Part 3

Siten ovat suuret miehet kuin voide, joka poistaa silmiltämme itserakkauden kalvon, antaen meille kyvyn nähdä toisia ihmisiä ja heidän tekojaan. Mutta on vikoja ja heikkouksia, jotka ovat syöpyneet kokonaisiin kansoihin ja aikakausiin. Ihmiset tulevat aikalaisiinsa, vieläpä enemmän kuin esi-isiinsä. On huomattu, että vanhat aviopuolisot, tai henkilöt, jotka monta vuotta ovat asuneet yhdessä, tulevat toistensa näköisiksi; ja, jos he eläisivät kylliksi kauan, emme voisi eroittaa heitä toisistaan. Luonto kammoo tuommoista yhteenmukauvaisuutta, joka uhkaisi sulattaa maailman muodottomaksi möhkäleeksi, ja rientää särkemään tuommoisia hentoja yhteenliittymisiä. Samanlaista sulaumista tapahtuu saman kaupungin, saman lahkon, saman puolueen jäsenien kesken; ja ajan aatteet liikkuvat ilmassa ja tartuttavat kaikki, jotka hengittävät sitä. Nähtyinä tarpeeksi korkealta näyttäisivät New-York täällä ja tuolla Lontoo, ja koko länsimainen sivistys kuin mielettömyyksien pesältä. Me pidämme toisiamme silmällä ja kiihotamme kilvoittelevalla kateudellamme ajan virmaa mielettömyyttä. Kilpenä omaatuntoamme vastaan käytämme yleistä tapaa ja aikalaisiamme. Ja toisaalta on ylen helppoa olla yhtä viisas ja hyvä kuin kanssaihmisemme. Opimme varsin helposti aikalaisiltamme sen minkä hekin tietävät, ja opimme sen ikäänkuin omistaisimme sen ihomme huokosten kautta. Me tajuamme sen myötätunnon voimalla, tai kuten vaimo kohoo miehensä henkiselle ja siveelliselle tasolle. Mutta me pysähdymme siihen, mihin hekin pysähtyvät. Hyvin vaikeata on meidän astua siitä edemmäksi. Suuri ihminen, tai semmoinen, joka pysyy luonnon povella ja katkaisee tapojen siteet, pelastaa meidät uskollisesti noudattaessaan johtavia aatteita sovinnaisista erehdyksistä ja suojelee meitä aikalaisiltamme. He ovat niitä poikkeuksia, joita tarvitsemme kaiken muun yhtäläistyessä. Vieras suuruus on vastamyrkky kaikelle ummehtuneelle, keskinkertaisuuteensa piintyvälle salaseuraisuudelle.

Täten vahvistaa ja vaurastuttaa meitä nero, ja me virkenemme tahmentumisesta, jonka liika paljo seurusteleminen vertaistemme kanssa on aiheuttanut, ja me uskallamme riemuiten luonnon syvyyksiin, suuntaan, johonka hän meitä johtaa. Miten korvaakaan yksi ainoa suuri mies kokonaiset kääpiökansat! Jokainen äiti soisi yhden pojistaan neroksi, vaikkapa kaikki muut jäisivätkin keskinkertaisiksi. Mutta uusi vaara uhkaa suuren miehen vaikutuksen liikanaisuudessa. Hänen vetovoimansa tempaa meidät sijaltamme. Me olemme tulleet henkisesti riippuvaisiksi ja henkisiksi itsemurhaajiksi. Oi! tuolla jo häämöttää apumme taivaan rannalla: -- uusia suuria miehiä, uudenlaatuisia ja uusin lahjoin, kaikki tasoittaen ja heikentäen toistensa vaikutusta. Me saamme kyllämme kunkin erikoisen suuruuden hunajasta. Jokainen sankari muuttuu lopulta rasitukseksi. Voltaire ei ollut ehkä mikään ilkeä ihminen, kuitenkin hän sanoi lempeästä Jesuksesta: "Kunpa en ikinä enää tarvitsisi kuulla sen miehen nimeä." Ylistetään George Washingtonin kuntoa. -- "Hitto vieköön koko Georg Washingtonin!" on jakobini-paran ainoa vastaus ja puolustus. Mutta ihmisluonto tarvitsee tämmöisen turvakeinon. Mitä suurempi on keskihakuisuus, sitä suurempi on myöskin keskipakoisuus. Suuren miehen vastapainoksi asetamme hänen vastakohtansa, ja valtion menestys riippuu tästä vipusimesta.

