Part 12

Vai lausuisinko sen täten? -- Elämän outous perustuu jokaisen sopusoinnun vivahduksenkin puutteeseen elämän aatteellisen ja käytännöllisen puolen välillä. Järki, ylistetty todellisuus, laki havaitaan silloin ja tällöin jonakin kirkkaana ja syvänä hetkenä kesken kaikkea huolten ja toimien hyörinää, joilla ei ole mitään suoraa suhdetta siihen kadotetaan taaskin näkyvistä kuukausiksi tai vuosiksi, löydetään taaskin hetkeksi ja kadotetaan uudelleen. Jos laskemme nämä hetket yhteen, niin olemme mahdollisesti viidessäkymmenessä vuodessa eläneet puolen tusinaa järkeviä tunteja. Mutta kirkastavatko sitte nämä hetket huolemme ja toimemme? Me emme näe elämässä mitään sääntöperäistä menettelytapaa, ainoastaan tuon vastaavan rinnakkaisuuden suuren ja pienen välillä, jotka eivät koskaan vaikuta tai vastaanota vaikutusta toiseltaan tai ilmaise taipumusta sulautumaan toiseensa. Kokemukset, varallisuus, valta, luvut, kirjaileminen eivät auta mitään asiassa, aivan kuten emme huomaa sisäänastuvasta miehestä, onko hän syönyt jamssijuurta vai puhvelinlihaa -- hänessä on niin paljo luuta ja lihaa, kuin hän tarvitsee, olkoon se sitte muodostunut riissistä tai lumesta. Niin suunnaton on epäsuhta aatteiden taivaanlaen ja sen alla uurastavan työmuurahaisen välillä, että olkoon ihminen viisas tai houkkio, se ei merkitse niin suuria kuin me arvelemme. Lisäänkö minä tähän yhtenä tämän lumouksen kepposena vielä sen ihmeellisen, ihmiset toistensa yhteydestä sulkevan lain, joka tekee kaiken yhteistoiminnan mahdottomaksi. Nuorekas henki halajaa yhteyttä toisten ihmisten kanssa. Mutta kaikki sivistyksen ja sisäisen suuruuden tiet johtavat yksinäisyyden vankeuteen. Hän on monasti saanut pettyä. Hän ei odottanut ajatuksilleen myötätuntoa kotikylältään, vaan kääntyi hän valittujen ja lahjakasten puoleen, mutta ei saanut osakseen mitään rohkaisua näiltä, vaan pelkkää väärin ymmärrystä, vastahakoisuutta ja ivaa. On ihmeellistä, miten väärään aikaan ihmiset elävät, miten väärin heitä käytetään, ja kunkin etevyys on kiihtyneessä yksilöllisyydessä, joka eroittaa hänet yhä enemmän toisista.

Nämä nyt ja monet muut ovat ne ajatuksen sairaudet, joita tavalliset opettajamme eivät yritäkään parantaa. Onkohan meidän nyt, koska hyvät luonnontaipumukset johtavat meitä hyvettä kohden, kiellettävä epäilyksien olemassaolo ja valehdeltava hyvän asian vuoksi? Onkohan meidän elettävä elämämme uljaan vaiko pelkurin tavoin, ja eiköhän epäilyjen tyydyttävä ratkaiseminen ole miehuudelle olennaista? Onkohan hyveen nimi oleva esteenä tiellä hyveeseen? Etteköhän voi kuvitella, että vakava ja karkeatekoinen mies ei löydä tyydytystään teessä, kirjoitelmissa ja katekismuksissa, vaan vaatii rajumpaa kasvatusta, kaipaa ihmisiä, työskentelyä, liikettä, maatyötä, sotaa, nälkää, rakkautta, vihaa, epäilyä, kammoa, jotta asiat selkenisivät hänelle, ja eiköhän hän ole oikeutettu tulemaan vakuutetuksi omalla tiellään? Jos hän on tullut vakuutetuksi, on näillä vaivoilla ollut tarkoituksensa.

