Part 2

Jos rajoitamme huomiomme ainoastaan silmiinpistävimpiin voittopuoliin; -- niin liittyy kivennäis- ja kasvimaailmaan omituinen vakava viehätys, joka korkeimmissa asteissa suorastaan ilmenee luonnon sulona -- kuten kiteen säihke, luontaistaipumusten varmuus, kulmien täsmällisyys. Valo ja pimeys, kuumuus ja kylmyys, nälkä ja ravinto, makea ja karvas, kiinteät ja nestemäiset aineet sekä kaasut kiertävät ympärillämme armaassa kehässä, viihdyttäen miellyttävällä vaihtelullaan elämän päivää. Jok'ikinen päivä toistaa silmä tuota ensimäistä olemisen ylistystä, -- "ja katso, kaikki oli sangen hyvää". Me tiedämme, missä ne ovat löydettävissä nuo taiturit, ja mieltymyksemme niihin yhä suurenee rohkeampien sielujen vähäisen kokemuksen perustalla. Mutta olemmekin oikeutetut korkeampiin etuihin. Tiede näet on vajanainen niin kauan kuin ihmismieli ei ole leimannut sitä vaikutuksellaan. Toista on logaritmijärjestelmä ja toista sen elävä toteutuminen kasvitieteessä, säveltaiteessa, optiikassa, rakennustaiteessa. Laskutaito, anatomia, rakennustaide, tähtitiede kätkevät itsessään edistysmahdollisuuksia, joita tuskin voi aavistaakaan ensi näkemältä, kun ne yhtyneinä järkeen ja tahtoon astuvat elämään ja toistuvat puhelussa, luonteissa ja yhteiselämässä. Mutta tästä myöhemmin. Nyt puhumme ainoastaan perehtymisestämme niihin niiden omassa piirissä ja siitä, miten ne näyttävät ikäänkuin tenhoavan ja vetävän luokseen jonkun neron, joka koko elämäkseen omistautuu yhdelle ainoalle asialle. Tulkitsemisen ja selvittämisen mahdollisuus perustuu jonkinmoiseen yhteyteen havaitsijan ja havaittavan välillä. Kaikella aineellisella on taivaallinen puolensa, on se kohtansa, jossa se kosketuksessa ihmismielen kanssa vaihtuu henkiseksi ja kohoo välttämättömyyksien piiriin, jossa sillä on yhtä ehdoton sijansa kuin kaikella muullakin. Ja tätä päätekohtaansa kohden pyrkii kaikki oleva alinomaa. Kaasut tihenevät kiinteiksi, kemialliset aineet joutuvat kasveihin ja kasvavat, joutuvat eläimiin ja liikkuvat, joutuvat ihmiseen ja ajattelevat. Mutta valitsijakunta määrää myöskin edustajansa kannan. Hän ei ainoastaan edusta, vaan kuuluu itse myöskin edustettavainsa piiriin. Ainoastaan kaltainen voi ymmärtää kaltaistaan. Syy, miksi ihminen ymmärtää jotakin luonnosta, on se, että hän itsekin on sitä, hän on suorastaan puhjennut luonnosta, tai olemasta sen osana. Eläväksi tullut kloori tietää jotakin kloorista, lihaksi tullut sinkki sinkistä. Ainesten laatu määrää hänen elämänsä suunnan; ja hän voi lukuisissa vivahduksissa ilmaista näiden ainesten ominaisuuksia ja voimia, koska hän on muodostunut niistä. Ihminen, maailman tomusta luotu, ei unohda alkuperäänsä; ja kaikki mitä ei henki vielä ole virvoittanut eläväksi, on kerta puhuva ja ajatteleva. Luonto, jonka syvänteitä ei vielä ole paljastettu, on joskus tuleva ilmi kaikissa salaisuuksissaan. Sanoisimmeko että kvartsivuoret ovat jauhenevat lukemattomiksi Vernereiksi, von Buch'eiksi, Beaumont'eiksi, ja että ilmapiirien laboratoriossa soljuu alkutilassaan ties mitä Berzeliuksia ja Davys'ia?