On joka tapauksessa sentään jyrkkä rajansa suurten miesten vaikutuksella. Suuret määrät semmoisia ominaisuuksia, joita emme voi käyttää, estävät meitä lähestymästä neroja. He vaikuttavat varsin tenhoovasti ja luokseenvetävästi meihin, ja ovat kaukaa nähden kuin omiamme, mutta joka taholta olemme estetyt lähestymästä heitä. Mitä vahvempi on veto heitä kohti, sitä tehoisampi on myöskin työntö poispäin. On ikäänkuin jotain epätodellista, epäpätevää siinä hyvässä, jonka he ovat tehneet meille. Syvimmät havaintonsa ja näkemyksensä havaitsee ja näkee ihminen itselleen. Ne ovat jotakin epäoleellista hänen seuraajalleen, niin kauan kuin hän ei itse ole omassa olemuksessaan niitä kokenut. On kuin olisi jumaluus varustanut jokaisen sielun, jonka se lähettää luontoon, varmoilla voimilla ja hyveillä, joita ei voi jakaa ja antaa toisille ihmisille, ja kuin olisi se lähettäessään tämän sielun toteuttamaan jotain uutta tehtävää olevain piirissä, piirtänyt sille sanat: "Ei siirrettävä toiselle henkilölle", tai "Ainoastaan tätä matkaa varten". On jotakin pettävää ihmismielten keskinäisissä suhteissa. Rajakivet ihmisten välillä ovat näkymättömät, mutta niiden yli ei koskaan voi astua. Ihmisessä elää niin harras tahto jakaa ja niin harras tahto ottaa vastaan, että jokainen ihminen pyrkii häipymään toiseksi ihmiseksi; mutta yksilöisyyden laki tekee tehoisiksi salaiset voimansa: sinä olet sinä ja minä olen minä, ja niinä pysymme.

Sillä luonto tahtoo, että kaikki pysyy itsenään; ja samalla kuin kukin yksilö pyrkii kasvamaan ja kasvamaan ja sulkemaan kaiken muun pois ja laajenemaan maailman ja olemisen ääriin asti ja tekemään tyhjäksi omalla itsellään kaiken, silloin on luonnon sitkeä alinomainen pyrkimys suojella kaikkea yksityistä kaikelta muulta. Kaikkeen on kätkettynä itsensäsäilyttämisen ja itsensäpuolustamisen voima. Mikään ei ole ilmeisempää kuin se voima, joka suojaa jokaista yksilöä toisilta yksilöiltä maailmassa, jossa hyväntekijä niin helposti vaihtuu sortajaksi, ainoastaan siten, että hän jatkaa vaikutusvoimaansa aloille, joissa sitä ei enää tarvita, maailmassa, jossa lapset näyttävät niin kokonaan olevan ajattelemattomain vanhempainsa armoilla, ja jossa yleensä melkein kaikki ihmiset ovat liiaksi seuranhaluisia ja toistensa asioihin sekautuvia. Täydellä syyllä puhumme me lasten suojelusenkeleistä. Kuinka paljon ovatkaan he, juuri lapset edellämme välittömyydessään ja vaistossaan, joka kavahtaa huonoja henkilöitä sekä kaikkea halpamaisuutta! He vuodattavat omaa yltäkylläistä suloansa kaikkeen, mitä he näkevät. Senpävuoksi eivät he olekaan semmoisten kasvattajapoloisten armoilla, kuin me täysikäiset. Jos me töykimme ja nuhtelemme heitä, niin unohtavat he nopeasti sen ja saavat itseluottamusta, ja jos me hemmottelemme heitä ja suvaitsemme heidän vikojaan, niin löytävät he muualta ohjeensa.

