Part 17

Tämä halveksuminen ei milloinkaan lähde johtajista, vaan osoittavat sitä alemmat henkilöt. Voimakkaat miehet, jotka seisovat käytännöllisen luokan etunenässä, ovat osallisia ajan aatteista ja tuntevat liika elävää myötätuntoa hengen miehiä kohtaan. Yleensä eivät miehet, jotka jollakin alalla ovat eteviä, halveksi minkään muun alan miehiä. Heillä on aina pääkysymyksenä Talleyrand'in kysymys, -- ei se: onko joku rikas? -- onko hänellä mitään luottamustoimia? kuuluuko hän oikeamielisiin? onko hänellä sitä tai sitä kykyä? kuuluuko hän edistyksen miehiin? vai vanhoillisiinko? -- vaan: _onko hän yleensä jotakin?_ täyttääkö hän sijansa? Hänen pitää olla mies paikallaan. Se on kaikki, mitä Talleyrand, mitä valtion johtajat, mitä terve ihmisjärki häneltä vaativat. Ole todellinen ja ihailtava, mutta älä sillä tapaa kuin me tunnemme, vaan sillä tapaa kuin itse tunnet. Kyvykkäät miehet eivät välitä, mitenkä ihminen on kyvykäs, kunhan hän vaan on kyvykäs. Mestari rakastaa mestaria eikä välitä, onko hän puhuja tai taiteilija, käsityöläinen tai kuningas.

Yhteiskunnalle ei tosiaankaan mikään ole suuremmaksi eduksi kuin kirjailijoiden hyvä turvattu asema. Eikä ole kiellettävissä, ett'eivätkö ihmiset sydämellisesti tunnustaisi ja tervehtisi henkisiä tekoja. Kuitenkaan ei meillä kirjailijalla ole mitään vallitsevaa asemaa. Luulen, että syy siihen on kirjailijain itsensä. Punta käy aina punnasta. Oli aikoja, jolloin hän oli pyhä mies, hän kirjoitti raamattuja, ensimäiset hymnit, lakikirjat, kertovat runoelmat, murhenäytelmiä, sibyllinisiä lauselmia ja kaldealaisia ennustuksia, lakonisia mietelmiä, jotka kaiverrettiin temppelien seiniin. Jokainen hänen sanansa oli totta ja herätti kansat uuteen elämään. Hän kirjoitti ilman kevytmielisyyttä ja sisäisestä välttämättömyydestä. Jokainen sana oli kaiverrettu hänen eteensä, maanpintaan ja taivaaseen, ja aurinko ja tähdet olivat ainoastaan piirroksia yhtä tärkeitä kuin hänenkin eikä sen välttämättömämpiä. Mutta kuinka voi hän olla kunnioitettu, ellei hän itse itseään kunnioita, jos hän sekautuu muuhun kansaan, jos hän ei enää ole lakiensäätäjä, vaan imartelija ja lautasen nuoleksija, joka kumartuu ajattelemattoman kansan vaihettelevain mielipiteitten mukaan, jos hänen häpeämättömillä asianajotempuilla pitää puolustaa jotakin huonoa hallitusta tai vuodet umpeensa haukkua nalkuttaa vastustuspuolueessa tai kirjoittaa sovinnaisia arvosteluja ja kehnoja, epäsiveellisiä kirjoja tai yleensä kirjoittaa ajatuksetta ja palaamatta aina, joka sanassa, päivin ja öin sisäisen innostuksen lähteille?

Jonkin vastauksen näihin kysymyksiin voinee saada, jos järjestään johtaa mieleensä aikakautemme kirjalliset kyvyt. Niiden seassa ei tapaa toista nimeä, joka sisältörikkaammin ja valaisevammin edustaisi tutkijan ja kirjailijan voimia ja tehtäviä, kuin Goethe.

