Part 11

Yksi ainoa Cottonin englanniksi kääntämä nidos hänen "Kirjoitelmiaan" (Essais) oli jäänyt minulle isäni kirjastosta, kun vielä olin poika. Se sai kauan levätä huomaamatta kunnes monen vuoden kuluttua vast'ikään lopetettuani yliopistolukuni luin kirjan ja hankin lisäksi puuttuvat nidokset. Muistan millä ilolla ja ihmetyksellä syvennyin siihen. Tuntui ikäänkuin olisin itse kirjoittanut kirjan jossakin edellisessä elämässä, niin vilpittömän välittömästi puhui se tunteelleni ja kokemukselleni. Ollessani Pariisissa 1833 tulin Père la Chaise'n hautausmaalla haudalle, jossa lepäsi Auguste Collignon, joka oli kuollut 1830 kuudenkymmenenkahdeksan vuoden vanhana ja joka hautapatsaan mukaan "oli elänyt harrastaakseen oikeutta ja joka oli kasvattanut itseään hyveeseen Montaignen kirjoitelmien johdolla". Muutamaa vuotta myöhemmin tutustuin hienosti sivistyneeseen englantilaiseen runoilijaan John Sterlingiin ja jatkuneen kirjeenvaihtomme kautta opin tuntemaan, että hän rakkaudesta Montaigneen oli tehnyt toivioretken hänen linnaansa, joka yhä on jälellä lähellä Castellania Perigordissa, ja jäljentänyt hänen kirjastonsa seiniltä lauselmat, jotka Montaigne kahtasataa viittäkymmentä vuotta aiemmin oli niille piirtänyt. Tämän John Sterlingin matkakertomuksen, joka on julkaistu Westminster Review'issa, on Hazlitt ottanut "Essais"-painoksensa johdantoon. Ilokseni kuulin, että yksi äskettäin löydetyistä William Shakespearen omakätisistä nimikirjoituksista oli eräässä Florion Montaigne-käännöksen jäljennöksessä. Se on ainoa kirja, jonka varmasti tiedämme löytyneen runoilijan kirjastossa. Ja omituista kylläkin, toisessa yhtäpitävässä Florio-jäljennöksessä, jonka (kuten minulle museossa ilmoitettiin) Brittiläinen museo on hankkinut itselleen suojellakseen Shakespearen käsikirjoitusta, on kuulunut alkulehdellä olevan Ben Jonsonin omakätinen nimikirjoitus. Leigh Hunt kertoo lordi Byronista, että Montaigne oli ainoa suuri menneiden aikojen kirjailija, jota hän luki täydellä tyydytyksellä. Sattui muitakin tapauksia, joita on tarpeetonta tässä mainita, jotka saattoivat tämän vanhan gascognelaisen pysymään yhä uutena ja kuolemattomana minulle.

V. 1571 isänsä kuollessa jätti Montaigne, silloin kolmenkymmenenkahdeksan vuotias, lakimiestoimensa Bordeaux'ssa ja asettui maatilalleen. Vaikka hän oli rakastanut huveja ja toisinaan ollut hovimiehenäkin, saivat nyt opinnolliset harrastukset ylivallan hänessä, ja hän mieltyi maalaisaatelismiehen säännölliseen, tyyneen ja riippumattomaan elämään. Hän ryhtyi täydellä todella taloudenhoitoonsa ja saattoi maatilansa mitä tuottavimmalle kannalle. Suorana ja vilpittömänä käytökseltään ja kavahtaen sekä pettymistä että pettämistä saavutti hän paikkakuntalaistensa kunnioituksen älyllään ja rehellisyydellään. Liigan sisällisten sotien aikoina, jolloin jokainen rakennus muuttui linnaksi, piti Montaigne porttinsa avoimina ja talonsa puolustuksetta. Kaikki puolueet liikkuivat vapaasti hänen linnassaan, sillä kaikki pitivät arvossa hänen rohkeuttaan ja kunniaansa. Lähiseudun aatelisto toi kalleutensa ja arvopaperinsa turviin hänen linnaansa. Gibbon laskee näinä tekohurskaina aikoina Ranskassa ainoastaan kaksi vapaamielistä miestä -- Henrik IV:n ja Montaignen.