Meidän ei tarvitse pelätä ylivoimaista vaikutusta. Jalolla, alttiilla luottamuksella saamme antautua. Palvele suuruutta! Älä kavahda mitään nöyrtymistä. Äläkä säästä mitään palvelusta, jonka vaan voit tehdä. Ole jäsen heidän ruumiistaan, heidän suunsa hengitys. Uhraa itsekkyytesi! Mitä siitä, kun vaan tulet avarammaksi ja jalommaksi? Älä välitä, jos sinua tästä moitittaisiin: altistuminen, antauminen olkoon kernaasti suurempi kuin tuo nurja ylpeys, joka saidasti säilyttää omat rajansa. Tule toiseksi; älä ole itseäsi, vaan Platon oppilas; älä itsenäinen ihminen, vaan kristitty, älä luonnontutkija, vaan Descartesin oppilas, älä runoilija, vaan Shakespearen seuraaja. Turhaa, kehityksen pyörää ei voi pysäyttää; ei hitauden ja pelon, eipä itse rakkaudenkaan voimat voi sinua kiinnittää. Eteenpäin, iäti eteenpäin! Mikroskooppi havaitsee monadin tai väre-eläimen liikkuvan infusorioiden keskellä veden pisarassa. Yht'äkkiä ilmestyy eläimeen pilkku, joka laajenee raoksi, ja samassa on edessämme kaksi täydellistä eläintä. Samanlaista iäti jatkuvaa eroittautumista tapahtuu ajatusmaailmassa ja yhteiskunnassa. Lapset luulevat, ett'eivät he voi elää ilman vanhempiaan. Mutta pikemmin kuin he huomaavatkaan, on tuo musta pilkku ilmestynyt ja ero tapahtunut. Joku sattuma paljastaa heille nyt heidän riippumattomuutensa.

Mutta _"suuret miehet"_ -- se nimitys on melkein loukkaus. Löytyykö siis luokkia? Onko olemassa kohtalo? Miten käy sen lupauksen, joka on hyveelle annettu? Syvämielinen nuorukainen valittaa luonnon kohtuuttomuutta. "Ylväs ja ihana on sankarinne", sanoo hän, "mutta katsokaahan Pekka-parkaa tuossa, jonka maailmana ovat hänen työntikärrynsä, katsokaahan kaikkia noita lukemattomia Pekkoja!" Miksi ovat joukot hamasta historian alkupäivistä asti olleet miekkojen ja kanuunoiden ruokana. Ihanteet aateloivat muutamat harvat johtajat, joilla on tunnetta, järkeä, rakkautta, uhrautumisvoimaa; ja nämä pyhittävät sodan ja kuoleman; mutta mitä jää noiden poloisten osaksi, jotka he pestaavat ja surmaavat? Ihmisten halpa-arvoisuus on jokapäiväinen murhenäytelmä. Toisten halpuus on meille yhtä oleellinen tappio kuin se, että itse olisimme halpoja; sillä me kaipaamme yhteiselämää.

Vastaukseksi näihin huomautuksiin voisi sanoa, että yhteiskunta on ikäänkuin Pestalozzin järjestelmän mukaan toimiva koulu: kaikki ovat vuoroonsa sekä opettajia että oppilaita. Meille on yhtä edullista sekä vastaanottaa että jakaa. Ihmiset, jotka tietävät samaa, eivät läheskään ole edullisin seura toisilleen. Mutta saatettakoon sen sijaan jokaisen älykkään ihmisen seuraan toinen, toisilla kokemuksilla varustettu ihminen, ja kohta on kuin laskisi vettä järvestä, kaivamalla rinnalle matalamman säiliön. Tämä tuntuisi tuottavan jo aivan ulkonaistakin etua, ja suureksi hyödyksi on se jokaiselle puhujalle, koska hän siten voi muovata ajatuksensa selviksi itselleen. Persoonallinen mielentilanne vaihtuu varsin keveästi arvokkuudesta riippuvaisuuteen. Ja jos näyttää siltä, kuin ei joku koskaan istuisi johtajan istuimella, vaan aina seisoisi ja palvelisi, niin johtuu se siitä, ett'emme ole saaneet seurata seuran toimintaa tarpeeksi pitkää aikaa, jotta näyteltäväin osain kiertokulku olisi ollut täydellinen. Mitä taas tulee siihen, että puhumme joukoista ja tavallisista ihmisistä, niin ei ole mitään tavallisia ihmisiä. Kaikilla ihmisillä on lopullisesti sama arvo, ja todellinen taide on mahdollinen ainoastaan sen vakuutuksen pohjalla, että kukin kyky kohdallaan saa ylistävän tunnustuksensa. Rehellinen kilpailu ja vapaa kenttä ja tuoreimmat laakerit kaikille voittajille alallaan! Mutta taivas on varannut saman liikkumistilan kaikelle olevalle. Kukin on levoton, kunnes hän on heittänyt oman säteensä kaikkeuden kupuun, ja siten nähnyt oman voimansa kirkastetuimmassa ihanuudessaan ja täydellisyydessään.