Kuvasin Bonapartea yhdeksännentoista vuosisadan yleisen ulkonaisen elämän ja pyrintöperien edustajana. Sen toisena puoliskona sen runoilijana on Goethe, mies täysin kotiutunut vuosisataansa hengittäen sen ilmaa, nauttien sen hedelmiä, mahdoton minään edellisenä aikana ja valtaavilla lahjoillaan tehden tehottomaksi sen syytteen heikkoudesta, mikä ilman häntä kohtaisi aikakauden henkistä tuotantoa. Hän esiytyy aikana, jolloin yleinen sivistys on levittäytynyt kaikkialle ja heikentänyt kaikki jyrkemmät yksilölliset piirteet ja jolloin sankarillisten ylväiden luonteiden sijasta alkaa yleinen hyvinvointi ja yhteistoiminta. Ei ole ainoatakaan runoilijaa, mutta parvittain runollisia kirjailijoita, ei mitään Columbusta, mutta sadottain merikapteeneja kaukoputkineen, ilmapuntareineen, mehu- ja lihasäilykkeineen, ei mitään Demosthenesta tai Chattamia, mutta kokonainen joukko näppäriä parlamentti- ja asianajajapuhujia, ei mitään profeettoja ja pyhimyksiä, mutta uskonnollisia virkakuntia, ei oppineita miehiä, vaan tieteellisiä seuroja, halpahintaista kirjallisuutta ja lukematon joukko lukusaleja ja kirjastoja. Ei ole ikinä ollut semmoista kaikkien asiain sekoitusta. Maailma laajenee kuin Amerikan kauppa. Me käsitämme kreikkalaisen tai roomalaisen elämän -- elämän keskiaikana -- yksinkertaiseksi ja selväksi asiaksi, mutta nykyaikainen elämä käsittää sellaisen kirjavan asiasikermän, että se hämmentää.

Goethe oli tämän moninaisuuden filosofi, satakäsinen, Argussilmäinen, joka kykeni ja joka ilolla kävi käsiksi tuohon vyöryävään aines- ja tietosikermään ja joka oman taipuisan monipuolisuutensa vuoksi helposti voi vallita sitä ja saattaa sen järjestykseen, miehekäs henki, jota eivät hämmentäneet ne lukemattomat sovinnaisuuden kuoret ja verhot, joihin elämä oli kietoutunut, hänen hieno terävyytensä kun helposti voi puhkaista ne ja imeä voimansa suoraan luonnosta, jonka kanssa hän eli lähimmässä yhteydessä. Omituista on lisäksi se, että hän eli pienessä kaupungissa, pikkuvaltiossa, kokonaan rappiolla olevassa valtakunnassa ja aikana, jolloin Saksalla ei ollut mitään semmoista johtavaa asemaa maailman asioiden kulussa, että se olisi voinut herättää poikainsa povessa mitään kansallista tulvivaa ylpeyden ja suuruuden tuntoa, semmoista mikä olisi voinut kohottaa ja rohkaista jonkin ranskalaisen tai englantilaisen tai muinoisempina aikoina jonkin roomalaisen tai kreikkalaisen neron mieltä. Ja kuitenkaan ei hänen runoudessaan ole jälkeäkään pienten, rajoittavain olosuhteitten mataloittavasta vaikutuksesta. Hän ei riipu ympäristöstään, vaan on vapaa ja hallitseva nero.