Montaigne on kaikista kirjailijoista suorin ja vilpittömin. Hänen ranskalainen suorapuheisuutensa melkein lähenee karkeutta; mutta hänen tunnustustensa aulis avomielisyys on leikannut kärjen kaikelta arvostelulta. Hänen päivinään tarkoitettiin kirjat ainoastaan toisen sukupuolen luettaviksi ja kirjoitettiin melkein kaikki latinaksi, ja salli tämä humoristille vapauden jonkinmoiseen alastomuuteen esityksessä, jota meidän nykyiset tapamme eivät suvaitse kirjallisuudessa, joka on yhtä paljon tarkoitettu kummankin sukupuolen luettavaksi. Mutta vaikkapa hänen raamatullinen suorasukaisuutensa sekoittuneena koko lailla epäpyhään kevytmielisyyteen voikin tehdä hänen kirjansa epämieluisiksi monelle herkkätunteiselle lukijalle, on tämä loukkautuminen kuitenkin pintapuolista. Hän uhittelee sillä, hän asettaa sen mahdollisimman näkösälle, kukaan ei voi ajatella tai puhua pahemmin hänestä kuin hän itse. Hän väittää itsensä syypääksi melkein mihinkä paheeseen tahansa, ja jos hänessä olisi jotakin hyvettä, on se livahtanut muka varkain häneen. Hänen mielestään ei ole ainoatakaan ihmistä, joka ei viidesti kuudesti olisi ansainnut hirsipuuta, ja itse puolestaan ei hän väitä itseään miksikään poikkeukseksi. "Viisi kuusi yhtä hullua juttua", sanoo hän, "voisi vielä kertoa minusta, kuten jokaisesta muustakin ihmisestä." Mutta huolimatta tästä tosiaankin ylenmääräisestä suorapuheisuudesta juurtuu jokaisen lukijan mieleen vakuutus hänen ehdottomasta rehellisyydestään.

"Jos tarkimmin ja tunnollisimmin punnitsen itseäni, niin huomaan, että parhaimpaankin hyvään minussa on sekoittuneena pahaa, ja minä, joka rakastan tämänlaatuista hyvettä niin vilpittömästi ja täydellisesti kuin kuka tahansa maailmassa, pelkään, että Plato itsekin puhtaimmassa hyveessään, jos olisi kuunnellut ja hiipinyt korvansa aivan lähelle itseään, olisi kuullut sorahduksen ihmissekoitusta itsessään, vaikkapa vain hyvin heikkonakin ja etäisenä ja ainoastaan hänen itsensä kuultavana."

