Part 18

Hän on sivistyksen perikuvallinen edustaja, kaikkien taiteiden, tieteiden ja tapahtumien harrastaja, taiteellinen, vaan ei taiteilija, henkevä, vaan ei henkinen. Ei ole olemassa mitään, jota hän ei olisi oikeutettu tuntemaan, ei ole ainoatakaan asetta neron asevarastossa, jota hän joskus ei olisi ottanut käteensä, mutta mitä tarkimmin huolehtien ett'ei hänen apukeinonsa hetkeksikään käy hänelle ylivoimaiseksi. Hän eristää joka asian valokehällä, eristää itsensäkin ja kalliimman, minkä hän omistaa. Häneltä ei ole mitään salassa eikä mitään peitossa. Vaanivat pahat henget olivat hänen kuvattavinaan, samaten pyhimys, joka näki pahat henget, ja yliaistilliset voimat pukeutuivat muotoon. "Hurskauskaan ei ole mikään päämäärä, vaan ainoastaan keino, jonka avulla me puhtaimman sisäisen mielenrauhan kautta saavutamme korkeimman sivistyksen." Ja hänen voimansa tunkeutua kaunotaiteiden jokaisen salaisuuden perille tekee Goethen aseman vielä kylmemmän valtaavaksi. Hänen tunteensa palvelevat häntä kuten naiset, joita Cicero käytti houkutellakseen tietoonsa salaliittolaisten juonet. Hänellä ei ole mitään vihollisia. Voit olla hänen vihollisensa -- jos sillä voit opettaa hänelle jotain, jota et voi ystävyydelläsi hänelle opettaa -- olkoonpa se opetus sitte vaikka ainoastaan kokemus, jonka hän voi saada sortumisestasi. Vihollinen ja semmoisena tervetullut, mutta vihollinen ylevässä merkityksessä. Hän ei voi vihata ketään; hänen aikansa on liika kallis. Luonne-eroavaisuuksiin perustuvia vastakohtaisuuksia suvaittakoon, mutta vain kuten keisarien vihamielisyydet, jotka taistellaan arvokkaan ylväästi kuningaskuntien poikki ja yläpuolella.

Hänen itse kirjoittamansa elämäkerta, jolle hän pani nimeksi "Runoa ja totta elämästäni", on tämän aatteen ilmituomista -- aatteen, joka nykyään saksalaisen hengen välityksellä tunnetaan kautta koko maailman, mutta joka oli uutuus Englannille niinhyvin vanhalle kuin uudelle, silloin kun kirja ilmestyi -- että nimittäin ihminen on olemassa sivistyäkseen: ei sitä varten, mitä hän voi aikaansaada, vaan sitä varten, mitä voidaan aikaansaada hänessä. Ainoa huomattava tulos, mikä elämällä voi olla, on asioiden ja elämän vaikutus ihmiseen. Henkevä syvämielinen ihminen voi katsoa itseään kuin vierasta henkilöä, siksipä kiinnittävät hänen mieltänsä yhtä paljon hänen heikkoutensa ja pettymyksensä kuin hänen menestyksensäkin. Vaikkapa hän haluaakin edistyä ja menestyä aikeissaan, niin vielä syvempi on hänen halunsa oppia tuntemaan ihmisen elämää ja kohtaloa, sill'aikaa kuin itsepyyteiset sumeina pilvinä ajelehtivat hänen ympärillään eivätkä tavoittele ja pyydä muuta kuin matalaa aineellista etua.