Helena tai Faustin toinen osa on runomuodossa esitettyä kirjallisuudenfilosofiaa, semmoisen miehen teos, joka itsessään on tavannut kaikkien historioiden, tarustojen, filosofioiden, tieteiden, kansalliskirjallisuuksien mestarin ja hallitsijan siinä kaikki tiedonhaarat itseensä sulkevassa hengessä, jolla nykyaikainen oppineisuus maailman kaikki kansat käsittävän yleisluonteensa kautta tutkii intialaista, etruskilaista, kyklooppista taidetta, geologiaa, kemiaa, astronomiaa, ja kukin näistä aloista saa juuri moninaisuutensa vuoksi jonkinmoisen ilmaisan runollisen luonteen. Yhtä kuningasta katsoo kunnioituksella, mutta jos olisi tilaisuudessa näkemään kokonaisen kuningaskongressin, niin silmä pian alkaisi arvostella kunkin yksityisiä omituisuuksia. Nämä eivät ole mitään välittömästi esille kuohuvia ihmeellisiä lauluja, vaan tyystin sommiteltuja muotoja, joiden varaan runoilija on uskonut kahdeksankymmentä vuotta tehtyjen havaintojensa tulokset. Tämä runoelman mietiskelevä ja arvosteleva viisaus tekee sen vielä täydellisemmin aikamme lapseksi. Se kantaa aikansa leimaa. Ja kuitenkin on hän runoilija, runoilija, jolla on ylväämpi laakeriseppeleensä kuin kenelläkään toisella hänen aikalaisellaan, ja mikroskooppiensakin kiduttamana (hän näkee kuin jokaisella ihohuokosellaan) helähyttää hän kanneltaan sankarin voimalla ja sulolla.

Kirjan ihmeellisyys on sen ylevässä ja henkisessä älyperäisyydessä. Tämän miehen järki on niin tehokas sulatuskeino, että menneisyys ja nykyisyys, niiden uskonnot, politiikat ja ajatustavat liukenevat siinä perusmuotoihinsa ja aatteisiinsa. Mitkä uudet tarustot toimivatkaan tässä päässä! Kreikkalaiset sanoivat, että Aleksander saapui aina kaaoksen rajoille, Goethe saapui jo muutamassa päivässä yhtä pitkälle ja uskalsi askelen ulommaksikin ja palasi onnellisesti takaisin.

Hänen ajattelunsa on sydäntä viihdyttävän vapaata. Tuo suunnaton näköpiiri, joka seuraa meitä kaikkialle, jakaa ylevyyttään niin vähäpätöisimmille asioille, sovinnaisuuksille ja välttämättömyyksille kuin juhlallisimmille ja korkeimmille tapauksillekin. Hän oli vuosisatansa sielu. Jos tämä oli oppinut, ja jos siitä asutuksensa, kiinteän yhteiskuntajärjestyksensä ja yksityiskohtaisten tietojensa vuoksi oli tullut kuin suuri tutkimusretkikunta, joka oli kasannut semmoisen määrän yksityistietoja ja hedelmiä, että niiden luokitteleminen kävi siihenastisten oppineitten voimien yli, niin sisälsi tämän miehen henki avaroita kammioita, joihin ne kaikki voi järjestää. Hänellä oli voima yhdistää jälleen toisistaan eroitetut atoomit niiden omien lakien mukaan. Hän verhosi nykyaikaiset elinmuotomme runouden harsolla. Vähimmässäkin ja yksityisseikoissa havaitsi hän elämän hengen, vanhan juonikkaan Proteuksen, joka asustaa aivan lähellämme, ja hän osoitti, että yksivärisyys ja jokapäiväisyys, jonka pidämme aikamme tunnusmerkkinä, onkin vaan yksi hänen naamareitaan: --