Tässä ilmenee kärsimättömyyttä, ja vihaa kaikenlaista värittelyä ja suurentelemista vastaan. Hän on ollut hoveissa kylliksi kauan herätäkseen tuliseen vastenmielisyyteen kaikkea ulkokuorta kohtaan; virkistyksekseen laskee hän pienen kirouksenkin, hän tahtoo puhua merimiesten ja mustalaisten kanssa ja käyttää hyväkseen kansanomaisia kokkapuheita ja renkutuksia, hän on ollut sisällä niin kauan, että hän tuntee itsensä kipeäksi ja tahtoo nyt ulos vapaaseen ilmaan, sataisipa siellä sitte vaikka kuulia. Hän on liika kauan saanut nähdä pitkätakkisia herroja, niin että hän nyt kaipaa nähdä villejä ihmissyöjiä ja on niin hermostunut teeskenneltyyn elämään, että hän arvelee: mitä raakalaisempi, sitä parempi ihminen. Hän rakastaa satulaansa. Muualta saatte etsiä teologiaanne, kielitiedettänne, filosofiaanne. Mitä täällä on saatavissa, se maistuu ja tuntuu maalta ja todelliselta elämältä, hyvältä, karvaalta tai kirpeältä. Hän ei mitenkään arkaile kertoa teille sairauksiaan, ja hänen kertomuksensa Italian matkasta ihan vilisee tämänlaatuisia juttuja. Hän oli saavuttanut ja säilytti tasapainonsa. Nimensä yläpuolelle piirsi hän kaksi esikuvallista vaakamaljaa ja kirjoitti alle: Que sçais je? [Mitä tiedän minä?] Kun katselen hänen kuvaansa kirjan alkulehdellä, on kuin kuulisin hänen puhuvan: Olkaa olevinanne niin tietoviisaita kuin tahdotte, kiistelkää ja liioitelkaa -- minä en hellitä totuudesta, ja vaikkapa sitte saisin Europan kaikki valtiot ja kirkot ja tulot ja hyvän maineen, en ole antava sille kuivakiskoiselle tosiasialle, jonka näen, suurempaa arvoa kuin näen sillä olevan; tahdon mieluummin laihassa proosassa jupista siitä, mitä varmasti tiedän -- huoneestani ja lapsistani, isästäni, vaimostani ja alustalaisistani, vanhasta, raihnaasta, paljaasta päälaestani, veitsistäni ja kahveleistani, ruuista, joita syön, ja juomista, joista enimmän pidän, ja sadasta muusta yhtä hullunkurisesta pikkuasiasta -- kuin hienolla hanhensulalla kirjoittaa hienoa romanssia. -- Minä rakastan harmaita päiviä, syksyä ja talvi-ilmaa. Olen itse harmaa ja syksyinen ja pidän, että arkipuku ja vanhat kengät, jotka eivät ahdista jalkoja, ja vanhat ystävät, joiden tähden minun ei tarvitse häiriytyä oloissani, ja selvät yksinkertaiset puheenaineet, joiden tähden minun ei tarvitse ponnistaa itseäni ja vaivata aivojani, ovat mukavimmat. Asemamme ihmisinä on itsessäänkin kylläksi kiperä ja kapera. Eihän ihminen koskaan voi olla varma itsestään ja kohtalostaan, vaan voi hän joka hetki tulla suistetuksi johonkin säälittävään ja naurettavaan suhteeseen. Miksipä mahtailisin ja näyttelisin filosofin osaa sen sijaan, että parhaimpani mukaan koettaisin pitää tasapainossa tätä huppelehtivaa ilmapalloa? Siten ainakin elän jonkinmoisissa rajoissa, säilytän toimintavapauteni ja voin lopulta laskea purteni lahden tuolle puolen edes hiukankin onnistuneesti. Jos on jotakin hullunkurista tuommoisessa elämässä, niin vika ei ole minun: tulkoon se kohtalon ja luonnon laskuun!

Kirjoitelmat ovat siis hupaisaa yksinpuhelua mistä satunnaisesta aineesta tahansa, joka tulee hänen mieleensä, käsitellen kaikkea suoraan ja kursailematta, mutta miehekkäällä aistilla. On löytynyt ihmisiä, joilla on ollut syvemmät tiedot kuin hänellä, mutta tekisi mieli sanoa, ett'ei ole löytynyt ketään, jolla olisi niin runsaasti ajatuksia: hän ei ole ikinä pitkäveteinen eikä teeskentele koskaan, ja on hänellä kyky saada lukija huvitetuksi siitä, mikä huvittaa häntä.

