Rue Cardinetia kohden.

Camy-Lamotte oli vast'ikään ollut pitkässä neuvottelussa Länsirata-yhtiön liikennepäällikön kanssa. Tämä, joka oli kutsuttu sinne muka toisen asian takia, oli lopulta maininnut yhtiön johtokunnan olevan kovasti pahoillaan Grandmorin jutusta. Ensinäkin sanomalehtien valitusten johdosta, jotka koskivat ensi luokan matkustajien niukkaa turvallisuutta. Sitten oli vielä koko henkilökunta sekotettu asiaan ja useita virkamiehiä oli epäilty, puhumattakaan Roubaudista, joka oli eniten asiaan sotkeutunut ja saattoi tulla vangituksi milloin tahansa. Lopuksi näyttivät vielä nekin häväistysjutut, mitkä olivat liikkeellä presidentistä, joka oli ollut yhtiön johtokunnan jäsen, lankeavan koko johtokunnan niskoille.

Ja sitten oli käynyt niin, että tuo kaksimielinen iljettävä ja likainen juttu rikoksesta, jota luultiin pienen, vähäpätöisen ala-asemapäällikön tekemäksi, vaikutti varsin moninaisella tavalla. Sen takia tuli epäjärjestystä ja hämminkiä suuren rautatieyrityksen koko suunnattomaan koneistoon, vieläpä korkeampi hallintokin joutui epäkuntoon. Sen vaikutukset ulottuivat vielä korkeammallekin, aina ministeristöön saakka, ja ne saattoivat nykyisen valtiollisen ahdingon aikana käydä valtiollekin vaarallisiksi: vaikeana saattoi mitättöminkin kuume jouduttaa suuren yhteiskunta ruumiin hajoamista.

Kun Camy-Lamotte sai liikennepäälliköltä kuulla, että johtokunta samana päivänä oli päättänyt erottaa Roubaudin, vastusti hän sangen vilkkaasti sellaista toimenpidettä Ei, ei! Ei mikään olisi sen taitamattomampaa, se aiheuttaisi kaksin verroin enemmän melua sanomalehdistössä, jos siinä ruvettaisiin esittämään alipäällikköä poliittisena marttyyrinä. Kaikki natisisi silloin vielä enimmän alhaalta ylöspäin, ja Jumala tiesi mitä ikäviä paljastuksia muillekin silloin voisi tulla päivän valoon! Häväistysjuttua oli kestänyt jo liian kauvan, ja kaikki tyyni oli vaiennettava niin pian kuin mahdollista.

Liikennepäällikkö tunsi tulleensa vakuutetuksi ja sitoutui pitämään Roubaudin toimessaan sekä olemaan edes siirtämättä häntä pois Havresta Se kyllä nähtäisiin, ett'ei yhtiön palveluksessa ollut kunnottomia ihmisiä. Asia päättyisi ja pyyhittäisi pois luettelosta.

Kun Séverine hengästyneenä ja sydän ankarasti sykkien jälleen seisoi Camy-Lamotten edessä tuossa vakavassa huoneessa Rue du Rocherin varrella, katseli tämä häntä ääneti silmänräpäyksen. Häntä huvitti Séverinen tavattomat ponnistukset näyttää tyyneeltä, ja hän tunsi todellakin suosivansa tuota hienoa, heikkoa rikoksentekijää, jolla oli niin siniset, viattomat silmät.

-- No niin!

Hän keskeytti puheensa, nauttiakseen vielä muutamia sekunteja Séverinen tuskasta. Mutta naisen katse oli niin syvä ja hän tunsi koko hänen olemuksensa syöksyvän vastaansa niin vastustamattomalla varmuuden tarpeella, että hän tunsi sääliä.

-- No niin! Olen tavannut liikennepäällikön ja saanut aikaan, ett'ei teidän miestänne eroiteta virastaan. Asia on järjestetty.

Ylenpalttinen ilo melkein pani Séverinen pyörtymään. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, eikä hän voinut sanoa mitään, vaan hymyili ainoastaan.

Ylisihteeri toisti painavasti, jotta hän käsittäisi sanojen koko merkityksen.

-- Asia on järjestetty... Te voitte tyyneesti palata Havren.

Séverine käsitti sen vallan hyvin: hän tahtoi sanoa hänelle, ett'ei heitä vangittaisi, että heitä armahdettaisiin. Se ei merkinnyt ainoastaan sitä, että Roubaud saisi pitää paikkansa, vaan myöskin, että tuo kauhea asia unhotettaisiin ja haudattaisiin. Vaistomaisen hyväilevällä liikkeellä, kun kaunis kotieläin, joka kiittää ja mielistelee, kumartui Séverine nyt hänen käsiensä yli, suuteli niitä, vei ne poskilleen ja piti niitä siinä. Ja tällä kertaa ei ylisihteeri vetänyt niitä pois, koska hän tunsi tulleensa sangen liikutetuksi tässä kiitollisuudessa esiintyvästä sulosta ja hellyydestä.

-- Mutta muistakaa tarkoin, virkkoi hän taas ja koetti jälleen näyttää vakavalta ja ankaralta, että käyttäydytte hyvin.

-- Oi, kyllä!

Mutta hän halusi edelleenkin pitää heidät vallassaan, sekä vaimon että miehen, ja hän viittasi senvuoksi kirjeeseen.

-- Muistakaa, että asiapaperit ovat tallella ja että pienimmänkin hairahduksen tapahtuessa kaikki voidaan uudelleen ottaa esille... Kehoittakaa ennen kaikkea mieheänne olemaan sekaantumatta politiikkaan. Siinä suhteessa me pysymme taipumattomina. Minä tiedän, että hän on paljastanut itsensä, ja minulle on kerrottu ikävästä riidasta, mikä hänellä on ollut aliprefektin kanssa. Teidän miestänne pidetään republikaanina ja sitä ei voida suvaita. Hänen on oltava järkevä, muuten me aivan yksinkertaisesti vapautamme itsemme hänestä..

Séverine ei ollut istunut. Hän halusi päästä ulos purkamaan ilonsa, joka melkein saattoi tukehduttaa hänet.

-- Me tottelemme ja olemme sellaisia, kuin te tahdotte... Teidän tarvitsee vaan käskeä milloin ja missä tahansa, niin minä olen teidän.