"Pakonsakin salaista on läsnäolemista",

ja että hän on ainoastaan vaihtanut loistavan juhlapuvun jokapäiväiseen työasuun ja ett'ei hän ole hituistakaan vähemmän elokas tai rikas Liverpoolissa tai Haagissa kuin joskus Roomassa tai Antiokiassa. Hän etsi häntä toreilta ja pääkaduilta, puistoista ja hotelleista, ja tottumusten ja aistien luotettavimmalla pohjalla osoitti hän vaanivan demonisen voiman, osoitti että tottumuksen tekoihinkin kutoutuu tarun ja sadun säije, ja tämän teki hän johtamalla jokaisen tavan ja käytännön, jokaisen laitoksen, työaseen ja -keinon syntyperän niiden alkulähteestä ihmiselimistössä. Hän ei suvainnut mitään otaksumisia ja korupuheita. "Minulla on itselläni arvoituksia kylliksi, kun joku kirjoittaa kirjan, kirjoittakoon ainoastaan sen, minkä hän tietää." Hän kirjoittaa mitä asiallisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla, jättää sanomatta paljo enemmän kuin mitä hän kirjoittaa, ja merkitsee jokainen hänen sanansa jotakin asiaa. Hän on selvittänyt eroituksen antiikkisen ja nykyaikaisen hengen ja taiteen välillä. Hän on määritellyt taiteen, sen pyrintöperät ja lait. Hän on lausunut parhaimmat sanat luonnosta, mitä ikinä on lausuttu. Hän käsittelee luontoa kuten vanhat filosofit, kuten Kreikan seitsemän viisasta sitä käsittelivät -- ja mitä ranskalainen luokittelu- ja erittelytäsmällisyys siitä kärsiikin, runous ja ihmisyys säilyvät ehyinä meille, ja tapahtuu se kaikki jonkinmoisella oppineen taidolla. Silmät ovat lopultakin paremmat työaseet kuin teleskoopit ja mikroskoopit. Se ihmeellinen taipumus näkemään kaikki yhtenä ja yksinkertaistettuna, joka oli hänen mielensä pohjasävynä, on antanut meille avaimen moneen luonnonsalaisuuteen. Siten on Goethe ensimäisenä herättänyt nykyaikaisen kasvitieteen perusajatuksen, että nimittäin lehti tai lehtisilmukka on kasvimaailman yksikkö, ja että jokainen kasvinosa on ainoastaan olosuhteitten mukaan muuntunut lehti sekä että olosuhteitten muuttuessa lehti voi muuttua joksikin muuksi kasvinosaksi ja muu kasvinosa lehdeksi. Samaten otaksui hän osteologian alalla, että selkänikamaa on pidettävä luurangon yksikkönä: pääkallo oli ainoastaan ylin, muuntunut selkänikama. "Kasvi etenee silmukasta silmukkaan päättyen lopulta kukkaan ja siemeneen. Samaten edistyy lapamato, toukka silmukasta silmukkaan ja päättyy päähän. Ihminen ja korkeammat eläimet ovat muodostuneet nikamista voimien keskittyessä päähän." Optiikan alalla taas hylkäsi hän keinotekoisen seitsenväriopin ja oletti, että jokainen väri on sekoitelma valoa ja varjoa eri suhteissa. On itse asiassa yhdentekevää, mistä asiasta hän kirjoittaakin. Hän näkee jokaisen huokosenkin, ja hänessä vaikuttaa jonkinmoinen painovoima totuutta kohden. Hän tahtoo toteuttaa sen, mistä toiset puhuvat. Hän ei suvaitse, että häntä pidetään leikkinä ja että hän joutuu latelemaan uudestaan jotain vanhoja akkojen tarinoita, joihin ihmiskunta on uskonut joku tuhatkunta vuotta. Hän voi yhtä hyvin kuin joku toinenkin nähdä, mikä on totta. Ja niinpä tarkastaa hän asiaa. Hän ikäänkuin sanoo: olen tässä nyt punnitakseni ja arvostellakseni noita asioita. Miksi omaksuisin niitä umpimähkään? Ja siksipä ei voi vaipua unohduksiin, mitä hän puhuu uskonnosta, intohimoista, avioliitosta, tavoista, omaisuudesta, paperirahoista, uskokausista, enteistä ja mistä tahansa yleensä.