Hänen suoruutensa ja ytimekkyytensä ylettyy jokaiseen hänen lauseeseensakin. En tunne toista kirjaa, joka tuntuisi vähemmän kirjoitetulta. Se on puhelua kirjoitetussa muodossa. Jos leikkaisi noita sanoja, vuotaisivat ne kuin verta: niin meheviä ja eläviä ne ovat. On sama ilo häntä lukiessa kuin kuunnellessa jotakin, joka työskennellessään johtuu puhumaan itsekseen, kun yhtäkkiä sattuu joku epätavallisempi asianhaara. Sillä sepät ja tallirengit eivät kompastu ja tapaile puheessaan, se virtaa kuin kuulasade. Akateemikot ne ovat, jotka korjailevat sanojaan ja alkavat uudelleen ja uudelleen lauseensa ja vielä lisäksi tahtovat sievistää ja sirostaa liika paljon ja eksyvät esitettävästä asiasta esityksen muotoon. Montaigne puhuu terävästi, tuntee maailman ja kirjat ja itsensä, liikkuu aina varmalla pohjalla: ei huuda, ei väittele ja rukoile, ei mitään heikkoutta, kiihkoilua ja liioittelua: hän ei ole joutumassa suunniltaan, hän ei näyttele hulluttelijaa eikä tahdo tehdä tyhjäksi aikaa ja avaruutta, vaan hän on luotettava ja varma, nauttii päivän jokaisesta hetkestä, pitää tuskastakin, koska se saattaa hänen tuntemaan itseänsä ja tekee asiat todellisiksi, samoinkuin me nipistämme itseämme tullaksemme vakuutetuiksi, että olemme valveilla. Hän pysyy tasamaalla, kohoo tai alenee siltä harvoin, rakastaa varmaa pohjaa ja kiviä jalkainsa alla. Hänen kirjoitustavassaan ei ole mitään innostusta ja kaipuun henkevyyttä; tyvenentyytyväisenä ja itsekylläisenä noudattaa se keskitietä. On ainoastaan yksi poikkeus tästä -- hänen rakkautensa Sokrateeseen. Puhuessaan hänestä hehkottuvat kerran hänenkin kasvonsa, ja hänen kirjoitustapansa kohoaa intohimoisemmaksi.

Montaigne kuoli vuonna 1592 kuudenkymmenen vuoden vanhana kurkkumätään. Kuolemaisillaan antoi hän toimittaa messun huoneessaan! Kolmenkymmenen kolmen vuoden vanhana oli hän mennyt naimisiin. "Mutta", sanoi hän, "jos olisin noudattanut omaa tahtoani, en olisi mennyt naimisiin itse viisaudenkaan kanssa, jos se olisi huolinut minusta; mutta oli liika vaikeata ja työlästä olla sitä tekemättäkin, yleinen tapa ja tottumus kun vaativat niin. Enimpiin tekoihini olen johtunut esimerkkien kautta, en omasta valinnastani." Kuolemansakin hetkellä myönsi hän yleiselle tavalle saman määräämisvallan. Que sçais je? Mitä tiedän minä?

Maailma on omaksunut tämän Montaignen kirjan kääntäen sen kaikille kielille ja julkaisten siitä seitsemänkymmentäviisi eri painosta Europassa, ja tämä on tapahtunut, vaikkapa lukijapiiri on verrattain rajoitettu, nimittäin hovimiehiin, sotureihin, ruhtinaisiin, maailmanmiehiin sekä teräväpäisiin ja jalomielisiin ihmisiin.