Tämä aate vallitsee _Dichtung und Wahrheit_-kirjaa ja määrää, mitkä elämänpuolet siinä tulevat esitetyiksi, jossa suhteessa asiain ulkonaisella näennäisellä tärkeydellä, henkilöiden arvolla ja omaisuussuhteilla ei ole mitään määräämisvaltaa. Tosiaankin tarjoo kirja tuiki vähän aineksia semmoiselle esitykselle, mitä me sanoisimme "Goethen elämäkerraksi"; siinä esiytyy varsin niukalti aikamääriä, kirjeenvaihtoa ei ollenkaan, ei mitään yksityiskohtaisia tietoja hänen viroistaan ja virkatoimistaan, ei mitään valoa hänen avioelämäänsä, ja noin kymmenvuotinen ajanjakso hänen elämäänsä, aika hänen Weimariin asettumisensa jälkeen, jonka luulisi vilkkaimmaksi hänen elämässään, on kokonaan sivuutettu. Sensijaan anastavat etualan muutamat rakkausjutut, jotka kuten sanotaan menivät myttyyn, ja muuttuvat mitä tärkeimmiksi tapahtumiksi, hän ihan syytää meille yksityiskohtia -- erityisellä mielihyvällä esittää hän joitakin omituisia mielikuvitelmia, maailman syntyoppeja ja itse muovailemiaan uskontoja sekä varsinkin suhteitaan merkittäviin miehiin ja tärkeimpiin ajatusrikkaisiin ajanjaksoihin. Hänen "Päivä- ja vuosikirjansa", hänen "Italian matkansa", hänen "Ranskan sotaretkensä" ja hänen "Värioppinsa" historiallinen osa kiinnittävät mieltä samasta syystä. Viimeksimainitussa hän lyhyesti kuvaa Kepleriä, Roger Baconia, Galileita, Newtonia, Voltairea j.n.e., ja on tämän kirjanosan viehätys siinä suurpiirteisen yksinkertaisessa tavassa, jolla hän esittää suhteet Europan tieteellisen historian suuruuksien ja itsensä välillä, tuo pelkkä viivojen vetäminen Goethestä Kepleriin, Goethestä Baconiin, Goethestä Newtoniin. Tuo viivanvetäminen on ajalle ja henkilölle mitä peloittavimman tehtävän suoritus, ja se ilahuttaa mieltämme silloinkin, kun eivät Iphigenia ja Faust voi meitä ilahuttaa, kysymättä sentään koskaan läheskään sitä mielikuvituksen ponnistusta kuin Faust ja Iphigenia.

Tämä taiteen lakiensäätäjä ei ole mikään taiteilija. Johtuiko tämä siitä, että hän tiesi liika paljon, että hänen näkövoimansa oli mikroskooppinen ja esti häntä näkemästä oikeissa näkösuhteissa, näkemästä kokonaisuutta? Hän luo katkelmittain, hän runoilee tilapäärunoja, hän kirjoittaa kokonaisia ensyklopedioja yksityisiä mietelmiä. Jos hän ryhtyy kirjoittamaan jotakin draamaa tai romaania, kokoo ja järjestää hän havaintonsa tuhansilta tahoilta ja yhdistää ne yhdeksi ruumiiksi niin hyvin kuin hän taitaa. Paljo on semmoista, joka ei ota sulautuakseen kokonaisuuteen, ne hän liittää irtonaisina osina mukaan kuten kysymyksessä olevain henkilöiden kirjeinä, otteina heidän päiväkirjoistaan ynnä muuna semmoisena. Sittekin jää paljo semmoista, jota ei saa sovitetuksi. Ne voi ainoastaan kirjansitoja liittää jonkinmoiseksi kokonaisuudeksi: ja sitenpä on meillä huolimatta monen hänen teoksensa löyhästä hajanaisesta rakenteesta kokonaisia nidoksia irrallisia kyhäelmiä, mietelmiä, Xenioita y.m.