Ottakaammepa tarkastaaksemme vaan ilmeisinkin esimerkki, minkä voimme esittää tästä hänen pyrkimyksestään todellistuttamaan jokaista yleisessä käytännössä olevaa puheenpartta. Paholainen on näytellyt merkittävää osaa kaikkien aikojen tarustossa. Goethe ei tahtonut käyttää sanaakaan, joka ei merkinnyt jotakin asiaa. Tässäkin oli hänelle avuksi ohjeensa: "En ole kuullut mistään rikoksesta, jota en itse olisi voinut tehdä." Ja siten käy hän käsiksi paholaiseen. Hän on oleva todellinen, hän on oleva nykyaikainen, europalainen, hän on pukeutuva kuin hieno maailmanmies, on käyttäytyvä kuten semmoinen, on liikkuva kaduilla ja oleva täysin perehtynyt Wienin ja Heidelbergin elämään 1820, joko siten -- tai häntä ei ollenkaan ole olemassa. Niinpä riisui hän häneltä hänen tarunomaiset pukineensa, sarvet, pukinjalat, tupsuhännän, tulen ja tulikiven ja etsimättä häntä kirjoista ja kuvista etsi hän häntä omasta mielestään, jokaisesta kylmäkiskoisuuden, itsekkyyden, epäuskon varjosta, joka niin elämän hälyssä kuin yksinäisyydessäkin sumentaa ihmisajatusta, -- ja havaitsi, että kuva tuli todellisemmaksi ja kammottavammaksi joka piirteestä, jonka hän siihen lisäsi, ja jokaisesta, jonka hän siitä poisti. Hän havaitsi, että tämän kummituksen olemus, joka oli asunut ihmisasumuksien varjoissa niin kauan kuin ihmisiä oli ollut, oli puhdas järki asetettuna -- kuten aina on pyrkimys -- aistien palvelukseen; ja hän viskasi Mefistofeleessaan kirjallisuuteen ensimäisen täyspätevän luoman, joka siihen oli muutamaan vuosisataan liitetty ja joka on pysyvä yhtä kauan kuin Prometheus.

En aio ryhtyä lähemmin tarkastamaan hänen lukuisia teoksiaan. Niitä on käännöksiä, arvosteluja, näytelmäkappaleita, lyyrillisiä ja kaikenlaisia muita runoja, kirjallisia päiväkirjoja, kuvauksia etevistä miehistä. Kuitenkaan en voi olla tarkemmin käsittelemättä Wilhelm Meisteriä.