Onko meidän sanottava, että Montaigne on puhunut viisaasti, että hän on oikealla ja pysyvällä tavalla tulkinnut ihmismieltä elämän järjestämiseen nähden. Meillä on luontainen taipumus uskoon. Totuus yksin tai yhteys syyn ja vaikutuksen välillä kiinnittää mieltämme. Olemme vakuutetut, että kautta kaiken olevan kulkee yhdistävä lanka, kaikki maailmat ovat pujotetut siihen kuin helmet nauhaansa: ja ihmiset, tapahtumat, elämä saapuvat meille ainoastaan tuon langan vuoksi, ne tulevat ja menevät ainoastaan, jotta tuntisimme tuon viivan suunnan ja yhtäjaksoisuuden. Mieltämme masentaa kirja tai perustelu, joka pyrkii osoittamaan, ett'ei ole semmoista viivaa, vaan ainoastaan sattumaa ja sekavuutta: -- syytön onnettomuus ja ansaitsematon onni, houkkiosta syntynyt sankari ja sankarista syntynyt houkkio. Näemmekö sen vai emmekö, me uskomme, että semmoinen side on olemassa. Kyky sepittelee valhesiteitä, nero näkee todelliset. Me kuuntelemme tiedemiestä, koska edeltäpäin aavistamme sen luonnon ilmiöiden johdonmukaisuuden, jonka hän paljastaa. Me rakastamme kaikkea, joka myöntää, yhdistää ja pitää voimassa, ja vihaamme kaikkea, joka särkee ja kumoo. Esiintyy mies, joka kaikille ilmenee säilyttävänä ja rakentavana: hänen läsnäolonsa edellyttää hyvinjärjestettyä yhteiskuntaa, maanviljelystä, kauppaa, kehittyneitä laitoksia ja hallitusta. Ellei näitä olisi olemassa, niin hänen toimintansa herättäisi ne eloon. Senpävuoksi vaikuttaakin hän niin elähyttävästi ja rohkaisevasti ihmisiin, jotka erinomaisen alttiisti tuntevat kaiken tämän hänessä. Tyytymättömät ja kumousmieliset esittävät kaikenmoisia epäämättömiä syitä yhteiskuntajärjestystä vastaan, mutta he eivät osoita meille mitään omaa suunnitelmaansa perhe- tai valtiojärjestykseksi. Vaikkakin siis kaupunki, valtio, elämänjärjestys, jota meidän lainlaatijamme on tarkoittanut, olisikin ylen vaatimaton taikkapa tunkkeinenkin onni, niin ihmiset kuitenkin syystä kyllä noudattavat häntä ja hylkäävät uudistajan, niin kauan kuin tämä esiytyy ainoastaan kirves ja rautakanki kädessä.

Mutta vaikkapa olemmekin luonnoltamme taipuvia säilyttämään ja näkemään asioiden syyjohteisuuden toisistaan ja vaikkapa hylkäämme katkeran, sokean epäuskon, niin on sillä skeptisismisuunnalla, jota Montaigne edustaa, kuitenkin oikeutuksensa, ja jokainen ihminen on jonakin aikana elämästään taipuvainen siihen. Jokainen ylevämpi henki on kehityksessään saapuva tähän tasapainopisteeseenkin tai paremmin sanoakseni, on oppiva käyttämään hyväkseen näitä luonnon vasta- ja tasapainoja luonnollisena aseena hurskailijoiden ja pölkkypäiden liioittelua ja kaavamaisuutta vastaan.

Skeptisismi on se kanta, jolle tutkija asettuu niihin yksityisseikkoihin nähden, joita yleensä ihaillaan, mutta jotka hän havaitsee kunnioitusta ansaitseviksi ainoastaan pyrintöperiltään ja hengeltään. Epäilijän, skeptikon omaksuma perusta on temppelin esipiha. Yhteiskunta ei suvaitse epäilyksen henkäyksenkään koskettavan olevaa yhteiskuntajärjestystä. Mutta jokaisen ylevämmän hengen kehityksessä on välttämätön aste, jolloin hän asettaa kyseeseen sovinnaiset tavat kaikissa kohdissaan, ja todistaa tämä juuri, että hän käsittää sen aaltoavan runsaan elämänvoiman, joka kaikissa muutoksissaan pysyy samana.