Usko on sielun vakuutusten omaksumista, epäusko niiden kieltämistä. Muutamat mielet eivät voi epäillä. Ne epäilyt, joita he tunnustavat kantavansa mielessään, ovat pikemmin kohteliaisuutta tai mukaumista heidän seurapiirinsä tavalliseen puhesävyyn. He tohtivat kernaasti antautua ajatteluun, sillä heillä on paluutie aina avoinna. Kerta päästyään ajattelun taivaaseen he eivät näe siinä mitään suistumista takaisin yöhön, vaan sanomatonta vetoa ja kutsua tuolle puolen. Taivas kaartuu taivaan takana, paratiisi paratiisin, ja jumaluus ympäröi heitä kaikkialla. On toisia taas, joille taivas on vaskea, joka sulettuna lepää maanpinnan yllä. Tämä riippuu kunkin luonteesta ja enemmästä tai vähemmästä uppoumisesta luontoon. Näillä jälkimäisillä pitää hätätilassa olla jonkinmoinen heijastunut tai toisilta saatu usko, ei välitöntä todellisuuden näkemistä, vaan vaistomainen luottamus todellisuuden näkijöihin ja uskojiin. Uskovien tavat ja ajatukset hämmästyttävät heitä ja vakuuttavat heidät siitä, että nämä ovat nähneet semmoista, joka heiltä itseltään on salassa. Mutta heidän aistillinen näkemystapansa pyrkii kahlehtimaan uskovaa tähän ensimäiseen näkemykseen, samalla kuin hän itse alati ja välttämättä etenee, ja pianpa epäuskoinen rakkaudesta uskoon polttaa uskovan.

Suuria uskovia pidetään aina epäuskoisina, epäkäytännöllisinä, haaveellisina jumalankieltäjinä ja oikeastaan ihmisinä, joita ei oteta lukuun. Saattaapa henki-ihminen tulla pakoitetuksi ilmaisemaan uskonsa kokonaisina yhtäjaksoisina epäilyinä. Armeliaat tulevat ehdotuksineen ja pyytävät hänen myötävaikutustaan. Mitenkä saattaa hän empiä? Onhan suora kohteliaisuuden ja ystävällisyyden velvoitus myönnytellä, missä vaan voi, ja pukea lauseensa suosiollisimman ystävälliseksi, eikä mitenkään laskea siihen mitään jäätävää ja jyrkkää. Mutta hän on pakoitettu sanomaan: "Oi, nuo asiat pysyvät sinä, mitä niiden täytyy olla, ettekä te voi niille mitään! Nuo erikoiset vaivat ja pahat ovat niiden puiden lehvistöä ja hedelmiä, jotka näemme kasvavan. On turhaa syyttää lehteä tai marjaa, leikkaa se pois ja sijaan on kasvava toinen aivan yhtä huono. Syvemmältä on parannus alettava." Jokapäiväisyyden armeliaisuusteot ovat hänelle vieraita ja vaikeita. Se mikä huolettaa muita ja aiheuttaa kysymyksiin, ei huoleta ja aiheuta kysymyksiin häntä, heidän menettelysääntönsä eivät ole hänen menettelysääntöjään, ja vasten kaikkia lempeämielisyyden vaatimuksia on hän pakoitettu sanomaan, ett'eivät ne häntä huvita.

Eivätpä voi hänen kanssaihmisensä sommitella ihmistoiveiden kalliimpia oppejakaan, oppia jumalaisesta kaitselmuksesta ja sielun kuolemattomuudesta siihen muotoon, että hän voisi ne hyväksyä. Mutta hän kieltää ne siksi, että hänen uskonsa on suurempi, eikä sentähden, että se on pienempi. Hänen vilpittömyytensä saa hänet kieltämään. Hän tahtoo mieluummin, että häntä pidetään houkkioisena epäilijänä kuin valehtelijana. Minä uskon, sanoo hän, kaikkeuden siveelliseen perussisältöön, se on olemassa ihmissielujen ystävälliseksi hyväksi, mutta teidän oppisääntönne tuntuvat minusta vääristeleviltä pilakuvilta, miksi ponnistaisin uskoakseni niihin? Väittääköhän kukaan, että tämä on kylmää ja epäuskoista? Viisas ja ylevämielinen ei ainakaan ole väittävä sitä. Hän on riemuitseva hänen kaukonäköisestä kieltäymyksestään, joka voi suoda vastustajalle kaikkien perinnäisten käsitysten ja yleisen uskon perustan menettämättä silti vähääkään voimastaan. Hän näkee tilapäisten muotojen ohitse. George Fox näki "kokonaisen pimeyden ja kuoleman valtameren, mutta samalla rajattoman valon ja rakkauden valtameren, joka aaltoili tuon pimeyden yllä".