Wilhelm Meister on joka suhteessa romaani, paras laatuaan, jota sen ihailijat sanovat ainoaksi nykyaikaisen yhteiskunnan täydelliseksi kuvaukseksi -- ikäänkuin toiset romaanit, Scottin esimerkiksi käsittelisivät ainoastaan pukuja ja ulkosuhteita, mutta tämä elämän henkeä. Se on kirja, joka vielä on jonkinmoisen hämärän verhossa. Sitä lukevat ihmettelyllä ja riemulla monet hyvin teräväjärkiset ihmiset. Muutamat pitävät sitä Hamletiakin suurempana nerontekona. Luulen, ett'ei ainoakaan kirja vuosisadallamme kohoo sen verroille sen ihanassa sulossa, niin uudenlaatuinen, virkistävä ja herättävä on se ilahuttaen mieltä niin runsailla selkeänkirkkailla ajatuksilla, niin tarkkapiirtoisen oikealla elämän, tapojen ja luonteiden käsityksellä, sisältäen niin lukuisia hyviä elämänkokemuksia ja havaintoja ja heittäen niin odottamattomia valonvälähdyksiä ylempään maailmaan, sentään koskaan hipaisematta tyhjää korupuheisuutta tai lankeamatta jokapäiväisyyteen. Kirja, joka voi vaikuttaa varsin kiihdyttävästi ja herättävästi nuoreen, nerokkaaseen, vastaanottoherkkään mieleen, mutta joka sentään on sangen epätyydyttävä. Ken rakastaa kevyttä lukemista ja etsii siitä sitä hupia, joka hänellä tavallisesti on romaaneista, on laskeva sen epätyydytettynä kädestään. Mutta nekin, jotka alkavat lukea sitä semmoisilla korkeammilla toiveilla, että tapaisivat siinä arvonmukaisen kuvauksen neron kehityksestä ja saisivat nähdä sen ponnistuksillaan ja kieltäymyksillään saavuttavan ansaitsemansa laakerin, niilläkin on syytä valitukseen. Meillä oli tässä äskettäin eräs englantilainen romaani, joka väitti esittävänsä uuden kulta-ajan toiveita ja tuovansa ilmi "Nuor'-Englanti"-nimisen puolueen poliittisia toiveita ja jossa hyveen ainoana palkintona oli sija parlamentissa ja päärin arvo. Goethen romaanin loppu on yhtä laimea ja siveellistä tunnetta tyydyttämätön. George Sand on Consuelossaan ja sen jatkossa piirtänyt eteemme todellisemman ja arvokkaamman kuvan. Kertomuksen edistyessä kasvavat sankarin ja sankarittaren luonteet siinä määrin, että ne särkevät ylimyksellisten tapojen ja ennakkoluulojen porsliini-shakkilaudan: he jättävät säätynsä seurapiirin ja tavat, menettävät omaisuutensa, tulevat suurten aatteitten ja ylevimpien yhteiskunnallisten ihanteiden palvelijoiksi, kunnes lopulta kirjan sankari, joka on perustanut ja on keskuksena yhdistykselle, jonka tarkoitusperänä on tehdä ihmiskunnalle suurimpia hyviä tekoja, ei enää suvaitse itseään kutsuttavan omalla ylhäisellä nimellään, se kuuluu vieraalta ja etäiseltä hänen korvissaan. "Olen ainoastaan ihminen", sanoo hän, "minä hengitän ja teen työtä ihmiskunnan hyväksi", ja tapahtuu tämä köyhyydessä ja äärimmäisillä uhrauksilla. Goethen sankarilla taas on päinvastoin niin paljo heikkouksia ja huonoja taipumuksia, ja hän viihtyy niin huonoissa seuroissa, että siveän vakava englantilainen yleisö kirjan ilmestyessä englanninkielellä tunsi vastenmielisyyttä sitä kohtaan. Ja kuitenkin on se tulvillaan viisautta ja maailmaa hallitsevain lakien tuntemusta, henkilöt siinä ovat piirretyt niin todenmukaisesti ja tarkanhienosti ja niin vähillä vetäisyillä, sanaakaan ei ole liikaa, ja kirja pysyy aina niin uutena ja tyhjentymättömänä, että meidän täytynee antaa sen kulkea tietään ja auliisti ottaa siitä se hyvä, minkä voimme vakuutettuina, että se on vasta alkanut tehtävänsä ja että se vielä on hyödyttävä miljoonia lukijoita.

Kirjan pääsisältönä on sankarin kehittyminen demokraatista aristokraatiksi sanojen parhaimmassa merkityksessä. Ja tämä kehitys ei tapahdu halpoja salateitä, vaan julkisinta pääsisäänkäytävää. Luonto ja luonne ovat tukemassa, ja yhteiskunnallinen arvo on tehty todelliseksi ylhäisön hienon aistin ja kunnollisuuden kautta. Ainoakaan ylevämielinen nuorukainen ei voi olla innostumatta ja riemastumatta tästä kirjan todellisuudesta, niin että se vaikuttaa varsin ylentävästi ja elähyttävästi järkeen ja rohkeuteen.

Palava harrasmielinen Novalis kuvaa kirjaa "läpeensä nykyaikaiseksi ja epärunolliseksi, kaikki romanttisuus on siitä kokonaan poistettu, samoin kaikki luonnon runollisuus ja ihmeellisyys. Kirja käsittelee yksinomaan ihmisen jokapäiväisiä toimia ja tehtäviä, se on runollinen kuvaus porvarillisesta ja kotoisesta elämästä. Ihmeellisyys esiytyy siinä nimenomaan mielikuvituksen leikkinä ja haaveellisena uneksumisena"; ja, mikä myöskin on kuvaavaa, palasi Novalis kuitenkin pian takaisin kirjaan, ja se pysyi hänen mielilukemisenaan hänen elämänsä loppuun.