Päivän sankarien suuruus on suhteellista; he kasvavat nopeammin; tai ovat he semmoisia, joissa menestyksen hetkenä on ollut kypsänä jokin ominaisuus, jota sinä hetkenä on kaivattu. Toiset ajat vaativat taas toisia ominaisuuksia. Muutamat säteet livahtavat tavallisen katsojan nähtävistä, ja tarvitsevat hienompaa silmää, tullakseen huomatuiksi. Kysy suurelta mieheltä, onko ketään häntä suurempaa. Hänen aateveljiään on, eikä silti että joukko ei heitä huomaa vähemmän suuria, vaan päinvastoin suurempia. Luonto ei ikinä lähetä suurta miestä elämään uskomatta samalla salaisuutta siitä jollekin toiselle sielulle.

Yksi ilahuttava tosiasia käy esiin näistä tutkisteluistamme, -- se että rakkaudessamme on todellista kohoamisvoimaa. Yhdeksännentoista vuosisadan kuuluisuudet ovat joskus lueteltavat todistuksina kehittymättömyydestämme. Ihmiskunnan kehitys on kaiken historioimisen ainoana todellisena aineena. Meidän täytyy siinä monessa kohdassa luottaa omiin johteluihimme ja täyttää monta aukkoa kertomuksessa. Kaikkeuden historia on ilmiöiden esille tulemista, ja elämä on muistelemista, mieleen johtamista. Yksikään ihminen kaikissa kuuluisuuksien sarjoissa ei ole sulaa järkeä tai valoa tai sitä elämän ja tiedon alkuolentoa, jota etsimme; hän on ainoastaan omalla alallaan ikäänkuin tähystyskohta uusia mahdollisuuksia kohden. Kunpa voisimmekin jonakin päivänä saattaa päätteeseen tuon ikiolennon kuvan, josta nuo sädehtivät pisteet ovat osia! Tutkiessamme muutamia ihmisiä joudumme kuin joillekin alkualoille, jossa yksilöllisyys häipyy ja kaikki koskevat ja yhtyvät toisiinsa voimainsa äärimmäisyydessä. Siellä ei enää voi tulvehtivaa ajatusta ja tuntoa sitoa ja pidättää mikään persoonallisuuden raja. Tässä on suurten miesten voimien salaisuus -- heidän sielunsa laajenee ja vuodattuu. Uusi sielun ominaisuus työskentelee päivät ja yöt ja levittäytyy kuin keskipisteestään ulospäin laajeneva rengas sekä pyrkii ilmoille noudattaen uusia tuntemattomia lakejaan: sielujen sisäinen yhteys näyttäytyy läheisimmäksi: mikä on löytänyt tiehykkeensä yhteen, sitä ei voi sulkea toisestakaan, ja pieninkin lisäys totuudenhavainnossa ja voimassa jollakin taholla on yhtä suuri lisäys kaikkien tuon henkisen tasavallan jäsenien totuuden havainnossa ja voimissa. Jos kaikki erot kyvyssä ja asemassa häipyvät olemattomiin, kun katsoo yksilöitä siinä iäisyydessä, joka on välttämätön, jotta kunkin tehtävä saa todellisen täytäntönsä, niin häipyy tuo näennäinen vääryys vielä nopeammin, jos kohoomme näkemään kaikkien yksilöiden sisäisen, keskisen yhteyden, ja havaitsemme, että ne ovat saman iäisen olemuksen muodostumia, josta virtaa kaikki oleva ja elämä.