Lopullinen ratkaisu, johon skeptisismi häipyy, on siveellinen tunne, joka ei ikinä menetä päätösvaltaansa. Voi vaaratta antautua kaikkiin mielialoihin ja myöntää merkityksensä jokaiselle vastaväitteelle: siveellinen tunne painaa ne vaa'assa alas kaikki yhdessä yhtä helposti kuin yhden ainoankin. Se on se pisara, joka pitää meret tasapainossa. Minä leikin tosiasiain kirjavalla sikermällä ja katson asioita niiltä pinnalla liikkuvilta näkökannoilta, joita me nimitämme skeptisismiksi, mutta minä tiedän, että ne kohta ovat ilmenevät minulle järjestyksessä, joka tekee skeptisismin mahdottomaksi. Ajattelevan ihmisen täytyy tuntea ajatus, joka on kaikkeuden lähde: luonnon muodot lainehtivat kuin meren aallot. Tämä usko selittää elämän ja olioiden kaikki muodot. Maailma on sulaa jumaluutta ja lakia. Ken uskoo täten, hän suvaitsee oikeaa ja väärää ja katsoo tyynenä houkkioita ja narreja ja tyhmyyden ja vääryyden voittokulkua maailmassa. Hän voi tyvenin mielin katsoa sitä ammottavaa kuilua, joka on olemassa ihmisen kunnianhimon ja hänen toteuttamisvoimansa välillä, sitä eroitusta ihmisvoiman kysynnän ja tarjonnan välillä, mikä muodostaa ihmissielujen sisällisen tuskanhaavan.

Charles Fourier julisti, että "ihmisen halut suhtautuvat hänen saavutettavissaan olevaan onneen", toisin sanoen, jokainen toive ennustaa omaa täyttymistään. Kuitenkin todistaa kaikki kokemus aivan päinvastaista; voimien riittämättömyys on nuorten ja tulisten henkien yleisenä surunaiheena. He syyttävät jumalallista kaitselmusta jonkinmoisesta kitsaudesta. Se on näyttänyt taivaan ja maan jokaiselle lapselle ja herättänyt hänet kaipaamaan kokonaisuutta, kaipaamaan kiihkeästi, rajattomasti, herättänyt hänessä nälän kuten avaruudessa, joka himoitsee täyttyä taivaankappaleilla, herättänyt nälänkirkunan semmoisen, jolla pahat henget vaativat sieluja itselleen, ja sen nälän tyydyttämiseksi on kullekin ihmiselle päivittäin annettu yksi ainoa pisara, yksi kasteen helmi elonvoimaa -- malja, suuri kuin avaruus ja siinä yksi ainoa pisara elämän vettä. Jokainen ihminen heräsi aamusin elämänhalulla semmoisella, että hän olisi voinut nielaista aurinkokunnat kuin kakun, tulisella pyrkimyksellä rajattomaan toimintaan ja intohimoon, hän olisi voinut laskea kätensä aamutähdelle, hän olisi voinut tehdä johtopäätöksiä painolaista ja kemiasta -- mutta ensi yrityksellä koettaessaan voimiaan hervahtivat kädet, jalat, aistit eivätkä totelleet häntä. Hän oli kuin maansa hylkäämä hallitsija, joka oli jätetty viheltämään itsekseen tai suistettu kuin kokonaiseen hallitsijain hylkyjoukkoon, jotka kaikki vihelsivät -- ja yhä lauloivat seireenit: "ihmisen halut suhtautuvat hänen saavutettavissaan olevaan onneen". Jokaisessa huoneessa, jokaisen neidon ja nuorukaisen povessa, taivaita kaihoovan pyhimyksen sielussa on tavattavissa tämä juopa -- juopa ihanteellisen voiman suurimpien lupausten ja kurjan todellisuuden välillä.