Mikä erityisesti kiinnittää ranskalaista ja englantilaista lukijaa Goethessä, on eräs ominaisuus, joka hänellä on yhteinen koko kansansa kanssa -- hänen alituinen perustautumisensa sisäiseen totuuteen. Englannissa ja Amerikassa kunnioitetaan kykyä, ja yleisö on tyydytetty, jos sitä käytetään jonkun varman ja tajuttavan hyödyn tai puolueen eduksi tai selvässä säännöllisessä vastarinnassa jotakin sellaista vastaan. Ranskalaiset ihailevat vielä enemmän henkistä säkenöivää loistokkuutta semmoisenaan. Ja kaikissa näissä maissa kirjoittavat kyvyt juuri siksi että ovat kykyjä. Riittää, kun vaan äly saa jotain askaroitavaa ja maku tyydytyksensä -- montako palstaa, niin monta elokasta virkistävää tuntia. Saksalaiselta hengeltä puuttuu ranskalainen loistokkuus, englantilainen tarkka käytännöllinen äly ja amerikalainen seikkailuhenki, mutta sillä on sensijaan jonkinmoista sisäistä vilpittömyyttä, joka ei koskaan pysähdä pintaan, vaan kysyy alati: _mitä varten?_ Saksalainen yleisö vaatii kirjailijaltaan tarkkaavaa vilpittömyyttä. Järki työskentelee, mutta mitä varten? Mitä tarkoittaa mies? Mistä, mistä kaikki nämä ajatukset?

Kyky yksin ei muodosta kirjailijaa. Kirjan takana pitää olla miehen, persoonallisuuden, joka syntyperällään ja ominaisuuksillaan vastaa kirjassaan esittämistään opeista ja joka on olemassa nähdäkseen ja esittääkseen asiat juuri siten eikä millään muulla tavalla, joka käy käsiksi tosiasioihin, koska ne ovat tosiasioita. Ellei hän voi tänään ilmaista tarkalleen sitä, mitä hän tahtoo, niin pysyvät tosiasiat samoina ja avautuvat ehkä huomenna hänelle. Hänen mielellään lepää kuin taakka -- totuuden taakka, joka kaipaa ilmaisuansa -- hän käsittää sen selvemmin tai epäselvemmin, ja hänen tehtävänsä ja kutsumuksensa maailmassa on nähdä lävitse nuo tosiasiat ja tuoda ne julki. Mitä merkitsee se, että hän astuu harhaan ja sammaltaa, että hänen äänensä on karhea tai kirkuva tai että hänen tieteellinen kykynsä tai kuvansa eivät riitä? Hänen julistettavansa asia on löytävä tieteelliset ilmitulemiskeinonsa ja kuvansa, täytelään soinnukkaan ilmaisunsa. Vaikka hän olisi mykkä, puhkeisi se sanoiksi. Ellei siten ole ellei miehessä syki ja polta semmoinen Jumalan sana mitä siitä, kuinka taidokas, luistava, loistokas hän on?

Merkitsee paljon ajatuksen voimaan nähden, seisooko sen takana mies vai eikö. Tieteellisissä aikakauskirjoissa ja vaikutusrikkaissa sanomalehdissä en tapaa mitään varmaa luonnetta, ainoastaan edesvastuuttomia varjoja, usein jonkun varakkaan tieteellisen seuran tai jonkun onnenonkijan, joka sepitelmänsä turvin ja varjossa toivoo voivansa käydä jostakin. Mutta oikean kirjan jokaisessa lauseessa ja käänteessä näen minä todellista päättävää ihmistä silmään, hänen voimansa ja kammonsa lainehtii joka sanassa, jokainen pilkkukin ja ajatusviiva elää, koko kirja on versoovan voimakas ja elokas -- voi vaikuttaa kauas ja kauan.