Ihmisyyden henki on historian oikea näkökohta. Laadut ja ominaisuudet pysyvät; ihmiset, joissa ne ilmenevät, ilmaisevat niitä, milloin kirkkaammin, milloin heikommin, ja väistyvät taaskin; laadut ja ominaisuudet jäävät ja ilmenevät taas uusissa aivoissa. Mikään kokemus ei ole jokapäiväisempi. Joskus on nähty fenixlintuja, niitä ei enään nähdä, mutta maailma ei silti ole päässyt lumouksestaan. Astiat, joille näette piirretyiksi pyhiä vertauskuvia, esiytyvät teille nyt tavallisina savenvalajan teoksina, mutta kuvien on pyhä, ja vielä tänä päivänä saatatte nähdä ne samat kuvat, mutta nyt piirrettyinä kaikkeuden seinille. Joksikin aikaa ovat opettajamme meille ikäänkuin edistysaskeleittemme merkkipaaluja ja mittoja. Joskus ovat he olleet tiedon enkeleitä ja heidän haamunsa piirtelivät pilviä. Myöhemmin tulimme lähemmäksi heitä, näimme heidän voimansa, kehityksensä ja rajansa; ja he luovuttivat sijansa toisille neroille. Onpa onni, jos jokukin nimi jää niin korkealle, ett'emme vielä pysty lukemaan sitä lähempää ja että aika ja vertailu eivät ole riistäneet sädettäkään sen loisteesta. Mutta lopulta olemme herkeävät etsimästä ihmisissä täydellisyyttä ja tyytyvät heidän yhteiskunnalliseen ja edustavaan laatuunsa. Kaikki, mikä koskee yksilöä, on tilapäistä ja ainoastaan tulevaisuutta varten, kuten yksilö itsekin, joka kohoo rajoistaan ja rajoituksistaan yleiseen olemiseen. Emme koskaan saa todellisinta ja parasta hyötyä nerosta niin kauan kuin pidämme häntä alkuperäisenä voimana. Samana hetkenä, jona hän lakkaa olemasta meille perussyynä, alkaa hän auttaa meitä sitä enemmän vaikutuksena. Sillä silloin ilmenee hän meille valtaavamman mielen ja tahdon tulkkina. Pimeä minäkin muuttuu läpinäkyväksi Alkusyyn valossa.

Kuitenkin, ihmiskasvatuksen ja ihmistoimeliaisuuden rajoissa voimme sanoa, että suuria miehiä on olemassa, jotta voisi esiintyä vielä suurempia. Elollisen luonnon tarkoituksena on pyrkiä korkeampaan, ja ken voi määrätä tämän pyrkimyksen rajat? Ihmisen tehtävänä on luoda valoa hämäryyteen ja kylvää kaikkialle, koko elämänsä ajan, tiedon ja laulun siemeniä, jotta ilmasto, vilja, eläimet, ihmiset lauhkenisivat ja jotta rakkauden ja lempeyden taimet versoisivat moninkertaisina.

II.

Plato, filosofi.

Kaikista maallisista kirjoista ansaitsee yksin Plato Omarin uskonkiihkoisan ylistyslauseen Koraanista, kun hän sanoi: "Polttakaa kirjastot, niiden arvo ja sisältö on tässä kirjassa." Hänen lauselmiinsa sisältyy kansojen sivistys, ne ovat koulujen kulmakivet, ne ovat kaiken kirjallisuuden ehtymättömät lähdesuonet. Ne ovat kasvatuksena kaikkeen logiikkaan, aritmetiikkaan, kaunotaiteeseen, sopusuhteitten tajuamiseen, runousoppiin, kielitieteeseen, puhetaitoon, tieteelliseen jäsentelyyn, siveysoppiin, käytännölliseen elämänviisauteen. Ei ole ollut toista ihmistä, jonka ajatus olisi käsittänyt niin avarat alat. Platosta on lähtöisin kaikki, jota vieläkin ajattelevat mielet kirjoittavat ja pohtivat. Valtaava on Platon aikaansaama vaurio alkuperäisyyksiemme keskuudessa. Hänessä olemme saavuttaneet sen vuoren, josta ovat lähtöisin kaikki nuo irtonaiset lohkareet. Kaksituhatta kolmesataa vuotta on hän ollut oppineitten raamattuna, ja jokainen tulimielinen nuori mies, joka vuorostaan on sanonut jotakin hienoa ja sattuvaa vastahakoiselle ajalleen -- joku Boëthius, Rabelais, Erasmus, Bruno, Locke, Rousseau, Alfieri, Coleridge -- kaikki ovat he olleet Platon lukijoita, jotka ovat näppärästi kääntäneet omalle kielelleen hänen syvällistä viisauttaan. Suurempipuitteisetkin henget joutuvat kärsimään jommoistakin vähennystä arvossaan, koska onnettomuudekseen (niin sanoakseni) ovat joutuneet tulemaan jälkeen tämän tyhjentävän ajattelijan. Pyhä Augustinus, Copernikus, Newton, Böhme, Swedenborg, Goethe ovat niinikään hänen velallisiaan, ja heidän täytyy puhua hänen jälissään. On nimittäin kohtuullista lukea laajaperäisimmän ajattelijan laskuun kaikki ne erityisseikat, jotka voi johtaa hänen opeistaan.