Totuuden väljenevä luonne tulee kimmoisana, saavuttamattomana avuksemme. Ihminen löytää pelastuksensa laajasisältöisemmissä yleistyksissä. Elämä opettaa meitä yleistämistaitoon, uskomaan mitä vuodet ja vuosisadat todistavat tuntia vastaan, vastustamaan erityisseikkoja anastamasta etualaa, tunkeumaan yksityiskohtien yleiseen merkitykseen. Asiat näyttävät puhuvan yhtä ja sanovatkin aivan päinvastaista. Ne ovat näöltään epäsiveellisiä, tuloksiltaan siveellisiä. Ne näyttävät tähtäävän alas, oikeuttavan toivottomuuteen, suosivan roistoja, tuhoavan oikeamielisiä: ja niinhyvin konnat kuin marttyyritkin edistävät oikeutta. Vaikkapa konnat voittavatkin jokaisessa valtiollisessa taistelussa, vaikkapa yhteiskunta hallitusten vaihtuessa näyttääkin joutuvan toisen rosvojoukon käsistä toisen rosvojoukon käsiin ja vaikkapa sivistyksen tie onkin sarja konnantekoja, niin tulevat yleiset päämäärät sentään jotenkuten tyydytetyiksi. Näemme nykyään väkisin pakoitettavan esiin tapahtumia, jotka näyttävät hidastuttavan, jopa työntävän taaksepäinkin vuosisatojen sivistystä. Mutta maailmanhenki on hyvä uimari, eivätkä myrskyt ja aallot voi hukuttaa häntä. Hän näpsäyttää sormiaan laeille: ja samalla lailla näyttää taivas kautta koko historian tavoittelevan alhaisia ja mitättömiä keinoja. Vuosien ja vuosisatojen kautta, huonojen välikappaleiden avulla, mitättömyyksien ja atoomien lävitse virtaa vastustamatonna suuri ja armahtava voima.

Oppikoon ihminen havaitsemaan pysyvän vaihtuvassa ja virtaavassa, oppikoon hän kunnioitustaan kadottamatta kestämään niiden asioiden sortumisen, joita hän oli tottunut kunnioittamaan, oppikoon hän olevansa täällä ei tehdäkseen ja muodostaakseen, vaan tullakseen itse muodostetuksi, ja että, vaikkapa kuilu aukenee kuilun alla ja mielipide syrjäyttää mielipiteen, kaikki kuitenkin lopulta sisältyy iäiseen perussyyhyn.

"Jos uppoo venhe, vie se uuteen mereen."

V.

Shakespeare, runoilija.

Suuret miehet ovat huomattavia enemmän alansa laajuuden ja runsauden kuin alkuperäisyytensä vuoksi. Jos vaadimme saven löytämisessä, tiilien tekemisessä, rakennuksen muuraamisessa alkuperäisyyttä semmoista kuin hämähäkki osoittaa kutoessaan verkkonsa omista sisuksistaan, niin ei yksikään suuri mies ole alkuperäinen. Eikä ole alkuperäisyyden arvo siinä, että on erilainen kuin muut ihmiset. Sankari seisoo sankimmassa sotilasparvessa ja keskellä taistelun tuoksinaa, ja nähden, mitä ihmiset tarvitsevat, ja ottaen osaa heidän kaipauksiinsa antaa hän heille tarvittavan lisän heidän näkö- ja toimintavoimaansa, jotta saavutetaan kaivattu päämaali. Suurin nero on velallisin ihminen. Runoilija ei ole mikään sanamylly, joka puhuu kaikkea, mitä vaan mieleen sattuu, ja joka lopuksi joskus puhuu jotain hyvääkin, koska hän puhuu kaiken, vaan on hän sydän, joka on soinnussa aikansa ja maansa kanssa. Ei ole mitään oikullista ja pilventakaista hänen tuotannossaan, vaan lempeätä harrasta vakavuutta täynnä painokkainta vakaumusta ja suunnattu ratkaisevimpia päämääriä kohti, mitä kukaan ihminen tai ihmisluokka hänen aikoinaan tuntee.