Ylevämpi henki on havaitseva olevansa yhtä vastustavalla kannalla yhteiskunnan heikkouksiin nähden kuin niihin ehdotuksiinkin nähden, joita on tehty niiden parantamiseksi. Viisas skeptikko on huono kansalainen, hän ei ole mikään vanhoillinen, hän havaitsee omistamisessa piilevän itsekkyyden ja yhteiskunnallisten laitosten kömpelyyden. Mutta hän ei myöskään ole sovelias työskentelemään missään tähänastisessa kansanvaltaisessa puolueessa, sillä puolueet vaativat miehensä kokonaan, ja hän näkee läpi kaiken ylimalkaisen isänmaallisuuden. Hänen politiikkansa on sama kuin sir Walter Raleighin "Souls Errand" kirjassa tai Krishnan Bhagavatissa: "Ei ole olemassa ketään, joka ansaitsisi minun rakkauteni tai vihani" -- ja samalla hän lausuu mietelmiään laeista, luonnonvoimista, jumaluudesta, kaupasta ja tavoista. Hän on yhteiskunnan parantaja: toki ei silti mikään sopiva jäsen hyväntekeväisyysyhdistykseen. Käypi ilmi, ett'ei hän ole mikään työntekijäin, köyhien tai vankien ja orjien esitaistelija. Hänen mieleensä on juurtunut käsitys, että elämämme tässä maailmassa ei ole aivan niin helposti selitettävissä kuin kirkot ja kouluoppikirjat sanovat. Hän ei pyri vastustamaan näitä hyväätarkoittavia harrastuksia ja esittämään pahuuden asianajajan osaa maailmassa sekä toitottamaan maailmalle jokaista epäilyä ja ilkkuvaa havaintoa, joka pimittää häneltä auringon. Hän sanoo ainoastaan, että on aihetta epäilyyn.

Aion käyttää tilaisuutta ja viettää Pyhän Mikael Montaignemme nimipäivää sillä, että luettelen ja kuvaan näitä epäilyjä tai kielteisiä väitteitä. Haluan ajaa ne esiin luolistaan ja hieman tuulettaa niitä. Meidän on meneteltävä niiden kanssa kuten poliisi menettelee vanhojen roistojen kanssa, joita näytetään yleisölle raatihuoneella. Ne eivät enää voi olla niin peloittavia ja tuhoisia, kun ne kerta ovat tulleet tunnetuiksi ja kirjoihin merkityiksi. Mutta tarkoitukseni ovat vilpittömät niitä kohtaan -- noillekin hirmuille on myönnettävä heidän oikeutensa. En ole vetävä esiin mitään sunnuntaipäähänpistoja, semmoisia, jotka ovat esitetyt ainoastaan kumottaviksi. Olen valitseva käsiteltävikseni pahimmat, mitä voin löytää, olkoot ne sitte ylivoimaisia minulle tai minä niille.

En ryhdy ahdistelemaan materialistista skeptisismiä. Tiedän että nelijalkaisuusoppi ei koskaan ole pääsevä ylivaltaan. On yhdentekevää, mitä lepakot ja härät ajattelevat. Ensimäinen arveluttava ilmiö, johon kajoon, on henkevyyden kevytmielisyys: on kuin horjuttaisi paljotietoisuus ihmisen vakavuutta. Tietäminen on tieto siitä, ett'emme voi mitään tietää. Yksinkertaiset rukoilevat, nerot ovat keveitä ilkkujia. Kuinka kunnianarvoisaa onkaan vakavuus kaikilla aloilla, mutta järki surmaa sen. Niinpä San Carlo, teräväjärkinen ihailtava ystäväni, teräväpäisimpiä ihmisiä, on havaitsevinaan, että kaikki välitön sielunylentymys, vieläpä ylevä hartauskin, johtaa tähän kolkkoon näkemykseen ja suistaa hartailijan orpona takaisin. Minun hämmästyttävä San Carloni arveli, että lainlaatijat ja pyhimyksetkin ovat kokeneet tämän pettymyksen. He tapasivat arkin tyhjänä, näkivät, mutta eivät tahtoneet kertoa, ja koettivat häätää lähenevät seuraajansa tältä tieltä sanoen: "Toiminta, toiminta, rakkaat ystäväni, on teidän osanne." Niin vaikea kuin olikin minulle tämä San Carloni paljastus, tämä halla heinäkuussa, tämä isku, jonka sai kuin morsiamelta, niin vaikeampi oli vielä pyhimysten kyllästymys ja ylenkyllästymys. Ilmestyksen vuorella, ennenkuin he vielä ovat nousseet polviltaan, sanovat he: me havaitsemme, että tämä hartautemme ja autuutemme on osittaista ja muodotonta, löytääksemme lievityksen täytyy meidän paeta tuon epäillyn ja solvaistun järjen, ymmärryksen turviin, Mefistofeleen, kyvyn ja älyn elähyttäjän?