Englannissa ja Amerikassa voi olla kreikkalaisen tai roomalaisen kirjallisuuden täysi tuntija omaamatta silti säkenettäkään runollista aistia tai tulta. Se seikka, että joku on käyttänyt vuosia perehtyäkseen Platoon tai Proclokseen, ei silti aiheuta otaksumaan, että hänellä olisi ylevä ajatuskanta tai että hän halpelisi kaupunkinsa hienoja tapoja. Mutta saksalaisilla on naurettavan luja usko näihin asioihin, ylioppilas luentosalin ulkopuolellakin hautoo yhä päässään luentoa, ja professori ei voi irtautua siitä luulosta, että filosofian totuuksilla on jotain tehtävää Berlinissä ja Münchenissäkin. Tämä harras vakavuus antaa heille voiman nähdä pitemmälle kuin paljon lahjakkaammatkaan miehet. Siksipä ovatkin melkein kaikki arvokkaammat jäsentelyt ja määrittelyt, jotka ovat käypää tavaraa ylemmässä puhekielessä, saapuneet meille Saksasta. Mutta sensijaan kuin nerokkaat ja oppineet miehet Englannissa ja Ranskassa käyvät käsiksi tutkimukseensa ja tehtäväänsä jonkinmoisella kevyydellä, eikä mitenkään yleensä edellytetä, että aihe tai kanta, jonka he ovat omaksuneet, jotenkin syvemmin ja luonteen perustuksia myöten olisi vallannut heidät -- niin sensijaan Goethe, Saksan kansan pää ja tuki ei puhu ainoastaan siksi, että hänellä on kykyä, vaan loistaa totuus hänen sanojensa takaa: hän on syvimmässä merkityksessä viisas, vaikkapa hänen kykynsä ja lahjakkuutensa usein kätkee hänen viisautensa. Kuinka erinomainen joku hänen lausumansa ajatus onkaan, hän tavoittaa sillä aina vielä jotakin enempää. Se herättää uteliaisuuteni. Hänellä on sitä peloittavaa hengen riippumattomuutta, jonka ihminen saavuttaa seurustellessaan totuuden kanssa; kuulkaa häntä tai olkaa kuulematta, hänen tekonsa pysyy, eikä teidän mielenkiintonne rajoitu hänen kertomukseensa, eikä hän täytettyään tyydyttävästi tehtävänsä häivy muistosta kuten leipuri jätettyään meille leipänsä, vaan merkitsee hänen itsensä rinnalla hänen teoksensa vähemmän. Ikuinen, iäinen voima, joka on luonut maailman, on uskonut itsensä tälle miehelle suuremmassa määrässä kuin kenellekään toiselle ihmiselle. En tohdi väittää, että Goethe olisi kohonnut korkeimmille huipuille, miltä nero on meille puhunut. Hän ei ole kunnioittaen nöyrtynyt korkeimman ykseyden eteen, hän ei ole kyennyt koko olennollaan jättäytymään siveellisen tunteen valtaamaksi. On ylevämpiä, korkeampia säveliä runoudessa, kuin mitä hän koskaan on virittänyt hereille. On kirjailijoita, joilla on vähemmät lahjat, mutta joiden sointu on puhtaampi ja ja herkempi ja jotka liikuttavat syvemmin sydäntä. Goethe ei voi koskaan tulla rakkaaksi ihmisille. Hän ei ole sielunsa pohjasta antautunut puhtaalle totuudelle semmoisenaan, vaan ainoastaan totuudelle sikäli kuin se edistää sivistystä. Hän ei tavoittele sen vähempää kuin vallata koko luonnon, koko totuuden omalle osalleen: mies, jota ei voi lahjoa tai johtaa harhaan tai säikäyttää, mies, jolla on järkähtämätön itsensähillitsemis- ja itsekieltäymisvoima ja jolla on vaan yksi ainoa arvosteluperuste kaikkiin ihmisiin nähden -- _mitä voit sinä opettaa minulle?_ Kaikkia ominaisuuksia ja lahjoja arvostelee hän ainoastaan tältä kannalta: säätyarvoa, etuoikeuksia, terveyttä, aikaa, itse olemistakin.