Niinpä istumme lietemme ääressä ja tapailemme käsillämme maailmaa navasta napaan. Tämä ikäänkuin kaikkialla läsnäoleminen lievittää tilamme puutteenalaista vajanaisuutta. Jonakin noista taivaallisista päivistä, jolloin taivas ja maa kohtaavat ja kohottavat ihanuuteen toisensa, tuntuu vajanaiselta, että meillä on ainoastaan yksi elämä elettävänämme: halajaisimme itsellemme tuhannet päät ja tuhannet ruumiit, jotta voisimme viettää sen sanomatonta kauneutta lukemattomilla tavoilla ja lukemattomissa paikoissa. Onko tämä ainoastaan kuvittelua? Niinpä toden totta, edustajissamme toistuvat voimamme moninkertaisina. Kuinka helposti omistammekaan heidän töittensä hedelmät! Kukin Amerikaan purjehtiva laiva on saanut karttansa Kolumbukselta. Joka ainoa novelli on lainannut Homeroolta. Jokainen salvumies, joka käyttää höyläänsä, lainaa unohtuneen keksijän neroa. Elämää ympäröi tietojen kehä, ihmisten jälkeenjättämä, ihmisten, jotka ovat häipyneet, jättääkseen valosäikeensä taivaallemme. Insinööri, kauppias, lakimies, lääkäri, siveysopin saarnaaja, jumaluusoppinut, jokainen ihminen, sikäli kuin hänellä on jotakin tietoa, kaikki ovat he elinehtojemme kartoittajia, sen pituus- ja leveysasteiden määrittelijöitä. Nämä uranaukaisijat rikastuttavat meitä joka taholle. Meidän pitää avaroittaa elinpiiriämme ja monistaa suhteitamme. Me voitamme yhtä paljon havaitessamme uuden ominaisuuden vanhassa maapallossamme kuin keksiessämme uuden tähden.

Olemme liian alttiisti vastaanottavia saadessamme tuollaista aineellista tai puol'aineellista apua. Emme saa olla yksinomaan säkkejä ja vatsoja. Tai astuaksemme askelta korkeammalle -- meitä hyödyttää enemmän myötätuntomme. Toimeliaisuus on tarttuvaa. Tähtäämällä katseemme sinne, minne toisetkin tähtäävät katseensa, ja käsittelemällä samoja asioita, tavoitamme ja oivallamme sen lumon, joka on viehättänyt nämä toisetkin. Napoleon sanoi: "Älä taistele liika usein saman vihollisen kanssa, muuten opetat hänelle koko sotataitosi." Puhumalla paljon jonkun valpasmielisen ihmisen kanssa opimme hyvin nopeasti näkemään asiat samassa valossa kuin hänkin, ja aavistamme kussakin eri tapauksessa hänen ajatuksensa.

Ihmiset voivat auttaa toisiaan järjellään ja tunteellaan. Muu apu on minusta ainoastaan näennäistä. Jos aiotte antaa minulle leipää ja lämpöä, niin tunnen maksavani niistä täyden hinnan, ja lopulta jään kuitenkin samaksi mitä olinkin, en paremmaksi enkä huonommaksi; kaikki henkinen ja siveellinen hyvä taas on suoranaista voimien lisäystä. Se lähtee sinusta, tahtoen tai tahtomattasi, ja hyödyttää minua, jota et ikinä ole ajatellutkaan. En voi kuulla puhuttavankaan minkäänlaatuisista persoonallisista avuista ja suuresta työkyvystä tuntematta mielessäni virkoavan elokkaan päättäväisyyden. Kaikki mikä on ihmisvoimin suoritettavissa herättää meissä kilvoittelun halua. Cecilin sanat Valter Raleighistä: "Tiedän hänellä olevan suunnattoman työkyvyn", ne vaikuttavat kuin sähköisku. Samaten vaikuttavat Clarendonin kuvaukset Hampdenista, "jonka työteliäisyyttä ja valppautta ei uutterinkaan voinut väsyttää ja uuvuttaa, ja joka oli niin läpitunkevan lahjakas, ettei ovelinkaan ja teräväpäisinkään voinut johtaa häntä harhaan, sekä jonka mieskohtainen rohkeus oli tasapinnassa hänen parhaiden avujensa kanssa", -- tai Falklandista, "joka siinä määrin kunnioitti totuutta, että hän ennemmin olisi tahtonut varastaa kuin teeskennellä". Emme voi lukea Plutarkoa sykähtämättömin sydämin; yhdyn kiinalaisen Menciuksen lauselmaan: "Viisas mies on satojen sukupolvien opettaja. Missä Loon tavat tunnetaan, siellä tulevat tyhmät viisaiksi ja horjuvat päättäväisiksi."