Tämä on ensimäinen esiinloitsittu henki, ja vaikkapa se onkin yhdeksännellätoista vuosisadallamme ollut monen kaihoavan runoelman esineenä, Byronin, Goethen ja monen muun vähemmän mainehikkaan runoilijan laulama, jättääkseni mainitsematta lukuisat erinomaiset yksityiset havaintojen tekijät -- niin tunnustan sentään, ett'ei se ole tuntunut perin kiehtovalta mielikuvitukselleni, se tuntuu nimittäin tähtäävän nukkerakennusten ja ruukkuhyllyjen kumoamiseen. Se mikä saa huojahtelemaan perustuksillaan Rooman tai Englannin tai Geneven tai Bostonin kirkon, voi vielä olla varsin kaukana koskettamastakaan mitään uskonperusteita. Minusta ovat järki ja siveellinen tunne sopusoinnussa keskenään, ja vaikkapa filosofia hävittääkin valhehaamut, suo se kuitenkin luonnolliset pidäkkeet pahalle ja sielulle tietoisan tasapainon. Arvelen, että mitä viisaampi ihminen on, sitä ihmeteltävämmiksi havaitsee hän luonnon ja siveyden lait ja kohottautuu yhä ehdottomampaan luottamukseen ja uskoon.

Ovat vielä jälellä ihmisen mielialat, joista jokainen tekee tyhjäksi kaiken muun paitsi oman tosiasia- ja uskokudoksensa. On lisäksi ruumiinrakennuksen vaikutus, joka ilmeisesti vaikuttaa mielialoihin ja mielenlaatuun. Usko ja epäusko osoittautuvat riippuvaisiksi ihmisen ruumiinrakenteesta, ja kohta kun ihminen on saavuttanut sen tasapainon ja elokkuuden, joka sallii koko koneiston ryhtyä toimintaan, hän ei enää kaipaa mitään ulkonaisia esimerkkejä, vaan on ripeästi omassa elämässään kokeva kaikki mielipiteet vuoron perään. Meidän elämämme on maaliskuun ilmaa, yhdessä hetkessä sekä tuimaa että kirkasta. Ankaran vakaina, altistuneina uskoen kohtalon rautaisiin ohjaksiin kuljemme tietämme emmekä hievahuttaisi jalkaammekaan pelastaaksemme elämäämme: mutta yht'äkkiä lennättää joku kirja tai kuvapatsas tai ainoastaan jonkun nimen kaiku säkenen läpi hermojemme, ja yht'äkkiä uskomme tahtoon: sormukseni muuttuu Salomonin sinetiksi, kohtalo on olemassa ainoastaan houkkioita varten, kaikki on mahdollista päättävälle mielelle. Kohtapa kääntää uusi kokemus ajatukset taas uudelle tolalle: terve jokapäiväinen järki anastaa jälleen ylivaltansa; me sanomme, sotilasura on sittenkin suorin tie maineeseen, hienoihin tapoihin, runouteen -- ja nähkääs, lopulta on kuitenkin siten, että itsekkyys kylvää parhaiten ja korjaa parhaimmat sadot, tekee parhaat kaupat ja parhaimmat kansalaiset. Riippuvatkohan ihmisen mielipiteet oikeasta ja väärästä, kohtalosta ja perussyistä häiritystä unesta ja huonosta ruuansulatuksesta? Eiköhän ihmisen usko Jumalaan ja velvollisuuteen olekaan perustettu syvemmälle kuin vatsan todistukseen? Ja mikähän takaa näiden mielipiteiden pysyväisyyden? Minä en pidä ranskalaisesta nopeakäänteisyydestä -- uusi kirkko ja valtio kerta viikossa. Tämä on Montaignen toinen kielteinen kanta, olkoon sillä se arvo, mikä sillä voi olla. Mikäli se olettaa mielentilojen kiertokulkua, viittaa se minusta omaan vastalääkkeeseensä, nimittäin katsomaan asioita pitempien ajanjaksojen kuluessa. Mikä on monen mielentilan, kaikkien mielentilojen keskiarvo? Vakuuttaakohan eri aikojen ja sukupolvien yhteinen kokemus oikeaksi ainoatakaan periaatetta, tai onkohan havaittavissa mitään etäisille ajoille ja paikoille yhteistä tuntemusta? Ja jos semmoiseksi ilmenisi itsekkyys, niin hyväksyn minä senkin jumalallisen lain osana ja täytyy minun parhaimpani mukaan koettaa sovelluttaa se yhteen ylevämpäin pyrintöjen kanssa.