Aikamme henki on kateellinen yksilöille eikä suvaitse suuria yksilöitä muuten kuin yleisyyden edustajina. Nerolla ei ole mitään valintavapautta. Suuri mies ei herää jonakin kauniina aamuna ja sanoo itselleen: "Olen tulvillani elämää, minä lähden merille ja löydän jonkun Etelänapamaanosan, tänään olen keksivä ympyrän neliön, olen tutkiva kasvitiedettä ja keksivä uuden ravintoaineen ihmisille, minulla on mielessäni aivan uusi uudenlaatuinen rakennustaide, minä aavistan uuden mekaanisen voiman"; ei siten, vaan tapaa hän itsensä ajatusten ja tapausten virrassa, ja hänen aikalaistensa aatteet ja tarpeet pakoittavat häntä eteenpäin. Hän seisoo paikalla, jossa kaikkien katseet ovat suunnatut yhdelle tolalle ja jossa kaikkien kädet osoittavat suuntaa, johonka hänen on lähteminen. Kirkko on kasvattanut hänet juhlamenojensa ja komeutensa keskellä, ja hän toteuttaa ne viittaukset, jotka sen laulu ja soitto ovat hänelle antaneet, ja rakentaa tuomiokirkon, jossa kuorolaulut saavat humista ja kulkueet upeilla. Hän tapaa riehuvan sodan, se kasvattaa hänet sotatorvien pärinässä ja leirielämän keskellä, ja hän parantaa sotalaitoksen. Hän tapaa kaksi maata yrittämässä kulettaa kivihiiltä tai viljaa tai kalaa tuotantopaikasta myyntipaikkaan ja keksii rautatien. Jokainen mestari on tavannut aineksensa jo koottuina, ja hänen voimansa on ollut hänen myötätunnossaan ja sopusoinnussaan kansansa kanssa ja hänen rakkaudessaan aineksiin, joita hän käsitteli. Mikä voimien säästö! mikä elämän lyhyyden korvaus! Kaikki on valmiina häntä varten. Maailma on auttanut hänet näin pitkälle hänen tiellään. Ihmiskunta on käynyt hänen edellään, tasoittanut vuoret, täyttänyt syvänteet, silloittanut virrat. Miehet, kansat, runoilijat, käsityöläiset, naiset, kaikki ovat he työskennelleet häntä varten, ja hän omaksuu heidän työnsä hedelmät. Jos hän valitsisi jonkun muun asian yleisten pyrintöperien, kansallisten tunteitten ja historian ulkopuolelta, saisi hän tehdä kaiken itse, hänen voimansa kuluisivat alkuvalmisteluihin. Melkeinpä olisi taipuvainen sanomaan, että suuri neron voima on ilman kaikkea alkuperäisyyttä, on kauttaaltaan vastaanottava antaen maailman tehdä kaiken ja sallien hetken hengen virtailla esteettömästi mielensä lävitse.

Shakespearen nuoruus sattui aikaan, jolloin Englannin kansa kiihkeästi halusi näytelmällisiä huvituksia. Hovi loukkautui helposti poliittisista salaviittauksista ja koetti tukahuttaa niitä. Puritaanit, kasvava ja voimakas puolue ja uskonnollismieliset valtiokirkolliset halusivat myöskin ehkäistä niitä. Mutta kansa kaipasi niitä. Ravintolapihat, katottomat huoneet, tilapäiset aitaukset maaseutumarkkinoilla olivat valmiita näyttämöjä kuleksiville näyttelijöille. Kansa oli päässyt tämän uuden huvituslajin makuun, ja kuten meillä nykyään olisi mahdotonta tukahuttaa sanomalehdistöä -- vaikkapa olisimme vahvinkin puolue -- niin yhtä mahdotonta oli silloin kuninkaan, mahtavan piispan, puritaanin joko yksin tai kaikki yhdessä tukahuttaa ilmiötä, joka yht'aikaa oli balladi, epos, sanomalehti, kansankokous, esitelmä, pilalehti, lukutupa. Ehkäpä kuningas, piispa, puritaani havaitsivat sen omainkin etujensa mukaiseksi. Kaikista syistä oli se saavuttanut kansallisen merkityksen -- toki ei mitenkään niin silmiinpistävää, että kenenkään suuren oppineen mieleen olisi juolahtanut käsitellä sitä Englannin historiassa -- mutta ei silti mitenkään vähemmän tärkeän, että se oli halpa ja arvoton kuin leipuripuoti. Paras todistus sen elinvoimaisuudesta on se sarja kirjailijoita, jotka yht'äkkiä esiintyvät tällä alalla: Kyd, Marlowe, Greene, Jonson, Chapman, Dekker, Webster, Heywood, Middleton, Peele, Ford, Massinger, Beaumont ja Fletcher.