Plato sisältää koko filosofian, ja koko filosofia sisältyy Platoon -- Platoon, joka yht'aikaa on sekä ihmiskunnan kunnia että häpeä, koska ei yksikään germaani tai romaanilainen ole voinut lisätä ainoatakaan uutta aatetta hänen peruskäsitteihinsä. Hänellä ei ollut vaimoa eikä lapsia, mutta kaikkien sivistyneiden kansojen ajattelijat ovat hänen jälkeläisiään, ja heissä on väre hänen sieluansa. Kuinka monta suurta henkeä lähettää väsymätön luonto yöstään olemaan hänen miehiään -- platonisteja! Aleksandrialaisen koulun, kokonaisen sikermän neroja; samanlaisen sikermän Elisabethin aikoina: sir Thomas More, Henry More, John Hales, John Smith, lordi Bacon, Jeremy Taylor, Ralph Cudworth, Sydenham, Thomas Taylor; Marcilius Ficinus ja Picus Mirandola. Calvinismi sisältyy hänen Phaidoniinsa, siihen sisältyy koko kristinuskokin. Muhamettilaisuus on saanut kaiken siveysopin käsikirjassaan, Akhlak-y-Jalaly'ssä löytyvän filosofiansa häneltä. Mystisismillä on Platossa kaikki alku- ja peruskirjansa. Tällä muutaman kreikkalaisen kaupungin asujamella ei ole kotikylää eikä isänmaata. Englantilainen lukee häntä ja huudahtaa: "kuinka englantilaista!" saksalainen: "kuinka germaanista!" italialainen: "kuinka roomalaista ja kreikkalaista!" Kuten Argoon Helenan kauneuden sanotaan olleen niin yleistä laatua, että ken vain hänet näki, tunsi kuin olevansa sukua hänelle, samoin näyttää Plato uus'englantilaiselle lukijalle amerikkalaiselta nerolta. Hänen laaja ihmisyytensä kasvaa kuin kaikkien eroittavien rajojen ylä- ja ulkopuolelle.

Tämä Platon arvo opettaa meille myöskin, mitä meidän on ajatteleminen tuosta paljon pohditusta kysymyksestä hänen kirjoittamikseen arveltujen teoksien suhteen -- mitkä niistä ovat alkuperäisiä, mitkä väärennettyjä. On omituista, että missä tahansa tapaamme miehen, päätään pitemmän kaikkia aikalaisiaan, myöskin varmasti esiintyy epäilyjä siitä, mitkä ovat hänen oikeita teoksiaan. Siten on laita Homeroon suhteen, siten Platon, Rafaelin, Shakespearen. Nämä miehet nimittäin ikäänkuin tenhoovat, sähköttävät aikalaisensa niin, että heidän oppilaansa tekevät heidän hengessään semmoista, jommoista he eivät koskaan voisi tehdä omassa hengessään; ja suuri mies elää täten useammassa ruumiissa ja kirjoittaa tai piirtää tai tekee tekonsa useammalla kädellä, niin että jonkun ajan kuluttua on vaikeata määritellä, mikä on mestarin omaa tekoa, mikä ainoastaan hänen oppilaittensa.

Myöskin Plato, kuten jokainen suuri mies, käytti ja tyhjensi koko oman aikansa. Mitä on suuri mies muuta kuin valtaavaa omistamis- ja sulattamisvoimaa, joka ottaa itseensä ravinnokseen kaikki taiteet ja tieteet, kaiken tiedettävän? Hän ei voi olla käyttämättä mitään; kaikki kelpaa hänelle. Mikä ei vartuta hänen siveellisiä voimiaan, se vartuttaa hänen tietojaan. Siksipä syyttääkin häntä hänen oma aikansa aina kirjallisesta varkaudesta ja jäljittelemisestä. Mutta ainoastaan luova henki osaa lainata, ja ihmiskunta on hyvillään saadessaan unohtaa nuo lukemattomat työntekijät, jotka ovat palvelleet tätä arkkitehtiä hänen työssään, ja säästää kaiken kiitollisuutensa hänelle. Kun ylistämme Platoa, tuntuu siltä, kuin oikeastaan ylistäisimme joitakin Solonilta, Sophronilta tai Philolaokselta tehtyjä lainauksia. Vaikkapa niinkin. Jokainen kirja on lainaa, ja jokainen huone on lainaa metsistä, kaivannoista, kivilouhimoista; jokainen ihminenkin on lainaa esi-isistään. Ja tämä ahnehtiva keksijä ottaa lunnaansa kaikista maista.