Tämä selittää elämäkerrallisten kuvausten siveellisen merkityksen; kuitenkin on vainajien vaikeampi liikuttaa elävien sydämiä kuin omien aikalaisten, vaikkapa näiden nimet eivät eläisikään yhtä kauan. Mitä merkitsee minulle semmoinen ihminen, jota en koskaan ajattele, kun taas syvimmässä yksinäisyydessäkin ovat luonani ne, jotka tukevat henkeäni ja ihmeellisesti ylentävät ja elähyttävät mieltäni. Rakkaus osaa aavistaa toisen ihmisen elämäntehtävän paremmin kuin hän itse ja uljaasti rohkaisten pysyttää häntä tehtävässään. Mitä on ystävyydessä ylevämpää kuin tuo jalo vetovoima, jolla se liittyy kaikkeen hyvään meissä? Emme koskaan enää ole ajattelevat halventavasti itsestämme ja elämästä. Olemme kannustetut pyrkimään jotakin tarkoitusperää kohti, eikä maatyömiehen työskentely radan varrella enää saata meitä häpeämään.

Tästä riippuu tuo minusta mitä puhtain kunnioitus, jota kaikki kansanluokat tuntevat päivän sankaria kohtaan, Coriolanuksesta ja Gracchuksesta alkaen Pittiin, Lafayetteen, Wellingtoniin, Websteriin, Lamartineen asti. Kuulkaa, mikä riemu täyttää kadut. Kansa ei voi nähdä häntä kyllikseen. Miehestä he riemuitsevat! Kas siinä pää ja vartalo! Mikä otsa! mitkä silmät! Atlaksen olkapäät, ja koko ryhti sankarillinen; ja sisäistä voimaa kyllin johtamaan tuota mahtavaa koneistoa! Tämä ilo siitä, että on päässyt täyteen ilmaisuunsa se, mikä jokapäiväisessä kokemuksessa tavallisesti esiintyy surkastuneena ja keskeneräisenä, toistuu ja paljoa korkeammassa muodossa siinä ilossa, joka lukijalla on kirjailijanerosta, ja on juuri tässä tämän ilon salaisuus. Mitään ei ole jätetty kätköön. On tulta kyllin, jotta sillä sulattaa vaikka kokonaisen kultavuoren. Shakespearen pääansion voi sanoa olevan siinä, että hän kaikista ihmisistä parhaiten on osannut englannin kieltä ja voinut ilmaista, mitä on tahtonut. Mutta tuo ilmaisun vapaa ja esteetön virtailu uomissaan ja kanavissaan on ainoastaan terveyttä tai onnellista luonnonlaatua. Shakespearen nimi johtaa mieleen toisia ja puhtaasti henkisiä lahjoja.

Senaattoreilla ja ruhtinailla ritarimerkkeineen, kunniamiekkoineen ja vaakunakilpineen ei ole jaettavinaan suosionosoituksia, verrattavia siihen, että ilmaisee toiselle ihmiselle ajatuksia, jotka edellyttävät vissiä ylemmyyttä hänen hengenelämässään. Tätä kunniaa, joka jokapäiväisessä ympäristössä tuskin kohtaa ihmistä kuin kerran pari hänen elämässään, jakaa nero alinomaa ympärilleen tyytyväisenä, jos silloin tällöin, kerta vuosisadassa, hänen antimensa otetaan vastaan. Aineellisten arvojen määrääjät alenevat ikäänkuin joiksikin kokeiksi ja leipureiksi, kohta kun ilmenee joku noita henkisten arvojen määrittelijöitä. Nero on yliaistillisten asiain luonnontutkija tai maantieteilijä, ja piirtää hän niiden karttaa; ja tutustuttamalla meitä uusiin toiminnan aloihin jäähdyttää hän mielenkiintoamme entisiin. Me omaksumme nämät yhtäkkiä sinä todellisuutena, josta se maailma, johon aiemmin olimme tutustuneet, oli ainoastaan heijastuskuva.