On mitä tärkeintä runoilijalle, joka työskentelee näyttämöä varten, että hän on varma yleisön mielenkiinnosta. Hänen ei tarvitse tuhlata aikaa turhiin kokeiluihin. Hänellä on jännityksellä odottava kuulijakunta. Shakespearen aikoina olivat olosuhteet vielä paljoa edullisemmat. Aikoihin, jolloin hän jätti Stratfordin ja tuli Lontooseen, oli olemassa käsikirjoituksina suuri joukko eri aikoina ja eri tekijöiden kirjoittamia näytelmäkappaleita, joita vuoroin esitettiin näyttämöillä. Semmoisia oli kertomus Troiasta, josta yleisö kernaasti kuunteli osan kerran viikossa, oli Julius Caesarin kuolema ja muita Plutarkon mukaan sepitettyjä kappaleita, joihin se ei koskaan kyllästynyt, kokonainen hyllyllinen Englannin historiaa Brutin ja Arthurin tarinoista aina kuninkaallisiin Henrikkeihin asti, joita ihmiset halulla kuuntelivat, sekä kokonainen sarja surullisia murhenäytelmiä, hauskoja italialaisia kertoelmia ja espanjalaisia matkaseikkailuja, jotka jokainen lontoolainen oppipoika tunsi. Ja koko tätä ainesjoukkoa on jokainen näytelmäin sepittäjä käsitellyt, mikä suuremmalla, mikä vähemmällä kyvyllä, ja kuiskaaja on säilyttänyt noita tahrauneita ja rikkinäisiä käsikirjoituksia. On nykyään enää mahdotonta sanoa, kuka on kirjoittanut ne ensiksi. Ne ovat olleet niin kauan teatterin omaisuutena, ja niin moni kohoava nero on laajentanut ja muutellut niitä sovittamalla niihin jonkun puheen tai kokonaisen kohtauksen tai lisäämällä jonkun laulun, että kukaan ei enää voi vaatia itselleen painatusoikeutta tähän lukemattomain tekijäin teokseen. Ja onneksi ei kukaan sitä tahdokaan. Heidän toiveensa eivät vielä ole kääntyneet siihen suuntaan. Meillä on vähän lukijoita, mutta paljon katsojia ja kuuntelijoita. Kappaleet maatkoot kernaasti siellä, missä ovat.

Shakespeare kuten hänen ammattiveljensä piti tätä vanhojen näytelmäkappaleiden varastoa isännättömänä ainehistona, jota vapaasti voi käyttää omiin tarkoituksiin ja kokeihin. Jos olisi silloin ollut vallitsemassa se kirjallisen omistusoikeuden kunnioitus, joka turvaa nykyaikaista näytelmätaidetta, ei olisi mitään saatu aikaan. Elokkaan Englannin raisu lämmin veri sykähteli näytelmäkappaleissa niinhyvin kuin arkkiveisuissakin ja antoi ruumiin, jota hän tarvitsi ilmaisan ylevälle ja majesteetilliselle mielikuvitukselleen. Runoilija tarvitsee pohjakseen kansanomaisia muistoja ja taruja, joita hän voi muovailla ja jotka puolestaan pidättävät häntä oikeissa rajoissa. Ne liittävät hänet kansaan, antavat perustan hänen rakennukselleen, ja antaen hänen käytettäväkseen niin paljo valmista sallivat ne hänelle täyden vapauden ja voiman laskea mielikuvituksensa rohkeimpaan lentoon. Lyhyesti, runoilija on lähdetarinalleen yhtä suuressa kiitollisuuden velassa kuin kuvanveistäjä temppelille. Egyptin ja Kreikan kuvanveistotaide on kehittynyt rakennustaiteen suojassa. Se koristi temppelin seinää: aluksi karkeatekoisena korkokuvana, joka oli hakattu temppelien päätykolmioon, sittemmin tehdään nämä korkokuvat rohkeammin, pää tai käsi kurottautuu esiin seinästä ryhmän yhä sentään pysyessä sommiteltuna silmällä pitäen rakennuksen vaatimuksia, joka muodostaa kehykset ja taustan kuviolle, ja kun lopulta oli saavutettu suurin käsittelyn ja tyylin vapaus, löi rakennustaiteen yhä vieläkin ylimahtinsa vaikutus kylmentävän ja hillitsevän leimansa veistokuvaan. Kohta kun alettiin muovailla kuvapatsaita itsenäisinä teoksina riippumatta temppeleistä ja palatseista, alkoi kuvanveistotaide rappeutua, oikullisuus, liioittelu ja komeilemishalu anastivat entisen hillityn tyyneyden sijan. Tällaisen hillikkeen, joka kuvanveistäjällä oli rakennustaiteessa, tapasi herkästi kiihtyvä runollinen kyky siinä keräytyneessä näytelmäainehistossa, johonka kansa jo oli tottunut ja joka oli saavuttanut jonkinmoisen täydellisyyden, jommoista ei ainoakaan yksinäinen nero, vaikka kuinkakin etevä, voinut toivoa luomiinsa.