Plato imi itseensä aikakautensa kaiken tiedon -- Philolaoksen, Timaioksen, Heraklitonin, Parmenideen ja mitä heitä muita oli, vielä lisäksi oppimestarinsa Sokrateen; ja tuntien itsessään voiman luoda tietonsa vielä valtaavammaksi kokonaisuudeksi -- kokonaisuudeksi, jolla ei ole vertaansa, ei silloisessa eikä myöhemmässä ajatusmaailmassa -- vaelsi hän Italiaan omistaakseen sen, mitä hänellä oli omistettavaa Pythagoraan opissa, sitte Egyptiin ja ehkäpä paljon syvemmällekin itään avatakseen sieltä europalaiselle ajatusmaailmalle ne lähteet, jotka siltä vielä puuttuivat. Tämä laajapohjaisuus tekee hänet filosofian itseoikeutetuksi edustajaksi. Hän sanoo "Tasavallassaan": "Semmoinen mieli, jommoinen filosofilla välttämättä pitää olla, esiintyy ainoastaan harvoin kaikkine ominaisuuksineen yhdessä henkilössä, mutta sen eri ominaisuudet ilmenevät useasti eri henkilöille jakauneina." Jokaisen ihmisen, joka tahtoo tehdä jotakin hyvin, täytyy käydä työhönsä korkeammalta perustalta. Filosofin pitää olla enemmän kuin filosofi. Platolla on kaikki runoilijan voimat, ovatpa ne hänellä mitä korkeimmassa määrässä, ja vaikka luulenkin, että häneltä puuttui lyyrillisen välittömyyden ratkaiseva lahja, hän pääasiallisesti siitä syystä yksin ei ole runoilija, että hän on käyttänyt runoilijalahjojaan korkeampaa päämäärää varten.

Suurilla neroilla on lyhyimmät elämäkerrat. Heidän serkkunsa eivät tiedä mitään kaskua heistä. He elävät teoksissaan, ja niinpä heidän elämänsä kotona ja ulkona oli tavallista ja jokapäiväistä. Jos haluatte oppia tuntemaan heidän makuaan ja mielenlaatuaan, niin on heidän ihailevin lukijansa enimmän heidän kaltaisensa. Platolla erittäinkään ei ole mitään ulkonaista elämäkertaa. Oliko hänellä ystäviä, puoliso, lapsia, siitä emme kuule mitään. Kaikki ne häipyvät hänen kuvaukseensa. Kuten hyvä uuni polttaa oman savunsa, siten filosofikin muuttaa kaiken arvokkaan kohtalossaan henkensä tuotteeksi.

Hän syntyi 430 e.Kr., jokseenkin samoihin aikoihin kuin Perikles kuoli; kuului aikansa ja kaupunkinsa ylimystöön, ja sanotaan hänen nuorena aikoneen sota-alalle, mutta tultuaan kahdenkymmenen vuotiaana yhteyteen Sokrateen kanssa luopui hän tämän neuvosta tästä aikeesta ja jäi kymmeneksi vuodeksi hänen oppilaakseen, kunnes Sokrates kuoli. Silloin lähti hän Megaraan, noudatti Dionin ja Dionysioksen kutsua Sisilian hoviin ja kävi siellä kolmasti, vaikka hänen osakseen siellä tulikin hyvin oikullinen kohtelu. Hän matkusti Italiaan, sitte Egyptiin, jossa hän viipyi pitkän aikaa, muutamien mukaan kolme -- toisten kolmetoista vuotta. Sanotaan hänen matkustaneen pitemmällekin, aina Babyloniaan, mutta se on epävarmaa. Palattuaan Ateenaan luennoi hän Akademiassa semmoisille, jotka hänen maineensa kutsui sinne, ja kuoli, kuten kerrotaan, par'aikaa kirjoittaessaan kahdeksankymmenen yhden vuoden vanhana.