Menemme voimistelusaliin tai uimakouluun nähdäksemme ruumiinvoimaa ja -kauneutta; yhtäläinen ilo ja korkeampi nautinto on kaikenlaisten henkisten lahjojen näkemisestä; semmoisten kuin muiston voima, matemaattinen yhdistelykyky, suuri ajattelumahti, elävä mielikuvitus, samaten monipuolisuus ja syventymis- ja keskittymisvoima, nämä kaikki kun ilmaisevat ihmismielen näkymättömiä elimiä ja jäseniä, jotka jäsen jäseneltä vastaavat ruumiinosia. Me astumme näet täten uudelle voimistelutanterelle ja opimme arvioimaan ihmisiä heidän todellisimpien ominaisuuksiensa mukaan tai, kuten Plato sanoo: "valitsemaan ne, jotka ilman silmien tai minkään muun aistimen apua etenevät kohti totuutta ja todellista olemista". Ensimäinen näistä voimista on mielikuvituksen ilakointi, lumo ja riemukas luova toiminta. Ihmisen mielikuvituksen herätessä näyttävät hänen voimansa kasvavan kymmen- ja tuhatkertaisiksi. Se herättää meissä ihanan vapauden ja riippumattomuuden tunnon ja virittää mielessämme uljaan uskaltavan rohkeuden. Me tulemme kimmoisiksi kuin ruutikaasu, ja lauselma jossakin kirjassa tai sana, joka on lausuttu jossakin keskustelussa, vapahtavat mielikuvituksemme, ja silmänräpäyksessä huuhtelee päätämme linnunrata ja jalkamme tallaavat syvänteiden pohjaa. Ja tämmöinen hyväteko on todellista, sillä nämä hengen avaruudet ovat oikeutettua perintöämme, ja kerta astuttuamme yli rajojen, emme enää koskaan ole aivan samoja säälittäviä rajoitettuja olentoja kuin ennen.

Ylemmät hengen lahjat ovat niin läheisiä toisilleen, että kaikissa etevimmissä kyvyissä aina ilmenee jotakin mielikuvituksen voimaa, jopa lahjakkaimmissa matematikoissakin mutta varsinkin ilmenee sitä mielissä, joiden ajattelu on välitöntä sisäistä havaitsemista. Nämät auttavat meitä sillä, että käsittävät elämän pohjaa hallitsevan yhteyden ja vastakohtaisuuden. Plato, Shakespeare, Swedenborg, Goethe eivät ikinä ummistaneet silmiään kummaltakaan näistä laeista. Näiden lakien tajuaminen on jonkinlainen sielujen mittapuu. Pienet sielut ovat pieniä juuri siksi että ovat voimattomia niitä tajuamaan.

Mutta näilläkin kemuilla on mässäyksensä. Järjen meissä herättämä ilo muuttuu järjen tulkitsijan jumaloimiseksi. Varsinkin tapaamme esimerkkejä tämmöisestä orjistumisesta silloin kun ihmiskuntaa on opettanut ja ohjannut henki, jonka ajatusvoima on ollut erikoisesti sääntöperäistä. Tästä ovat esimerkkejä Aristoteleen hallitseva asema ajatusmaailmassa, Ptolemaioksen tähtitiede, Lutherin, Baconin ja Locken vaikutus, -- sekä uskonnossa kaikkien pappisvaltojen, pyhimysten ja lahkokuntien historia, jotka ovat ottaneet nimensä perustajansa mukaan. Mutta voi, joka ihminen on sellainen uhri. Ihmiselimen heikkous viekottelee aina voimaa käyttämään voimaansa väärin. Jokapäiväinen kyky riemukseen huikaisee ja sokaisee katsojan. Todellinen nero taas tahtoo varjella meitä itseltään. Todellinen nero ei tahdo orjuuttaa, vaan vapahtaa ja herättää meissä uusia aisteja. Jos kaupunkiimme ilmestyisi viisas mies, niin herättäisi hän niissä, jotka puhuisivat hänen kanssaan, uuden voiman ja rikkauden tunnon, aukaisemalla heidän silmänsä näkemään heille tähän asti tuntemattomia aarteita, hän rauhoittaisi mielemme horjumattoman vakaiksi ja tyynnyttäisi meidät vakuutetuiksi siitä, ettei meitä voi pettää, koska kukin voisi nähdä elinehtojemme vajanaisuudet ja varmuudet. Rikas näkisi erehdyksensä ja köyhyytensä, köyhä turvasijansa ja apuneuvonsa.