Sana kohtalo tai sallima ilmaisee kaikkina aikoina ihmisen tunnetta siitä, että maailman lait eivät aina ole suosiollisia meille, vaan usein loukkaavatkin ja musertavat meidät. Kohtalo luonnon haamussa kasvaa ylitsemme kuin ruoho. Me kuvaamme ajan viikate kädessä, rakkauden ja onnen sokeaksi, kohtalon kuuroksi. Meidän voimamme ovat liika heikot vastustaaksemme tuota hirmua, joka uhkaa nielaista meidät. Mitä vastarintaa voimme tehdä noille välttämättömille, voitokkaille, pahaasuoville voimille? Mitä voin tehdä saattaakseni tehottomaksi rodun vaikutuksen omassa elämässäni? Mitä voin tehdä perinnöllisiä ja synnynnäisiä taipumuksiani vastaan, mitä risa- ja keuhkotautia sekä heikkoutta vastaan, mitä ilmastoa ja raakalaisuutta vastaan synnyinmaassani? Minä voin järkeillen järkeillä ja kieltää kaiken, paitsi tuota iänikuista vatsaa: se vaatii ja sen täytyy saada ravintonsa, enkä voi tehdä sitä kunnioitettavaksi.

Mutta päävastus, jonka myöntöperäinen välittömyytemme kohtaa ja joka itsessään käsittää kaikki muut, on oppi olemisesta harhanäkynä. Kiertää tuskallinen huhu, että olisimme kaikissa elämän ratkaisevissa kohdissa pidetyt pilkkana ja että tahdon ja toiminnan vapaus olisi vain tyhjää puhetta. Meitä höystetään ja maustetaan ilmalla ja ravinnolla, naisilla, lapsilla, tieteillä, tapahtumilla, ja olemme yhtä hyvät niin ennen kuin jälkeenkin. Matematiikka, valitetaan, jättää hengen entiselleen, samaten kaikki tieteet, siten myöskin kaikki tapahtumat ja teot. Minä tapaan ihmisessä, joka on tutkinut kaikki tieteet, saman moukan, joka hän alkuaankin oli, ja kaikkien niinhyvin oppi- kuin virka- ja yhteiskunta-arvojen ja asemien takana havaitsen minä lapsen. Ja yhtäkaikki olemme pakoitetut tunnustamaan niille elämän. Tosiaankin, voisimme johtua omaksumaan varmaksi säännöksi ja lauselmaksi kasvatustilassamme sen, että Jumala on perussisältöä ja hänen ilmestymistapansa harhaa. Idän viisailla oli jumalatar Yoganidra, Vishnun suuri harhavoima, joka äärimäisenä tietämättömyytenä eksytti koko maailman.