Otaksun, että hänen kertomuksensa maailmallinen sävy johtuu hänen tietoisasta itsesivistyksestään. Se oli suuren oppineen, heikkoutta, joka rakasti maailmaa kiitollisuudesta, joka tiesi, missä oli tavattavissa kirjastot, taidekokoelmat, rakennustaiteen mestariteokset, tieteelliset työhuoneet, oppineet ja huoleton vapaus ja joka ei täysin luottanut siihen, että köyhyys ja alastomuus saavat hyvityksensä. Sokrates rakasti Ateenaa, Montaigne Pariisia ja Madame de Staël sanoi, että hänellä oli ainoastaan yksi heikkous (nimittäin Pariisi). Tällä asianhaaralla on suotuisa puolensa. Kaikki nerot ovat tavallisesti niin huonosti varustetut ja hauraat, että aina haluaisi heidän saaneen elää jossain toisissa olosuhteissa. Harvoin tapaamme jonkun, joka ei tuntisi itseään turvattomaksi ja pelkäisi elämässä. Hyvien ja ylevää tavoittelevien ihmisten kasvoilla lepää joku häpeän puna, ja heissä on joku vivahdus hullunkurisuutta. Mutta tämä mies oli täysin kotonaan ja tyytyväinen ajassaan ja maailmassaan. Ei kukaan ole ollut niin elämään soveltuva kuin hän ja täydemmällä sydämellä ollut mukana leikissä. Siinä sivistyksen ja hengenviljelyksen harrastuksessa, joka on hänen teostensa henkenä, piilee niiden voima. Pyrkimys iäiseen ehdottomaan totuuteen riippumatta omasta henkisestä kehittymisestä sen ohessa, on tosin korkeampi aate. Runollisen innostuksen valtaan antauminen on korkeampaa, mutta verrattuna niihin vaikuttimiin, jotka aiheuttavat kirjat Englannissa ja Amerikassa, on tämä vakavaa totuutta ja on tällä totuuden kohottava ja herättävä voima. Siten on hän antanut kirjoille osan niiden entistä mahtia ja arvoa.

Goethe saapuen liioinsivistyneeseen maahan ja aikaan, jolloin alkuperäistä neroa rasittivat kirjojen ja koneellisten apuneuvojen taakka ja tehtävien hajoittava moninaisuus, opetti ihmisille, kuinka on meneteltävä tämän vuorenkorkuisen asiasekoitelman kanssa ja kuinka se on tehtävä alamaiseksi. Yhdistän hänet ja Napoleonin, koska he molemmat edustavat luonnon kärsimättömyyttä ja vastavaikutusta kaikkea muotoihin kangistunutta sovinnaisuutta vastaan kaksi ankaraa todellisuuden miestä, jotka oppilaineen ovat nykyisiksi ja kaikiksi ajoiksi armahtamatta laskeneet kirveen kaiken näennäisyyden ja tekohurskauden juurelle. Tämä iloisa työntekijä, jota ei kiihoittanut mikään ulkonaisen kansansuosion tavoittelu tai muu yllyke, vaan joka nouti kaiken pyrkimysvoimansa ja kaikki pyrintöperänsä omasta rinnastaan, suuntaili itselleen työmäärät kuin jättiläiselle, väsähtämättä tai levähtämättä muuten kuin työalaa vaihtamalla työskenteli hän kahdeksankymmentä vuotta ensimäisen innostuksensa voimalla.

Nykyaikaisen tieteen viimeinen opetus on, että suurin rakenteen yksinkertaisuus ei ole harvojen perusaineiden tulos, vaan syntynyt mitä kehittyneimmästä moninaisuudesta. Ihminen on luonnon monimutkaisin ja yhdistetyin kappale -- väre-eläin, _volvox globator_, muodostaa toisen äärimmäisyyden. Meidän tulee oppia nostamaan korkomme ja kantamaan tulomme entisten ja nykyisten aikojen suunnattomasta perinnöstä. Goethe opettaa meille rohkeutta ja kaikkien aikojen yhdenarvoisuutta, ja että jonkin ajan epäsuotuisat olosuhteet ovat olemassa ainoastaan pelokkaalle mielelle. Nero leijaa auringonpaisteineen ja sointuineen pimeimpien ja kuuroimpien ajanjaksojen yllä. Mikään panttikirja, mikään tahra ei voi pidättää tai tarttua ihmisiin tai aikaan. Maailma on nuori: entisajan suuret miehet kutsuvat meitä hartaan ystävällisinä. Meidänkin pitää kirjoittaa raamattumme, yhdistää taaskin taivaat ja maallinen maailma. Neron salaisuus on siinä, ettei se suvaitse mitään harhakuvitelmia, että se tekee todelliseksi kaiken, minkä tiedämme, että se nykyaikaisen elämän korkealle kehittyneessä hienoudessa taiteen, tieteen ja kirjallisuuden alalla sekä ihmisissä vaatii harrasta vilpittömyyttä, todenperäisyyttä ja tarkoitusperää ja että se ensimäiseksi, viimeiseksi, keskimäiseksi ja aina kunnioittaa jokaista totuutta saattamalla sen käytäntöön.