Mutta luonto saattaa kaiken aikanaan tasapainoon. Sen keinona on kiertokulku. Sielu ei siedä vallitsijaa ylitsensä, ja kaipaa vaihtelua. Perheenemännät sanovat palvelijasta, joka on ollut kelvollinen: hän on palvellut jo liika kauan meillä. Olemme ainoastaan taipumuksia, tai paremmin vielä ilmauksia ja oireita, eikä kukaan meistä ole täydellinen. Me hipaisemme ja käymme, ja juomme siemauksen sieltä täältä elämän lukemattomia kuohuja. Kiertokulku on luonnon laki. Kun luonto riistää meiltä suuren miehen, tähystää kansa taivaanrantaa nähdäkseen hänen seuraajansa, mutta semmoista ei näy, eikä ole näkyväkään. Hän on viimeinen laatuansa. Lähin suuri mies on esiytyvä jollakin toisella kokonaan uudella alalla; tällä kertaa ei mikään Jefferson tai Franklin, vaan joku suuri kauppanero, senjälkeen joku rautatiekuningas, sitten kalojen tutkija, sitte joku puhvelinpyytäjä ja tutkimusmatkailija, tai joku puolivilli Lännen kenraali. Tämä on turvamme karkeampiin vallitsijoihimme nähden, parhaimpia vastaan taas on hienompi apukeino. Voima, josta he tekevät meidät osallisiksi, ei ole heidän omaansa. Kun meitä hurmaavat aate-ihanteet, niin emme ole niistä velassa Platolle, vaan niille itselleen, joiden velallinen itse Platokin on.

En saa unohtaa, että olemme erikoisessa velassa eräälle erityiselle ryhmälle. Elämä on asteikkosarja. Suuret miehemme ovat suuressa määrässä eriarvoisia. Ihmiset ovat kaikkina aikoina noudattaneet joitakin harvoja miehiä, jotka joko sen aatteen laadun vuoksi, jota he edustavat, tai suuren vastaanottokykynsä takia ovat oikeutetut johtajan ja lainsäätäjän asemaan. Nämä opettavat meille alkuperäisen luonnon ominaisuudet -- avaavat meille luonnon sisäisen lainmukaisuuden. Me uiskentelemme päivä päivältä harhojen virtaa, ja mieltämme tenhoovat ne ilmalinnat ja kangastukset, jotka pettävät ihmisiä ympärillämme. Mutta elämä on totinen asia. Valoisina hetkinä sanomme: "Auetkoon minulle tie todellisuuteen, liika kauan olen kantanut narrinkaapua." Tahdomme oppia tuntemaan taloustieteemme ja valtiotaitomme perusteet. Oppikaamme salakirjaimien selitys, tai, jos ihmiset ja asiat ovat jonkun taivaallisen sävelteoksen katkelmia, niin perehtykäämme sen juoksutuksiin. Järkemme on pettänyt meitä, mutta on ollut täysijärkisiä, tervemielisiä ihmisiä, jotka ovat iloinneet ja nauttineet rikkaasta, sisällökkäästä olemisesta. Minkä he tietävät, sen tietävät he meidän hyväksemme. Jokaisen uuden miehen ohella tulee ilmi jokin uusi luonnonsalaisuus, eikä raamattua ole kirjoitettava loppuun, ennenkuin on syntynyt viimeinen suuri mies. Nämä miehet taltuttavat eläimellisen luonnon huumehaaveet, he saattavat meidät mieleviksi ja malttaviksi ja antavat meille uusia pyrintöperiä ja uusia voimia. Ihmisten kunnioitus valitsee nämät korkeimmalle sijalle. Siitä ovat todistuksena ne lukemattomat muistopatsaat, muotokuvat ja muistomerkit, jotka johtavat heitä mieliimme jokaisessa kaupungissa, kylässä, asunnossa ja laivassa: --

Yhä nousevat etehemme haamunsa heidän Ylevämmät veljemme, yhtä tok' verta; Ja he vihkivät pöydät ja vuotehet meidän Sulolemmellä sanojensa, katseittensa.