Itse asiassa ilmeneekin, että Shakespeare lainaa joka taholta ja voi käyttää hyväkseen kaikkea, mitä hän vaan tapaakin, ja on hänen velkamääriensä suuruus nähtävissä Malonen uutterissa laskelmissa "Henrik VI:n" ensimäiseen, toiseen ja kolmanteen osaan nähden, joidenka "6043 säkeestä 1771 on kirjoittanut joku Shakespearen edeltäjä, 2373 hän itse edeltäjänsä esitystä muovailemalla ja 1899 kokonaan itse". Ja edistyvä tutkimus tuskin jättänee ainoatakaan kappaletta hänen ehdottomaksi omaisuudekseen. Malonen arvostelu on tärkeä palanen ulkoista historiaa. "Henrik VIII:ssa" olen selvästi näkevinäni, kuinka hän on vuollut alkuperäistä vuorta, jolle hänen oma hienompi kerroksensa on laskettu. Alkuperäisen näytelmäkappaleen oli kirjoittanut syvälahjainen, ajatusrikas mies, jolla sentään oli epätarkka korva. Voin eroittaa hänen säkeensä, ja tunnen hyvin niiden poljennan. Tarkastettakoon ainoastaan Wolseyn yksinpuhelua ja sitä seuraavaa kohtausta Cromwellin kanssa, jossa Shakespearen runomitan sijasta, jonka salaisuus on siinä, että ajatus rakentaa ja määrää soinnun, niin että kun lukee ajatuksen mukaan, paljastuu parhaiten poljenta, täällä säkeet ovat sommitellut varman runomitan mukaisesti, ja lausunnalla itselläänkin on jonkinmoinen saarnaava vivahdus. Mutta kappale sisältää koko matkan ilmeisiä Shakespearen käsialan jälkiä, ja muutamat palaset, kuten kertomus kruunauksesta, kantavat selvimmästi alkulähteensä leimaa. Omituista on, että kohteliaisuuslauselma kuningatar Elisabethille on huonopoljentainen.

Shakespeare tunsi, että kansantaruista voi ammentaa paljon parempia juonia, kuin mitä paraskaan kekseliäisyys voi sepitellä Jos hänen kekseliäisyytensä siitä jonkun verran menetti arvoaan, niin kasvoivat hänen voimansa, eikä nykyaikainen kiihkeä alkuperäisyyden vaatimus ollut siihen aikaan vielä niin pakoittava. Ei ollut vielä olemassa mitään kirjallisuutta miljoonille. Yleinen lukutaito ja halpahintainen kirjallisuus olivat vielä tuntemattomia. Suuri runoilija, joka esiytyy epäkirjallisena aikana, vetää omaan loistokehäänsä kaiken sen valon, mikä vaan sädehtiikin hänen aikanaan. Hänen ihanana tehtävänään on jakaa kansalleen jokainen henkinen jalokivi, jokainen tunteen kukkanen, mikä vaan jaettavissa on, ja hänen muistonsa on hänelle yhtä arvokas kuin hänen keksimiskykynsäkin. Hän välittää sentähden vähät siitä, mistä hänen ajatuksensa kulloinkin tulevat hänelle; olkoon hän ammentanut ne käännöksistä, traditsioneista, matkoiltaan vieraissa maissa, runollisesta innostuksestaan, mistä lähteistä tahansa ne ovatkin, yhtä tervetulleita ovat ne hänen epäkriitilliselle kuulijakunnalleen. Jopa lainaa hän aivan välittömästä läheisyydestäänkin. Toiset ihmiset puhuvat yhtä viisaasti kuin hänkin, ainoastaan että he puhuvat paljon tuhmaa sekaan eivätkä tiedä, koska he ovat puhuneet viisaasti. Hän tuntee, missä todellinen jalokivi säihkyy ja asettaa sen oikealle paikalleen, missä hän sen löytääkin. Sellaisessa onnellisessa asemassa oli ehkäpä Homeros, sellaisessa Chaucer ja Saadi. He tunsivat, että kaikki tieto ja äly oli heidän tietoaan ja älyään. Ja he ovat yhtä paljon kirjastomiehiä ja historian kirjoittajia kuin runoilijoitakin. Jokainen tarinoitsija on maailman kaikkien kaskujen perijä ja täys'oikeuksinen käyttäjä.

"Kertoen Theben ja Pelopsin aikeet, myös jumalaisen Troian vaiheet."