[Käännöksessä esiytyvät runosäkeet on suomentanut maisteri _O. E. Helkiö_.]

Kuinka ilmaisisin ja selittäisin aatteiden ratkaisevan merkityksen, sen ihanan palveluksen, jonka tekevät meille ne, jotka istuttavat siveellisiä totuuksia ihmismieliin ja yleistajuntaan? -- Elämäni ajan on minua kiusannut eräs ainainen arviointi. Kun työskentelen puutarhassani ja karsin ja hoidan omenapuutani, niin tyydyttää työskentelyni minua, ja voisin jatkaa sitä loputtomiin. Mutta silloin tuleekin mieleeni, että päivä on kulunut ja ett'en ole tehnyt muuta kuin tätä mieluisaa tyhjänpäiväistä. Matkustan Bostoniin tai New-Yorkiin ja juoksen asioillani: ne tulevat suoritetuiksi, mutta päättynyt on päiväkin. Minua kiusaa muistellessani, minkä hinnan täten olen maksanut tämmöisistä joutavuuksista. Johtuu mieleeni tarun aasinnahka, joka oli semmoinen, että ken vaan istui sillä, hänen toivonsa täyttyivät, mutta joka toivolta hävisi siitä palanen. Menen hyväntekeväisyysyhdistykseen. Mitä tehnenkin, en voi siirtää silmiäni kellosta. Mutta jos ilmaantuisi siellä seuraan joku hieno ylevä sielu, joka tietäisi tuskin mitään eri ihmisistä ja puolueista, Carolinasta ja Cubasta, mutta joka voisi paljastaa lain, jota nämä kaikki erikoisasiat noudattavat, ja siten vakuuttaisi minut siitä iäisestä oikeudesta, joka tekee tyhjäksi jokaisen väärän pelaajan aikeet ja joka saattaa vararikkoon jokaisen omanvoiton pyytäjän, joku, joka antaisi minulle tunnon siitä ett'en ole riippuvainen maastani ja ympäristöstäni ja ajasta ja ihmisruumiista, niin vapahtaisi se ihminen minut; minä unohtaisin kellon, liukuisin ulkopuolelle tukalia ahdistavia suhteitani, toipuisin vammoistani, heräisin kuolemattomaksi päästessäni tuntoon iäisistä haihtumattomista omaisuuksistani. Täällä keskellämme on kamppailu ankara rikkaudesta ja köyhyydestä. Me elämme torilla, jolla on saatavissa ainoastaan rajoitettu määrä vehnää tai villaa tai maata, ja jos minulla on niitä enemmän, niin täytyy niitä jollakin toisella olla sitä vähemmän. Näyttää kuin en saisi omistaa mitään rikkomatta hyviä tapoja vastaan. Kukaan ei iloitse toisen ilosta, koko olomme on alinomaista sotajalalla olemista, alinomaista väärää sortamista. Jokainen saksilaisrotuinen lapsi on kasvatettu tahtomaan olla ensimäinen. Se on meidän järjestelmämme; ja jokainen joutuu arvostelemaan arvonsa sen mukaan, miten syvää mielipahaa, kateutta ja vihaa hän herättää kanssakilpailijoissaan. Mutta noilla uusilla aloilla, aatteitten mailla on tilaa yllin ja kyllin: siellä ei ole sortavaa oman arvon tuntoa eikä töykeätä toisten teiden sulkemista.

Ihailen suuria miehiä, millä alalla he esiintyvätkin, ihailen toiminnan miehiä ja ajatuksen miehiä, ihailen jyrhiä ja ihailen herkkiä, "Jumalan ruoskia" ja "ihmiskunnan lemmikkejä". Ihailen ensimäistä Caesaria ja Espanjan Kaarle V:ttä; Ruotsin Kaarle XII:tta, Richard Plantagenetiä ja Ranskan Bonapartea. Ylistän jokaista kelvollista miestä, virkamiestä, joka täyttää sijansa, upseeria, ministeriä, senaattoria. Ihailen hallitsijaa, joka seisoo lujasti, raudanvarmasti paikallaan, jalosyntyisenä, rikkaana, ylväänä, kaunopuheliaana, menestyvänä, lumoten kaikki alaisikseen ja valtansa ja voimansa tuiksi. Miekka ja nuija, tai mielet kuin miekka ja nuija, jouduttavat maailmojen työtä. Mutta suurempana pidän häntä, jos hän voi kieltää itsensä, ja kaikki sankarit ja sallia, että tulvii niiden sijalle järjenvalo, jonka rinnalla ja edessä yksityisoliot unohtuvat, tuo ylevänhieno, vastustamattomasti ylöspäin kohottava voima hengessämme, joka hävittää tunnon kaikesta yksityisolemisesta; voima niin suuri, että voiman omistajakin sen edessä hupenee olemasta. Silloin on hän oikea hallitsija, jos hän antaa hallitusmuodon kansalleen, silloin oikea pappi, jos hän julistaa sielujen yhdenvertaisuutta ja vapahtaa palvelijansa heidän sokeasta jumaloimisestaan, silloin oikea keisari, jos hän voi olla ilmankin valtakuntaansa.

Mutta tarkoitukseni oli ainoastaan vähän tarkemmasti määritellä paria kolmea näistä palveluksista. Luonto ei koskaan säästä opiumiaan ja lievityskeinojaan; vaan kaikkialle missä se vammaa luomiaan jollakin rumuudella tai puutteellisuudella, tuhlaa se voiteitaan haavalle, ja kärsivä kulkee iloisana läpi elämänsä, aavistamatta kurjuuttansa ja kykenemättä näkemään sitä, vaikka koko maailma jok'ikinen päivä osoittaa sitä sormellaan. Arvottomat ja vahingolliset yhteiskunnan jäsenet, joiden olemassaolo on yhteiskunnallinen mätä, pitävät poikkeuksetta itseään sorretuimpina olentoina maailmassa eivätkä ikinä toivu hämmästymästä aikalaistensa kiittämättömyyttä ja itsekkyyttä. Maapallomme paljastaa kätkettyjä voimiansa, ei ainoastaan sankareissa ja ylienkeleissä, vaan myöskin kielikelloissa ja juoruakoissa. Eiköhän ole omituista sekin, että on kätketty kaikkeen olevaan varma määränsä hitaista saamattomuutta, säilyttävää, vastustavaa voimaa, jolle kaikki muuttuminen ja herääminen on vastahakoista? Ihan riippumatta kunkin henkisistä voimista ylpeilee jokainen ihminen mielipiteestään ja on varma siitä, että hän on oikeassa. Ei ole sitä raihnaisinta isoäitiä, eikä narrimaisinta hölmöä, joka, käyttäen viimeisiä hitusia ymmärryksen ja järjen lahjojaan, ei omassa mielessään virnistelisi ja ilkkuisi toisten mielettömyyksille. Mikäli joku ihminen on erilainen kuin minä, sikäli on hän minun silmissäni houkkio. Ihminen ei voi aavistaakaan, että hän saattaisi olla väärässä. Miten nerokasta liittää asiat toisiinsa tuolla liitekeinolla lujemmalla kuin mikään sementti! Mutta kesken kaikkea tätä sokean itsetyytyväisyyden virnistelyä astuu yht'äkkiä ohitsemme haamu, jota itse Thersiteskin voisi kunnioittaa ja ihailla. Se on hän, jonka pitäisi johtaa meitä sillä tiellä, jota vaellamme. Hänen apunsa on rajaton ja ehtymätön. Ilman Platoa melkeinpä kadottaisimme uskomme järkiperäisten kirjojen mahdollisuuteen. Me näytämme tarvitsevamme ainoastaan yhtä, mutta juuri sen me tarvitsemmekin. Me kaipaamme liittyä ylevän uljaisiin ihmisiin, koska vastaanottokykymme on rajoittamaton ja koska seurustelu suurten kanssa helposti istuttaa suuruutta ajatuksiimme ja tapoihimme. Kaikissa meissä asuu viisauden mahdollisuus, vaikkapa se ainoastaan niin harvoissa elävänä vaikuttaa. Tarvitaan ainoastaan yksi viisas seurassa, ja kaikki ovat viisaita; niin nopea on tartunta.